Nomadiaivot

Käveleminen auttaa jäsentämään ajatuksia. Matkustaminen auttaa laajentamaan maailmankuvaa. Inhimillinen tieto on monilla tavoin sidoksissa paikkoihin ja tiloihin. Me jopa kutsumme mielentiloja "tiloiksi" ja puhumme elämästä metaforisesti "matkana". Tällaisia asioita tulee luonnollisesti ajatelleeksi vaihtaessaan maisemaa. Nytkin kirjoitan tätä kotiseudullani Joutsenossa. Joka kerta paikanvaihdos saa aikaan muutoksen koko sielullisessa mielenmaisemassa. Paikkakunta on olotila.

Sama sidoksisuus tilaan liittyy kirjoittamiseen laajemminkin. On helpompi tehdä työtä, kun on työhuone - keskittymiselle omistettu tila. Vuosisatojen ajan ihmiset ovat pyhittäneet temppeleitä. Kun jokin alue on vuosikymmenien toistolla iskostettu mieleemme pyhänä, se myös on pyhä, ja tarjoaa suojapaikan kaikille peloille. Pyhä tila on hiljentymisen ja rauhoittumisen aluetta, jossa stressi karisee aivan samoin hartioilta kuin ehkä aikoinaan katosivat kiroukset. Ehkä stressi on vain uusi sana tunnelmille, joita aiemmin on pidetty "syntinä" ja "negatiivisena energiana", jotka ovat "itse saatanasta". Negatiivisten tilojen puhdistamiseksi on nähty paljon vaivaa ja hyödynnetty suuret määrät henkistä viisautta.

Vaeltaminen antaa oudolla tavalla aivan erilaista turvallisuudentunnetta kuin tuttu kotiseutu. Olen ainakin itse sillä tavoin viritetty, että minun on vaikea tuntea levollisuutta, jos pysyttelen pitkän aikaa paikallani. "Matkalla olen perillä" kirjoitin jo lukioaikaisessa runossa, joka päätyi myös ensimmäiseen runokirjaani. Olen aina pitänyt kirjoista, joissa ollaan tien päällä (kuten Taru Sormusten herrasta, mitä tyypillisin "road-movie"), ja ehkä jonakin toisena aikana olisin lähtenyt merelle tai liittynyt muukalaislegioonaan. Nyt päädyin vain pelaamaan avoimen maailman tietokonepelejä ja reissaamaan Euroopassa.

Päähäni on taltioitu useiden suurkaupunkien kartta. Vuosituhannen vaihteessa kävin Lontoossa, jossa olin käynyt myös lapsena. Halusin vierailla samoissa paikoissa, toisella puolella kaupunkia, ja vain tiesin minne minun täytyy kulkea. Tiesin vain, että tähän suuntaan, nyt käännös oikeaan. Löysin kaikki haluamani osoitteet kuin muuttolintu, vaikka välillä oli kulunut vuosia. Vuonna 2006 kokeilin samaa Pariisissa, jossa perheemme kävi edellisen kerran 80-luvun puolivälissä. Jälleen löysin miltei jokaisen etsimäni kadunpätkän. Kaupunki oli totta kai myös muuttunut. En enää voinut suunnistaa samojen kauppojen avulla, vaan minun täytyi luottaa magneettikenttään, fengshuihin tai mihin lie ley-linjoihin. En minä tiedä miten intuitioni toimii, mutta toisinaan löydän perille aivan käsittämättömällä tarkkuudella. Paikoista jää aivoihini sitkeitä muistijälkiä. Opin alueita ja reittejä huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi vieraita kieliä. Hahmotan myös ilmansuunnat, ja niiden vaikutus tarttuu, kunhan ensin saan jonkin osviitan auringosta tai muurahaispesästä, yleensä kuitenkin kartasta ja tienviitoista.

Todellisten kaupunkien lisäksi tunnen lukuisia fiktiivisiä maailmoja. Jos palaan Fallout-peleihin, Might & Madgic VI:seen, Ultima seiskaan tai vastaaviin, kestää vain muutamia tunteja kunnes kartat alkavat palautua muistiin. Olen pelimaailmassa kuin kotonani. Pelottavinta on, että peleissä olen toisinaan enemmän kotona kuin todellisessa maailmassa. Miksi muuten minä edes pelaisin. Pelit on suunniteltu siten, että ne vastaavat aivojemme huutoon. Jokaiselle löytyy jokin pelimuoto, joka koukuttaa. Toiset ehkä eksyvät helpommin ja haluavat pelata putkijuoksuja tai helpompia ropeja kuten Fable 2, jossa koko ajan taikanuoli osoittaa mihin suuntaan on mentävä. Peliin sisältyy siis navigaattori. Suurempaa nautintoa saan kuitenkin siitä jännityksestä, että eksyminen voi olla tosiasia. Suunnistaessa täytyy olla skarppina, vaikka keskittymiseen ei liity minkäänlaista ahdistusta tai stressiä.

Otsikossa viittasin nomadeihin. Tunnistan itsessäni siis taipumuksia tai taitoja, jotka periytyvät sellaisesta elämäntavasta. Pystyisin aivan varmasti kulkemaan tuhansia kilometrejä maastossa ja löytämään perille ilman nykyaikaisia apuvälineitä. Ajatus tuntuu on hyvin luonnolliselta.

Aivoissamme on jokin alue, jonne varastoituu valtavat määrät paikkatietoa. Kaikkien ei tarvitse olla erikoistunut avaruudelliseen hahmottamiskykyyn, sillä nomadit kulkevat ryhmissä. Taito on hyvin yleinen, mutta ei välttämätön. Voi myös olla, että sosiaalisen työnjaon ja erikoistumisen kautta vain osalla ihmisistä tietoisuus reiteistä aktivoituu lapsena ja pysyy aktiivisena läpi eliniän. Eiväthän kaikki meistä osaa edes uida, vaikka sekin on selviytymisen kannalta välttämätön taito.

Nykyaika vaatii meiltä toisenlaisia taitoja, mikä on suuri stressin aiheuttaja - mutta silti aivomme mukautuvat uusiin haasteisiin. Tietoa voi esimerkiksi varastoida paikkatietolohkoon, jos kuvittelee sijoittavansa tietoa vaikkapa maastoon, reitin varrelle tai visualisoi huoneita. Monet muistitaikurit kertovat käyttävänsä tällaisia metodeja. Muistelen, että myös eräs monimutkaisia päässälaskuja harrastava savant hahmotti numerot maisemana. Paikkatietoaivoihinsa voi ehkä saada laajennetun yhteyden, jos on taipumusta synestesiaan.

Kulttuurit optimoituvat verkkaisesti olosuhteisiin, eivätkä koululaitoksemme tai opetusmetodimme ole ajan tasalla. Itse asiassa pedagogiikkamme on vasta lapsen kengissään. Tulevaisuudessa osataan toivon mukaan paremmin hyödyntää yksilöiden persoonallisuuseroja opiskelua suunniteltassa. Kukin saa hyödyntää omia synnynnäisiä vahvuuksiaan. Ajatus on tietenkin aika utopistinen, kun miettii miten tasapäistävä ja mielikuvitukseton koululaitos voi pahimmillaan olla. Tietokonepelit voittavat kouluviihtyvyyden sata nolla. Saa kohdistaa virikkeitä juuri niihin kohtiin aivojaan, joissa oppiminen tuntuu ja näkyy. Saa tutustua kutkuttavan moniin reitteihin.