Miljoonagate ja suomalainen herraviha

Ilta-Sanomien otsikossa julistettiin keskiviikkona 22.10.

Yli miljoona kirjaa myynyttä Juha Vuorista ei hyväksytty Kirjailijaliittoon: "näytöt eivät riitä"

Kahdessa päivässä uutinen keräsi netissä 90 kommenttia, vaikka se ei varsinaisesti ollut mikään uutinen - eikä edes totta. Suurin osa ei ilmeisesti ollut lukenut kuin otsikon, sillä varsinaisessa jutussa paljastettiin tapauksesta kuluneen jo vuosia.

Sittemmin Vuorinen ei ole uusinut hakemustaan. Päätöstään hän perustelee näin:

”Se on todella upea merkintä mun CV:ssä, että en ole Kirjailijaliiton jäsen. Nimenomaan se, että mua ei ole hyväksytty, kertoo Kirjailijaliiton valintamekanismista.”

Miljoonan myydyn kirjan kokemus näkyy Juha Vuorisen taidossa hallita imagoaan – tai ehkä juuri mediataidot ovat myynnin salaisuus. Joka tapauksessa yleisön kommentit paljastavat hyvin mihin tunteeseen Vuorinen lukijakunnassaan vetoaa.

”Tuollaiset liitot on usein pikkusieluisten snobien hallussa. Varjelevat mustasukkaisesti omia etujaan ja tekemällä moisia hylkäyksiä, kuvitellaan että liiton arvo kasvaa. Samaa on nähtävissä myös kuvataiteen puolella. ” (nm. todellakin) 631 peukkua.

”taiteilijaseurat ovat toisiaan kyttäävien ja keskinäisen kateuden tyyssijoja. Jäsenet pelkäävät että tulokkaat saavat heitä paremmin apurahoja ja siksi estävät uusien jäsenten mukaantulon… Olen samaa mieltä Vuorisen kanssa siitä, että Kirjailijaliiton jäsenyysanomuksen torppaaminen on nimenomaan ansio. Monet kuvataiteilijat ovat kotikonnuillaan kokeneet samaa.” (Sanan mahti, 50 tykkäystä)

Jos Vuorinen ei ole hakenut Kirjailijaliittoon, tapaus ei paljasta mitään Kirjailijaliiton nykyisistä valintamenetelmistä. Silti epäoikeus, joka ei varsinaisesti tässä tapauksessa ole edes toteutunut, yhdistyy monen omiin kokemuksiin. Toteutumaton vääryys yleistetään koskemaan kaikkia taiteita ja koko yhteiskuntaa. Herraviha leimahtaa, ja monet kommentit tahtovat palauttaa mieliimme historiallisia vääryyksiä.

”Spede oli samankaltaisessa tilassa elokuva tuotantojen kanssa.” (nm. Mika lahest) 106 tykkäystä

”Kyseinen järjestö on tunkkaisen 1970-luvun malliesimerkki.” (nm. näitähän suomessa riittää) 69 tykkäystä

”Eihän kriitikot arvostaneet Kalle Päätaloakaan, kun tämä kansalliskirjailija oli kotoisin köyhistä oloista.” (nm. kansa arvostaa)

”Häntä ei ole ehkä uskallettu ottaa liittoon, jos on pelätty, että hän uskaltaa puhua eikä vain kumarrella. Suomalaista meininkiä tosiaan.” (nm. pienet piirit pyörii)

Kirjallisuuteen, kuvataiteisiin ja elokuviin pätee aina sama: järjestöt ovat hyväveliverkostoja tai salaseuroja. Suomi on elitismin luvattu maa, jossa herrat eivät tee mitään, ja pelkkä kateus ja paskanjauhanta pyörittävät talouden rattaita.

Osansa vihansa saavat portinvartijoina toimivat kustantamot:

”Suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ilmenee tätä samaista tekopyhyyttä, kaksinaismoralismia ja itsensä ylentämistä muihin nähden. Esim. aika moni on lähettänyt useillekin kustantamoille omia, jopa loistavia ja hyviä tekstejä, mutta niitä ei vain hyväksytä ja oteta kustannettaviksi. Kustantamoissa on myös sellainen aika epäreilu tapa ja käytäntö, että niihin aikaisemmin leipiin otetut ovat etulyöntiasemassa… Epäreilua sanon minä. Ja uskon olevani täysin oikeassa.” (nm. näin se asia vaan on) 67 tykkäystä

Samalla unohtuu, että Juha Vuorinen on miljoonan myydyn kirjan perusteella itsekin melkoinen herra ja hidalgo.

Onpa mies perustanut oman kustantamonkin, mutta ei ole sen avulla nostanut esiin uusia kirjaillisia lahjakkuuksia. Julkisuuden määrästä voi päätellä, että käsikirjoituksia on hänelle vuosien varrella tarjottu sadoittain. Itsekin aikoinaan lähetin Diktaattorin postiosoitteeseen jonkin varhaisen novellikäsikirjoitukseni. Siihen aikaan kaikki olisi kelvannut. Koskaan en saanut mitään palautetta. Varmaan en ollut tarpeeksi huono.


SANKARITARINAN TOINEN PUOLI: DIKTAATTORI OY

Diktaattorin nettisivuilla kustantamon kotimaiset kirjat voi järjestää aakkosjärjestykseen tekijän mukaan. Ensimmäisellä sivulla aakkoset alkavat J-niin-kuin-Juha-Vuorisesta.

Lopusta katsottuna sama: J-niin-kuin-Juha-Vuorinen.

Linkki: Diktaattorin kotimainen kaunokirjallisuus, sivut 1 - 6

Tämä mies halusi päästä Kirjailijaliittoon. Tähänkö kirjaan perustui laatuarvio?

Mies kehtaa valittaa, että Suomessa harjoitetaan kaksinaismoraalia, eikä uskalleta julkaista todellisten kansankirjailijoiden teoksia. Vuorisella itsellään on ollut oma kustantamo jo pian 20 vuotta, ja sinä aikana hän ei ole julkaissut ensimmäistäkään, jonkun toisen kirjoittamaa, kotimaista kirjaa!

Raha tuskin on ongelma. Julkisten taloustietojen mukaan Diktaattori Oy:n vuosittainen liikevaihto on jo useita vuosia liikkunut 700.000 tuhannen euron paremmalla puolella. Pekka Himasen työryhmä sai kertaluontoisesti käyttöönsä summan, jota Vuorinen pyörittelee vuosittain, ja silti hän vanhojen tapojensa mukaisesti esiintyy kansan syvimpänä tulkkina ja rehellisen kirjallisuuden pelastajana.

Linkki: Kustantamoja/Diktaattori//taloustiedot/

Saman luotettavan lähteen perusteella Diktaattori Oy työllistää vakituisesti 4 henkilöä. Jos Juha Vuorinen oikeasti haluaisi edistää kotimaista kirjallisuutta, hän voisi helposti palkata lisää väkeä lukemaan ja muokkaamaan hänelle lähetettyjä käsikirjoituksia. Taloudellisesti Diktaattorilla ei olisi mikään ongelma laajentaa julkaisukanavaansa Vuorisen oman perseen ulkopuolelle.

Kansan sankari Juha Vuorinen varmasti kykenisi nostamaan esiin kirjoittajia, joita kansa rakastaa - mutta silloin hän loisi itselleen kilpailijoita. Vuorisen perustamaan kerhoon ei kelpuuteta muita, koska Vuorinen varjelee mustasukkaisesti omia etujaan.

Viimeiset 10 vuotta Diktaattorin nettisivuilta on löytynyt sama olematon lupaus höystettynä kapitalistin räkäisellä naurulla:

"Diktaattori Oy perustettiin vuonna 1995…

Diktaattori toivoo saavansa joskus julkaista myös uusia kotimaisia kykyjä kirjallisuuden vaativalla alalla…

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Mutta Diktaattori sen kuin porskuttaa. Standard & Poor’sin kansainvälisen luokituslaitoksen mukaan Diktaattori Oy kuuluu parhaaseen luottoluokkaan AAA."

http://www.diktaattori.fi/kustantamo/
Vuorisen kommentti Ilta-Sanomissa kehystää hyvin hänen omaa toimintaansa:

- Se kertoo suomalaisesta kaksinaismoralismista ja tekopyhyydestä ja se sopii mun CV:hen täydellisesti.

Vittu sanon minä. Vittu miten joku voikin olla noin kaksinaamainen. Vittu mikä omahyväinen kusipää!

Ostaisitko tämän näköiselt mieheltä käytetyn auton?

ILMIÖITÄ EI KANNATA ANALYSOIDA, KOSKA PSYKOLOGIA ON ILONPILAAMISTA

Kansa lukee kirjoja, jotka on kirjoittanut kansankirjailija. Kansa haluaa samaistumiskohtia, joten Vuorinen teeskentelee olevansa uhri.

Juoppohullun fanikunta muodostuu siis eräänlaisista miespuolisista kukkahattutädeistä, jotka haluavat auttaa väärin kohdeltua köyhää taiteilijaa lahjoittamalla tälle rahansa. Juha Vuorista täytyy ymmärtää. Hän on niin kauhean väärinymmärretty ja väärinkohdeltu ihminen, että tarvitsee tukemme!

Tyypillinen rötösherra ymmärtää kansaa ja sen arvoja juuri sen verran, että voi käyttää ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseen.

Suurin osa kirjoittavista ihmisistä ei tietenkään ole ylittänyt julkaisukynnystä tai osallistunut järjestötoimintaan (usein siksi, etteivät koskaan ole kunnolla yrittäneet). Niinpä populistiselle kirjailijalle on edullista rakentaa mielikuvia osallisuudesta tähän suuren syrjittyyn kansaryhmään. 

Hänen täytyy kaikin tavoin teeskennellä olevansa Aku Ankka, jotta hänen Hannu Hanhi -luonteensa ja Roope Ankan omaisuutensa eivät paljastuisi. Vuorinen on esimerkki siitä miten rahanahneet kaksinaamaiset kusipäät huijaavat kansaa muka puolustaessaan sen etua - ja miten Ilta-Saastan huomionahneet toimittajat liittyvät leikkiin, kun sen niin hyvin osaavat. Vuorinen on itsekin Ilta-Lehden kolumnisti ja vanha juorutoimittaja.

Vastakkainasettelut ja antitaiteellisuus ovat harkittu strategia. Monien hänen kirjojensa kannessa lukee ”100% paskaa!” Kuulostaa lupaavalta, mutta mitä jos tämäkin on pelkkää kusetusta - onko kukaan oikeasti mitannut paskan osuutta?

Liittolaisuuden pohjaksi usein riittää, että esiintyy vihollisten vihollisena. Kuten nimimerkki "annatsä mulle sorin" toteaa:

”Hyvä kirja on niin kuin ne nobel-kirjatkin, semmoinen, mitä kukaan ei lue.” (73 tykkäystä)

”Miten usein olen kuullutkaan kommentin, että kriitikoiden arvostamat elokuvat ovat kuitenkin pa*kaa, en katso. Katson mieluummin niitä "yhden tähden" -elokuvia.” (nm. Makuasioita, 54 tykkäystä)

(Varmaan Vuorinen on kohdannut paljon tällaisia kommentteja ja niiden perusteella nimennyt omia kirjojaan, jotta ne myisivät mahdollisimman hyvin.)

Jos taide on ylistettyä, ja yhtään liian vaikeaa, se on käsittämättömän huonoa – ja vastaavasti jos kriitikot kutsuvat jotain roskaksi, sen täytyy olla hyvää. Kyse ei ole logiikasta, vaan ikiaikaisesta karnevalistisesta arvojen nurinpäin asettamisesta. Vuorisen hajanainen tukijoukko samaistuu tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, joka on näkymätön ja lannistettu, mutta määrättömän laaja, ja haaveilee vallankumouksesta. Fantasian viehätys on tuttu monista underdog-elokuvista. Kostofantasian viehätys on tuttu.

KAIKKI NOJAUTUU SIIHEN ETTÄ TIETO EI MENE PÄÄHÄN

Herravihan syövereissä unohtuu, että Juha Vuorinen kenties pääsisi liittoon, mutta ei ole hakenut. Häntä ei ole torpattu. Hän valitsee marttyyrin roolin tietoisesti ja pyhittää itsensä puhuessaan muiden tekopyhyydestä.

Tämä puoli tarinasta samanmielisen lukijan täytyy taitavasti ohittaa, vaikka tieto löytyisi aivan silmien edestä, vain muutaman rivin päässä rakastettavasta otsikosta: ”…enkä ole edelleenkään Kirjailijaliiton jäsen. En ole anonut jäsenyyttä…”

Populismin ikävät puolet nousevat esiin, kun tarkoituksella tehtaillaan kohu-uutisia ihmisille, joilla ei ole sisälukutaitoa tai halua lukea enempää kuin otsikoita.

”Olisi mainiota kuulla ketkä kirjailijaliitossa valitsee nämä hyväksytyt jäsenhakemukset. Epäilemättä ovat kirjailijoita itsekin. Tietäisi ainakin kenen kirjoja ei kannata ostaa ei edes lahjaksi, sillä kateus haisee ja jättää jälkensä kirjailijan tuotoksiin.” (peku, 20 tykkäystä)

Nimimerkki Peku haluaisi paljastaa ja lytätä ne ihmiset, jotka eivät miljoonan myydyn kirjan jälkeen huolineet Juha Vuorista joukkoonsa, vaikka Vuorinen itse ei edes halua kuulua liittoon, eikä ole lähettänyt hakemusta sitten vuoden 2009 (tämän arvion sain nimeltä mainitsemattomalta kirjailijalta, joka muisteli saman kohun edellistä ajankohtaa).
EDIT: Vuorinen näkyy hakeneen liittoon niinkin kauan sitten kuin 2007 - siitä kertova uutinen on tammikuulta 2008: www.ess.fi/mies-jolle-kirjailijaliitto-sanoo-ei

Ilta-Sanomat taikoo huolettomasti esiin räiskyviä otsikoita, mutta onko samoilla toimittajilla aikaa käydä tarkistamassa mitä sinne heidän perässään kirjoittelevat kaiken maailman rami rymyt?

"Jos tietäisin missä nämä päättäjät asuvat niin kävisin heti hakkaamassa heidät." (14 tykkäystä)

Toki on paljon niitäkin, jotka asettuvat toiselle puolelle:

”No mutku ne on niin huonoja! Hyvä kirjailijaliitto!” (nm. lukija 60) 116 tykkäystä

”Vuorinen ei ymmärrä, että näytöillä ei tarkoitettu myyntimäärää. Miljoona kärpästäkään ei tässä kohden riitä.” (nm. kioskikirjailija, 84 tykkäystä)

Jos ei selkeästi tunnusta puoltaan konfliktissa tai yrittää hillitä muiden kiihkoa totuuden avulla, voi käydä niin kuin nimimerkille ”aarg”, joka on liki ainoana jäänyt tyystin ilman tykkäyksiä:

”niin siis hetkinen, herra ei ole toista kertaa hakenut 300 000 jälkeen, ja täällä paasataan kuinka 1,5milj ei riitä liittoon pääsemiseksi? mistä sitä tietää kun ei ole toiste hakenut” (0 tykkäystä)

Minä ainakin tunnen suurta empatiaa aargia kohtaan. Olisin saattanut hänen tilanteessa toimia aivan samoin. Olisin siis lukenut jutun, enkä pelkkää otsikkoa.

Tykkäysten vähäisyys ei johdu ainakaan siitä, että kommentti olisi kirjoitettu muita myöhemmin. Kukaan ei ole tykännyt aargista ehkä siksi, että totuus katkaisee mehevältä keskustelulta siivet.

Nettikeskustelu ei perustu faktoihin, vaan näkökulmiin ja asenteisiin. Itsekriittisyyttä harjoittavat vain ilonpilaajat. (Pikkujättiläisen huiman suosion salaisuus!)

Faktoista on helpompi tykätä, jos kyse on puolitotuudesta tai itsestäänselvyydestä. Nimimerkki ”tietäjä” ei ole päivittänyt tietojaan:

”Myöskään Kata Kärkkäistä ei hyväksytty.” (31 tykkäystä)

Kata Kärkkäistä ei hyväksytty Kirjailijaliittoon, mutta Katariina Souri hyväksyttiin. Sanottakoon vielä se, että salamyhkäisten sisäpiirin lähteiden perusteella Kata Kärkkäisen hylkääminen herätti aikoinaan eripuraa myös liiton jäsenten keskuudessa. Päätös oli ehkä lopulta tietyn pienen piirin tekemä, mutta ei yksimielinen.

Liiton hylkäyskirjeissä kerrotaan, että jäsenyyttä voi hakea myöhemmin uudestaan – ja joskus siihen myös kannustetaan.

LOPUKSI

Kirjallisuuteen liittyviä paljastuksia julkaistaan tyypillisesti juuri kirjamessujen alla. Niinpä kutsun Juha Vuorisen puolitiehen jäänyttä hakukohua nimellä miljoonagate. Miljoona kirjaa ja miljoona yritystä peittää niiden avulla lypsetyt miljoonat. Kateellisten kotkotusta toisten kateellisten mieliksi.

Eipä minulla oikeastaan ole nyt tämän enempää sanottavaa.

Käsittelen kyllä kirjallisuuden elitismiä toiselta kantilta, kunhan saan aivoni siihen asentoon. Turha siis pelätä että olisin kääntänyt takkini kansankulttuurin suhteen. Spede on yhä sankarini! Joku maanantai voisi olla hyvä päivä herravihalle.

Suomalaisen filosofian alakulo ja ylösnousemus

Sain tänään luettavakseni Elämän tarkoitus -esseekokoelman vedoksen. Kirjaan on koottu tekstejä Filosofian Akatemia tammikuussa järjestämästä kilpailusta. (Linkki: Elämän tarkoitus -kirjoituskilpailu)

Ilokseni voin todeta, että kirja vaikuttaa erittäin onnistuneelta. Filosofiset aikalaistekstit harvoin tekevät minuun vaikutuksen, mutta johdannon perusteella teos on onnistunut lähtökohdissaan. Sadan kilpailukirjoituksen joukosta on löytynyt hyvä määrä näkökulmia johdantoon elämän tarkoituksesta - ja kirja kenties perustavamminkin sukeltaa keskeiseen aiheeseen, joka on jäänyt vähälle akateemiselle huomiolle.

Vuonna 1932 julkaistiin teosofi Väinö Valvanteen hengellis-poliittinen pamfletti nimeltään "Mikä on elämän tarkoitus?" Sen jälkeen kotimaisessa filosofiassa aihetta on käsitelty niukalti. Helsingin Yliopiston filosofian pääaineopiskelijoille ei esimerkiksi ole pakollista kurssia elämänfilosofiasta. Itse asiassa sellaista kurssia ei Helsingissä ole tarjolla edes valinnaisena.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten epämääräistä ja riitaista filosofian harjoittaminen on Suomessa. Tilanteesta kertoo Wikipedia artikkeli "Suomalaisen filosofian historia", jossa nykyfilosofiaa ei moniin vuosiin edes avattu käsittelylle. Vieläkään 1900-lukua esittelevä osuus ei ole kovin kummoinen, sillä useimpien elävien filosofien (kuten Pekka Himanen) filosofisesta merkittävyydestä kiistellään. Keskustelua leimaa se, että aiheiden sijasta takerrutaan henkilöön.

Suomesta ei ehkä löydy suurta filosofista auktoriteettia, jonka mielipiteisiin luotettaisiin laajasti, mutta hyviä tietokirjoittajia maastamme elää valtavat määrät. Siitä kertoo myös marraskuussa ilmestyvä antologia Elämän tarkoitus (toim. Frank Martela, Lauri Järvilehto & Karoliina Jarenko). Toivoa sopii, että vastaavia osallistumismahdollisuuksia useamminkin tarjottaisiin amatööreille ja puoliammattilaisille. Avoin kilpailu asettaa deadlinen ja kannustaa täsmentämään omia ideoita, jotka kenties ovat pyörineet päässä jo vuosia.

Vaikka kotimaisen filosofian terävin kärki ei aina kykenisi asialliseen keskusteluun, voi hyvää julkista keskustelua ehkä kehkeytyä muutamaa oksaa alempana - jos vain lukuisille heikosti työllistyville filosofian maistereille ja korpifilosofeille annettaisiin tilaisuus istua samaan pöytään ja ilmaista mielipiteensä.

Filosofian juuret ovat antiikin demokratiassa ja (vapaiden miesten) avoimessa keskustelussa. On sääli, että lajin historiallisia päälinjoja on viimeisen pari vuosisadan aikana kirjoitettu lähinnä individualistisen neromyytin valossa. Filosofian historiateokset ovat lähes poikkeuksetta elämäkertoja. Kunkin aikakauden ajattelua edustaa tietty jalustalle nostettu päähenkilö: Descartes, Immanuel Kant, Kierkegaard ja niin edespäin. Tätä neromyyttiä osaltaan jatkaa myös nykymedia, kun se jakaa kaiken huomion muutamille poikkeuspersoonille, ja sivuuttaa lukuisat laadukkaammat julkaisut, koska ahkeruudesta ja hiljaisesta ammattitaidosta ei saa aikaiseksi kohua.

Filosofinen ajatus ei ole merkittävä sen vuoksi, että se tulisi merkittävän ihmisen suusta. Tämän osoittaa hyvin jo Rousseau, josta lastenkasvatusoppaan ansiosta tuli myös kasvatustieteen auktoriteetti, vaikka hän hylkäsi omat lapsensa orpokotiin, eikä tiennyt lasten kasvattamisesta yhtään mitään. Häntä kuunneltiin, koska hän oli julkisuuden henkilö, johon yhdistyi mielikuva älykkyydestä ja asiantuntijuudesta.

Koin pienen valaistumisen, kun löysin erään Jean-Paul Sartren suomennetun teoksen (Esseitä 1?) lopusta osion, jossa suuri filosofi vastaa yleisön kysymyksiin. Osio oli jopa varsinaista esseetä onnistuneempi, sillä yleisö osasi esittää useita niistä kysymyksistä, joita ehkä itsekin olisin voinut esittää. Eräiden kuulijoiden kommentit olivat jopa niin tarkkanäköisiä, että he onnistuivat haastamaan suuren mediapersoonan älyllisen auktoriteetin. Filosofia paljasti parhaan luonteensa dialogina, kuten Platonin Sokrates-dramatisoinneissa.

Suomalainen filosofia voisi kokea suuren arvonnousun, jos sitä lähestyttäisiin aiheiden, eikä henkilöiden kautta. Elämän tarkoitus -antolgia osoittaa kuinka tarjottu aihe tuottaa enemmän näkökulmia kuin yksi nero omassa yksinäisyydessään. Siksi tällaisia kilpailuja tulisi ehdottomasti järjestää useammin - ja järjestämiseen olisi hyvä myös suunnata apurahaa. Suomalainen filosofia voi tulevaisuudessa paremmin, jos sille kehittyy laajempi harrastajakunta, jolle on suotu myös vastuuta ja itseluottamusta, palkitsemalla kirjoittajia pienellä määrällä osajulkisuutta ja akateemista ansioituneisuutta. Pienimuotoisissakin kilpailuissa pärjääminen lisää uskoa siitä, että omia ideoitaan voisi ehkä tarjota muillekin tahoille, kuten Niin & Näin -lehdelle.

Ajatusten ei myöskään tarvitse olla valmiita, jotta ne voisi julkaista. Parempi olisi, jos omaperäiset ajattelijat uskaltaisivat aikaisemmin lahjoittaa ideansa muiden arvioitaviksi. Sitä kautta voisi nopeammin kehittyä kansainvälisesti kiinnostavia tuoreita ajatuksia. Mietteliäiden ihmisten aika ei tuhlautuisi sellaisten ajatusten pyörittelemiseen, joissa on jokin kestämätön ongelma.

Jos tällaista yhteisjulkaisua halutaan ajatella ennennäkemättömien neronleimausten kautta, voidaan teos nähdä lähtökohtana, joka kunkin neron kannattaa ensin sisäistää ja sitten vasta ylittää. Muuten hän tulee väkisinkin sanoneeksi paljon sellaista, mikä on jo sanottu.

Linkki Filosofian Akatemian blogiin

Ylin mediavalta on yhä valtamedialla

Lupaan, että tästä ei synny keskustelua.

Itsenäisellä bloggaajalla on melko hyvät mahdollisuudet osallistua keskusteluun, jos sellainen on käynnissä. Vaikeampaa on päättää mistä keskustellaan. Käytännössä vain muutamalla taholla on Suomessa sellainen valta.

Lööpit tarjoavat sosialiselle medialle aiheita ja otsakkeita. Jos Yle, Hesari tai vaikkapa Suomen kuvalehti määrää, että nyt me keskustelemme tästä, kansa myös keskustelee.

Kansa keskustelee vähintään siitä, että tuosta asiasta ei nyt viitsisi keskustella. Hyvä esimerkki on Nato-keskustelu, joka on kaiken aikaa käynnissä, vaikka se ei herätä keskustelua. Jollain on valta antaa henkitoreissaan olevalle aiheelle tekohengitystä.


Luetuimmat blogikirjoitukseni ovat kommentoineet jo käynnissä olevaa keskustelua.

Pelaajat ovat kokoontuneet kentälle. Syöksyn pelin tiimellykseen ja pallo ennen pitkää pomppaa minulle.

Monet kerrat olen keksinyt mielestäni mainion keskustelunaloituksen, mutta kahta Facebook-tykkäystä ja yhtä kommenttia lukuun ottamatta mitään keskustelua ei ole syntynyt.

Kokemuksen tuomalla viisaudella totean, että en voi päättää aiheitteni ajankohtaisuudesta. Siitä päättävät muut tahot. Korkeammat voimat ja ne instituutiot, joilla on vaikutusvaltaa korkeampiin voimiin.


Jos tämä blogikirjoitus olisi Hesarin pääkirjoitus, voi olla että siitä syntyisi keskustelu, edes lyhyt sellainen. Tietenkin silloin koko teksti täytyisi muotoilla toisin.

Lause "lupaan, että tästä ei synny keskustelua" kuulostaisi ovelalta provokaatiolta, eikä masentuneelta tunnustukselta, joka se tällä hetkellä lähinnä on.

Olen havahtunut siihen tosiseikkaan, että en kykene synnyttämään keskustelua. Samalla todistin vääräksi mielenkiintoisen olettamuksen, jonka mukaan keskustelua voisi syntyä aiheesta, josta ei keskustella - kuten elämä kenties on joskus aikojen alussa syntynyt suolaisessa mutalammikossa.

Olen kirjoittanut aiheista, jotka eivät ole aiheita. Olen käsitellyt tieteitä, joita ei ole olemassakaan ja viljellyt huumoria, jota ei kulttuurissamme tunneta.

Olen elänyt siinä uskossa, että kiinnostavin keskustelu käydään kielen ulkopuolella, vaihtoehdossa
D) Jotakin muuta, mitä?


Toisinaan olen herättänyt reaktioita, vain huomatakseni, että olen vahingossa ottanut kantaa ajankohtaiseen aiheeseen. Harhaillessani diskursiivisella joutomaalla eksyin keskustelevan joukkion liepeille ja joku kuuli vaimean muminani, joka oli tarkoitettu lähinnä mielikuvitusystävilleni.

Minulle esitetään kysymys: "Puhuitko Suomen Kuvalehden kansijutusta?"

Astun ulos varjosta, peitän kädellä pimeänarat silmäni ja vastaan: "Saatoin puhuakin. Kuinka niin?"

Liityn hetkeksi keskustelijoiden seuraan, kommentoin heidän näkemyksiään ja pian tunnen taas kaipuuta käsitteiden erämaahan. Siellä saan kaikessa rauhassa huutaa mielipiteeni julki, eikä kukaan vastaa.

Mikä autuus. Lupa keskustella sydämensä kyllyydestä, ilman pelkoa tulla siteeratuksi. Radikaali vapaus, jollaista Stalin ei osannut edes kuvitella. Täydellinen vapaus ilmaista tunnereaktionsa.

Minulle tulee yllätyksenä se minkä kaikki jo tietävät. Uutisotsikko ei ole uutta tietoa. Otsikon keskeisin funktio on määrittää mistä tänään puhutaan. Onko luvassa yleistä hyväntuulisuutta vai kitkeryyttä laajalla rintamalla?

Lööppi on vastine peruskoulun äidinkielenaineen tehtävänannolle. Ideaali lööppi on muotoa "Minun hiihtolomani" tai "Anne Frank - kuka laverteli?". Otsikko on heijastettu taululle piirtoheittimellä, ja kahvitunnin aikana jokaisella on lupa ilmaista oma 200 merkin mielipiteensä.

Opimme varhain mitä tarkoittaa "pysyä aiheessa", ja mitä seurauksia on sillä, jos "kirjoittaa aiheen vierestä".


Keskustelun suuruudella on outo lumoava vaikutus ihmisen. Vaikka valtakeskustelu ei enää fysikaalisella melullaan peitä alleen muita pienempiä keskusteluja, tunnemme yhä vetoa heimon suurimpaan massatihentymään. On helpoin klikata otsikkoa, jonka moni ystävä on jo jakanut.

Itsekin huomaan, kuinka iän karttuessa on yhä vaikeampaa sijoittaa aikaansa johinkin marginaaliseen. Suurella todennäköisyydellä kirjoituksesta ei keskustella, koska se on huono. Jos keskustelulle olisi syytä, Suomen Kuvalehti tarttuisi aiheeseen - sehän on median tehtävä: säästää meidän aikaamme kiinnostavien uutisten etsimiseltä.

Keskustelu on suuremmalla todennäköisyydellä vaivan arvoinen, jos muut ovat jo laittaneet sen käyntiin. Keskustelu on myös oletettavammin paremmin jäsentynyttä ja selkeää, jos sitä on käyty jo jonkin aikaa. Joku on jo ilmaissut alkukantaisen ensireaktion ja joku toinen kiirehtinyt hätiköityihin johtopäätöksiin.

Henkilö, joka löytää uuden keskustelunaiheen ja nostaa sen muiden tietoisuuteen, ei hyödy siitä taloudellisesti, ellei hän ole toimittaja.

Jos aiheesta on jo valmiiksi käyty keskustelua, voi lukea Ilta-Sanomista tiivistelmän, tutustua näkökulmiin ja lopuksi ilmaista mielipiteensä puolesta tai vastaan. Se säästää aikaa ja usein myös hermoja.

Jos siitä ei puhuta, helpompaa on vaieta.

30 minuutin tilaustyö (runo)

PITÄISI OLLA 6: Tilausruno Erkalle

Päivässä on hyvä olla 5 - 6 ateriaa tai välipalaa. Kalaa eri muodoissaan 2 - 3 kertaa viikossa. Kasvisruokapäivä vähintään kerran viikossa.

Runsasrasvaista kermaa tai kermavalmistetta (rasvaa yli 15 %) ruoanvalmistuksessa harvemmin kuin kerran viikossa. ENINTÄÄN 1 PIHVI VIIKOSSA. Lihajalosteet, kuten pekoni ja makkara, kasvattavat diabetesriskiä peräti 43 %.

Kaksi palaa ksylitolipurukumia jokaisen aterian päätteeksi.

Lasillinen punaviiniä päivässä. Suositeltava kertakäytön maksimi naisilla 5 ja miehillä 7 annosta alkoholia.

Runsaasti piilosokeria ja suolaa sisältäviä valmisruokia harvemmin kuin kerran viikossa.

Psykoterapiaa vähintään kahden vuoden ajan, käyntitiheydellä kaksi kertaa viikossa.

Kuntosalia 3 kertaa viikossa, juoksulenkki 2-4 kertaa viikossa.

Kesäisin futista vähintään kerran viikossa, satunnaisesti zumbaa.

Minimissään 20 minuuttia liikuntaa kolme kertaa viikossa.

Kahvakuula 30 min tappotreeni. 30 minuutissa kahvakuulalla saa nimittäin sellaisen treenin aikaan, että kroppasi huutaa hoosiannaa!

Vain viisi minuuttia päivässä riittää. Kova lupaus, mutta lyhyt aamujumppa riittää pitämään selän kunnossa ja kolotukset poissa.

Totta se on: seitsemän minuutin päivittäinen pikajumppa riittää!

Suihkussa käy vähintään kerran viikossa. Jos on tyttöystävä niin silloin 2-3 kertaa viikossa, eli saunan jälkeen, ja ennen tyttökaverin näkemistä.

Vuorokautinen ajoaika saa olla enintään 9 tuntia.

Tauko voidaan pitää myös kahdessa osassa. Tällöin ensimmäisen osan pitää olla vähintään 15 minuuttia ja toisen osan vähintään 30 minuuttia.

Liian vähäinen nukkuminen sekoittaa aineenvaihduntaa ja hormonitasapainoa.

Vuorokausilevon saa kahden viikottaisen lepoajan välillä lyhentää enintään kolme kertaa vähintään 9 tunnin (=lyhennetty lepoaika) mittaiseksi.

Lepoaika voidaan keskeyttää korkeintaan kaksi kertaa muun toiminnan vuoksi, joka saa kestää yhteensä enintään yhden tunnin.

Seksi oli kyllä aktiivisempaa suhteen alussa.

ENINTÄÄN 10 TUNTIA TELEVISIOTA VIIKOSSA. Jo pari-kolme tuntia television katselua päivässä lisää merkittävästi 2-tyypin diabeteksen, sydäntautien ja kuoleman riskiä.

Yhtiön mukaan liiallista vessankäyttöä on yhteensä 60 minuutin vessassa oleskelu viimeisen 10 työpäivän aikana.

Lainaa saat jopa 400 euroa heti tilille 15 minuutissa.

15 minuuttia kuuluisuutta kerran elämässä.

Jamie Oliverin 15 minuutin ateriat.

Mies ryyppää ja katoaa vähintään kerran viikossa.

Mikä on "putkijuoksu" englanniksi?

Nettisanakirjat eivät tarjoa vastausta, sillä englannin kieleen ei näytä sisältyvän tällaista käsitettä. Suomalaiset ovat datailukansaa, ja meillä on kognitiivista ymmärrystä, joita muilta puuttuu. Ehkä siksi niin monet pelit ovat nykyään putkijuoksuja - kun valtaosa pelaajista ei huomaa, kuinka heitä johdatetaan liukuhihnalla.

Haku "pipe run" tuottaa lähinnä foorumeja, joilla joku epäilyttävästi suomalaiselta kuulostava avatar yrittää luokitella tiettyä peliä, mutta kukaan muu ei tajua mistä hän puhuu.

Käsitteillä on suuri emansipatorinen valta. Mitä tarkoittaa "putkijuoksu"? Wikisanakirja vastaa:

= tietokonepeli, jossa peluu tapahtuu etenemällä pelisuunnittelijan kehittämän juonen mukaisesti määrättyä reittiä eteenpäin
http://fi.wiktionary.org/wiki/putkijuoksu 

Kenties jo elämme orwellilaisessa todellisuudessa, ja sana on harkiten poistettu englannin kielestä, jotta kuluttajat ostaisivat enemmän pelejä? Peli on helpompi suunnitella kestämään vain 10-15 tuntia, kun tekijät ohjaavat pelaajan valintoja tai muistuttavat pikemminkin elokuvaa.

Avoimen maailman hiekkalaatikkopelit tarjoavat yleensä moninkertaisesti enemmän pelattavaa. Skyrim (varsinkin modattuna) saa helposti pelaajan luovuttamaan elämästään 100 tuntia tai enemmänkin.
Sandbox, free roaming ja open world ovat sentään tuttuja käsitteitä myös jenkeille, sillä pelinvalmistajat itse käyttävät niitä markkinoinnissaan.
http://en.wikipedia.org/wiki/Open_world

Kehityssuunta näyttäisi kuitenkin menevän yhä enemmän kohti ennalta käsikirjoitettuja pelejä (linear and scripted), joissa on nopea tempo. Kun pelin läpäisee nopeasti, täytyy pian ostaa uusi peli, mikä on hyväksi bisnekselle.
Myös pelaajat, jotka karttavat haasteita tai monimutkaisia valintoja, mielellään kokevat "vapauden" positiivisekti arvoksi. Niinpä myös putkijuoksut on yleensä visuaalisesti luotu muistuttamaan avointa maailmaa. Siellä täällä on kuitenkin näkymättömiä esteitä, jotka vaivihkaa ohjaavat pelaajaa oikeaan suuntaan.
http://en.wikipedia.org/wiki/Invisible_wall

Esimerkiksi Final Fantasy näyttäytyy pelaajalle tällaisena:

Pelin kartat puolestaan näyttävät enimmäkseen tältä. (Huom. harmaa alue on sellaista, jolla voi liikkua.)

Nykyaikaiset putkijuoksut toimivat hienona vertauskuvana liberalistiselle yhteiskunnalle, jossa vapaus on tarkasti scriptattu tietyille elämänaluille.

Jo monet klassikkopelit, kuten Half-life 1, olivat muutamaa haarautumaa ja key-card-umpikujaa lukuun ottamatta putkijuoksuja. Sittemmin on kuitenkin keksitty tehokkaita keinoja, joilla pelaaja saadaan kuvittelemaan, että hän suorittaa itsenäisiä valintoja, joilla on seurauksia.
Walking Dead -pelisarja on käytännössä elokuva, jossa 10 minuutin välein saa suorittaa jonkin äärimmäisen merkittävältä vaikuttavan valinnan. Mitään vaikutusta omalla päätökselle ei todellisuudessa ole, mutta illuusio on vahva. Voin luulla pelastaneeni tai uhranneeni jonkun, mutta juoni olisi jatkunut täysin samoin, vaikka olisin valinnut toisin.

Kyse on hyvin käsikirjoitetusta tv-sarjasta, joka esitetään pelin muodossa. Walking dead on loistavaa viihdettä, ei siinä mitään - mutta vähän ihmetyttää, että niin moni pelaaja kuvittelee elävänsä vapaassa maailmassa.

On pelottavaa miten ihmisten valintoja ohjaillaan ja he eivät huomaa mitään. Olisipa amerikkalaisilla ja kaikilla muillakin niin hieno sana kuin "putkijuoksu".


Tietääkö kukaan mikä putkijuoksu on japaniksi?

Tuli vielä mieleen pari muutakin tietokonepelitermiä, jotka auttavat puhumaan todellisen elämän ilmiöistä.

Main Quest / Side Quest. Olen aina ollut sitä tyyppiä, joka haluaa viimeistellä sivujuonet, ennen kuin haluaa edetä pääjuonessa. Siksi olen 35-vuotias, enkä vielä valmistunut yliopistosta. Sivuaineita on kertynyt... no, aika monta.

Mikä on elämän Main Quest? Onko tähän helpompi vastata kuin kysymykseen elämän tarkoituksesta? Onko elämämme juonta edistävä polku seuraavanlainen: koulutus, työ, parisuhde, lapsi, toinen lapsi, koira, kolmas lapsi...

Mistä löydän elämän läpipeluuohjeen? Olen googlettanut, mutta ei mitään tulosta. Reddit ei auta. Gamefaqs ei auta. Edes GameBanshee ei vastaa huutoon, vaikka sen pitäisi olla roolipelaajien turvasatama.

Sivutehtävien olemassaolo on toki konkreettinen todiste siitä, että emme elä putkijuoksussa. Suurimmaksi osaksi putki muodostuu ihmisen omassa päässä. Myös näkymättömät esteet ovat usein kuviteltuja esteitä, joista pääsee läpi, kunhan oppii koodaamaan elämäänsä.

Kun lausuu ääneen kirjaimet "idspispopd"!

Ydinvoiman lisärakentaminen on Vihreiden aikaansaannosta?

Suomessa kysymys ydinvoimasta on politisoitunut. Se on jo pitkään ollut yhden puolueen kynnyskysymyksenä.

Monissa maissa lupaa uuden ydinvoimalan rakentamiselle ei tarvitse erikseen anoa hallitukselta, mutta silti uutta ydinvoimaa ei rakenneta, koska sitä ei nähdä taloudellisesti kannattavaksi liiketoiminnaksi.

Suomessa muut puolueet ja heidän kannattajansa haluavat periaatteesta olla eri mieltä Vihreiden kanssa. Siksi ydinvoimapäätös ei perustu faktoihin, vaan tunteisiin.

Ydinvoimaa halutaan lisää, koska Vihreät vastustavat sitä.

Tämä ei ole vitsi, vaan surullinen totuus. Jopa päämisterimme perustelee myöteistä kantaansa sillä, että ydinvoiman täytyy olla taloudellisesti järkevää, koska se herättää niin paljon negatiivisia tunteita kukkahattutädeissä, jotka tunnetusti ovat talouskasvun syöpä.

Pelkäämme ydinvoimaa, rakentakaamme sitä siis lisää.

Ydinvoiman rakentaminen ei ole ollut vuosikausiin kannattavaa, ja kaikkialla muualla tiedetään tämä, koska kysymys ei ole poliittisesti tulenarka. Ihmiset tutustuvat faktoihin ennen kuin muodostavat mielipiteensä.

Suomen ohella lisäydinvoimaa haluaisi rakentaa lähinnä vain Iran. Sen pitäisi jo kertoa jotain.


Miksi ydinvoima ei ole kannattavaa?

1980-luvulla, ennen Tchernobylin onnettomuutta, ydinvoimaloissa pidettiin yllä tiettyä jo melko korkeaa turvallisuustasoa.

Tchernobylin jälkeen turvallisuusmääräyksiä kiristettiin kaikkialla.

New yorkissa vuonna 2001 kaksi matkustajalentokonetta törmäsi World Trade Centeriin ja kolmas Pentagoniin. Heräsi pelko siitä, että joku saattaisi iskeä ydinvoimalaan.

Terrorismiuhan jälkeen turvallisuusmääräyksiä kiristettiin kaikkialla.

Vuonna 2011 Japanin Fukushimassa maanjärjestys ja tsunami aiheuttivat toistaiseksi pahimman ydinvoimalakatastrofin.

Tapauksen jälkeen ydinvoimaloita ympäri maailmaa suljettiin huoltotarkastuksia varten. Oli epäselvää, mitä tulisi tehdä, mutta varmuuden vuoksi turvallisuusmääräyksiä jälleen kiristettiin kaikkialla.

Mikään edellä mainitusta ei lisää ydinvoiman vaarallisuutta, vaan vähentää sitä. Tchernobylin ja Fukushiman ansiosta ydinvoimalamme ovat turvallisempia, koska osaamme nyt varautua aiempaa paremmin.

Valitettavasti kaikki edellä mainittu lisää ydinsähkön hintaa. Vaikka uraanin hinta on tasaisesti kohonnut, ja ydinsähkö on edelleen melko edullista, sen lisärakentaminen on hiton kallista. Sijoittajien riskiä lisää myös se, että tapahtuisi jokin uusi onnettomuus, joka entisestään nostaisi kuluja.

Sijoittajilla on monia muitakin syitä huoleen, mutta emme koskaan puhu niistä, kun puhumme ydinvoiman kansalaisissa herättämistä peloista. Siksi ydinvoiman uhkakuvista ei oikeastaan edes kannattaisi puhua. Asenteet ja mielikuvat tulisi kokonaan unohtaa, sillä ennen kaikkea ydinvoiman puuolustajat perustavat mielipiteensä vanhentuneeseen tietoon.

Toistaiseksi ydinvoimaloissa syntynyttä radioaktiivista jätettä on melko huoletta säilytetty väliaikaisissa varastoissa, ja suurin lupauksin vakuutetaan, että pysyvät varastot ovat rakenteilla.

Tällä hetkellä väliaikaiset varastot alkavat olla melko täynnä, eikä kukaan uskalla enää kovin kauaa lupailla, että ydinsaasteet noin vain jätetään jonnekin parkkipaikalle. Pysyvään ratkaisuun tarvitaan vakuuksia sijoittajilta, mikä heikentää odotuksia pitkän aikavälin tuotoista. Kyse on rahasta. Raha sanoo ydinvoimalle ei, jos sallimme rahan puhua vapaasti.

Täysin mahdollista on myös se, että aurinkosähkön hinta pian laskee ydinsähkön tasolle - ja ilman polttoaineen loppusijoituksen tuomia kustannuksia, mikä on ydinvoimateollisuuden kuolema.

Ydinvoimaloita rakennettiin 1970-luvulla tiettyyn hintaan. Nykyään tuo hinta on kohonnut moninkertaiseksi, koska rakentamisstandardit ja turvallisuusmääräykset ovat paljon aiempaa vaativampia.

Ihmiset jotka tutustuvat faktoihin, huomaavat että ydinvoiman lisärakentaminen on ihan helvetin kallista.

Hintalappu lukee selkein numeroin Olkiluoto 5:n kyljessä. Siitä sen voi lukea.