Sain tänään luettavakseni Elämän tarkoitus -esseekokoelman vedoksen. Kirjaan on koottu tekstejä Filosofian Akatemia tammikuussa järjestämästä kilpailusta. (Linkki: Elämän tarkoitus -kirjoituskilpailu)
Ilokseni voin todeta, että kirja vaikuttaa erittäin onnistuneelta. Filosofiset aikalaistekstit harvoin tekevät minuun vaikutuksen, mutta johdannon perusteella teos on onnistunut lähtökohdissaan. Sadan kilpailukirjoituksen joukosta on löytynyt hyvä määrä näkökulmia johdantoon elämän tarkoituksesta - ja kirja kenties perustavamminkin sukeltaa keskeiseen aiheeseen, joka on jäänyt vähälle akateemiselle huomiolle.
Vuonna 1932 julkaistiin teosofi Väinö Valvanteen hengellis-poliittinen pamfletti nimeltään "Mikä on elämän tarkoitus?" Sen jälkeen kotimaisessa filosofiassa aihetta on käsitelty niukalti. Helsingin Yliopiston filosofian pääaineopiskelijoille ei esimerkiksi ole pakollista kurssia elämänfilosofiasta. Itse asiassa sellaista kurssia ei Helsingissä ole tarjolla edes valinnaisena.
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten epämääräistä ja riitaista filosofian harjoittaminen on Suomessa. Tilanteesta kertoo Wikipedia artikkeli "Suomalaisen filosofian historia", jossa nykyfilosofiaa ei moniin vuosiin edes avattu käsittelylle. Vieläkään 1900-lukua esittelevä osuus ei ole kovin kummoinen, sillä useimpien elävien filosofien (kuten Pekka Himanen) filosofisesta merkittävyydestä kiistellään. Keskustelua leimaa se, että aiheiden sijasta takerrutaan henkilöön.
Suomesta ei ehkä löydy suurta filosofista auktoriteettia, jonka mielipiteisiin luotettaisiin laajasti, mutta hyviä tietokirjoittajia maastamme elää valtavat määrät. Siitä kertoo myös marraskuussa ilmestyvä antologia Elämän tarkoitus (toim. Frank Martela, Lauri Järvilehto & Karoliina Jarenko). Toivoa sopii, että vastaavia osallistumismahdollisuuksia useamminkin tarjottaisiin amatööreille ja puoliammattilaisille. Avoin kilpailu asettaa deadlinen ja kannustaa täsmentämään omia ideoita, jotka kenties ovat pyörineet päässä jo vuosia.
Vaikka kotimaisen filosofian terävin kärki ei aina kykenisi asialliseen keskusteluun, voi hyvää julkista keskustelua ehkä kehkeytyä muutamaa oksaa alempana - jos vain lukuisille heikosti työllistyville filosofian maistereille ja korpifilosofeille annettaisiin tilaisuus istua samaan pöytään ja ilmaista mielipiteensä.
Filosofian juuret ovat antiikin demokratiassa ja (vapaiden miesten) avoimessa keskustelussa. On sääli, että lajin historiallisia päälinjoja on viimeisen pari vuosisadan aikana kirjoitettu lähinnä individualistisen neromyytin valossa. Filosofian historiateokset ovat lähes poikkeuksetta elämäkertoja. Kunkin aikakauden ajattelua edustaa tietty jalustalle nostettu päähenkilö: Descartes, Immanuel Kant, Kierkegaard ja niin edespäin. Tätä neromyyttiä osaltaan jatkaa myös nykymedia, kun se jakaa kaiken huomion muutamille poikkeuspersoonille, ja sivuuttaa lukuisat laadukkaammat julkaisut, koska ahkeruudesta ja hiljaisesta ammattitaidosta ei saa aikaiseksi kohua.
Filosofinen ajatus ei ole merkittävä sen vuoksi, että se tulisi merkittävän ihmisen suusta. Tämän osoittaa hyvin jo Rousseau, josta lastenkasvatusoppaan ansiosta tuli myös kasvatustieteen auktoriteetti, vaikka hän hylkäsi omat lapsensa orpokotiin, eikä tiennyt lasten kasvattamisesta yhtään mitään. Häntä kuunneltiin, koska hän oli julkisuuden henkilö, johon yhdistyi mielikuva älykkyydestä ja asiantuntijuudesta.
Koin pienen valaistumisen, kun löysin erään Jean-Paul Sartren suomennetun teoksen (Esseitä 1?) lopusta osion, jossa suuri filosofi vastaa yleisön kysymyksiin. Osio oli jopa varsinaista esseetä onnistuneempi, sillä yleisö osasi esittää useita niistä kysymyksistä, joita ehkä itsekin olisin voinut esittää. Eräiden kuulijoiden kommentit olivat jopa niin tarkkanäköisiä, että he onnistuivat haastamaan suuren mediapersoonan älyllisen auktoriteetin. Filosofia paljasti parhaan luonteensa dialogina, kuten Platonin Sokrates-dramatisoinneissa.
Suomalainen filosofia voisi kokea suuren arvonnousun, jos sitä lähestyttäisiin aiheiden, eikä henkilöiden kautta. Elämän tarkoitus -antolgia osoittaa kuinka tarjottu aihe tuottaa enemmän näkökulmia kuin yksi nero omassa yksinäisyydessään. Siksi tällaisia kilpailuja tulisi ehdottomasti järjestää useammin - ja järjestämiseen olisi hyvä myös suunnata apurahaa. Suomalainen filosofia voi tulevaisuudessa paremmin, jos sille kehittyy laajempi harrastajakunta, jolle on suotu myös vastuuta ja itseluottamusta, palkitsemalla kirjoittajia pienellä määrällä osajulkisuutta ja akateemista ansioituneisuutta. Pienimuotoisissakin kilpailuissa pärjääminen lisää uskoa siitä, että omia ideoitaan voisi ehkä tarjota muillekin tahoille, kuten Niin & Näin -lehdelle.
Ajatusten ei myöskään tarvitse olla valmiita, jotta ne voisi julkaista. Parempi olisi, jos omaperäiset ajattelijat uskaltaisivat aikaisemmin lahjoittaa ideansa muiden arvioitaviksi. Sitä kautta voisi nopeammin kehittyä kansainvälisesti kiinnostavia tuoreita ajatuksia. Mietteliäiden ihmisten aika ei tuhlautuisi sellaisten ajatusten pyörittelemiseen, joissa on jokin kestämätön ongelma.
Jos tällaista yhteisjulkaisua halutaan ajatella ennennäkemättömien neronleimausten kautta, voidaan teos nähdä lähtökohtana, joka kunkin neron kannattaa ensin sisäistää ja sitten vasta ylittää. Muuten hän tulee väkisinkin sanoneeksi paljon sellaista, mikä on jo sanottu.
Linkki Filosofian Akatemian blogiin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti