Perustuuko elämämme virhepäätelmiin?

Argumentaatiosta ja retoriikasta, osa 1.

Keskiaikana yliopistoissa opetettiin - ainakin arvonsa säilyttäneen kirjallisuuden valossa - paljon nykyistä enemmän logiikkaa ja puhetaitoja. Etenkin myöhäiskeskiajan ja renessanssin esseistit, kuten Francis Bacon, Michel de Montaigne ja Voltaire olivat pohdinnoissaan viehättyneitä inhimillisen ajattelun epärationaalisuuteen. Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys (1511) ja Francois Rabelais'n hulvattomat romaanit kuvastavat tämän laajahkon aikakauden henkeä.

Pikkujättiläisen taustalla olen kirjoittanut kompaktia suomenkielistä puutteellisen argumentaation käsikirjaa. Sain siihen kipinän Helsingin Yliopistolla, jossa logiikan kurssit eivät sisältäneet sanaakaan argumentaatiovirheistä tai ajattelumme epäloogisuudesta. Ihmettelin asiaa myös ääneen, ja lopputulemaksi tuli, että filosofian laitoksen pääosin britanniasta ammennetut analyyttiset perinteet sulkeistavat logiikasta pois kaiken inhimillisyyden. Tämä on valitettavaa monestakin syystä:

1.) Loogisten virhepäätelmien kautta voi oppia oikeaa logiikkaa aivan yhtä hyvin kuin orjallisia sääntöjä noudattamalla, mutta se on paljon hauskempaa. Opiskelijat eivät nukahtelisi tunneille ja jättäisi kurssia kesken, jos oikeiden metodien rinnalla esitettäisiin "miten ei pidä toimia". Esimerkkejä huonosta logiikasta ei ole vaikea löytää, eikä inhimillisen hölmöyden paljastaminen vaadi humoristin taitoja. Opiskelijat kyllä itse repivät huumoria ristiriidoista, vaikka ne esitetään kuinka kuivasti.

2.) Analyyttisen filosofian paradigman, joka olettaa ajattelun voivan olla vapaata tunteista ja subjektiivisuudesta, on jo moneen kertaa osoitettu olevan puutteellinen utopia - tai jopa itsessään ajattelun ansakuoppa. Puhtaan logiikan lausumat on ensinnäkin tautologioita, joten niistä ei suoraan pääse maailmaa koskeviin ratkaisuihin. Ne täytyy osata kiinnittää asiayhteyteen, ja juuri tässä kohtaa teoreettinen filosofi lankeaa helposti oman psykologiansa vietäväksi.

Keskiajan loogikot esimerkiksi tunsivat Aristoteelisen logiikan syllogismit ja Argumentum ad hominem -argumentaatiovirheen, joka kieltää vetoamasta henkilön fysiologisiin piirteisiin, ihonväriin tai habitukseen. Me tutustumme ad hominem retoriikkaan jo lapsena hiekkalaatikolla, kun joku sanoo toiselle:
"Et sinä voi tietää tuota, koska olet tyhmä läski."

Keskiajalla akateemikot siis myönsivät, ettei tärkeintä ole puhujan asema, vaan se mitä hän sanoo. Silti he eivät pitäneet missään arvossa, jos hän oli esimerkiksi nainen. Logiikassa ei siis ole tärkeintä se, että oppii irrallisia oikeita toimintatapoja, jos ei tule huomanneeksi, miten vähän niille käytännön elämässä antaa arvoa.

3.) Logiikan analyyttisen puhtauden vaaliminen on oireellista myös siksi, että sen taustalla on epäterve halu todistaa filosofian kykenevän samaan tarkkuuteen ja täsmällisyyteen kuin kovat luonnontieteet. Kaikki tällainen mekaanisuus sataa niiden voimien laariin, jotka pitävät humanismia arvottomana - koska pelkäävät historian suurta kuvaa ja psykologista itsereflektiota.

Humanismin alennustila ja vähäinen arvostus yhteiskunnassamme johtuu monesta tekijästä, kuten saavutusten mittaamisen tai rahoituksen neuvottelemisen vaikeudesta tai monimutkaisesta käsiteapparaatista, joka erottaa asiantuntijoita suuresta äänestäjäkunnasta. Humanismin talouspoliittista neuvotteluasema heikentää myös sen naisvaltaisuus. Vaikka teknisten alojen yhteyksiä yritysmaailmaan on helpompi rakentaa ja rahoitusta helpompi perustaa, myös alojen miesvaltaisuus on pitkässä juoksussa parantanut niiden palkkatasoa ja poliittista sanelukykyä. Asiaa vain pahentaa se, että tavallisen kansan mielipiteet on helppo kääntää omituisia pieniä tutkimusaloja, kuten egyptologiaa tai naistutkimusta vastaan.

Koko humanististen aineiden lakkauttamista vaativassa keskustelussa unohtuu se, että joku arabiankielen opiskelu tai uskontotiede vievät koulutuksen kokonaisbudjetista naurettavan pienen siivun. Professoreja on usein vain yksi, opiskelijoita vuosikurssilla vain puolentusinaa, eikä opetus vaadi mitään kalliita laboratorioita.

Humanismin tuotot tulisi siis osata suhteuttaa niiden kustannuksiin, mutta valitettavasti myös kustannukset ovat usein osa arvovaltaa. Jos esimerkiksi sata miljoonaa euroa on sijoitettu jonkin lääketieteellisen tai fysikaalisen tutkimusapparaatin hankkimiseen, on paljon helpompi selittää, miksi sen tehokkaaseen käyttöön vastaisuudessakin tulisi panostaa laajoja henkilöresursseja.

Merkittävässä roolissa humanismin alennustilassa ovat kuitenkin myös humanistit itse. Historiateokset menestyvät toistuvasti tieto-Finlandia -kilpailuissa, mutta monet muut aineet eivät ole tehneet kylliksi työtä itsensä popularisoimisen eteen. Humanistit yleisesti ajattelevat, ettei humanististen tieteiden metodilogiaa voi yksi yhteen verrata luonnontieteisiin, mutta he eivät ole myöskään artikuloineet omaa tieteenfilosofiaa (huom. tätä on oman filosofinurani ehkä tärkein päämäärä). Ekonomistit huijaavat yleisiöään graafisilla esityksillä, joiden koko arvo kuietenkin perustuu teoreettisiin yksinkertaistuksiin, joiden tieteellisyyttä nelikentät tai grafiikat eivät lyö lukkoon. Analyyttiset filosofit ja muut 1800-luvun positisviset anakronistitutkijat tekevät koko tieteelle karhunpalveluksen uskomalla siihen, että ihmistieteet voitaisiin kvantifioida, eli sen löydökset pystyisi esittämään yhtälöillä ja numeroilla - mikä lähinnä vain tekee heidät naurunalaisiksi.

Naisvaltaisuuden ohella humanististen aineiden sekä taideaineiden pehmeä arvomaailma, diskurssi ja ilmapiiri vierauttavat niitä sekä duunareista että talouspäättäjistä. Humanistien tuhoa edesauttaa etenkin se, että humanistin usein tunnistaa jo pukeutumisesta - ja jos ei siitä, niin viimeistään sanavalinnoista.

Ekonomistien teoreettisiä kehyksiä ja retoriikkaa pilkataan, mutta heidän usein määrätietoinen esiintymisensä saa kansan kuitenkin lopulta kunnioittamaan heitä. Humanistit näyttävät siltä, että heitä olisi kaikista vaikeaa kieltä käyttävistä oppineista ryhmistä kaikkein kivointa hakata, koska heidät ehkä pystyisikin hakkaamaan. He eivät käy riittävästi salilla.

4.) Analyyttisen logiikan, kuten koko koulutusparadigmamme keskeinen virheoletus on, että tieteen ihanteet eivät kaipaa kehittämistä. Juuri ihmistieteiden kautta tiede voisi kehittää yhteiskuntaa parempaan suuntaan, jos humanismille epärealistisen todistelemisen (me pystymme samaan kuin luonnontieteet!) sijaan tehtäisiin selväksi mihin humanismi pystyy. Kouluihin tulisi kuivan logiikan sijaan kehittää ihmistieteiden yleisaine, johon olisi koottu humanististen tieteiden merkittävimmät saavutukset. Niitä kyllä riittää.

Jos tarkastellaan vaikkapa keskustelua ilmastonmuutoksesta, on helppo huomata, että ilmastotutkijoiden näkemys ongelmasta oli koossa jo 1970-luvun lopulla. Sen jälkeen vastukset ovat olleet inhimillisiä.

Lääkkeeksi ilmastonmuutoksen torjunnassa on kuitenkin tarjottu vain ja ainoastaan lisää luonnontieteellistä todistelua. Sen vaikutus on ollut varsin mitätön. Ihmisiin eivät ole tehonneet kovan tieteen numeeriset todisteet, koska poliittinen vastapuoli on käyttänyt hiekkalaatikon retoriikkaa. Koko ilmastopaneelin vuosikymmenten mittainen työ on mitätöity lausunnoilla, kuten:

"Koska teidän tuhatsivuisessa raportissanne oli yksi kirjoitusvirhe, koko tutkimus on mitätön!"
"Koska yksi panelisti on saanut hämärää rahoitusta, mitään johtopäätöksiänne ei voida pitää uskottavina!"
"Koska viime viikolla oli kylmää, kuinka planeetta voi olla lämpenemässä jne. jne."

Surkuhupaisaa tässä koko kuviossa on ollut se, että kerta toisensa jälkeen ilmastonmuutoksen puolustajat ovat marssittaneet eturiviin luonnontieteissä ansioituneita tutkijoita, joiden suu on levähtänyt auki kun vastapuoli on käyttäytynyt lapsellisesti ja tuonut esiin vain nokkelasti naamioituja argumentaatiovirheitä.

Luonnontieteellisen tutkimuskehyksen hydris on saanut liian monet huippututkijat uskomaan, että järkeen ja tieteen arvovaltaan vetoaminen riittäisivät. Tutkijat ovat etääntyneet omaan mukavaan piiriinsä, jossa asioista voi keskustella faktoihin nojaten. He ovat täysin unohtaneet, että ihmistieteiden tehtävä on tutkia ihmistä. Kun ihmistieteiden arvovallan ja rahoituksen on sallittu murentua, ei asiantuntijaraadeissa enää ole ketään, jonka ammattitaito kohdistuisi ihmisyyden pimeisiin puoliin.

Uskallan jopa väittää, että juuri humanismi voi päästä empiirisyydessä luonnontieteitä pidemmälle, jos se rohkenee kehittää oman tieteenfilosofiansa. Empiirinen fakta on nimittäin se, että me olemme ihmisiä, eikä mikään määrä akateemista sivistystä muuta asiaa miksikään.

Luonnontieteet ovat siis tavallaan tieteen idealismisempi haara, koska ne sulkeistavat pois inhimillisen muuttujan ja tarkastelevat asioita, joita voitaan mitata. Humanismi sen sijaan joutuu kaiken aikaa elämään myös sen epätoivotun heikkeuden kanssa, jota kutsumme inhimillisyydeksi. Humanistien "laadullinen" tutkimus voi kaikesta subjektiivisuudestaan johtuen olla paljon paremmin kartalla, mitä tulee subjektiivisuuteen.


Lopuksi: Perustuuko elämämme (tai yhteiskuntarauhamme) virhepäätelmiin hyvästä syystä?

Myönnetään siis, että korkeasti koulutetut aikuiset voivat olla (etenkin poliittisen keskustelun tiimellyksessä) aivan yhtä epäloogisia kuin hiekkalaatikolla kinastelevat lapset.

Demokratiassa ei ole kyse loogisuudesta, vaan äänestäjäkunnan vakuuttamisesta. Niinpä hyvän demokratian perusta eivät ole taitavat puhujat, vaan kyllin hyvin asioihin perehtynyt ja kriittinen äänestäjäkunta.

Tieteelliseen argumentaatioon panostamisesta ei ole paljoakaan hyötyä, jos paljon enemmän voi saavuttaa itsevarmalla esiintymisellä ja yleviin arvoihin vetoamisella. Jos laajat kansanjoukot syrjäytetään työelämästä sekä koulutuksesta ja jätetään sivistymättömiksi, me tulemme näkemään yhä sivistymättömämpiä kansanedustajia, koska vakka valitsee kantensa.

Humanististien argumentaatio on heikkoa, koska heidän koko diskurssinsa on kansalle totaalisen vieras. Peruskoulussa (tai usein edes lukiossa) ei opeteta antropologiaa, uskontotiedettä, sosiologiaa, aatehistoriaa tai edes psykologiaa. Huippukoulusta valmistunut diplomi-insinööri ei välttämättä tiedä ihmisyydestä yhtään mitään. Niinpä ei ole mikään ihme, jos pääministeritason henkilö käyttää täysin väärin sellaista termiä kuin "yhteiskuntasopimus". Paljon puhutaan myös "normeista", "rooleista" ynnä muista, mutta sosiologian normeilla ei ole paljoakaan tekemistä lainsäädännön kanssa. Eduskunta ei päätä normeista.

Normit ovat sanattomia sopimuksia ja oletuksia, jotka koskevat käyttäytymistämme. Normeista ei osata julkisuudessa edes puhua, koska sosiologiasta ei opeteta suurelle yleisölle edes alkeita.

Palaan kuitenkin siihen, että meillä on synnynnäiseltä vaikuttavia epäloogisia taipumuksia. Me suhtaudumme vakavasti siihen, jos puhujan väitteet tyrmätään toteamalla, että hän on esimerkiksi nainen.

Argumentaatiovirheet ovat eräänlainen helppokulkuinen portti ihmisyyteen. Meidän käyttäytymisemme ei ole loogista, vaan intuitiivista. Humanistisissa tieteissä me voimme kuitenkin puhua intuitiivisuudesta varsin rationaalisesti, kunhan emme pelkää kohdistaa katsetta itseemme tai pelkää leimautumista hörhöksi, koska käytämme sellaista sanaa kuin intuitio.

Intuitiolle on leimallista, että se oikaisee mutkia. Synnynnäiset tai lapsuudessa omaksumamme intuitiot oikaisevat usein monenkin mutkan kautta, ja ehkä juuri siksi ne ovat niin vahvoja.

Sovellan sellaista maassamme uutta termiä kuin "syntagma" kuvaamaan kulttuurisia yhteenliittymiä, siis eräänlaisia normeja tai ajatustottumuksia. Syntagma on paradigman vastapari. Paradigman, eli hallitsevan kokonaisnäkemyksen vahvuus perustuu juuri symtagmaattisiin oikaisuihin.

Arkinen, viaton syntagma voisi olla vaikkapa valkoviini ja kala. Somelieerit myöntävät, että on punaviinejä jotka sopivat paremmin tietyn valkoviinin kanssa, mutta kyse on helposta yleissäännöstä. Kaikkiin sääntöihin on poikkeuksia.

Paradigman vahvuus perustuu kuitenkin sille, ettei poikkeuksia oteta lukuun, kun kokonaisuutta hahmotetaan. Me intuitiivisesti yhdistämme oletuksia, jotka ovat vain suuntaa antavia yleistyksiä. Näin syntyy tilanne, jossa pahimmillaan poikkeuksien olemassaoloa edes edes haluta tiedostaa olevaksi.

Ad hominem argumentaatiovirhe on eräänlainen luontainen, paradigmaattinen oikopolku, joka on kehittynyt monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Tärkeä on huomata, että ihminen on lähtökohtaisesti sopeutunut elämään pienissä heimoiss, eikä minkään keskustelun ainut päämäärä ole totuuden selvittäminen. Keskustelu on myös henkistä voimainmittelöä.

Alatyyliset huomautukset kiinnittävät heimon huomiota siihen, että henkilö ei ole pätevä johtamaan - täysin esillä olevasta kysymyksestä riippumatta. Hänen mieskuntonsa (sukupuolinen kelpoisuus), oveluutensa, lihavuutensa, kautensa, taloudellinen varallisuus, taipumuksensa menettää malttinsa ynnä muut asiat painavat vaakakupissa. Tieteelliseen keskusteluun tottuneet eivät aina tajua, että julkisessa keskustelussa ei mitata kysymystä, vaan heidän omaa kelpoisuuttaan. Tässä suhteessa he ovat vieraantuneet ihmisyydestä, mikä myös katsotaan heikkoudeksi, koska se etäännyttää puhujaa yleisösöstä, joka aina saapuu paikalle nähdäkseen kunnon rähinän.

Tämän sanottuani muistutan, että tieteellisen väittelytilaisuuden luonteeseen ei kuulu, että yleisö esittäisi kiperiä kysymyksiä, sillä väittelytilaisuus ei ole totuuden ratkomisen areena, vaan sosiaalinen rituaali. Olisi paha normista poikkeaminen, jos joku yleisössä - hieman kuin näissä - alkaisi pistää asianosaisia koville vain nähdäkseen kuinka hyvin heillä pitää pokka.

Emme välttämättä koskaan pääse yleistyksistä ja intuitiivisista oikopoluista, mutta henkilöön kohdistuvat Auktoriteettiin vetoamiset- sekä niille vastakkaiset ad hominem -mustamaalausyritykset voitaisiin luokitella alkeellisiin tai hieman sivistyneenpiin, jotenkin tähän tyyliin:

Alkeelliset:
1.) Olen oikeassa, koska olen vahvempi ja voisin vetää sinua turpiin.
2.) Olen oikeassa, koska olen ylhäisempää syntyperää tai kuulun oikeaan rotuun (minun isäni voisi vetää sinun isääsi turpiin).
3.) Olen oikeassa, koska lukeudun enemmistöön, minulla on taustajoukkoja ja yleisön enemmistö tukee minun näkemystäni.

Ei ihan niin alkeelliset:
4.) Olen oikeassa, koska historia on osoittanut, että olen useammin oikeassa ("Keskusta pettää aina", "vastuu on itsellä jos luottaa savolaisiin" jne.)

5a.) Olen oikeassa, koska kasvoni ovat miellyttävän symmetriset, olen terveempi ja ulkoinen kelpoisuuteni indikoi, että minussa on enemmän potentiaalia kuin sinussa (= sankarin karisma. Pahiksella olisi silmälappu).
5b.) Olen oikeassa, koska ääneni on puhuessani varma, enkä räpsyttele silmiäni, hikoile tai vääntele levottomasti käsiäni (itseluottamuksen tuoma karisma).
5c.) Olen oikeassa, koska olen sinua vanhempi ja kokeneempi (iän tuoma karisma).

6.) Olen oikeassa, koska minulla on kuulkaas tutkinto.

Jonkin verran näemme nykykeskustelussa vetoamista superalkeelliseen argumenttiin numero 3, eli enemmistön mielipiteisiin. Tällaisen argumantaation tueksi tarjotaan monesti myös galluppeja, mikä on eräänlaista tilastojen väärinkäyttämistä - tai ehkä juuri siksi gallupeja laaditaan? (Ainakin Nato-kantaa mitataan kaiken aikaa ja pienestäkin muutoksesta tehdään heti suuri uutinen.)

Hyvin paljon näkee vetoamista historiaan (kohtaan 4.), sillä meillä on pitkät perinteet vasemmiston leimaamisesta kommunisteiksi ja keskustelaisten leimaamisesta maajusseiksi, suomenruotsalaisten leimaamista snobeiksi jne. Menneisiin sukupolviin vetoaminen on kuitenkin sikäli vähemmän alkeellinen virhe, että historia joskus voi opettaa meille yhtä ja toista. Kyse ei vain ole kuitenkaan loogisesta syy-yhteydestä, vaan enemmänkin syntagmasta - siis normiksi mielletystä asiayhteydestä, kuten valkoviinin ja kalan tapauksessa. Nojaamme traditioon, emme tutkimukseen.

Pääpointtini tässä listassa on se, että jopa vähiten alkeellinen oletus on mielestäni kohtalaisen alkeellinen, Paljon ennemmin luotan ihmisen sanaan, jos hän on saanut aiheeseen koulutusta kuin vaikkapa jos hän olisi ylhäisstä syntyperää. Se ei kuitenkaan merkitse, että asiantuntijuus tekisi väitteestä toden. Se on vain todennäköisempää. Lisäksi julkisen keskustelun ikuisuusongelmana on, että tutkimukseen vaadittavaa tietotaitoa ei voi ymmärrettävästi siirtää suurelle yleisölle yhdessä puheenvuorossa. Joka tapauksessa on oikaistava mutkia.

Intuitiivisuus on siis (yhden määritelmän mukaan) sitä, että oiomme mutkat suoriksi. Luotamme jonkin meriitin vuoksi siihen, että henkilön sanaan kannattaa luottaa. Habitus ratkaisee paljon, mutta me voimme kuitenkin oppia prorisoimaan jopa huteria oletuksiamme oikein. Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa sitä, että emme luota ajattelussamme ihan niin alkeellisiin sääntöihin kuin aikoinaan hiekkalaatikolla.

Tällaista lopullisen puutteellista, mutta merkityksellistä kehitystä kutsutaan sivistykseksi. Jos humanistit yhdistäisivät voimansa yhteisen ihmistutkimusaiheen tuomiseksi peruskouluihin, meidän koko poliittinen kulttuurimme kenties voisi olla astetta sivistyneempää.

Siksi minä unelmoin humanismin puolustuspuheesta ja lähestyn sitä haastetta elämän mittaisena projektina.

Kolme apinaa - paluu viisauden lähteelle

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja symbolisten kompostien tonkimista kulttuurimme takapihalla.

Blogini alkuvaiheissa julkaisin tarinan Kolmesta viisaasta apinasta. Kukaan ei ole kommentoinut kirjoitusta, mutta sillä on tähän mennessä eniten lukijoita koko Pikkujättiläisen historiassa. Lukijoita kertyy tasaiseen tahtiin, joten olen päätellyt suosion perustuvan pelkästään siihen, että sanaparia googletetaan ahkerasti. "kolme apinaa, kolme apinaa..."

Todennäköisesti useimmat lukijat etsivät vain kuvaa kolmesta apinasta, jonka voisivat liittää johonkin keskusteluketjuun ilmentämään jonkin henkilön tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Omassa periamerikkalaisessa kulttuuripiirissämme kolmen apinan meemissä näyttäisi olevan kyse esimerkiksi siitä, että muiden kohdatessa ongelmia käännetään vain päätä toiseen suuntaan:

"In the Western world both the proverb and the image are often used to refer to a lack of moral responsibility.." https://en.wikipedia.org/wiki/Three_wise_monkeys

Alkuperäisessä postauksestani löytyvän tarinan kolmesta apinasta olin kehitellyt omasta päästäni, mutta se perustui kuitenkin mielikuviin, joita olin rekonstruoinut zenbuddhalaisesta kirjallisuudesta. Japanissa viisaus "see no evil" tai ainakin jokin sen variaatiot saattavat esiintyä ilman mitään hassuja apinoita. Usein näissä opetuksissa ajatus liitetään karman käsitteeseen, mitä tulen käsittelemään myöhemmin.

Oma viittaukseni Laotseen ja Kungfutseen olivat vain osa suurta vitsiä, jota ilmeisesti kovin moni ei tajunnut. Syytän siitä vain itseäni, sillä muinainen kirjoitukseni ei klikkauksistaan huolimatta ole kovin hääppöinen. Siinä on aivan liikaa turhaa löpinää ennen kuin päästään itse asiaan - ja kenties syyllistyn siihen nytkin.

Oheisista kuvista voi havaita, että kolmea apinaa käytetään lännessä lähinnä pilkkaamisen apuvälineenä. Apinat ymmärretään tyhmiksi tai hassunkurisiksi. Ne eivät tahdo tiedostaa ongelmiaan tai kuulla itsestään mitään negatiivista.

Hikipedia esimerkiksi toteaa, että:

"Mizaru on apina, joka peittää silmänsä. Hän kuvaa facepalmin hyvettä."

Ajatukset "pahuudesta" legitimoivat pahuutta

Itämaisessa henkisessä traditiossa pahuuden tunnustamisesta kieltäytymisellä on kuitenkin paljon syvällisempiä merkityksiä, joita myös yritin tavoittaa sekavassa tarinassani.

Ensinnäkin ihmisten tai ilmiöiden tulkitseminen pahoiksi herättää meissä pelkoa ja pelko herättää vihaa.

Kenties onnistuneimman länsimaisen tulkinnan kolmen apinan opetuksesta muotoilee Star Warsin jedimestari Yoda:

"Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Luke kieltäytyy näkemästä omassa isässään pahaa, ja lopulta sinnikkään sydämeen vetoamisen kautta hän onnistuu pelastamaan hänet voiman pimeästä puolelta. Yhtä hyvin Luke olisi voinut hokea itselleen: "See no evil, see no evil..."

Kun määrittelemme ihmisten toimet pahoiksi, meissä myös herkästi herää halu korjata vääryyksiä oman käden oikeudella ja toisilla vääryyksillä. Pahuuden näkeminen voi siis hyvinkin suoraviivaisesti johtaa konfliktien kärjistymiseen, leirien pystyttämiseen ja avoimeen väkivaltaan.

Vaikka selityksessä nyt uhkaavat mennä puurot sekaisin, voidaan kehoitus See no evil tulkita myös useiden Jeesuksen oppien mukaiseksi:

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi." 

"Älä tuomitse muita, ettei sinua tuomittaisi." 

"Älä vastusta pahaa pahalla." jne.

Elämänviisaudet ovat usein ajattomia, eivätkä niitä sido valtiolliset rajat. Kun emme näe pahaa, se yksinkertaisesti tarkoittaa, että me emme suostu tekemään nopeita johtopäätöksiä jonkun syyllisyydestä pelkkien kevyiden todisteiden valossa, emme salli itsemme vaipua pyhän raivon valtaan ja pahenna asiaa puhumalla kaikille siitä, miten pahoja joku on meille tehnyt.

Kolme apinaa ja karma

Karmaa olen viime aikoina käsitellyt valitettavan vähän, sillä siihen liittyy niin paljon psykologista viisautta, joka vasta viime aikoina on noussut keskustelun aiheeksi lännessä. Karman laista vapautuminen voidaan ensinnäkin ymmärtää juuri pyrkimykseksi irtautua pitkään jatkuneesta paskarallista, jossa ongelmia vain sysätään itse heikommille. Me vapaudumme kärsimyksen ketjusta, kun kieltäydymme osallistumasta toimintaan, joka tuottaa kärsimystä.

Kolmen apinan tapauksessa karman käsite kuitenkin tavoittaa aivan toisen ilmikentän, joka on aivan yhtä vähän yliluonnollista alkuperää kuin mitä kuvailin edellä. See no evil ei tarkoita suinkaan sitä, että peittäisimme silmämme, kuten kuvien apinat tekevät, vaan että emme kuvittelisi asioiden johtavan huonoon lopputulokseen ennen kuin olemme yrittäneetkään.

Karmaan liittyy mystiikalla hämärretty, mutta varsin realistinen ajatus siitä, että ajatuksemme ja sanamme tuottavat asiat todeksi. Kun me kadotamme luottamuksemme muiden ihmisten hyvyyteen ja arastelemmme yhteistyötä, me tulemme tuottaneeksi itsellemme ja muille paljon enemmän pahaa kuin jos luottaisimme asioiden järjestymiseen.

Yhteistoiminta edellyttää kompromisseja ja anteeksiantoa. Jos sitkeästi takerrumme mielikuvaamme pahuudesta, ei sovitteluun koskaan päästä.

Apinoihin liittyvästä mielikuvasta on vaikea irtautua, sillä meemien elämää ei oikein kyetä kontrolloimaan suunnitellusti.

Ehkä apinat voitaisiin kokonaan unohtaa ja muotoilla ajatus uudelleen jotenkin tähän tyyliin:

Älä muistele kohtaamiasi vääryyksiä, 

älä keskitä ajatuksiasi vain ongelmiin, 

älä kuvittele että epäonnistut kaikessa 

tai odota muilta pelkkää petollisuutta

Me vapautamme itsemme syyn ja seurauksen ketjusta, kun tunnistamme itsessämme ne psykologiset laukaisijat, joiden kautta heräävät alkukantaiset pelot, kunnes lopulta kadotamme kontrollin.

Meidänkin ajassamme jatkuvat negatiiviset uutiset ja juorut vastapuolen tyhmyydestä ja pahuudesta - mikä hyvänsä koettu vastapuolemme sitten onkaan - ylläpitävät jatkuvasti kiihtyvää eripuran ja kyräilyn ilmapiiriä, joka siellä täällä purkautuu esiin yksittäisten ryhmien typerehtimisenä.

Parasta kaikille voisi olla se, jos opettelisimme vanhoja sivistyselämän tapoja, ja kieltäytyisimme pystyttämästä olkinukkeja ja mustamaalaamasta ihmisiä, joita hädin tuskin tunnemme.

Älä puhu muiden pahuudesta, jos sinulla ei ole kiistattomia näyttäjö. Älä silloinkaan puhu "pahuudesta", vaan tietämättömyydestä, heikkoudesta, erehdyksistä. Älä leimaa ihmistä pahaksi, jotta hänen pahuudestaan ei tulisi pysyvä tila. Korjaa rauhallisesti väärät käsitykset, ole pitkämielinen - hieno sana, eikö - ja anna anteeksi.

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että voimattomana katselemme sivusta. Emme kauaa katsele pahaa, koska pistämme sille heti stopin.

Maailman erikoisimmat vaakunaeläimet - huimia paljastuksia

Aina välillä kuulee kommentteja siitä, miten omituista on, että vaakunaeläimemme on leijona, vaikka ei täällä mitään leijonia edes asusta.


No luonnollisesti vaakunaeläimen täytyy olla jollain tavoin mahtava ja pelkoa herättävä. Karhuakaan ei ole kehdattu valita, kun itänaapurissa se on jo käytössä. Niinpä Suomen valtion perustajien on täytynyt toimia erityisen luovasti. Mehän olemme innovaatioiden luvattu maa.

Sekä Yhdysvaltojen että Venäjän tunnuksena on kotka (merikotka ja kaksipäinen), mutta millaisiin ratkaisuihin on päädytty muualla maailmassa?

Keihäänheitossa, mäkihypyssä ja jääkiekossa tuttu kilpakumppanimme Tsekki on aikoinaan päätynyt näinkin erikoiseen eläimeen.

Miksiköhän ihmeessä tsekit ovat valinneet leijonan, kun tietääkseni alueella ei asunut leijonia edes muinaisen Tsekkosslovakian aikoina? Aika omituista.

Myös Bulgaria on jostain syystä mieltynyt leijonaan. Kummallakin leijonalla on kieli ulkona ja kruunu päässä. Hännästä onneksi näkee, ettei kyse ole samasta leijonasta.

Makedonialla on vaakunassaan leijona, mutta se on vähän pulskemmanpuoleinen.

Hollannin vaakunassa leijona pitää kädessään miekkaa. Just.

Tämä versio kaiketi tahtoo muistuttaa, että Alankomaissa suuri osa maasta sijaitsee merenpinnan alapuolella.

Alueella leijonia on kenties joskus esiintynyt ja niistä on täytynyt varoittaa paikallisia. Kenties tämän vaakunan viesti on, että "me emme halua vaakunaamme mitään hemmetin leijonaa!"

Iso-Britannian vaakunassa on leijona ja yksisarvinen. Jos tarkasti etsii niin kuvassa on ainakin 8 leijonaa.

Ruotsissa turvaudutaan kolmeen kruunuun ja kahteen leijonaan.

Norjalaiset ovat jostain ihmeestä saaneet päähänsä, että valtion vaakunassa kuuluu olla leijona.

Paremman puutteessa Espanjassa on päädytty leijonaan.

Tanskalaiset turvautuvat kolmeen leijonaan.

Anteeksi, tuo olikin englantilaisten versio kolmesta leijonasta. Tämä on Tanskan versio.

Lisäksi leijonan on Afrikan maista tunnuksekseen omaksunut ainakin Etiopia ja Kenia. Tämän kaiken jälkeen ei enää tunnu niin kovin omaperäiseltä, että Suomen vaakunaeläimenä on leijona.

Onneksi vieraskielinen Wikipedia väittää, että Suomen eläin olisi joutsen. Se nimittäin esiintyy 1 euron kolikossa, kun taas leijonan löytää vain pikkukolikoista. Lisäksi joutsenmerkki löytyy monista suomalaisista tuotteissa.

Mutta onko Suomen vaakunassa leijonaksi kutsuttu peto oikeasti edes leijona?

Sehän muistuttaa epäilyttävän paljon Mäntän vaakunassa näkyvää ilvestä.

Leijona-vaakunamme leijonalla on jopa leveät tassut ja pörröisät sääret kuin se olisi sopeutunut elämään kylmässä.

Mitä jos vaakunaeläimemme onkin ilves valepuvussa? Suomellahan ei ole koskaan ollut kuningasta, joten miksi leijonamme pitäisi päässään kruunua?

Kruunun tarkoitus on mitä ilmeisemmin peittää ilveksen korvatupsut. Hämeen vaakunassa sama teräväkielinen "leijona" jopa esiintyy ilman kruunua.

Meitä on huijattu!

Talouspuheen subjektiivisuudesta

Tällä kertaa pidän postaukseni lyhyenä.

Nykyään talouden nobelistien mielipiteitä toisteltaessa muistetaan aina mainita ovatko he vasemmistolaisia vai oikeistolaisia, liberaaleja vai konservatiivejä, keynesiläisiä, marxilaisia tai jotakin muuta. Erittäin tärkeää tämä on etenkin silloin, kun heidän ajatuksensa halutaan kiistää.

Olemme pitkittyneen talouskriisin aikana lopullisesti irtautuneet siitä ajatuksesta, että talousoppineiden mielipiteet voisivat olla objektiivisia. Silti me yhä turvaudumme ajatukseen, että subjektiivisuuden paljastaminen vähentäisi asiantuntijan arvovaltaa.

En tiedä onko suunta parempaan vai ei. Ainakin itse olen jo kauan aikaa toitottanut, että me ihmiset miellymme sellaisiin teoreettisiin tulkintoihin, jotka istuvat omaan maailmankuvaamme ja jotka parhaiten miellyttävät egoamme. Toisaalta on pelottavaa, jos edes huippuekonomisteihin ei enää luoteta, vaan poliitikot saavat täyden legitimiteetin kansan heille vaaleissa siunaamalle mututuntumalle.

Jopa puolueellinen ammattiekonomisti on parempi kuin menestyksensä sokaisema harrastelija toteuttamassa hybriksensekaista visiotaan.

Ekonomistit ovat jo pitkään piikitelleet toisilleen oikeistolaisista tai vasemmistolaisista tulkinnoista, mutta he kumminkin lukevat tilastoja ja kommentoivat toistensa tulkintoja - eivätkä usein käytä suoraa valtaa.

Kvalifysiikan pyrkimyksenä on tutkia tieteen subjektiivisuutta, joten sille talouspuhe tarjoaa mainion tutkimuskentän. Kvalifysiikka tutkii käytännössä niitä ilmiöitä, joiden olemassaoloon relativismi vain filosofisesti vihjaa. Jos emme etsi tieteellistä objektiivisuutta, vaan pikemminkin subjektiivisuuden indikaattoreita, me voimme ilman pienintäkään epäilystä näyttää toteen, että totuudeksi väitetty asia on vain osatotuus tai tulkinta.

Kvalifysiikka on tiedettä, jonka tutkimuskohde on epämääräisyys, vääristyminen ja tietämättömyys.

Toivon, että tulevaisuudessa taloustieteen opintoihin useimmissa yliopistoissa kuúluisi vähintään yksi kvalifysiikan kurssi. Voin tulla vaikka heti pitämään aiheesta luennon, jos joku kutsuu. Minulla on satoja liuskoja julkaisematonta materiaalia sekä lähdeaineistoa, koska jossain vaiheessa aion julkaista samannimisen kirjan ihmismielen fantasisista kyvyistä itsepetokseen.

Kirjan nimi on siis vain lyhyesti Kvalifysiikka. Se toimii perusteoksena myös loogisten virhepäätelmien, hätiköimisen ja psykologisten defenssien saralla. Lisäksi perehdyn jossain määrin myös väärinkäsitysten arkeologiaan ja kusipäisyyden perintöön.

Taloustieteen osalta kvalifysiikka lähtee siitä, ettei ihminen kykene tarkastelemaan yhteiskuntaa tai rahataloutta täysin oman asemansa, viitekehyksensä ja luokkansa ulkopuolelta. Tällainen toteamus voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta etenkin itsestäänselvyydet kaipaavat tuekseen vahvoja näyttöjä.

Kvalifysiikan kurssin aikana perehtyisin asiasisällön ja tulkintojen sekä henkilön yhdistämiseen.

Jos talouteen liittyvistä uutisista voi päätellä, onko ne julkaissut oikeistolainen tai vasemmistolainen julkaisu - siis jos voi päätellä - eikö se aika hyvin todista, että poliittinen tausta vaikuttaa tulkintaan?

Ei kvalifyysikon työn sen kummallisempaa tarvitse olla. Jos subjektiivisuuden indikaattoreita voidaan osoittaa, niitä voidaan silloin myös koota ja analysoida.

Näin me voimme tehdä kovaa tiedettä, jonka perustana on se, ettei mitään totuutta ole. Relativismin teoreettiset ongelmat katoavat, kun siitä tulee varmennettavissa oleva hypoteesi. Toki kyse on subjektiivisuuden asteista, eikä siitä, ettei mitään voitaisi sanoa mistään.

Jos ja kun pystymme määrittelemään subjektiivisuuden toimintatavat, se tarkoittaa uusia mahdollisuuksia humanistiselle tieteelle kokonaisuudessaan. Vuosia kestäneenä visionani onkin ollut humanismin kohottaminen nykyisestä alhostaan. Matka on pitkä, mutta "kvalifysiikan" käsite on jo antanut minulle paljon uutta puhtia. Hauska ajatella, että se on saanut alkunsa pelkästä 'patafyysisestä hupailusta.

Kvanttifysiikka hämmensi kurkistamalla todellisuutemme tuolle puolen. Kvalifysiikka puolestaan kurkistaa todellisuutemme tälle puolen, oman subjektiivisuutemme lähteeseen. Millaista on olla ihminen? Miten sen selittäisi korkeammalle älylle, joka saapuu planeetallemme?

Miten sen selittäisi ihmiselle itselleen, kun kaikki mitä kvalifysiikka tutkii pyrkii tekemään kvalifyysisen tutkimuksen mahdollisimman vaikeaksi. Jopa tiedeyhteisö näennäisessä objektivismissaan vaikeuttaa oman subjektiivisuutensa tutkimista.

Kvalifysiikka ei onneksi ole kiinnostunut yksilöstä. Yksilöllisyytemme tulee hyvässä ja pahassa esiin juuri ryhmissä ja sitä ilmentävät myös lukuisat instituutiot. Tavallaan instituutiot ovatkin muutosvastaisuudessaan ja keskinäisessä kateudessaan vain puhtaimman ihmisyyden ilmentäjiä. Me lyöttäydymme laumaksi, jotta näkisimme omat pimeimmät puolemme. Yhteistyössä toki piilee myös suurimmat vahvuutemme.

Gonzotiede - filosofian tukkapölly

Ihmislajin yhtenä ikuisuusongelmana on se, että vaikka lapsena hahmotamme tarkkanäköisesti aikuisten maailman keskeiset ongelmat, me unohdamme pian aikuisiksi tultuamme millaista on olla lapsi.

Vastaavasti kansanedustajat pian valintansa jälkeen unohtavat millaista oli olla köyhä, joka ei saanut ääntään kuuluville. Myös yliopistojen entiset opiskelijat unohtavat valmistuttuaan kaikki ne rakenteelliset ongelmat, jotka oppilaitoksessa yhä vallitsevat. Professorit turvallisen aseman saavutettuaan usein eivät enää yllä väitöskirjansa tasolle, vaikka sen pitäisi olla vasta alkua.

Heistä on jo tullut professoreja etupäässä sen tähden, että he osaavat pelata sosiaalista peliä. Sosiaalinen peli kyllä jatkuu, mutta artikkelen julkaisutahti hidastuu tutkimusten tulokset näyttävät ulkoa katsottuna vaatimattomilta.

Filosofien tapauksessa tällaiset ongelmat vain moninkertaistuvat, sillä filosofit luulevat olevansa yleisen inhimillisyyden yläpuolella. Filosofian historia on oikeastaan kertomusta traditiosta, joka ei osaa kehittyä ja oppia virheistään.

Ensinnäkin jokaisen aikakauden ihmiset tuntuvat ajattelevan, että heillä on kykyä tunnistaa uudet ja mullistavat ajatukset. Jokainen aikakausi ajattelee, ettei se sorra toisinajattelijoita - se sortaa vain niitä, jotka ovat ilmeisen väärässä.

Jokainen sukupolvi on jättänyt jälkeensä läjäpäin julkaisemattomia kirjoituksia, joiden seasta löytyvät monet sen ajan nerokkaimmat ideat. Niitä ei ole julkaistu tai edes tarjottu julkaistavaksi.

Pitkälti ongelma onkin juuri filosofeissa itsessään. He kuvittelevat olevansa neroja, mutta samaan aikaan eivät ymmärrä oman työnsä arvoa. He ovat vasta saamassa alkuun merkittävän teoksensa. Kaikki siihen asti kirjoitettu on vasta alkeellista luonnostelua.

Filosofit eivät suuressa viisaudessaan ole onnistuneet parantamaan omaa asemaansa yhteiskunnassa. Heillä harvoin on eläessään mitään nimeä tai juurikaan yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Filosofit eivät osaa toimia yhteiskunnassa. He eivät osaa tehdä itsestään kiinnostavia. Tavallisilla ihmisillä ja usein filosofeilla itselläänkään ei ole kompetenssia erottaa toisistaan kylähullua ja suurta visionääriä, joka kenties saa pientä postuumia kuuluisuutta kuolemansa jälkeen.

Filosofiaa leimaa myös huomattava sisäinen eripuraisuus. Filosofit ovat liian usein kyynisiä toistensa
työtä kohtaan. He suhtautuvat toiseen elävään filosofiin usein erittäin kateellisesti, eivätkä mieluusti aseta itseään vaaraksi keskustelulle.

Kenties filosofit pelkäävät, että heidän jo valmiiksi heikko mielenterveytensä romahtaisi lopullisesti, jos he joutuisivat jonkun vähemmän älykkään henkilön julkisesti nöyryyttämäksi.

Filosofit päätyvät omassa yksinäisyydessään hiomaan ajatuksiaan kunnes kyllästyvät niihin itsekin tai kunnes kuolema korjaa - eikä näitä ihmisiä edes ajassamme kutsuta filosofeiksi.

Olemme sekoittaneet keskenään filosofian opettajat, filosofian tutkijat ja filosofit. Opettajat opettavat, tutkijat tutkivat ja filososit eivät ole mitään. Heitä varten ei ole virkaa tai apurahoja. He ovat samassa asemassa kuin toiset maailman vanhimman ammatin harjoittajat. Kaikki mahdollistuu omalla vastuulla, kenties perinnön tai satunnaisen mesenaatin avustuksella.

Filosofit kuolevat lähes aina köyhyyteen tai hulluuteen. Heidän kirjansa ilmestyvät omakustanteina, sillä filosofialle on vähän mitään markkinoita.

Vasta sata vuotta myöhemmin kirjat käännetään muille kielille, ja filosofin ajattelusta kiinnostuvat erinäiset tutkijat, joita sitten harhaanjohtavasti kutsutaan "filosofeiksi", koska heistä tulee asiantuntijoita edesmenneiden saavutuksissa. Yhtä hyvin voisimme kutsua tutkijaa "olympiaurheilijaksi", koska hän on laatinut elämäkerran Paavo Nurmestä.

Filosofit saattavat tehdä huomioita tällaisista ikuisesti muuttumattomista lainalaisuuksista, mutta niiden edessä ollaan voimattomia. Asialle ei tapahdu mitään.

Kenties oletuksena on, että asiat muuttuvat itsestään - tai siis ovat jo muuttuneet. Meidän aikanamme parhaat lahjakkuudet on valjastettu parhaisiin virkoihin, joissa he antavat kaikkensa, eivätkä vitkastele, vääristele tai pelaa omaan pussiinsa.

Me emme näe virallista totuutta selkeämpää ajattelua missään, joten sitä ei ole olemassa. Filosofia on kuin rikollisuus, väkivalta tai seksi. Sitä harjoitetaan yöllä yksityisen asunnon pimennossa, joten koko ilmiötä ei ole olemassa.

Näistä muista hämärähommista filosofia eroaa siinä suhteessa, ettei sitä edes tilastoida.

Tylsä otsikko: Positiivisuus ja menestyksen sosiaaliset reunaehdot

Positiivisen ajattelun ja optimismin on havaittu korreloivan elämässä menestymisen kanssa.

Osin tämä tietenkin selittyy sillä, että tarvitaan tiettyä valoisaa elämänuskoa, jotta aamulla on edes voimaa nousta vuoteesta ja avata ulko-ovi. Äärimmäisen kyyniset ja masentuneet ihmiset sabotoivat omat mahdollisuutensa sillä, että eivät osallistu elämäänsä.

Niinpä tilastollisesti positiivinen ajattelu on ihmiselle hyödyksi - kunhan se ei mene liialliseksi naiviudeksi, uhkarohkeudeksi, yli varojensa elämiseksi, varokeinojen laiminlymiseksi, sinisilmäisyydeksi tai muilla tavoin vaaranna henkilön terveyttä ja uskottavuutta.

Positiivisuuden vaikutusten ymmärtämisessä mennään yleisellä tasolla metsään hyvin tyypillisen lähtöoletuksen vuoksi. Positiivisuuden vaikutuksia arvoitaessa lähes aina katsotaan yksilöä ja mietitään miten yksilön positiivisuus vaikuttaa yksilöön itseensä - verenpaineen, parempien yöunien, liikunnan lisääntymisen ynnä muiden asioiden kautta.

Positiivisuudella nimittäin on eräs hyvin tärkeä sosiaalinen merkitys, jota ei huomaa ilman sosiologisempaa näkökulmaa. Positiivisuus auttaa yksilöä, koska rikkaat ja hyvinvoivat asuvat omassa turvallisessa kuplassaan ja tahtovat ympäröidä itsensä iloisella palveluskunnalla. Positiivisuus auttaa menestymään elämässä, koska se helpotta kohoamista leveästi hymyileviin seurapiireihin, joissa positiivisuutta arvostetaan, koska elämä on niin huoletonta ja kivaa.

Valtamedia heijastelee lähinnä hyvinvoivien ihmisten arkea, sillä ruudussa esiintyvät henkilöt eivät ole saaneet potkuja. Heillä on syytä hymyillä.

Verrattoman reippauden huomaa hyvin esimerkiksi katsellessaan aamutelevisiota, joka on suurin syy sille, miksi työttömät yleensä eivät herää varhain. He eivät kestä katsella julkisuudessä kylpevien symmetrisesti virnuilevia naamoja.

Vaihtoehto Ylen hymyilevälle eliitille

Eräs keskeinen perussuomalaisten suosion yksi syy on siinä, että persut eivät hymyile. Kyseessä on leimallisesti kärttyisten ja huonosti toimeentulevien puolue, joka valittaa kaikesta - etenkin saamastaan huomiosta.

Yrmeys on tarjonnut hyvän vaihtoehdon, mutta tulevaisuudessa voi hyvinkin käydä niin, että puolueen kansanedustajien tulotaso lisääntyessä rajusti he huomaavat olevansa taloudellisesti hyvinvoivia. Silloin heidän kasvoilleen ilmestyy leveä hymy ja he kadottavat aiemmat äänestäjänsä, jotka pettyvät edustajistonsa yhä vähenevän sapen ja hampaidenkiristelyjen määrään, vaikka mitään köyhien ongelmia ei ole edes oikaistu.

Vähävaraisuus ja hymyttömyys on ratkaistu vain niiden osalta, jotka saavat nauttia kansanedustajan eduista.

Olisi mielenkiintoista nähdä joskus pääkanavilla sellainen keskusteluohjelma, jonka koko tuotantoryhmä koostuisi vittumaisista ja äreistä ihmisistä, joiden mielipiteet olisivat kyynisiä.

Heillä voisi olla paljonkin annettavaa ihmiskunnalle. Heitä vain ei koskaan päästetä ruutuun, koska menestyvät ryhmät sosiaalisesti hylkivät ärripurreja, eivätkä kriittisesti ajattelevat ihmiset tule edes toistensa kanssa toimeen - koska kyseenalaistavat kaikki toistensa ajatukset.

Tällainen ohjelma täytyisi toisin sanoen suunnitella ja toteuttaa keinotekoisesti, seuraten tarkkaan määriteltyä käänteistä agendaa (yhteiskunnan parhaaksi), ja esitellä idea tuottajille leveä hymy suupielillä.

Jokaisen tärkeässä asemassa olevan henkilön tulot täytyisi lisäksi säilyttää nälkärajalla, jotta heidän negatiivisuutensa ei laantuisi. Jos yleisö rakastaisi ohjelmaa, siitä ei saisi kertoa tuotantotiimille.

Heidän vittumuksensa ei saisi menestyksen voimasta laimeta, jotta ohjelmat asenteet ja asiasisällöt kerrankin edustaisivat niitä, joilla todella on elämässään ongelmia.

Hymy on Vip-kortti eliittiklubille

Mikä sitten olisi tekohymyjen suunnitelmallisen karistamisen lopputulos?

Tietenkin se, että yhteiskuntamme kaikki ongelmat, kuten asunnottomuus, leipäjonot, työttömyys ynnä muut ratkaistaisiin, koska positiivisuuden vaatimus ei olisi estämässä asioiden aitoa käsittelyä.

Jokainen hyvävarainen kansanedustaja vastaa kyllä köyhyyttä koskeviin kysymyksiin kameroiden edessä, mutta seuraavana hetkenä positiivisuus ottaa heista taas vallan, eikä muiden eteen tapahdu mitään.

Positiiviset työskentelevät vain niiden kanssa, jotka myös ovat positiivisia. Muutoin positiivisuuden tunne laimenisi.

Yhdellä prosentilla valtion kokonaisvarallisuudesta ratkaistaisiin kaikki köyhyyden kärkiongelmat. Yhdellä prosentilla maailman varallisuudesta ratkaistaisiin kaikki maailman kärkiongelmat.

Niin ei koskaan tapahdu, koska positiiviset ovat ja pysyvät vallassa.

Väkinäinenkin hymy todella vaikuttaa ajatteluumme ja karistaa mielestämme huolet.

Siitä valitettavasti seuraa, että jos joku kriittisesti ajatteleva ja muiden ongelmista huolestunut henkilö ajattelee soluttautua eliittiin hymyilemällä, hän pian muuttuu itsekin huolettomaksi eliitin jäseneksi, sillä jo pelkkä ilon pakottaminen kasvoille häivyttää ihmisen mielestä kaikki muiden ongelmat.

Katso peiliin. Hymyile. Etkö huomaakin kuinka olosi heti paranee. Maailmassa on kaikki hyvin.

Paitsi että ei ole.

  

Tässä vaiheessa minun täytyy muistuttaa, ettei "positiivisuus" ole sama asia kuin "luottamus" tai "onnellisuus".

Kaikkein onnellisemmaksi ihmisen tekee tutkimusten mukaan toisten auttaminen. Menestyneen elämän salaisuus on myös yhteistyössä, mitä edistää keskinäisen luottamuksen ylläpitäminen ja usko muiden hyvyyteen.

Monesti ulkoisia positiivisuuden hyveitä ihaillaan juuri niissä piireissä, joissa pienikin epäilyksen ja surumielisyyden häivä uhkaa rikkoa luottamuksen hauraan illuusion.

Ihmiset eivät aidosti huomioi toisiaan, tai välitä toistensa mielipiteistä, joten he vain peittävät kaikki todelliset tunteensa hymyyn ja teeskentelevät, että kaikki on kunnossa.

Asiat eivät etene. Hymy täytyy aina pakottaa huulille, koska oikeasti ei aamulla tunnu siltä, että tekisi mieli pomppia ilosta.

Hymyssä ilmentyvät aikakautemme kauhut, eivät sen parhaat saavutukset

Filosofien ehkä tulisi käsitteellisesti erottaa aiempaa selkeämmin toisistaan myötätuntoisuus, iloisuus, positiivisuus, myönteisyys ynnä muut termit. Muutoin kevyen journalismin huoleton positiivisuuden kehuskelu jatkuu ilman mitään ihmeellisempiä tuloksia.

Kauhuelokuvissa positiivisuutta jo monesti käytetään ilmaisemaan, että kaikki ei ole hyvin. Liikaa hymyilevillä ihmisillä on salaisuuksia. Kenties he jo aivan pian paljastuvat murhaajiksi, avaruusolennoiksi tai roboteiksi.

Voisin analysoida ilmiötä vaikkapa Batmanin Jokerin kautta, mutta eiköhän asia jo tullut suhteellisen selväksi. Jokeri on aikamme amerikkalaisen tekovirnekulttuurin looginen ilmentymä.

Individualismin kritiikki

Googlettamalla sanan "individualismi" voi helposti huomata, että on varsin muodikasta joko vastustaa sitä tai puhua sen vastustamisesta. Kuten yleensä kaikissa hajautetuissa kulttuurikeskusteluissa on tapana, väitteet lentävät ristii rastiin osumatta ollenkaan koko ongelmaan.

Lähimmäksi omaa näkemystäni osuu esseisti Seppo Oikkonen, joka monista muista maailmamme asioista on aika selkeästi kanssani eri mieltä. Hänen näkemyksensä individualismista on varsin terävä ja perinpohjainen, koska se perustuu ymmärrykseen siitä, että ihminen on sosiaalinen olento.
http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/157003-mihin-uskon 

(Seppo Oikkonen menee pidemmällekin tällä tiellä, mutta usein suuntiin joihin punavihreä vainuni ei minua johdata. Tutkin Oikkosen individialismikritiikin ja omani eroja toisella kertaa, sillä ne ansaitsevat aivan erillisen käsittelyn. Häntä ei tee mieli ohittää olankohautuksella.)

Aluksi siis aivan muista käsitteeseen liittyvistä huolenaiheista. Oscar Lindman on esimerkiksi kirjoittanut näin:

"Harva meistä valitsee olla individualisti. Sanana se on ryöstetty kuvaamaan egoistista pröystäilyä tai mikä vielä katalampaa, jonkinlaista jokaisen oman elämän identiteettiprojektia, johon jokaisen länsimaisen ihmisen on oltava valmis osallistumaan."http://mises.fi/blog/omaksu-individualistin-maailmankatsomus/

Minä en välitä puhua egoismista tai indetiteettiprojekteista. Ne eivät ole individualismin rakenteellisia ongelmia, vaan enintään marginaalisia pintailmiöitä, jotka seuraavat paljon syvemmistä ristiriidoista maailmankatsomuksessamme.

Lindman jatkaa:

"Individualismi eli yksilöllisyys on maailmankatsomus, jossa maailmaan nähdään koostuvan vapaasti valitsevista yksilöistä. Kukin meistä arvioi oman etunsa parhaiten itse, kukin meistä annettuna tilaisuus siihen, tekee itselleen aina parhaat valinnat. Tämä ei tarkoita toisen ihmisen syrjäyttämistä tai täydellistä laiminlyöntiä, se vain tarkoittaa ettei siihen tule ulkopuolelta puuttua."

Tässä alkavat jo näkyä individualistisen ihmiskäsityksen kriittisemmät valuvirheet. Yleensä onkin parasta sallia mahdollisimman pitkiä puheenvuoroja individualismin puolustajille, jotta päästään kiinni varsinaiseen asiaan. Onhan esimerkiksi täysin absurdia yleistää, että "kukin meistä arvioi oman etunsa parhaiten itse..." tai "kukin meistä tekee itselleen aina parhaat valinnat."

Eihän tällaisten väitteiden tueksi löydy minkäänlaisia todisteita. Ihmiset esimerkiksi arvioivat liikenteessä olevansa erittäin hyviä kuskeja, ja monikin meistä ajaisi aina täysiä, jos tavallista kansalaista viisaammat tutkijat eivät olisi osoittaneet millaisia kuolintilastoja seuraa maissa joissa on löyhempi liikennekulttuuri - puhumattakaan vaikka siitä miten hyvin ihminen osaa arvioida omia etujaan ja kykyjään sitten kun hän on kännissä.

Nyt en tarkoita ollenkaan sanoa, että yletön liberalismi (joka tässä nyt sekoittuu individualismi) ei toimi siksi, että liian monet ihmiset olisivat holtittomia tai tyhmiä, Kyse on siitä, että kukaan meistä ei osaa arvioida asioita intuitiivisesti - eikä kenelläkään meistä ole aikaa perehtyä kaikissa asioissa faktoihin.

Individualismin - siis Lindmanin määrittelemässä merkityksessä - vastakohta ei ole altruismi tai byrokraattinen sääntöviidakko, vaan keskinäinen luottamus ja yleinen usko sivistyksen arvoon. Kun yksilö on sisäistänyt tällaisen luottamuksen, hän kuuntelee tosissaan, jos tutkija kertoo, että turvavöitä kannattaa käyttää joka kerta - tai kun kaveri kertoo, että nyt olet liian kännissä ajaaksesi.

Ei individualismi siis tarkoita vain sitä, että me syrjäyttäisimme tai laiminlöisimme muut ihmiset. Pikemminkin individualistinen asenne tuottaa haittaa ihmiselle itselleen. Ihmisen täytyy olla todella pihalla, jos hän oikeasti kuvittelee osaavansa itse arvioida parhaiten oman etunsa.

Itse esimerkiksi tiedän vallan hyvin, että jos avovaimoni on jotain mieltä minun hienoista suunnitelmistani, niin paljon todennäköisemmin hän on oikeassa kuin minä. Sama tietenkin saattaa päteä myös toiseen suuntaan, mutta naisilla on onneksi paljon enemmän järkeä päässään, joten he eivät luota liikaa itseensä, vaan kysyvät kavereiltaan neuvoa. Miesten kohdalla individualistinen typeryys ilmenee juuri siinä, että kynnys pyytää neuvoa muilta on melkoisen korkea.

Tässä suhteessa individualistisen ihmiskäsityksen vastakohta ei ole kollektivismi, vaan avoin vuorovaikutus ja terve itsekriittisyys. Ihminen toivoo muilta rehellistä palautetta ja on valmis antamaan sellaista myös muille, jotta kaikilla olisi parhaat edellytykset tehdä parempia päätöksiä kuin mihin he omassa yksinäisessä erinomaisuudessaan yltäisivät.

Individualismi on saanut tukea lähinnä massamedialta ja taiteilijoilta

Tällä tarkoitan sanoa, että aikamme individualismi on saanut erittäin vähän tukea filosofeilta tai ihmisen käyttäytymiseen erikoistuneilta tutkijoilta.

Meille syntyy kollektiivinen mielikuva omaperäisyyden suurenmoisuudesta, koska näemme mediassa niin paljon erikoisella tavalla pukeutuvia ja käyttäytyviä ihmisiä. Tämä on seurausta siitä, että erikoinen nimi tai erikoiset kasvot ja vaatteet on helpompi muistaa. Fiksut julkisuuden henkilöt, kuten Sofi Oksanen, Esa Saarinen tai Juhani Tamminen tajuavat tämän. Heidän markkina-arvonsa lisääntyy, jos kaikki tuntevat heidät ja media saa säännöllisin väliajoin enemmän kerrottavaa myös kuvien muodossa.

Siitä että Juhani Tamminen saa lisää peliaikaa jääkiekkostudiossa tai keltaisen lehdistön lööpeissä ei millään tavoin seuraa, että tavallinen ihminen tulisi merkittävällä tavalla onnellisemmaksi, jos hän käyttäisi .

Todennäköisesti lapsi joka pukeutuu oudosti saa ensin vain turpiinsa. Hänen täytyy kehittää yhtä puolta itsestään kestääkseen erilaisuuden tuomat paineet - vasta sitten hän hyötyy myös näkyvän erilaisuuden tai tietoisen erottautumisen tuomista eduista - sikäli kuin on ammatissa, jossa siitä voi hyötyä.

Julkisuus ei itsessään ja automaattisesti käänny rahaksi, onnellisuudeksi tai edes elämänkokemukseksi. Nämä asiat eivät toteudu erilaisuuden kautta automaattisesti, koska myös erilaisuuden markkinoilla on hitosti tunkua ja tarvitaan myös muita taitoja, joista joku on valmis maksamaan - ellet satu jo olemaan superjulkkis, kuten Matti Nykänen, joka on ylittänyt tietyn arkipäiväisyyden rajan jo vuosia sitten. Useimmat eivät käytä päivittäin tuntia ulkonäkönsä parantelemiseen, koska useimmat ihmiset eivät saa siitä riittävää hyötyä.

Ihmiset myös tietävät vaistonvaraisesti, että heidän on vaikea enää tehdä itsestään tuntematonta, jos heidät kerran opitaan tuntemaan pelkän huomiohakuisen hölmöilyn kautta.

Kuten jo totesin, on tällainen mielikuva indivialistisesta kulttuurista lähinnä vain mielikuva, joka laajentuu hyvin pienen ryhmän näkyvyyden kautta koskettamaan vapaiden assosiaatioiden kautta filosofista käsitettä "individualismi", jonka merkityskenttä on näin ollen monitahoinen.

Massamedian luoma julkinen areena on kuitenkin keskeisenä taustatekijänä valtaisassa väärinkäsityksessä, joka vaikeuttaa lukuisien ihmisten elämää.


Näkyvä erinomaisuus perustuu auttajiin

Me palvomme suurin joukoin kansainvälisiä megatähtiä osin siksi, että heidän kykynsä vaikuttavat meihin nähden täysin ylivertaisilta.

Kyse on kuitenkin tarkoin rakennetusta illuusiosta, joka perustuu eräänlaiseen kollektiiviseen paraabeliin tai ihmisjoukon muodostamaan kuperaan linssiin, jossa valtavasti työtä ja taitoa kohdistetaan yhteen polttopisteeseen, missä yksi henkilö seisoo. Näin on tehty jo antiikissa vähäuskoisten huijaamiseksi. Myös monet taikatemput perustuvat siihen, että yleisössä on auttajia ja temppua on huolella valmisteltu etukäteen.

Polttopisteen lumovoimaa voidaan vahvistaa esimerkiksi valokeilalla, jolloin yleisö ei havaitse miten kulisseissa lukuisat muutkin ihmiset kääntelevät vipuja. Koko show tarkoitus on antaa yleisölle se vaikutelma, että henkilö on suorastaan ylivertaisen lahjakas, suorastaan eräänlainen faaraon asemassa oleva puolijumala.

Myös poliitikoilla on valtavasti taustavoimia, eikä tavallinen äänestäjä halua ajatella, että vaikkapa hänen äänensä avulla valtaan noussut presidentti lukisi televisiossa juhlapuhetta, jonka joku aivan eri henkilö on kirjoittanut.

Me halveksimme Vladimir Putinia siitä, että hänen televisioesiintymisensä on lavastettu, mutta samaan aikaan saatamme täysin kritiikittömästi ihailla Madonnaa, jonka stadionkeikkaa on ollut valmistelemassa jopa tuhat henkilöä.

Kun kuulen vaikkapa Morrisseyn tai David Bowien laulavan klassikkolevyllä, minun on täysin luontevaa ajatella, että hän muodostaisi suullaan tai kehonsa liikkeillä myös kappaletta taustoittavan musiikin. Kuka tahansa suurissa konserteissa käynyt fani tietää kuinka sietämätöntä on, että megatähti keskeyttää esityksensä vain esitelläkseen bändinsä. Emme me bändiä tulleet kuuntelemaan, vaan palvomaan omaa ylijumalaamme. Bändin esitteleminen rikkoo ikävästi sen yksilökeskeisen illuusion, jonka valokeilan kohdistaminen synnyttää.

Jos sinulla on tilaisuus kuulla kuinka teini korvalaput päässään hyräilee rakastamaansa musiikkia, voit pistää merkille kuinka hän koettaa laulaa kaiken mitä musiikki pitäisi sisällään; rytmit, melodiat, laulun ja taustat - koska hän samaistuessaan artistiin sulautuu yhteen tämän kanssa ja yrittää toteuttaa kaiken senkin mikä ei ole mahdollista.

Pelottavaa on se, miten herkästi tällaiset yksilönpalvontamenot lainautuvat myös tieteeseen. Monikaan tieteellisestä urasta haaveileva nuori ei tue ajatelleetksi, että tieteen tekeminen on etupäässä hakemusten laatimista. Tiedettä eivät luo yksilöt, vaan laajat työryhmät, joissa yksilöiden oma erinomaisuus korostuu parhaiten silloin, kun henkilökemia toimii ja yksilöidet ominaisuudet täydentävät toisiaan.

Me emme mielly ajatuksesta, että rallikuskilla on kartturi, jonka tulisi saada kiitosta. Me emme välitä tohtori Watsonista, koska hän ei ollut Sherlock Holmesin veroinen. Me tahdomme luovuttaa kunnian mielummin yhdelle henkilölle. Se ei ole modernin individualismin yksinoikeutta, vaan inhimillistä kuvainpalvontaa, joka elää ajassamme yhä, koska individualismin kannattajilta puuttuu tervettä järkeä ja itsekriittisyyttä.


Individualismin kaksoisstandardi

Vaikka me haluaisimme ajatella, että erinomaisuus kumpuaa henkilöstä itsestään, me siitä huolimatta (kenties siksi että traditio on meitä itseämme viisaampi) suomme juuri erityisen taitaville yksilöille eniten taloudellista apua.

Ennen kuin väität vastaan, niin esitä minulle kilpailulaji, jossa voittaja saisi kaikkein pienimmät palkinnot, koska hän taitojensa puolesta ei tarvitse niin paljoa tukea. Näytä myös stipedi, joka annetaan heikoimmalle, jotta hän saisi muita kiinni.

Vaikka muunlaisiakin väitteitä kuulee nykyään esitettävän, me varsin suurella ilolla jaamme eniten tukea ja resurssia niille, jotka osoittavat eniten kykyä nuorella iällä. Siinä ei ole mitään väärää, mutta on aika omituista, miten usein kuulee keskustelussa syytettävän vähäosaisia siitä, että he yksin ovat vastuussa ongelmistaan.

Totta kai he ovat yksin vastuussa ongelmistaan, jos heidät on jätetty yksin. Paremmin menestyneet saavat jatkossakin heikompiin nähden valtavasti keulaa, koska heitä tuetaan henkisesti ja autetaan rahallisesti.

Indivualismin kaksoisstandardi on siis tämä: me kollektiivisesti pidämme huolen siitä, että paremmat kehittyvät yhä paremmiksi, jotta kansakunnallamme olisi huippuyksilöitä luomassa kansainvälistä kilpailukykyä. Luomme kollektiivisia apuvoimia, kuten yliopistoja, stipendejä ja säätiöitä. Julistamme että paras on näin ja näin paljon parempi, koska hän on erityislaatuinen. Alussa kahden lapsen ero ei kuitenkaan välttämättä ole niin suuri. Se suurenee vasta muiden avustuksella.

Puhumme paljon siitä kuinka maassamme köyhiä holhotaan. Se on hölynpölyä. Paljon enemmän holhotaan ja on aina holhottu hyväosaisia. He suostuvat siihen täysin mielellään, koska heille tarjottu apu on korkealuokkaisempaa ja vilpittömämpää. Parhaiden on helppo löytää avukseen muita alan parhaita, koska lupaukset menestyksestä ovat suurempia. Televisiotähti aivan mielellään istuu tuoliin ja sallii meikkitaiteilijan holhota kasvojaan. Kuuluisuudelle ei ole mikään ongelma, jos muotitalo tarjoutuu ilmaiseksi holhoamaan häntä muotiluomuksillaan. Jos ihminen on kyllin rikas, häntä holhoavat autonkuljettajat, sijoitusneuvojat, personal trainerit ja yksityiset keittiöpäälliköt.

Tämän kaksoisstandardin kautta voi ymmärtää miksi vähäosaisia vituttaa se, jos parempiosaiset kaiken avun saaatuaan korostavat yksilön taitoa ja selittävät menestystään oman sinnikkyytensä kautta. Se sinnikkyyskin on kenties luotu sosiaalisesti, monenlaisten porkkanoiden kautta. Vastaavasti elämässään vähemmän menestynyt on saattanut alusta saakka kuullä vain vähättelyä, eikä kukaan ole tarjoutunut valmentamaan häntä unelmiensa uralla.

Nyt en siis ollenkaan väitä, ettei yksilöiden taidoissa olisi eroa - varmasti eroa on myös sinnikkyydessä. Olisi typerää lukkiutua johonkin asemaan ja kieltää se, ettei järkevintä olisi panostaa rajallisia resursseja niihin yksilöihin, jotka ilmentävät kehityskykyä.

Täytyy vain pitää mielessä, että kun supertähti on lavalla niin valokeilaan mahtuu vain pieni osa kokonaisuudesta. Jos taas valokeilassa on rikollinen niin me kenties todennäköisemmin saamme kuvan ihmisestä, jolla on ei ollut taustavoimia. Nämä kaksi kuvaa eivät ole vastakohtia. Kyse on aivan samalla tavoin siitä, että ihminen on sosiaalinen olento.

Tämän osion aloitusvirke jättää kuitenkin yhä auki suuren kysymyksen:
miksi me saamme niin paljon iloa siitä, että ajattelemme henkilön erinomaisuuden kumpuavan hänestä itsestään?

Se ei aina ole totta. Me emme useinkaan naisten kohdalla ajattele niin. Jos tyttö osoittaa erityistä lahjakkuutta, me helpommin vain kiitämme hänen kilttiä luonnettaan ja tarkkaavaisuuttaan. Me selitämme hänen taitavuuttaan instituutioiden ja opettajien kautta.

Nuoret miehet mieluusti jopa valehtelevat, että he eivät ollenkaan harjoittele. Kenties heille on edullista mainostaa omien geeniensä erinomaisuutta, koska mies voi hankkia lapsia useamman naisen kanssa ja juuri geenien mainostaminen on ykkösasiana, eikä niiden koulujen luetteleminen, joissa he ovat käyneet. Niistä on kiinnostunut vain työnantaja.

Individualismin kulttuuri ikävällä tavalla paljastaa, että me emme ehkä sittenkään ole kyllin hyvin dekonstruoineet yhteiskunnastamme kaikkia perinteisen maskuliinisuuden piirteitä.

Me olemme individuslisteja, koska emme tiedosta mitä tai ketä me olemme.

Mitä on kvalifysiikka?

Kvalifysiikka on subjektiivisuuden laatua ja olemusta tutkiva ihmistiede tai filosofinen haara, joka lähenee eräänlaista "metahumanismia". Äärimmäisenä päämääränä kvalifyysikolla olisi kyetä selittämään avaruusolennolle, mihin perustuu inhimillinen rationaalisuus ja millaiselta tuntuu olla ihminen.

Kvalifysiikka on kaukaista sukua fenomenologialle ja patafysiikalle. Fenomenologiaan kvalifysiikan yhdistää pyrkimys tutkia ilmiömaailman hahmottumisen mekanismeja ja todellisuuden inhimillistä jäsentymistä - niin kantilaisessa kategoristen skeemojen analyysinä kuin kokemuksellisuutena itsessään (kvaliat). Kvalifysiikka ei kuitenkaan nojaudu fenomenologien vaikeatajuisuuden arvovaltaan, vaan paremminkin 1900-luvun lopun sosiaalipsykologian, kognitiivisen psykologian ja neurotieteen saavutuksia.

Oma tulkintani on, että Immanuel Kant alkujaan pyrki hyvinkin kognitiiviseen ihmiskuvaan, mutta romantiikan aikana se oli metodologisesti sekä aatteellisesti liian vaikeaa. Niinpä kantilainen koulukunta takertui liiaksi muutamaan hassuun kategoriaan - kuten apriori/aposteriori - tai vaihtoehtoisesti ajautui kohti fenomenologista kokevaa subjektia, joka etäisyys kokeellisesta tieteestä oli jo aivan liian mittava. Fenomenologia läheni enemmänkin aikakauden taiteita, kuten impressionismia ja ekspressionismia, jotka kumpikin omalla tavallaan tutkivat subjektiivisuutta, kuten muistikuvia, unia ja aistivaikutelmia.

Kvalifysiikan lähtökohtana onkin kysyä, millä tavoin ihmismieli tulee aisttikokemuksen, muistojen ja maailman väliin - sikäli kuin me edes voimme puhua tällaisista dualistisista rajoista tai olettaa mitään jatkuvasta aistivirrasta erillistä ja itsenäistä tajuntaa. Ihminenhän tulee pian hulluksi, jos hänet eristetään kaikista virikkeistä ja muista ihmisistä. Kvalifysiikan ihmiskuva ei sikäli nojaa modernismiin, että se pyrkii irtautumaan myös individualismin harhasta - kuten muistakin laajalti hyväksytyistä mielikuvista, jotka ovat houkuttelevia, mutta valheellisia. Tällaiset käsitykset eivät ole tietoisesti suunniteltua valhetta, vaan lähtökohtaisesti mieluisempia vinkuleluja, jotka paremmin varastavat huomiomme sekä sympatiamme ja joihin sitten asteittain kiinnymme.

Kvalifysiikka on pyrkimystä tiedostaa, millä kaikin tavoin ihminen aliutuisesti huijaa itseään, esimerkiksi poimimalla virikevirrasta ja uskomalla todeksi ennemmin väitteen, joka imartelee häntä itseään tai tarjoaa turvallisuutta. Me olemme myös lajina alttiita monille addiktiivisille tunnereaktioille, kuten peloille. Siksi klikkimedia perustuukin pelkojen herättelemiseen ja jatkuviin kohuihin, jotka liikuttavat, hajottavat keskittymisemme ja koukuttavat. Onneksemme kvalifysiikka voi hyödyntää tällaista läpinäkyvää laumakäyttäytymistä ja kysyä kaiken keskellä: millaista on olla ihminen? Mitä se edellyttää ja mitä siitä seuraa? Kiitos massamedian, me näemme valikoitumisen kautta millainen on ihmisen pohjimmainen kaipuu.

Kvalifysikka ei kuvittele, että ihmismieltä voisi analysoida vain sellaisenaan, irrallaan vapauden kokemuksen täyttämästä touhukkuudesta ja sosiaalisesta käyttäytymisestä, jotka ovat kaikkea muuta kuin itsenäistä olemassaoloa maailmaan heitettynä. Ihmisolennosta kertoo hyvin vähän hänen väitetty järjensä, joka parhaimmillaankin perustuu sellaisiin mielikuviin, joiden todenperäisyys ja näkökulmasinonnaisuus tekevät loogisimmastakin johtopäätöksestä vain totuudenpuolikkaita.

Yksilö hahmottuu kvalifysiikassa osaksi jatkumoa, osaksi kulttuurin ja sosiaalisten kontaktien rihmastoa, joka on välttämätön yksilön onnellisuuden, älyllisen kehittymisen ja henkisen kypsymisen kannalta.

Patafysiikka ei ole suoranaisesti vaikuttanut kvalifysiikan sisältöihin, mutta kummankin alkuperässä ja metodiikassa on hämmästyttävää yhtäläisyyttä, joka osoitettiin minulla vasta hiljattain. Ensiksikin kumpikin on syntynyt aluksi kaunokirjallisena satiirina tai tieteen ivaelmana, josta asteittain on kehittynyt jotain vakavampaa. (Kvalifysiikka -termi esiintyi alkujaan scifitrilogiassa Kävelyvauhtia tähtiin, jossa ihmispopulaatiota ja sen vaarallisia viettejä täytyi hallita useiden sukupolvien ajan pienessä tähtialuksessa matkalla toiselle planeetalle.)

Patafysiikan lailla myös kvalifysiikka soveltaa metodina karnevalistista asioiden nurin päin kääntämistä. Ihminen ei osaa elää objektiivisessa todellisuudessa, vaan ainoastaan itselleen sepittämissään tarinoissa, jotka voivat olla enemmän tai vähemmän mielikuvituksekkaita ja myyttisiä, mutta silti aina valikoiduista muistikuvista ja mielikuvista rakennettuja. Me poimimme kulttuurisista aineksista ja elämäntapahtumista omaan rooliimme ja omiin ihanteisiimme soveltuvan aineksen ja kudomme niistä itsellemme identiteetin. Identiteetti on ihmiselle eräänlainen pesä, jonka ulkopuolisena reviirinä toimii laajempi maailmankuva.

Monesti totuus ihmisen toimista paljastuu, kun oletuksemme käännetään nurin. Esimerkiksi jos sana "tietoverkko" karnevalisoidaan, päästää lähemmäs todellisuutta, joka koostuu laittomasti ladatusta viihteestä, pornosta ja vihapuheesta. vastaavasti "tiedotusvälineen" ovat pikemminkin kuohutusvälineitä. Asioiden nurin päin kääntäminen ei tietenkään paljasta koko totuutta, mutta  tällainen patafyysinen metodi nopeasti kertoo, kuinka kaukana me aina pyrimme olemaan totuudesta. Me herkästi asemoimme itsemme johonkin miellyttävään äärilaitaan, jossa meidän ei tarvitse vaivata päätämme liialla ajattelulla.

Totuus ei koskaan paljastu niin yksinkertaisesti, mutta väitteiden antiteesillä me kenties pääsemme nytkähtämään irti siitä vaarallisesta varmuudesta, että oletuksemme ovat sellaisinaan tosia. Meidät on toisinaan kasvatettu tuntemaamme ihmisyyteen, mutta korkeinkin kasvatuksellinen kuri perustuu lajityypillisiin mieltymyksiin. Itsekurin kautta meidän vaistomme ja alimmat tunteemme pääsevät aivan samalla tavoin hallintaan, kuin lyhytjänteisiä tunnereaktioita seuraamalla.

Monesti ajatellaan, että järkevä ja maltillinen toiminta olisi perustavalla tavalla erilaista ihmisyyttä verrattuna siihen, jos kakkupalansa syö heti. Kuitenkin sekä itsekuria vaalivan että holtittoman henkilön taustamotiivina on toive kakkupalan syömisestä. Joku syö kakkupalansa heti ja toinen malttaa odottaa huomiseen, jos se kakkupala vaikka odottamisen voimasta muuttuisi kahdeksi. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin olennosta, jonka koko huomion on onnistunut varastamaan pöydällä oleva kakkupala.

- -
Ei tuloksia sanoilla:
metahumanismi, kuohutusvälineet, vaikeatajuisuuden arvovalta.

Vasemmiston syytä sekin

Minusta on asteittain tulossa yhä vasemmistolaisempi, sillä haluan vastustaa muoti-imiöitä. Nykyäänhän kaikki on kuulemma vasemmiston aikaansannosta ja se myös näkyy vasemmiston henkentyvänä kannatuksena. Katsoin googlesta mikä kaikki on vasemmiston aikaansaannosta. Tässä valittuja paloja:

Työttömyys on vasemmiston vika. Vasemmisto hyysää työttömiä ja verottaa liikaa työntekijöitä. Siksi vallitsee suurtyöttömyys.

Koko kurjuus on yksinomaan SDP:n ja vasemmiston vika

Hitler oli kansallissosialisti. Vasemmisto on liittänyt valtasyistä ja historiaa vääristääkseen Hitlerin oikeistoon.

Talvisota oli vasemmiston syytä? Olen ymmärtänyt näin.

90-lama oli vasemmiston vika.

Maamme köyhyys on Soininvaran mukaan vasemmiston vika.

Oikeistolainen talouskuripolitiikkakin on vasemmiston aikaansaannosta.

Nykyiset ongelmat ja alamäki johtuvat nimenomaan sosialismista

On vasemmiston vika, että Kreikka keinotekoisesti ja asiakirjapetoksin oli pakko ottaa mukaan tähän hienoon unioniin.

Jos vasemmisto rähisee, on se vasemmiston vika, ja jos oikeisto rähisee on sekin vasemmiston vika.

Ei se ole aina vasemmiston vika mutta minulla on periaatteeni.

Suomen ylivelkaantuminen on Vasemmiston vika. Vasurithan ne Euroopan pankit omistaa.

Otsikon kirjoitusvirhe lienee sekin vasemmiston vika?

Vasemmisto juuttuu omaan akateemiseen kuivuuteensa, eikä saa mitään aikaiseksi.

Yhteiskunta voisi halvalla tarjota virikkeitä kuten teatterimatkoja, buffetlounaita, Valiumia, seksinäytöksiä ym. Vasemmiston vika.

Hankkeen peruuntuminen oli vasemmiston vika.

Kestävyysvaje jää vasemmiston takia hoitamatta

Päivän tapahtumat olivat vasemmiston vika.

Vahinko oli vasemmiston vika.

LIII ANDERSSON ULIULIULI VASEMMISTON VIKA Olette huvittavia.

Liiallinen viinan käyttö on vasemmiston vika.

Nyt on laiva liikaa oikealle kallellaan ja vasemmisto on siihen syypää.

Eduskunta säätää lait, eikä Suomessa ole vasemmistoenemmistöä ollut sitten vuoden 1916.

Vasemmiston vika on köyhien päähän potkiminen.