Perustuuko elämämme virhepäätelmiin?

Argumentaatiosta ja retoriikasta, osa 1.

Keskiaikana yliopistoissa opetettiin - ainakin arvonsa säilyttäneen kirjallisuuden valossa - paljon nykyistä enemmän logiikkaa ja puhetaitoja. Etenkin myöhäiskeskiajan ja renessanssin esseistit, kuten Francis Bacon, Michel de Montaigne ja Voltaire olivat pohdinnoissaan viehättyneitä inhimillisen ajattelun epärationaalisuuteen. Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys (1511) ja Francois Rabelais'n hulvattomat romaanit kuvastavat tämän laajahkon aikakauden henkeä.

Pikkujättiläisen taustalla olen kirjoittanut kompaktia suomenkielistä puutteellisen argumentaation käsikirjaa. Sain siihen kipinän Helsingin Yliopistolla, jossa logiikan kurssit eivät sisältäneet sanaakaan argumentaatiovirheistä tai ajattelumme epäloogisuudesta. Ihmettelin asiaa myös ääneen, ja lopputulemaksi tuli, että filosofian laitoksen pääosin britanniasta ammennetut analyyttiset perinteet sulkeistavat logiikasta pois kaiken inhimillisyyden. Tämä on valitettavaa monestakin syystä:

1.) Loogisten virhepäätelmien kautta voi oppia oikeaa logiikkaa aivan yhtä hyvin kuin orjallisia sääntöjä noudattamalla, mutta se on paljon hauskempaa. Opiskelijat eivät nukahtelisi tunneille ja jättäisi kurssia kesken, jos oikeiden metodien rinnalla esitettäisiin "miten ei pidä toimia". Esimerkkejä huonosta logiikasta ei ole vaikea löytää, eikä inhimillisen hölmöyden paljastaminen vaadi humoristin taitoja. Opiskelijat kyllä itse repivät huumoria ristiriidoista, vaikka ne esitetään kuinka kuivasti.

2.) Analyyttisen filosofian paradigman, joka olettaa ajattelun voivan olla vapaata tunteista ja subjektiivisuudesta, on jo moneen kertaa osoitettu olevan puutteellinen utopia - tai jopa itsessään ajattelun ansakuoppa. Puhtaan logiikan lausumat on ensinnäkin tautologioita, joten niistä ei suoraan pääse maailmaa koskeviin ratkaisuihin. Ne täytyy osata kiinnittää asiayhteyteen, ja juuri tässä kohtaa teoreettinen filosofi lankeaa helposti oman psykologiansa vietäväksi.

Keskiajan loogikot esimerkiksi tunsivat Aristoteelisen logiikan syllogismit ja Argumentum ad hominem -argumentaatiovirheen, joka kieltää vetoamasta henkilön fysiologisiin piirteisiin, ihonväriin tai habitukseen. Me tutustumme ad hominem retoriikkaan jo lapsena hiekkalaatikolla, kun joku sanoo toiselle:
"Et sinä voi tietää tuota, koska olet tyhmä läski."

Keskiajalla akateemikot siis myönsivät, ettei tärkeintä ole puhujan asema, vaan se mitä hän sanoo. Silti he eivät pitäneet missään arvossa, jos hän oli esimerkiksi nainen. Logiikassa ei siis ole tärkeintä se, että oppii irrallisia oikeita toimintatapoja, jos ei tule huomanneeksi, miten vähän niille käytännön elämässä antaa arvoa.

3.) Logiikan analyyttisen puhtauden vaaliminen on oireellista myös siksi, että sen taustalla on epäterve halu todistaa filosofian kykenevän samaan tarkkuuteen ja täsmällisyyteen kuin kovat luonnontieteet. Kaikki tällainen mekaanisuus sataa niiden voimien laariin, jotka pitävät humanismia arvottomana - koska pelkäävät historian suurta kuvaa ja psykologista itsereflektiota.

Humanismin alennustila ja vähäinen arvostus yhteiskunnassamme johtuu monesta tekijästä, kuten saavutusten mittaamisen tai rahoituksen neuvottelemisen vaikeudesta tai monimutkaisesta käsiteapparaatista, joka erottaa asiantuntijoita suuresta äänestäjäkunnasta. Humanismin talouspoliittista neuvotteluasema heikentää myös sen naisvaltaisuus. Vaikka teknisten alojen yhteyksiä yritysmaailmaan on helpompi rakentaa ja rahoitusta helpompi perustaa, myös alojen miesvaltaisuus on pitkässä juoksussa parantanut niiden palkkatasoa ja poliittista sanelukykyä. Asiaa vain pahentaa se, että tavallisen kansan mielipiteet on helppo kääntää omituisia pieniä tutkimusaloja, kuten egyptologiaa tai naistutkimusta vastaan.

Koko humanististen aineiden lakkauttamista vaativassa keskustelussa unohtuu se, että joku arabiankielen opiskelu tai uskontotiede vievät koulutuksen kokonaisbudjetista naurettavan pienen siivun. Professoreja on usein vain yksi, opiskelijoita vuosikurssilla vain puolentusinaa, eikä opetus vaadi mitään kalliita laboratorioita.

Humanismin tuotot tulisi siis osata suhteuttaa niiden kustannuksiin, mutta valitettavasti myös kustannukset ovat usein osa arvovaltaa. Jos esimerkiksi sata miljoonaa euroa on sijoitettu jonkin lääketieteellisen tai fysikaalisen tutkimusapparaatin hankkimiseen, on paljon helpompi selittää, miksi sen tehokkaaseen käyttöön vastaisuudessakin tulisi panostaa laajoja henkilöresursseja.

Merkittävässä roolissa humanismin alennustilassa ovat kuitenkin myös humanistit itse. Historiateokset menestyvät toistuvasti tieto-Finlandia -kilpailuissa, mutta monet muut aineet eivät ole tehneet kylliksi työtä itsensä popularisoimisen eteen. Humanistit yleisesti ajattelevat, ettei humanististen tieteiden metodilogiaa voi yksi yhteen verrata luonnontieteisiin, mutta he eivät ole myöskään artikuloineet omaa tieteenfilosofiaa (huom. tätä on oman filosofinurani ehkä tärkein päämäärä). Ekonomistit huijaavat yleisiöään graafisilla esityksillä, joiden koko arvo kuietenkin perustuu teoreettisiin yksinkertaistuksiin, joiden tieteellisyyttä nelikentät tai grafiikat eivät lyö lukkoon. Analyyttiset filosofit ja muut 1800-luvun positisviset anakronistitutkijat tekevät koko tieteelle karhunpalveluksen uskomalla siihen, että ihmistieteet voitaisiin kvantifioida, eli sen löydökset pystyisi esittämään yhtälöillä ja numeroilla - mikä lähinnä vain tekee heidät naurunalaisiksi.

Naisvaltaisuuden ohella humanististen aineiden sekä taideaineiden pehmeä arvomaailma, diskurssi ja ilmapiiri vierauttavat niitä sekä duunareista että talouspäättäjistä. Humanistien tuhoa edesauttaa etenkin se, että humanistin usein tunnistaa jo pukeutumisesta - ja jos ei siitä, niin viimeistään sanavalinnoista.

Ekonomistien teoreettisiä kehyksiä ja retoriikkaa pilkataan, mutta heidän usein määrätietoinen esiintymisensä saa kansan kuitenkin lopulta kunnioittamaan heitä. Humanistit näyttävät siltä, että heitä olisi kaikista vaikeaa kieltä käyttävistä oppineista ryhmistä kaikkein kivointa hakata, koska heidät ehkä pystyisikin hakkaamaan. He eivät käy riittävästi salilla.

4.) Analyyttisen logiikan, kuten koko koulutusparadigmamme keskeinen virheoletus on, että tieteen ihanteet eivät kaipaa kehittämistä. Juuri ihmistieteiden kautta tiede voisi kehittää yhteiskuntaa parempaan suuntaan, jos humanismille epärealistisen todistelemisen (me pystymme samaan kuin luonnontieteet!) sijaan tehtäisiin selväksi mihin humanismi pystyy. Kouluihin tulisi kuivan logiikan sijaan kehittää ihmistieteiden yleisaine, johon olisi koottu humanististen tieteiden merkittävimmät saavutukset. Niitä kyllä riittää.

Jos tarkastellaan vaikkapa keskustelua ilmastonmuutoksesta, on helppo huomata, että ilmastotutkijoiden näkemys ongelmasta oli koossa jo 1970-luvun lopulla. Sen jälkeen vastukset ovat olleet inhimillisiä.

Lääkkeeksi ilmastonmuutoksen torjunnassa on kuitenkin tarjottu vain ja ainoastaan lisää luonnontieteellistä todistelua. Sen vaikutus on ollut varsin mitätön. Ihmisiin eivät ole tehonneet kovan tieteen numeeriset todisteet, koska poliittinen vastapuoli on käyttänyt hiekkalaatikon retoriikkaa. Koko ilmastopaneelin vuosikymmenten mittainen työ on mitätöity lausunnoilla, kuten:

"Koska teidän tuhatsivuisessa raportissanne oli yksi kirjoitusvirhe, koko tutkimus on mitätön!"
"Koska yksi panelisti on saanut hämärää rahoitusta, mitään johtopäätöksiänne ei voida pitää uskottavina!"
"Koska viime viikolla oli kylmää, kuinka planeetta voi olla lämpenemässä jne. jne."

Surkuhupaisaa tässä koko kuviossa on ollut se, että kerta toisensa jälkeen ilmastonmuutoksen puolustajat ovat marssittaneet eturiviin luonnontieteissä ansioituneita tutkijoita, joiden suu on levähtänyt auki kun vastapuoli on käyttäytynyt lapsellisesti ja tuonut esiin vain nokkelasti naamioituja argumentaatiovirheitä.

Luonnontieteellisen tutkimuskehyksen hydris on saanut liian monet huippututkijat uskomaan, että järkeen ja tieteen arvovaltaan vetoaminen riittäisivät. Tutkijat ovat etääntyneet omaan mukavaan piiriinsä, jossa asioista voi keskustella faktoihin nojaten. He ovat täysin unohtaneet, että ihmistieteiden tehtävä on tutkia ihmistä. Kun ihmistieteiden arvovallan ja rahoituksen on sallittu murentua, ei asiantuntijaraadeissa enää ole ketään, jonka ammattitaito kohdistuisi ihmisyyden pimeisiin puoliin.

Uskallan jopa väittää, että juuri humanismi voi päästä empiirisyydessä luonnontieteitä pidemmälle, jos se rohkenee kehittää oman tieteenfilosofiansa. Empiirinen fakta on nimittäin se, että me olemme ihmisiä, eikä mikään määrä akateemista sivistystä muuta asiaa miksikään.

Luonnontieteet ovat siis tavallaan tieteen idealismisempi haara, koska ne sulkeistavat pois inhimillisen muuttujan ja tarkastelevat asioita, joita voitaan mitata. Humanismi sen sijaan joutuu kaiken aikaa elämään myös sen epätoivotun heikkeuden kanssa, jota kutsumme inhimillisyydeksi. Humanistien "laadullinen" tutkimus voi kaikesta subjektiivisuudestaan johtuen olla paljon paremmin kartalla, mitä tulee subjektiivisuuteen.


Lopuksi: Perustuuko elämämme (tai yhteiskuntarauhamme) virhepäätelmiin hyvästä syystä?

Myönnetään siis, että korkeasti koulutetut aikuiset voivat olla (etenkin poliittisen keskustelun tiimellyksessä) aivan yhtä epäloogisia kuin hiekkalaatikolla kinastelevat lapset.

Demokratiassa ei ole kyse loogisuudesta, vaan äänestäjäkunnan vakuuttamisesta. Niinpä hyvän demokratian perusta eivät ole taitavat puhujat, vaan kyllin hyvin asioihin perehtynyt ja kriittinen äänestäjäkunta.

Tieteelliseen argumentaatioon panostamisesta ei ole paljoakaan hyötyä, jos paljon enemmän voi saavuttaa itsevarmalla esiintymisellä ja yleviin arvoihin vetoamisella. Jos laajat kansanjoukot syrjäytetään työelämästä sekä koulutuksesta ja jätetään sivistymättömiksi, me tulemme näkemään yhä sivistymättömämpiä kansanedustajia, koska vakka valitsee kantensa.

Humanististien argumentaatio on heikkoa, koska heidän koko diskurssinsa on kansalle totaalisen vieras. Peruskoulussa (tai usein edes lukiossa) ei opeteta antropologiaa, uskontotiedettä, sosiologiaa, aatehistoriaa tai edes psykologiaa. Huippukoulusta valmistunut diplomi-insinööri ei välttämättä tiedä ihmisyydestä yhtään mitään. Niinpä ei ole mikään ihme, jos pääministeritason henkilö käyttää täysin väärin sellaista termiä kuin "yhteiskuntasopimus". Paljon puhutaan myös "normeista", "rooleista" ynnä muista, mutta sosiologian normeilla ei ole paljoakaan tekemistä lainsäädännön kanssa. Eduskunta ei päätä normeista.

Normit ovat sanattomia sopimuksia ja oletuksia, jotka koskevat käyttäytymistämme. Normeista ei osata julkisuudessa edes puhua, koska sosiologiasta ei opeteta suurelle yleisölle edes alkeita.

Palaan kuitenkin siihen, että meillä on synnynnäiseltä vaikuttavia epäloogisia taipumuksia. Me suhtaudumme vakavasti siihen, jos puhujan väitteet tyrmätään toteamalla, että hän on esimerkiksi nainen.

Argumentaatiovirheet ovat eräänlainen helppokulkuinen portti ihmisyyteen. Meidän käyttäytymisemme ei ole loogista, vaan intuitiivista. Humanistisissa tieteissä me voimme kuitenkin puhua intuitiivisuudesta varsin rationaalisesti, kunhan emme pelkää kohdistaa katsetta itseemme tai pelkää leimautumista hörhöksi, koska käytämme sellaista sanaa kuin intuitio.

Intuitiolle on leimallista, että se oikaisee mutkia. Synnynnäiset tai lapsuudessa omaksumamme intuitiot oikaisevat usein monenkin mutkan kautta, ja ehkä juuri siksi ne ovat niin vahvoja.

Sovellan sellaista maassamme uutta termiä kuin "syntagma" kuvaamaan kulttuurisia yhteenliittymiä, siis eräänlaisia normeja tai ajatustottumuksia. Syntagma on paradigman vastapari. Paradigman, eli hallitsevan kokonaisnäkemyksen vahvuus perustuu juuri symtagmaattisiin oikaisuihin.

Arkinen, viaton syntagma voisi olla vaikkapa valkoviini ja kala. Somelieerit myöntävät, että on punaviinejä jotka sopivat paremmin tietyn valkoviinin kanssa, mutta kyse on helposta yleissäännöstä. Kaikkiin sääntöihin on poikkeuksia.

Paradigman vahvuus perustuu kuitenkin sille, ettei poikkeuksia oteta lukuun, kun kokonaisuutta hahmotetaan. Me intuitiivisesti yhdistämme oletuksia, jotka ovat vain suuntaa antavia yleistyksiä. Näin syntyy tilanne, jossa pahimmillaan poikkeuksien olemassaoloa edes edes haluta tiedostaa olevaksi.

Ad hominem argumentaatiovirhe on eräänlainen luontainen, paradigmaattinen oikopolku, joka on kehittynyt monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Tärkeä on huomata, että ihminen on lähtökohtaisesti sopeutunut elämään pienissä heimoiss, eikä minkään keskustelun ainut päämäärä ole totuuden selvittäminen. Keskustelu on myös henkistä voimainmittelöä.

Alatyyliset huomautukset kiinnittävät heimon huomiota siihen, että henkilö ei ole pätevä johtamaan - täysin esillä olevasta kysymyksestä riippumatta. Hänen mieskuntonsa (sukupuolinen kelpoisuus), oveluutensa, lihavuutensa, kautensa, taloudellinen varallisuus, taipumuksensa menettää malttinsa ynnä muut asiat painavat vaakakupissa. Tieteelliseen keskusteluun tottuneet eivät aina tajua, että julkisessa keskustelussa ei mitata kysymystä, vaan heidän omaa kelpoisuuttaan. Tässä suhteessa he ovat vieraantuneet ihmisyydestä, mikä myös katsotaan heikkoudeksi, koska se etäännyttää puhujaa yleisösöstä, joka aina saapuu paikalle nähdäkseen kunnon rähinän.

Tämän sanottuani muistutan, että tieteellisen väittelytilaisuuden luonteeseen ei kuulu, että yleisö esittäisi kiperiä kysymyksiä, sillä väittelytilaisuus ei ole totuuden ratkomisen areena, vaan sosiaalinen rituaali. Olisi paha normista poikkeaminen, jos joku yleisössä - hieman kuin näissä - alkaisi pistää asianosaisia koville vain nähdäkseen kuinka hyvin heillä pitää pokka.

Emme välttämättä koskaan pääse yleistyksistä ja intuitiivisista oikopoluista, mutta henkilöön kohdistuvat Auktoriteettiin vetoamiset- sekä niille vastakkaiset ad hominem -mustamaalausyritykset voitaisiin luokitella alkeellisiin tai hieman sivistyneenpiin, jotenkin tähän tyyliin:

Alkeelliset:
1.) Olen oikeassa, koska olen vahvempi ja voisin vetää sinua turpiin.
2.) Olen oikeassa, koska olen ylhäisempää syntyperää tai kuulun oikeaan rotuun (minun isäni voisi vetää sinun isääsi turpiin).
3.) Olen oikeassa, koska lukeudun enemmistöön, minulla on taustajoukkoja ja yleisön enemmistö tukee minun näkemystäni.

Ei ihan niin alkeelliset:
4.) Olen oikeassa, koska historia on osoittanut, että olen useammin oikeassa ("Keskusta pettää aina", "vastuu on itsellä jos luottaa savolaisiin" jne.)

5a.) Olen oikeassa, koska kasvoni ovat miellyttävän symmetriset, olen terveempi ja ulkoinen kelpoisuuteni indikoi, että minussa on enemmän potentiaalia kuin sinussa (= sankarin karisma. Pahiksella olisi silmälappu).
5b.) Olen oikeassa, koska ääneni on puhuessani varma, enkä räpsyttele silmiäni, hikoile tai vääntele levottomasti käsiäni (itseluottamuksen tuoma karisma).
5c.) Olen oikeassa, koska olen sinua vanhempi ja kokeneempi (iän tuoma karisma).

6.) Olen oikeassa, koska minulla on kuulkaas tutkinto.

Jonkin verran näemme nykykeskustelussa vetoamista superalkeelliseen argumenttiin numero 3, eli enemmistön mielipiteisiin. Tällaisen argumantaation tueksi tarjotaan monesti myös galluppeja, mikä on eräänlaista tilastojen väärinkäyttämistä - tai ehkä juuri siksi gallupeja laaditaan? (Ainakin Nato-kantaa mitataan kaiken aikaa ja pienestäkin muutoksesta tehdään heti suuri uutinen.)

Hyvin paljon näkee vetoamista historiaan (kohtaan 4.), sillä meillä on pitkät perinteet vasemmiston leimaamisesta kommunisteiksi ja keskustelaisten leimaamisesta maajusseiksi, suomenruotsalaisten leimaamista snobeiksi jne. Menneisiin sukupolviin vetoaminen on kuitenkin sikäli vähemmän alkeellinen virhe, että historia joskus voi opettaa meille yhtä ja toista. Kyse ei vain ole kuitenkaan loogisesta syy-yhteydestä, vaan enemmänkin syntagmasta - siis normiksi mielletystä asiayhteydestä, kuten valkoviinin ja kalan tapauksessa. Nojaamme traditioon, emme tutkimukseen.

Pääpointtini tässä listassa on se, että jopa vähiten alkeellinen oletus on mielestäni kohtalaisen alkeellinen, Paljon ennemmin luotan ihmisen sanaan, jos hän on saanut aiheeseen koulutusta kuin vaikkapa jos hän olisi ylhäisstä syntyperää. Se ei kuitenkaan merkitse, että asiantuntijuus tekisi väitteestä toden. Se on vain todennäköisempää. Lisäksi julkisen keskustelun ikuisuusongelmana on, että tutkimukseen vaadittavaa tietotaitoa ei voi ymmärrettävästi siirtää suurelle yleisölle yhdessä puheenvuorossa. Joka tapauksessa on oikaistava mutkia.

Intuitiivisuus on siis (yhden määritelmän mukaan) sitä, että oiomme mutkat suoriksi. Luotamme jonkin meriitin vuoksi siihen, että henkilön sanaan kannattaa luottaa. Habitus ratkaisee paljon, mutta me voimme kuitenkin oppia prorisoimaan jopa huteria oletuksiamme oikein. Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa sitä, että emme luota ajattelussamme ihan niin alkeellisiin sääntöihin kuin aikoinaan hiekkalaatikolla.

Tällaista lopullisen puutteellista, mutta merkityksellistä kehitystä kutsutaan sivistykseksi. Jos humanistit yhdistäisivät voimansa yhteisen ihmistutkimusaiheen tuomiseksi peruskouluihin, meidän koko poliittinen kulttuurimme kenties voisi olla astetta sivistyneempää.

Siksi minä unelmoin humanismin puolustuspuheesta ja lähestyn sitä haastetta elämän mittaisena projektina.