Lähimmäksi omaa näkemystäni osuu esseisti Seppo Oikkonen, joka monista muista maailmamme asioista on aika selkeästi kanssani eri mieltä. Hänen näkemyksensä individualismista on varsin terävä ja perinpohjainen, koska se perustuu ymmärrykseen siitä, että ihminen on sosiaalinen olento.
http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/157003-mihin-uskon
http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/157003-mihin-uskon
(Seppo Oikkonen menee pidemmällekin tällä tiellä, mutta usein suuntiin joihin punavihreä vainuni ei minua johdata. Tutkin Oikkosen individialismikritiikin ja omani eroja toisella kertaa, sillä ne ansaitsevat aivan erillisen käsittelyn. Häntä ei tee mieli ohittää olankohautuksella.)
Aluksi siis aivan muista käsitteeseen liittyvistä huolenaiheista. Oscar Lindman on esimerkiksi kirjoittanut näin:
"Harva meistä valitsee olla individualisti. Sanana se on ryöstetty kuvaamaan egoistista pröystäilyä tai mikä vielä katalampaa, jonkinlaista jokaisen oman elämän identiteettiprojektia, johon jokaisen länsimaisen ihmisen on oltava valmis osallistumaan."http://mises.fi/blog/omaksu-individualistin-maailmankatsomus/
Minä en välitä puhua egoismista tai indetiteettiprojekteista. Ne eivät ole individualismin rakenteellisia ongelmia, vaan enintään marginaalisia pintailmiöitä, jotka seuraavat paljon syvemmistä ristiriidoista maailmankatsomuksessamme.
Lindman jatkaa:
"Individualismi eli yksilöllisyys on maailmankatsomus, jossa maailmaan nähdään koostuvan vapaasti valitsevista yksilöistä. Kukin meistä arvioi oman etunsa parhaiten itse, kukin meistä annettuna tilaisuus siihen, tekee itselleen aina parhaat valinnat. Tämä ei tarkoita toisen ihmisen syrjäyttämistä tai täydellistä laiminlyöntiä, se vain tarkoittaa ettei siihen tule ulkopuolelta puuttua."Tässä alkavat jo näkyä individualistisen ihmiskäsityksen kriittisemmät valuvirheet. Yleensä onkin parasta sallia mahdollisimman pitkiä puheenvuoroja individualismin puolustajille, jotta päästään kiinni varsinaiseen asiaan. Onhan esimerkiksi täysin absurdia yleistää, että "kukin meistä arvioi oman etunsa parhaiten itse..." tai "kukin meistä tekee itselleen aina parhaat valinnat."
Eihän tällaisten väitteiden tueksi löydy minkäänlaisia todisteita. Ihmiset esimerkiksi arvioivat liikenteessä olevansa erittäin hyviä kuskeja, ja monikin meistä ajaisi aina täysiä, jos tavallista kansalaista viisaammat tutkijat eivät olisi osoittaneet millaisia kuolintilastoja seuraa maissa joissa on löyhempi liikennekulttuuri - puhumattakaan vaikka siitä miten hyvin ihminen osaa arvioida omia etujaan ja kykyjään sitten kun hän on kännissä.
Nyt en tarkoita ollenkaan sanoa, että yletön liberalismi (joka tässä nyt sekoittuu individualismi) ei toimi siksi, että liian monet ihmiset olisivat holtittomia tai tyhmiä, Kyse on siitä, että kukaan meistä ei osaa arvioida asioita intuitiivisesti - eikä kenelläkään meistä ole aikaa perehtyä kaikissa asioissa faktoihin.
Individualismin - siis Lindmanin määrittelemässä merkityksessä - vastakohta ei ole altruismi tai byrokraattinen sääntöviidakko, vaan keskinäinen luottamus ja yleinen usko sivistyksen arvoon. Kun yksilö on sisäistänyt tällaisen luottamuksen, hän kuuntelee tosissaan, jos tutkija kertoo, että turvavöitä kannattaa käyttää joka kerta - tai kun kaveri kertoo, että nyt olet liian kännissä ajaaksesi.
Ei individualismi siis tarkoita vain sitä, että me syrjäyttäisimme tai laiminlöisimme muut ihmiset. Pikemminkin individualistinen asenne tuottaa haittaa ihmiselle itselleen. Ihmisen täytyy olla todella pihalla, jos hän oikeasti kuvittelee osaavansa itse arvioida parhaiten oman etunsa.
Itse esimerkiksi tiedän vallan hyvin, että jos avovaimoni on jotain mieltä minun hienoista suunnitelmistani, niin paljon todennäköisemmin hän on oikeassa kuin minä. Sama tietenkin saattaa päteä myös toiseen suuntaan, mutta naisilla on onneksi paljon enemmän järkeä päässään, joten he eivät luota liikaa itseensä, vaan kysyvät kavereiltaan neuvoa. Miesten kohdalla individualistinen typeryys ilmenee juuri siinä, että kynnys pyytää neuvoa muilta on melkoisen korkea.
Tässä suhteessa individualistisen ihmiskäsityksen vastakohta ei ole kollektivismi, vaan avoin vuorovaikutus ja terve itsekriittisyys. Ihminen toivoo muilta rehellistä palautetta ja on valmis antamaan sellaista myös muille, jotta kaikilla olisi parhaat edellytykset tehdä parempia päätöksiä kuin mihin he omassa yksinäisessä erinomaisuudessaan yltäisivät.
Individualismi on saanut tukea lähinnä massamedialta ja taiteilijoilta
Tällä tarkoitan sanoa, että aikamme individualismi on saanut erittäin vähän tukea filosofeilta tai ihmisen käyttäytymiseen erikoistuneilta tutkijoilta.
Meille syntyy kollektiivinen mielikuva omaperäisyyden suurenmoisuudesta, koska näemme mediassa niin paljon erikoisella tavalla pukeutuvia ja käyttäytyviä ihmisiä. Tämä on seurausta siitä, että erikoinen nimi tai erikoiset kasvot ja vaatteet on helpompi muistaa. Fiksut julkisuuden henkilöt, kuten Sofi Oksanen, Esa Saarinen tai Juhani Tamminen tajuavat tämän. Heidän markkina-arvonsa lisääntyy, jos kaikki tuntevat heidät ja media saa säännöllisin väliajoin enemmän kerrottavaa myös kuvien muodossa.
Tällä tarkoitan sanoa, että aikamme individualismi on saanut erittäin vähän tukea filosofeilta tai ihmisen käyttäytymiseen erikoistuneilta tutkijoilta.
Meille syntyy kollektiivinen mielikuva omaperäisyyden suurenmoisuudesta, koska näemme mediassa niin paljon erikoisella tavalla pukeutuvia ja käyttäytyviä ihmisiä. Tämä on seurausta siitä, että erikoinen nimi tai erikoiset kasvot ja vaatteet on helpompi muistaa. Fiksut julkisuuden henkilöt, kuten Sofi Oksanen, Esa Saarinen tai Juhani Tamminen tajuavat tämän. Heidän markkina-arvonsa lisääntyy, jos kaikki tuntevat heidät ja media saa säännöllisin väliajoin enemmän kerrottavaa myös kuvien muodossa.
Todennäköisesti lapsi joka pukeutuu oudosti saa ensin vain turpiinsa. Hänen täytyy kehittää yhtä puolta itsestään kestääkseen erilaisuuden tuomat paineet - vasta sitten hän hyötyy myös näkyvän erilaisuuden tai tietoisen erottautumisen tuomista eduista - sikäli kuin on ammatissa, jossa siitä voi hyötyä.
Julkisuus ei itsessään ja automaattisesti käänny rahaksi, onnellisuudeksi tai edes elämänkokemukseksi. Nämä asiat eivät toteudu erilaisuuden kautta automaattisesti, koska myös erilaisuuden markkinoilla on hitosti tunkua ja tarvitaan myös muita taitoja, joista joku on valmis maksamaan - ellet satu jo olemaan superjulkkis, kuten Matti Nykänen, joka on ylittänyt tietyn arkipäiväisyyden rajan jo vuosia sitten. Useimmat eivät käytä päivittäin tuntia ulkonäkönsä parantelemiseen, koska useimmat ihmiset eivät saa siitä riittävää hyötyä.
Ihmiset myös tietävät vaistonvaraisesti, että heidän on vaikea enää tehdä itsestään tuntematonta, jos heidät kerran opitaan tuntemaan pelkän huomiohakuisen hölmöilyn kautta.
Kuten jo totesin, on tällainen mielikuva indivialistisesta kulttuurista lähinnä vain mielikuva, joka laajentuu hyvin pienen ryhmän näkyvyyden kautta koskettamaan vapaiden assosiaatioiden kautta filosofista käsitettä "individualismi", jonka merkityskenttä on näin ollen monitahoinen.
Massamedian luoma julkinen areena on kuitenkin keskeisenä taustatekijänä valtaisassa väärinkäsityksessä, joka vaikeuttaa lukuisien ihmisten elämää.
Näkyvä erinomaisuus perustuu auttajiin
Me palvomme suurin joukoin kansainvälisiä megatähtiä osin siksi, että heidän kykynsä vaikuttavat meihin nähden täysin ylivertaisilta.
Kyse on kuitenkin tarkoin rakennetusta illuusiosta, joka perustuu eräänlaiseen kollektiiviseen paraabeliin tai ihmisjoukon muodostamaan kuperaan linssiin, jossa valtavasti työtä ja taitoa kohdistetaan yhteen polttopisteeseen, missä yksi henkilö seisoo. Näin on tehty jo antiikissa vähäuskoisten huijaamiseksi. Myös monet taikatemput perustuvat siihen, että yleisössä on auttajia ja temppua on huolella valmisteltu etukäteen.
:format(jpeg):mode_rgb()/discogs-images/R-2553833-1320150823.jpeg.jpg)
Polttopisteen lumovoimaa voidaan vahvistaa esimerkiksi valokeilalla, jolloin yleisö ei havaitse miten kulisseissa lukuisat muutkin ihmiset kääntelevät vipuja. Koko show tarkoitus on antaa yleisölle se vaikutelma, että henkilö on suorastaan ylivertaisen lahjakas, suorastaan eräänlainen faaraon asemassa oleva puolijumala.
Myös poliitikoilla on valtavasti taustavoimia, eikä tavallinen äänestäjä halua ajatella, että vaikkapa hänen äänensä avulla valtaan noussut presidentti lukisi televisiossa juhlapuhetta, jonka joku aivan eri henkilö on kirjoittanut.
Me halveksimme Vladimir Putinia siitä, että hänen televisioesiintymisensä on lavastettu, mutta samaan aikaan saatamme täysin kritiikittömästi ihailla Madonnaa, jonka stadionkeikkaa on ollut valmistelemassa jopa tuhat henkilöä.
Kun kuulen vaikkapa Morrisseyn tai David Bowien laulavan klassikkolevyllä, minun on täysin luontevaa ajatella, että hän muodostaisi suullaan tai kehonsa liikkeillä myös kappaletta taustoittavan musiikin. Kuka tahansa suurissa konserteissa käynyt fani tietää kuinka sietämätöntä on, että megatähti keskeyttää esityksensä vain esitelläkseen bändinsä. Emme me bändiä tulleet kuuntelemaan, vaan palvomaan omaa ylijumalaamme. Bändin esitteleminen rikkoo ikävästi sen yksilökeskeisen illuusion, jonka valokeilan kohdistaminen synnyttää.
Jos sinulla on tilaisuus kuulla kuinka teini korvalaput päässään hyräilee rakastamaansa musiikkia, voit pistää merkille kuinka hän koettaa laulaa kaiken mitä musiikki pitäisi sisällään; rytmit, melodiat, laulun ja taustat - koska hän samaistuessaan artistiin sulautuu yhteen tämän kanssa ja yrittää toteuttaa kaiken senkin mikä ei ole mahdollista.
Pelottavaa on se, miten herkästi tällaiset yksilönpalvontamenot lainautuvat myös tieteeseen. Monikaan tieteellisestä urasta haaveileva nuori ei tue ajatelleetksi, että tieteen tekeminen on etupäässä hakemusten laatimista. Tiedettä eivät luo yksilöt, vaan laajat työryhmät, joissa yksilöiden oma erinomaisuus korostuu parhaiten silloin, kun henkilökemia toimii ja yksilöidet ominaisuudet täydentävät toisiaan.
Me emme mielly ajatuksesta, että rallikuskilla on kartturi, jonka tulisi saada kiitosta. Me emme välitä tohtori Watsonista, koska hän ei ollut Sherlock Holmesin veroinen. Me tahdomme luovuttaa kunnian mielummin yhdelle henkilölle. Se ei ole modernin individualismin yksinoikeutta, vaan inhimillistä kuvainpalvontaa, joka elää ajassamme yhä, koska individualismin kannattajilta puuttuu tervettä järkeä ja itsekriittisyyttä.
Individualismin kaksoisstandardi
Vaikka me haluaisimme ajatella, että erinomaisuus kumpuaa henkilöstä itsestään, me siitä huolimatta (kenties siksi että traditio on meitä itseämme viisaampi) suomme juuri erityisen taitaville yksilöille eniten taloudellista apua.
Ennen kuin väität vastaan, niin esitä minulle kilpailulaji, jossa voittaja saisi kaikkein pienimmät palkinnot, koska hän taitojensa puolesta ei tarvitse niin paljoa tukea. Näytä myös stipedi, joka annetaan heikoimmalle, jotta hän saisi muita kiinni.
Vaikka muunlaisiakin väitteitä kuulee nykyään esitettävän, me varsin suurella ilolla jaamme eniten tukea ja resurssia niille, jotka osoittavat eniten kykyä nuorella iällä. Siinä ei ole mitään väärää, mutta on aika omituista, miten usein kuulee keskustelussa syytettävän vähäosaisia siitä, että he yksin ovat vastuussa ongelmistaan.
Totta kai he ovat yksin vastuussa ongelmistaan, jos heidät on jätetty yksin. Paremmin menestyneet saavat jatkossakin heikompiin nähden valtavasti keulaa, koska heitä tuetaan henkisesti ja autetaan rahallisesti.
Indivualismin kaksoisstandardi on siis tämä: me kollektiivisesti pidämme huolen siitä, että paremmat kehittyvät yhä paremmiksi, jotta kansakunnallamme olisi huippuyksilöitä luomassa kansainvälistä kilpailukykyä. Luomme kollektiivisia apuvoimia, kuten yliopistoja, stipendejä ja säätiöitä. Julistamme että paras on näin ja näin paljon parempi, koska hän on erityislaatuinen. Alussa kahden lapsen ero ei kuitenkaan välttämättä ole niin suuri. Se suurenee vasta muiden avustuksella.
Puhumme paljon siitä kuinka maassamme köyhiä holhotaan. Se on hölynpölyä. Paljon enemmän holhotaan ja on aina holhottu hyväosaisia. He suostuvat siihen täysin mielellään, koska heille tarjottu apu on korkealuokkaisempaa ja vilpittömämpää. Parhaiden on helppo löytää avukseen muita alan parhaita, koska lupaukset menestyksestä ovat suurempia. Televisiotähti aivan mielellään istuu tuoliin ja sallii meikkitaiteilijan holhota kasvojaan. Kuuluisuudelle ei ole mikään ongelma, jos muotitalo tarjoutuu ilmaiseksi holhoamaan häntä muotiluomuksillaan. Jos ihminen on kyllin rikas, häntä holhoavat autonkuljettajat, sijoitusneuvojat, personal trainerit ja yksityiset keittiöpäälliköt.
Tämän kaksoisstandardin kautta voi ymmärtää miksi vähäosaisia vituttaa se, jos parempiosaiset kaiken avun saaatuaan korostavat yksilön taitoa ja selittävät menestystään oman sinnikkyytensä kautta. Se sinnikkyyskin on kenties luotu sosiaalisesti, monenlaisten porkkanoiden kautta. Vastaavasti elämässään vähemmän menestynyt on saattanut alusta saakka kuullä vain vähättelyä, eikä kukaan ole tarjoutunut valmentamaan häntä unelmiensa uralla.
Nyt en siis ollenkaan väitä, ettei yksilöiden taidoissa olisi eroa - varmasti eroa on myös sinnikkyydessä. Olisi typerää lukkiutua johonkin asemaan ja kieltää se, ettei järkevintä olisi panostaa rajallisia resursseja niihin yksilöihin, jotka ilmentävät kehityskykyä.
Täytyy vain pitää mielessä, että kun supertähti on lavalla niin valokeilaan mahtuu vain pieni osa kokonaisuudesta. Jos taas valokeilassa on rikollinen niin me kenties todennäköisemmin saamme kuvan ihmisestä, jolla on ei ollut taustavoimia. Nämä kaksi kuvaa eivät ole vastakohtia. Kyse on aivan samalla tavoin siitä, että ihminen on sosiaalinen olento.
Tämän osion aloitusvirke jättää kuitenkin yhä auki suuren kysymyksen:
miksi me saamme niin paljon iloa siitä, että ajattelemme henkilön erinomaisuuden kumpuavan hänestä itsestään?
Se ei aina ole totta. Me emme useinkaan naisten kohdalla ajattele niin. Jos tyttö osoittaa erityistä lahjakkuutta, me helpommin vain kiitämme hänen kilttiä luonnettaan ja tarkkaavaisuuttaan. Me selitämme hänen taitavuuttaan instituutioiden ja opettajien kautta.
Nuoret miehet mieluusti jopa valehtelevat, että he eivät ollenkaan harjoittele. Kenties heille on edullista mainostaa omien geeniensä erinomaisuutta, koska mies voi hankkia lapsia useamman naisen kanssa ja juuri geenien mainostaminen on ykkösasiana, eikä niiden koulujen luetteleminen, joissa he ovat käyneet. Niistä on kiinnostunut vain työnantaja.
Individualismin kulttuuri ikävällä tavalla paljastaa, että me emme ehkä sittenkään ole kyllin hyvin dekonstruoineet yhteiskunnastamme kaikkia perinteisen maskuliinisuuden piirteitä.
Me olemme individuslisteja, koska emme tiedosta mitä tai ketä me olemme.
Massamedian luoma julkinen areena on kuitenkin keskeisenä taustatekijänä valtaisassa väärinkäsityksessä, joka vaikeuttaa lukuisien ihmisten elämää.
Näkyvä erinomaisuus perustuu auttajiin
Me palvomme suurin joukoin kansainvälisiä megatähtiä osin siksi, että heidän kykynsä vaikuttavat meihin nähden täysin ylivertaisilta.
Kyse on kuitenkin tarkoin rakennetusta illuusiosta, joka perustuu eräänlaiseen kollektiiviseen paraabeliin tai ihmisjoukon muodostamaan kuperaan linssiin, jossa valtavasti työtä ja taitoa kohdistetaan yhteen polttopisteeseen, missä yksi henkilö seisoo. Näin on tehty jo antiikissa vähäuskoisten huijaamiseksi. Myös monet taikatemput perustuvat siihen, että yleisössä on auttajia ja temppua on huolella valmisteltu etukäteen.
Myös poliitikoilla on valtavasti taustavoimia, eikä tavallinen äänestäjä halua ajatella, että vaikkapa hänen äänensä avulla valtaan noussut presidentti lukisi televisiossa juhlapuhetta, jonka joku aivan eri henkilö on kirjoittanut.
Me halveksimme Vladimir Putinia siitä, että hänen televisioesiintymisensä on lavastettu, mutta samaan aikaan saatamme täysin kritiikittömästi ihailla Madonnaa, jonka stadionkeikkaa on ollut valmistelemassa jopa tuhat henkilöä.
Kun kuulen vaikkapa Morrisseyn tai David Bowien laulavan klassikkolevyllä, minun on täysin luontevaa ajatella, että hän muodostaisi suullaan tai kehonsa liikkeillä myös kappaletta taustoittavan musiikin. Kuka tahansa suurissa konserteissa käynyt fani tietää kuinka sietämätöntä on, että megatähti keskeyttää esityksensä vain esitelläkseen bändinsä. Emme me bändiä tulleet kuuntelemaan, vaan palvomaan omaa ylijumalaamme. Bändin esitteleminen rikkoo ikävästi sen yksilökeskeisen illuusion, jonka valokeilan kohdistaminen synnyttää.
Jos sinulla on tilaisuus kuulla kuinka teini korvalaput päässään hyräilee rakastamaansa musiikkia, voit pistää merkille kuinka hän koettaa laulaa kaiken mitä musiikki pitäisi sisällään; rytmit, melodiat, laulun ja taustat - koska hän samaistuessaan artistiin sulautuu yhteen tämän kanssa ja yrittää toteuttaa kaiken senkin mikä ei ole mahdollista.
Pelottavaa on se, miten herkästi tällaiset yksilönpalvontamenot lainautuvat myös tieteeseen. Monikaan tieteellisestä urasta haaveileva nuori ei tue ajatelleetksi, että tieteen tekeminen on etupäässä hakemusten laatimista. Tiedettä eivät luo yksilöt, vaan laajat työryhmät, joissa yksilöiden oma erinomaisuus korostuu parhaiten silloin, kun henkilökemia toimii ja yksilöidet ominaisuudet täydentävät toisiaan.
Me emme mielly ajatuksesta, että rallikuskilla on kartturi, jonka tulisi saada kiitosta. Me emme välitä tohtori Watsonista, koska hän ei ollut Sherlock Holmesin veroinen. Me tahdomme luovuttaa kunnian mielummin yhdelle henkilölle. Se ei ole modernin individualismin yksinoikeutta, vaan inhimillistä kuvainpalvontaa, joka elää ajassamme yhä, koska individualismin kannattajilta puuttuu tervettä järkeä ja itsekriittisyyttä.
Individualismin kaksoisstandardi
Vaikka me haluaisimme ajatella, että erinomaisuus kumpuaa henkilöstä itsestään, me siitä huolimatta (kenties siksi että traditio on meitä itseämme viisaampi) suomme juuri erityisen taitaville yksilöille eniten taloudellista apua.
Ennen kuin väität vastaan, niin esitä minulle kilpailulaji, jossa voittaja saisi kaikkein pienimmät palkinnot, koska hän taitojensa puolesta ei tarvitse niin paljoa tukea. Näytä myös stipedi, joka annetaan heikoimmalle, jotta hän saisi muita kiinni.
Vaikka muunlaisiakin väitteitä kuulee nykyään esitettävän, me varsin suurella ilolla jaamme eniten tukea ja resurssia niille, jotka osoittavat eniten kykyä nuorella iällä. Siinä ei ole mitään väärää, mutta on aika omituista, miten usein kuulee keskustelussa syytettävän vähäosaisia siitä, että he yksin ovat vastuussa ongelmistaan.
Totta kai he ovat yksin vastuussa ongelmistaan, jos heidät on jätetty yksin. Paremmin menestyneet saavat jatkossakin heikompiin nähden valtavasti keulaa, koska heitä tuetaan henkisesti ja autetaan rahallisesti.
Indivualismin kaksoisstandardi on siis tämä: me kollektiivisesti pidämme huolen siitä, että paremmat kehittyvät yhä paremmiksi, jotta kansakunnallamme olisi huippuyksilöitä luomassa kansainvälistä kilpailukykyä. Luomme kollektiivisia apuvoimia, kuten yliopistoja, stipendejä ja säätiöitä. Julistamme että paras on näin ja näin paljon parempi, koska hän on erityislaatuinen. Alussa kahden lapsen ero ei kuitenkaan välttämättä ole niin suuri. Se suurenee vasta muiden avustuksella.
Puhumme paljon siitä kuinka maassamme köyhiä holhotaan. Se on hölynpölyä. Paljon enemmän holhotaan ja on aina holhottu hyväosaisia. He suostuvat siihen täysin mielellään, koska heille tarjottu apu on korkealuokkaisempaa ja vilpittömämpää. Parhaiden on helppo löytää avukseen muita alan parhaita, koska lupaukset menestyksestä ovat suurempia. Televisiotähti aivan mielellään istuu tuoliin ja sallii meikkitaiteilijan holhota kasvojaan. Kuuluisuudelle ei ole mikään ongelma, jos muotitalo tarjoutuu ilmaiseksi holhoamaan häntä muotiluomuksillaan. Jos ihminen on kyllin rikas, häntä holhoavat autonkuljettajat, sijoitusneuvojat, personal trainerit ja yksityiset keittiöpäälliköt.
Tämän kaksoisstandardin kautta voi ymmärtää miksi vähäosaisia vituttaa se, jos parempiosaiset kaiken avun saaatuaan korostavat yksilön taitoa ja selittävät menestystään oman sinnikkyytensä kautta. Se sinnikkyyskin on kenties luotu sosiaalisesti, monenlaisten porkkanoiden kautta. Vastaavasti elämässään vähemmän menestynyt on saattanut alusta saakka kuullä vain vähättelyä, eikä kukaan ole tarjoutunut valmentamaan häntä unelmiensa uralla.
Nyt en siis ollenkaan väitä, ettei yksilöiden taidoissa olisi eroa - varmasti eroa on myös sinnikkyydessä. Olisi typerää lukkiutua johonkin asemaan ja kieltää se, ettei järkevintä olisi panostaa rajallisia resursseja niihin yksilöihin, jotka ilmentävät kehityskykyä.
Täytyy vain pitää mielessä, että kun supertähti on lavalla niin valokeilaan mahtuu vain pieni osa kokonaisuudesta. Jos taas valokeilassa on rikollinen niin me kenties todennäköisemmin saamme kuvan ihmisestä, jolla on ei ollut taustavoimia. Nämä kaksi kuvaa eivät ole vastakohtia. Kyse on aivan samalla tavoin siitä, että ihminen on sosiaalinen olento.
Tämän osion aloitusvirke jättää kuitenkin yhä auki suuren kysymyksen:
miksi me saamme niin paljon iloa siitä, että ajattelemme henkilön erinomaisuuden kumpuavan hänestä itsestään?
Se ei aina ole totta. Me emme useinkaan naisten kohdalla ajattele niin. Jos tyttö osoittaa erityistä lahjakkuutta, me helpommin vain kiitämme hänen kilttiä luonnettaan ja tarkkaavaisuuttaan. Me selitämme hänen taitavuuttaan instituutioiden ja opettajien kautta.
Nuoret miehet mieluusti jopa valehtelevat, että he eivät ollenkaan harjoittele. Kenties heille on edullista mainostaa omien geeniensä erinomaisuutta, koska mies voi hankkia lapsia useamman naisen kanssa ja juuri geenien mainostaminen on ykkösasiana, eikä niiden koulujen luetteleminen, joissa he ovat käyneet. Niistä on kiinnostunut vain työnantaja.
Individualismin kulttuuri ikävällä tavalla paljastaa, että me emme ehkä sittenkään ole kyllin hyvin dekonstruoineet yhteiskunnastamme kaikkia perinteisen maskuliinisuuden piirteitä.
Me olemme individuslisteja, koska emme tiedosta mitä tai ketä me olemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti