Kesä oikeastaan alkoi jo äitienpäivänä, kun heitin talviturkin ja poltin nenäni, mutta lähestyvä lomakausi ei huoleta minua. En odotakaan saavani kesällä mitään ihmeellistä aikaan. Lämpö ja vapaus lamaannuttavat minut niin, etten osaa keskittyä muuhun kuin eksistentialistiseen onneen, joka on ehkä pahin vastustajani. Sallin sen, etten saa kesällä paljoakaan julkaistuksi, mutta olen silti suoraan sanottuna kauhuissani.
Kirjastoapuraha saapui jälleen, ja nyt suurempana kuin koskaan. Odotin, etten saisi penniäkään, sillä apurahaa myönnetään nykyään aiempaa harvemmalle. 6.000 euroa yllätti minut täydellisesti. Odottamattoman suuren luottamuksenosoitus suorastaan työnsi minut hetkeksi raiteiltaan.
En pelkää sitä, ettei runoja syntyisi kesällä kymmenittäin, mutta apuraha myönnettiin esseiden (tai asiatekstin) kirjoittamiseen. Se tuntuu liian suurelta vastuulta. En ymmärrä miten koskaan kykenisin siihen, vaikka osaisinkin. Tarvitsen jonkin korkeamman apua - etenkin jonkin ulkopuolisen valvovan auktoriteetin pakottamista. Nyt ovat arvossaan roti sekä tarkat aikataulut.
Noin kuukausi sitten katsoin pitkän tauon jälkeen elokuvan Good Will Hunting, josta taas löytyi pari uutta oivallusta. (Robin Williams oli lukioiässä suurimpia idoleitani ja Kuolleiden runoilijoiden seura on vaikuttanut elämääni mittaamattoman paljon.) Eniten minua kosketti se, miten Good Will Huntingissa puhuttiin rohkeudesta: on aivan totta, että olen kauhusta jäykkänä, kun mietin että minun oikeasti pitäisi julkaista filosofinen teos akateemisten filosofien ja muiden kriitikoiden pureskeltavaksi.
En epäile sitä, etten kirjoittaisi tai ajattelisi kyllin hyvin, kun tarve vaatii. Mietin enemmän sitä, onko moni muu asia laatua tärkeämpää - esimerkiksi ottavatko akateemiset filosofit edes kantaa kirjaan, jonka kirjoittaja niin röyhkeästi tekee oikeaa filosofiaa, eli esittää uusia kysymyksiä ja luo uusia käsitteitä. Se on helpompaa vaieta kuoliaksi kuin ymmärtää syvällisesti. Suomessa ei ole oikeastaan edes julkaistu filosofiaa, joka olisi kirjoittajan omaa. Aiemmin meillä on kaikki tuotu ulkomailta tai uutettu menneisyydestä opinnäytteiksi.
Olisin iloinen, jos kritiikki kohdistuisi siihen, että kaikki on sanottu aiemmin, ja paremmin. Vapautuisin siltä osin hybriksestä ja voisin keskittyä seuraavaan projektiin, jota yhtä lailla pidän valheellisen omaperäisenä.
Tavoittenani ei ole koskaan ollut kirja, joka vain julkaistaisiin. Kenties siksi en ole saanut vielä kirjaani julkaistuksi - tai edes kunnolla valmiiksi.
Pelkään yhtä lailla sitä, että minut otettaisiin vakavasti. Pelkään, että se lamaannuttaisi mielikuvitukseni. Olisin yhtäkkiä arvossapidetty ja sanomisiani tarkkailtaisiin. Voittaisin jonkin vapauden ja menettäisin jonkin toisen. (Vapauksiahan on vaikka miten monta, vaikka meillä ei ole niille sanoja.)
Jäätyisin ihan samalla tavalla, kun saatuani kirjastoapurahaa vakavahkon tietokirjan kirjoittamiseen. Kenties runoilijat laajemminkin ovat ihmisiä, jotka eivät pohjimmiltaan halua lukijoita ja siksi he kirjoittavat runoja?
En voi puhua kenenkään toisen puolesta, mutta ainakin minä pelkään menestystä. En osaa sanoa ovatko lopulta menestyneempiä ne, jotka saavat häiriöttä kirjoittaa matka-arkullisen novelleja, jotka julkaistaan vasta heidän kuolemansa jälkeen.
On oikeastaan aika mahtava tunne, kun kirjoittaa hyvät tekstin, tulostaa sen ja selailee sivuja, joita kukaan muu ei ole lukenut - eikä kenties tulekaan lukemaan.
Juuri näin puhuu pelkuri, mies joka kammoaa sitä, että hänet otettaisiin vakavasti. Suojakilpeni ei ole ironia tai sydämen kylmyys, vaan liioiteltu mahtipontisuus.
Puhun niin vakavissani siitä, että kuljen omia polkujani, ettei mikään siitä oikeastaan voi pitää paikkansa. Ja silti takaraivoon jää jäytämään aavemainen tunne siitä, että sen yhden kerran olin oikeassa, mutta suuri oivallukseni hukkui kaiken muun tyhjänpuhumisen sekaan.
Kesäisin en ole koskaan saanut ajatuksiani kunnolla järjestykseen. Rahan pitäisi auttaa, mutta se vain kasvattaa paineita.
Minun on vähintään kauhistuttava siitä, että puolet on törsätty, ennen kuin alan kauhuissani kirjoittaa. Siinä voi mennä kuukausia, sillä en uskalla kuluttaa rahoja ennen kuin tunnen ansainneeni jonkinlainen palkkion.
Niinpä olen vain kauhuissani, enkä tee mitään. Mietin vain. Päässäni ajatukset kääntyilevät kuin raskaat myllynkivet ja kauhavat tyhjää. Rahina vain kuuluu.
Oikeastaan en ole edes ehtinyt istumaan koneella viikkoihin. Olin koko viime viikon mökillä. Kitkin mansikkamaata, pudottelin sammalta katolta, nostin verkoilla pari haukea.
Olen pitkästä aikaa sallinut itseni lukea hyviä kirjoja. Tuntuu tärkeältä irtautua sosiaalisesta mediasta ja tankata maailmankirjallisuuden helmiä.
Se on valtaisa etuoikeus, joka onneksi kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Ei tarvitse hetkeen olla niiden seurassa, jotka tarvitsevat henkistä apua ja oikaistyksi tulemista.
Kuolleiden mestareiden seurassa voi jopa heidän väärälle tiedolleen vain nauraa. Sitä ei voi enää korjata, että he olivat esimerkiksi rasisteja tai sovinisteja tai kansalliskiihkoilijoita. Se on pakko hyväksyä ja jatkaa matkaa.
Voisin kenties julkaista nopeammin myös omia tekstejäni, jos sallisin sen, että niistä paistaa ilmeinen idiotismi? En tiedä onko kirjojen tehtävä koskaan ollut täydellisyys. Niiden täytyy vain osua johonkin oikeaan kohtaan meidän inhimillisyydessämme: osoittaa vääräksi yksi ennakkoluulo ja vahvistaa jotakin toista.
Kesä on tulvillaan muitakin vaaroja, kuten jalkapallon EM-kisat tai olympialaiset. Ne aikaansaavat muun muassa yletöntä kaljan kittaamista ja pöhöttymistä.
Ensi viikolla aloitan viikon mittaisen paaston. Se olisi neljäs paasto neljäntenä keväänä peräkkäin.
Paasto ei vaadi niinkään itsekuria kuin kokemusta paastosta. Paaston kokenut tietää, että paasto kyllä aina kannattaa. Se kohentaa oloa hieman kuin säännöllinen urheilu, ja soveltuu hyvin niille, jotka eivät osaa tehdä asioita säännöllisesti, tai etenkään urheilla.
Paaston jälkeen tiedän ehkä paremmin mitä minulta on vielä jäänyt sanomatta. Pitäisi ainakin tehdä se kaikkein suurinta rohkeutta vaativa teko, eli lukea omia tekstejä vuosien varrelta.
Mökilläkin riittää vielä tekemistä. Myöhemmin ajattelin ainakin laskea verkkoja, rakentaa tiileistä grillin, syödä mansikoita omasta pellosta sekä lukea pari "uutta" Kurt Vonnegutin romaania, mitä niitä nyt vielä on lukematta. Onhan niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti