Mimesis ja ihmisyyden käyttöopas

Vuonna 1889 julkaistussa esseessään Oscar Wilde esittää kuuluisat sanansa elämä matkii taidetta, eli:

"Life imitates Art far more than Art imitates Life."

Wikipediassa tämä periaate on nimetty anti-mimesikseksi, sen mukaan miten taidetta on Aristoteleen Runousopin valossa tulkittu elämän imitoimiseksi.

Aristoteleen tuotanto sisältää kuitenkin jo koko synteesiin: lapset matkivat aikuisia, teatteri matkii ja kärjistää ihmiselämän draamaa ja lopulta yleisö saa vaikutuksia teatterilta. Siksikin Platon osaltaan halusi kieltää utopiayhteiskunnassaan vapaan taiteen, jotta ihmisten päähänpistoja voitaisiin paremmin hallita. Monissa yhteiskunnissa on ymmärretty, että kullakin säädyllä sietää olla omat taiteenmuotonsa, jotta luokkien omimmat arvot vahvistuvat, eikä esimerkiksi aristokraatti saa sukuaan häpäiseviä päähänpistoja - kuten romantiikan ajan runoilija Lord Byron syöksyi romantiikantunnoissaan osallistumaan Kreikan vapaussotaan ja kuoli sillä tiellä (ilmeisesti sairauteen).

Elokuvassa Rakastunut Shakespeare ilmenee myöskin hyvin se asenne, jota hänen aikakautensa luokat kohdistivat toistensa kulttuuria kohtaan. Rikkaiden ja köyhien keskinäinen ymmärtämättömyys on siis enimmäkseen itsesuojelua. Duunariperheessä pyritään kaikin tavoin estämään se, että lapset haluaisivat tehdä työkseen tai harrastaa jotakin sellaista, mihin heillä ei ole varaa - kuten runoilemiseen. Noh, esimerkki on huono, sillä siitä piitataan yhtä vähän myös yläluokan ammattihaaveena.

Joka tapauksessa koko anti-mimesiksen käsitettä ei tarvita, koska mimesiksen käsite jo itsessään sisältää ajatuksen vaikutusten kierrosta: jokainen sukupolvi omaksuu vaikutuksia, imitoi kuulemiensa tarujen sankareita, elää elämänsä, toimii esikuvana ja jättää jälkeensä vaikutusvoimaisia tarinoita. Nuoret jäljittelevät sekä narratiiveja että kuvia: karismaattiset tähdet opettavat heidät polttamaan tiettyä tupakkamerkkiä, ja loputon anaaliseksin sekä suihinottojen katseleminen tekee lopulta mistä tahansa asennosta ihan normaalin. Outo ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka ei ole ymmärtänyt, että kaikkihan sitä tekevät.

Jotta Oscar Wilde taatusti kääntyisi haudassaan, osoitan vielä toisen lähteen, jossa hänen ajatuksensa on esitetty aiemmin. Marx Twainin vuonna 1884 julkaisemasta menestyskirjassa Huckleberry Finnin seikkailut löytyy katkelma:

- Lunastetaan? Mitä se on?
- En minä tiedä. Mutta sellainen on tapa. Olen lukenut sen kirjoista, ja tietysti meidänkin täytyy tehdä samalla tavalla.
- Mutta kuinka me osaamme niin tehdä, kun emme tiedä mitä se on?
- Jukoliste, meidän täytyy tehdä niin. Enkö jo sanonut, että kirjoissa on niin.

Mistäkö kuulin, että Marx Twain tuli keksineeksi lasten taipumuksen apinoimiseen ennen Oscar Wildea?

Lukeminen kannattaa aina. Lisäksi olen tarkka vuosiluvuissa.

Olen melko varma siitä, että löydämme saman ajatuksen kaikilta vuosisadoilta, jopa useammastakin säilyneestä merkkiteoksesta. Ne vain eivät enää ole riittävän merkittäviä klassikoita.

Kirjoissa on sanottu lähes kaikki mikä on sanomisen arvoista, mutta koska en ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja, minun täytyy itse hoksata suurin osa ja sitten sanoa se Pikkujättiläisessä.

Ihmisyyden käyttöopas

(Jatkettu 30.5.)

Kvalifysiikka, tiede jota kukaan ei halunnut, idea, jolle itse naureskelin vuosia, 'patafysiikan lehtolapsi, joka nuorena ei tajunnut maailman menosta mitään, mutta yllättäen ammensi kokemusta ja ylitti viisaudessaan kaikki muut.

Patafysiikan syvä opetus on, että kaikki on lopulta täysin päinvastoin kuin miltä näyttää. Kvalifysiikka selittää viimeinkin, miksi näin on, ja mitä muuta tähän huolestuttavan kiehtovaa ilmiöön liittyy.

Konkretiaa: aiemmin huomautin "Paremman vapauden" yhteydessä, että Land of Freedom on kaikista maailman valtioista vanginnut eniten omia kansalaisiaan - patafysiikkaa siis parhaimmillaan: mutta miksi tämä nurinkurisuus?

Kvalifysiikka kutakuinkin alkoi 6 vuotta sitten tästä ihmistieteiden ja insinööritieteiden eroja luodanneesta Facebook-päivityksestä:

Sillat ovat helpompi tutkimuskohde kuin ihmismieli jo pelkästään siitä syystä, että siltoja koskevat totuudet eivät uhkaa kenenkään omanarvontuntoa. Itsetutkiskelussa on aina riskinä laukausta egon puolustusmekanismit.

Me pidämme suuressa arvossa sellaista magiaa, joka ei uhkaa kohdistua meihin itseemme, eli tunkeutua indentiteellimme pyhälle maalle.

Käytännön psykologian ja menestysoppaiden klassikossa Ihmistuntemus ja ihmisten käsittely (1945) Muller-Freienfels miltei aloittaa näin, luvussa nimeltään IHMISTUNTEMUS TIETEEN ONGELMANA:

"Olemme tyytyväisiä, kun tiedämme, että ruumiissamme on 'sielu', näkymätön olio, joka tosin voi hankkia tietoa ulkomaailmasta, mutta pysyy itselleen ikuisena salaisuutena." Edelleen ihminen vierastaa itsensä tuntemista, vaikka olisi miten perehtynyt alkuaineisiin ja kosmoksen sfääreihin."

Kvalifysiikka on humanismin vastaus kvanttifysiikkaan. Aivan kuten kvanttifysiikka kurkistaa fysikaalisten ilmiöiden tuolle puolen, kurkistaa kvalifysiikka niiden tälle puolen. Se selittää kuinka kulttuuriset kategoriamme, arvokäsityksemme tai kokemuksemme laadusta syntyvät. Kvalifysiikka eroaa psykologiasta siinä, ettei se hoida yksilöä tai potilasta, vaan koko ihmiskuntaa. Sen tutkimuskohde ei ole ihminen, vaan ihmisyys.

Jo näin ylevien määritelmien ja absurdille tasolle kohoavan mahtipontisuuden vuoksi kvalifysiikka ansaitsee olla olemassa. Jo pelkästään edellisellä kappaleella se lunastaa paikkansa 'patafysiikan oikealta puolelta, josta se ei tule hallitsemaan yhtään mitään tai ketään.

Palaan kysymykseen 'miksi'. Mistä johtuu, että yhteiskunta kohdistaa erityistä vapaudenriiston julmuutta kansalaisiinsa, joille se on luvannut ennen kaikkea vapautta? Miksi kansalaiset hyväksyvät tämän? Miksi kansalaiset eivät edes huomaa kysyä miksi?

Miksi-kysymys ei ole erityisen kiintoisa, sillä siihen keksii helposti parikin vastausta. Ensinnäkin on johdonmukaista, että yhteiskunta rankaisee jäseniään vapaudenriistolla, koska se uskoo tällaisen rangaistuksen kaikkein eniten säikyttävän kansalaisia, joille se on opettanut, että vapaus on kaikkein korkein arvo ja kallisarvoisin lahja.

Kun puhun näin, en kiistä sitä, ettei yksilönvapaudella olisi suurtaarvoa. Olen vain astunut alueelle, joka koko länsimaissa on tabu. Mikään yhteiskunta ei salli puhuttavan sen ylevimmistä periaatteista, sillä pyhyys määrittyy jo alkeintason antropologiassa ilmiöksi, jota kohti ei saa katsoa. Pyhyys muodostaa ihmisten ja ilmiökenttien välille rajoja. Pyhyys ei edistä ymmärryksen lisääntymistä, eikä kansakunta viisastu palvomisen kautta. Kumartaminen on keino säilyttää asiaan etäisyys, joka antaa sille valtaa yli elämämme - tai valta siirtyy pikemminkin niille ryhmile, jotka toimivat ylipappina.

Vapaudellakin on ylipappinsa ja kuuliaiset alamaisensa. Siksi vapauden filosofian ei sallita onnistuvan. Vapaudenfilosofia voi olla enintään metafyysistä näpertelyä, ei koskaan todelliseen kehitykseen tähtäävää kriittistä analyysiä.

Juuri tästäkin syystä "paremmasta vapaudesta" puhumiseen suhtaudutaan vaikkapa siten kuin puhuja haluaisi palauttaa jonkinlaisen kommunistisen diktatuurin. Kaikissa arkaluontoisisa kysymyksissä on tärkeintä mitä pikimmin provosoida ja päästä riitaan, siten saavuttaen pattitilanteen, johon keskustelu tyrehtyy.

Tämäkin on kvalifysiikan eräs, kenties aiemmin lausumatonkin avainoivallus: suurten metafyysisten kiistojen piilofunktio on kyselemisen ja keskustelun jäädyttäminen kiihkeillä tunteilla. Sekä uskovaiset että ateistit ovat salaa tyytyväisiä siihen että juupas-eipäs -inttäminen estää vakavaa filosofia kysymästä esimerkiksi: millainen Jumala sitten saattaisi olla? tai Mistä me puhumme kun puhumme sielusta, vapaasta tahdosta ynnä muusta? Kun osapuolet valitsevat kantansa, kysely loppuu siihen. Suuttuminen on kollektiivinen defenssi. Lopulta tärkeintä ei ole vapauden syvällisempi ymmärtäminen, vaan se, ettei pyhimmästä pyhintä kohden sovi katsoa.

Tämän ilmiön ääriviivojen hahmottelu liittyy kommunismiin vain sitä sitä kautta, että kommunistit sovelsivat omia ihanteitaan aivan samalla tavoin. Kommunismin ytimessä oli tasa-arvo, joten oli vain luonnollista, että sellaisessa yhteiskunnassa repesi valloilleen äärimmäinen eriarvoisuus. Sekin ideologia rankaisi omia jäseniään armottomimmalla keksimällään rangaistuksella. Koska ihmisillä ei ollut yksilönvapautta, täytyi keksiä jotain pahempaa. Suurella Venäjänmaalla, jossa etäisyydet ovat pitkiä, on aina rakastettu kotiseutua. Niinpä luonnollista oli siirrättää perheitä paikasta toiseen ja iskostaa heihin koti-ikävä. Tällä tavoin groteskiin tyyliin neuvostokansa opetettiin rakastamaan omaa maataan vielä syvemmin, kun he saivat kärsiä koko ikänsä kaipuusta lapsuudenkylänsä peltoihin ja valkoiseen koivikkoon.

Yhdysvalloissa kansa hyväksyy laajamittaisen vapaudenriiston, koska sitä kautta se kuvittelee syventävänsä rakkautta vapauteen, jota se nyt jo rakastaa yli kaiken. Kun yksi 20:sta kansalaisesta jossain vaiheessa kärsii vankilarangaistuksen, se on tehokas keino muistuttaa, miten kallisarvoista on oikeus vapaaseen liikkuvuuteen.

Jo antiikin Roomassa pidettiin suurimmassa arvossa rooman kansalaisuutta. Suurin rangaistus ei ollut kuolemanrangaistus, koska kuolema oli muutenkin niin lähellä ihmisten elämää. Monet vapaaehtoisesti riistivät oman henkensä, jos heidät uhattiin alentaa kansalaisesta vapaaksi ihmiseksi tai vapaasta ihmisestä orjaksi. Orja sentään saattoi lunastaa vapautensa, mutta rooman kansalaisuutta oli paljon vaikeampi ansaita. Karkotus provinsseihin oli pahempaa kuin kuolema.

Yhdysvalloissa kansalaisuus tai äänioikeus ei merkitse läheskään niin paljon. Se on liian triviaali seikka, sillä se ei tuo mukanaan muuta kuin oikeuden olemassaoloon. Se ei pelasta köyhyydeltä tai estä joutumasta vankilaan vähäpätöisestä rikoksesta. Roomalaiset eivät olisi koskaan hyväksyneet sitä, että vapaa kansalainen tuomitaan vankilaan parkkisakosta tai ylinopeudesta.

Noin 30-40% asukkaista oli orjia. Naisilla ei ollut äänioikeutta. Vapaat miehet, eli jäljelle jäänyt kolmannes, jaettiin sekin vähintään kolmeen kastiin: alkuperäiseen ylimystöön, roomassa syntyneisiin vapaisiin maahanmuuttajiin (tai vapautettuihin orjiin) ja provinsseissa syntyneisiin kauppiaisiin tai paikalliseen ylimystöön, jotka vierailivat pääkaupungissa tai pääsivät provinsseissa virkoihin puhe- ja kirjoitustaidolla ja/tai perityillä ansioilla, mutta eivät saaneet äänestää muuta kuin oman kotikaupunkinsa asioista, jos sellainen vaali joskus järjestettiin. Koko imperiumin asukkaista vain pieni osa lukeutui äänioikeutettuihin rooman kansalaisiin.

Oli varsin luontevaa, että äänioikeutettu pieni ryhmä käytti äänioikeuttaan haaliakseen itselleen koko joukon etuoikeuksia, joiden turvin se myös laiskistui.

Palaan historian syrjäpoluilta kvalifysiikkaan. Kun yhteiskunta on nostanut jalustalle jonkin ihanteen, se etääntyy arjesta, ja jämähtää aloilleen. Hieman kuten Kreikassa on tapahtunut filosofialle ja sivistykselle. Se on pitänyt jo 2000 vuotta filosofiaa ja demojratiaa niin suuressa arvossa, ettei se enää kykene tuottamaan kumpaakaan. Kaikki muu ovat menneet ohi, koska niillä ei ole tabua, joka estäisi kajoamasta pyhimmästä pyhimpään.

Ikään kuin joku rakastaisi autoaan niin paljon, että kieltäytyisi koskaan katsomasta konepellin alle. Tai rakastaisi vaimoaan niin paljon, että tahtoisi peittää hänet mustalla hunnulla päästä varpaisiin. Tai rakastaisi Jumalaa niin paljon, että kieltäytyisi koskaan lausumasta hänen nimeään. Tai rakastaisi pyhää maata niin paljon, että rakentaisi sen täyteen korkeita aitoja ja vuodattaisi verta jokaiselle kukkulalle.