Pikkujättiläinen suosittaa sunnuntaiden rajoitettuja aukioloaikoja myös nettiin

Tänään on sadepäivä. Heti aamusta koko kehoni huusi lisää lepoa. Puolisoni vaikutti puolikuolleelta ja tunnusteltuamme toistemme pulssia ryömimme keittiöön keittämään vihreää teetä ja surruuttamaan blenderillä superfood-koktailia.

Tyypilliseen tapaansa M. on ollut töissä koko viikonlopun ja itse matkustin Viipurin reissulla viidessä päivässä viidelle paikkakunnalle, mikä tuntui polttavana uupumuksena etenkin maanantaiaamuna. Lepopäivät ovat harvinaista luksusta, koska olen taiteilija, yrittäjä, vapaa kirjailija ja bloggaaja. Koko ajan on jokin dedis ylittymässä - tai kaksi tai kolme.

Vapaapäivä tarkoittaa käytännössä vain sitä, että saan valita minkä työn tekisin ensimmäiseksi.

Sadepäivä yllyttää ihmistö hiljentämään tahtiaan kenties siksi, että keho tuntee järkeä paremmin paremmin fysiikkamme rajat. Jaksamisellamme on tietty raja, eikä myrskyn keskellä kannata väkisin puskea. Sadepäivän väsymys on vaistojen viisautta.

Työtehoni elpyy monen päivän ajaksi, jos jokin ulkoinen pakko ensin taivuttaa minut levolle. Yleensä tarvitaan sairastuminen tai jokin ongelma, kuten auton jäähdytysjärjestelmän hajoaminen. Eilen esimerkiksi tuntui aivan mahtavalta istua korjaamon aulassa 30 minuuttia. Jonottamiseen sisältyi pieni hengähdystauko, eikä minun ollut hetkeen mahdollista millään tavoin toteuttaa itseäni tai edes vastailla sähköposteihin. En ollut tarkkaan ennalta suunnitellut sen puolituntisen ajankäyttöä, joten saatoin vain odottaa tyhmänä - vähän kuin ennen aikaan junamatkalla pystyin keskittymään kirjaan, koska muuta ei ollut tehtävissä.

Sittemmin älypuhelimet ovat kokonaan häivyttäneet työajan ja vapaa-ajan välisen eron - ja luterilaiseen tyyliin selkein häviäjä on juuri vapaa-aika.

Äitinikään ei ole osannut koskaan lomailla. Hän vain murehtii ajan kulumista hukkaan ja omaa tarpeettomuuttaan. Silti hän on työhön palatessaan monta viikkoa energinen, koska säädökset ovat kavalasti pakottaneet hänet keräämään voimia toimettomuuden pakkohoitolassa.

Olisi aivan taivaallisen edistyksellistä, jos Facebook ja sähköpostit pysyisivät sunnuntaisin kiinni. En voisi syyllistää itseäni mistään, koska vapaa-aika olisi lain sanelemaa - hieman kuin ennen, jolloin sade saattoi sanelle maanviljelijän arkea.

Sateella tehtiin puhdetöitä. Sunnuntaina ehkä välteltiin niitäkin tai sitten huhkittiin salaa. Ihmiset olivat iskussa, koska pakolliset toimettomuuden jaksot latasivat heidän akkujaan ja kasvattivat työn tekemisen nälkää. (Raamatun kertomuksissa toistuu usein kuvio, jossa tavalliset ihmiset tahtovat väkisin huhkia ympäri viikon, mutta oppineiden on jyrkästi asetettava heille rajoja - koska lepo on kaikkien omaksi parhaaksi.)

Nykyään kaikkialla näkee ihmisiä, jotka puskevat eteen päin pelkällä sissienergialla. Digitaaliset verkostot ulottavat heidän työtehtävänsä myös työpaikan ulkopuolelle ja puhelin on kuin lapsi, joka nukkuu harvoin ja huutaa huomiota. Koskaan ei saa kunnolla levätä päästäkseen sellaiseen virkeään tahtotilaan, jossa pakokauhu väistyisi. Asiat edistyvät kahvilla ja varaenergian rippeillä. Väsymyksen synnyttämä aliteho, selkäkipu, päänsärky ja närästys verottavat tuottavuutta. Konetta ei voi pysäyttää korjauksia varten ja siksi täytyy puskea kolmella sylinterillä.

Vapaaehtoisesti suomalainen yrittäjä ei lepää, joten tarvitaan suotuisa influenssaepidemia, jalan katkeaminen tai valtion sanelema juhlapyhä. Ja silti eivät sunnuntait ulotu nettiin, eikä sairaus estä surffaamista. Seurauksena on täydellinen loppuunpalaminen ja tila, jossa lakkaamattomasta uurastuksesta ei jää käteen muuta kuin syyllisyys siitä, ettei voinut antaa enempää.

Me ihmettelemme julmia valtioita, joissa rikoksentekijöiltä katkotaan sormia tai käsiä, sillä onhan päivän selvää, että se vähentää heidän työtehoaan. Silti me emme huomaa mitään ongelmaa siinä, jos pakotamme itsemme hoipertelemaan töiden ääreen puolikuolleena väsymyksestä.

Miksi ei maailma voisi olla niin viisas ja armollinen, että Facebook pysyisi kiinni sunnuntaisin? Miksi sunnuntaisäädökset on leimattu uskonnolliseksi hapatukseksi? Eihän ihmisten jaksaminen ole uskosta kiinni - tai jos onkin, niin vain nauretavimpien uskomusten varassa me voimme jaksaa tällaisten sairaiden työtahtien ylläpitämistä.

Onko se niin hullu ajatus, että rajoitukset olisivat ihmisen omaksi parhaaksi? Onhan se ehkä uusi ajatus liberalistisen joukkopsykoosin aikakaudella, mutta antaisin epäröimättä tukeni sellaiselle lakiehdotukselle. Maanantaina kaikkialla näkisi virkeitä ihmisiä, jotka ovat nukkuneet levollisesti, nähneet ystäviään ja ulkoilleet.

Sitä voisi kutsua vaikka sadepäivän asetukseksi. Korkeammat voimat asettaisivat ihmisen hulluudelle jotkin kohtuullisuuden rajat. Sähkökatkos tulisi ja pelastaisi,