Terve ihminen ei ole arvoitusten riivaama. Hän kehystää maailmansa lohduttavilla myyteillä ja katkaisee kysymykset tarpeettomina kuin napanuoran. Samalla tavoin kuin tavallisen ihmisen ei tarvitse tietää mitään maksan tai munuaisten toiminasta, ei hänen tarvitse vaivata päätään myöskään kuolemalla. Sellaiset asiat ovat asiantuntijoiden heiniä. Ja asiantuntijan tehtävä on hymyillä ja sanoa, että kaikki on kuten pitäälom.
Sillä tavoin elämä jatkuu, ja ongelmat joita ei voi ratkaista, eivät näyttäydy ongelmina lainkaan.
Upanisadit poikkeavat eräässä suhteessa useimmista muista uskonnollisista teoksista. Ne ovat pappissäädyn ja eliitin ohjekirjoja, eivät tavallisen kansan lukemistoa. Niinpä niissä voi tunnustaa asioita, jotka muista kirjoista on sensuroitu tai verhottu vertauskuviin.
Chandogya Upanisadissa esimerkiksi on säe:
"Aurinko on jumalista korkein. Tämä on tietenkin vain asioiden runollinen ilmaus."Lähes kaikissa upanisadeissa on kohta, jossa dialogin muodossa testataan opiskelijan järjenjuoksua ja henkistä valmiutta.
Jos oppilas läpäisee testin, hän saa kuulla korkeamman totuuden: yleensä se kiistää jotakin edellä esitettyä tai ainakin paljastaa sen olevan karkea yksinkertaistus. Yltääkseen korkeimpaan tietoon oppilaiden on osattava olla kriittisiä. Upanisadien sanoma ei ole tarkoitettu hyväuskoisille. Lopulta asiat sanotaan niin kuin ne ovat ja lähestytään ateismia - tai pikemminkin jotain muuta, ateismin korkeampaa muotoa, joka lännessä vasta odottaa ilmenemistään.
Upanisadeissa ateismi ja materialismi esitetään alkeellisina väliasteina. Lapsi ikään kuin hoksaa, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Siinä ei idässä nähdä mitään ihmeellistä.
Lännessä monet ihmiset, jotka kieltävät Jumalan olemassaolon, luulevat saavuttaneensa jonkinlaisen erittäin vaativan ymmärryksen tason. Se on tietenkin pelkkaa bullshittiä. Sehän on vain yksi kyllä-ei -kysymys, joka ei ratkaise mitään. Täysi idioottikin voi opetella ulkoa oikean vastauksen - tai siis sen vastauksen, joka muita ihmisiä eniten miellyttää. Jeesus pelastaa, Jumala on kuollut - tai jotakin muuta, mitä?
Vaarallisinta on juuri se, että luulee saavuttaneensa ymmärryksen päätepisteen. Chandogya Upanisadissa tämä opintojen ansakuoppa esitetään erittäin upean tarinan kautta (8. kirja). Demoni yksinkertaistaa kuulemansa opetuksen ja muuttaa ne sellaiseen muotoon, joka hänen egoaan miellyttää. Jumalten lähettiläs Indra puolestaan alkaa nähdä suuressa kertomuksessa porsaanreikiä ja palaa opettajansa luokse kyseenalaistaakseen tämän opetukset. Opettaja Prajapati ilostuu siitä, että saa älyllistä haastetta ja vastaa siihen parhaansa mukaan.
Linkki: Chandogya Upanisadi
Kirjoitus kertoo myös opiskeluun vaadittavasta pitkäjänteisyydestä. Viisautta ei voi tiivistää muutamaan aforismiin vaan sitä on lähestyttävä dialektisesti tai hermeneuttisessa kehässä - pitkän kyselyn ja hapuilun kautta. Näkemyksen syventyminen on filosofinen prosessi, jossa oikotiet ovat vaarallisia.
Samalla tavoin ateistit ovat vaarallisia, koska he ovat oikaisseet siihen päätelmään, että Jumalaa ei ole - mutta he eivät välttämättä ymmärrä mitään elämästä. Kun ihminen käy läpi monia henkisiä kriisejä ja kohtaa iloja ja vastoinkäymisiä, hän lopulta havaitsee, että se runollinen tarina, jota kutsumme evankeliumiksi, eli ilosanomaksi tai pelastuskertomukseksi, onkin itse asiassa varsin todenmukainen ja syvällinen kuvaus inhimillisestä elämästä kaikkine ylä- ja alamäkineen.
Oikaisemisen ongelma koskettaa yhtä lailla kristittyja tai ateisteja. Jos ihminen suoraan hyppää siihen päätelmään, että Jumala on, hän ymmärtää Jumalasta ihan yhtä vähän kuin sellainen ihminen, joka hyppää siihen päätelmään, että Jumalaa ei ole.
Tärkeintä ei ole edes se, mitä me ajattelemme Jumalasta. Tärkeämpää on, että löydämme sellaisen uskon tai epäuskon asteen, joka tyydyttää meidän henkiset tarpeemme.
Jumalten nukketeatteri
Upanisadeilla on useita kirjoittajia. Useimmat heistä suhtautuvat jumaliin kuin draaman arkkityyppeihin. Jumalat ovat eräänlaista käytännöllistä nukketeatteria: luonnetyyppejä tai ihmisen persoonallisuuden puolia, jotka on esitetty kärjistetyssä muodossa.
Nukketeatteri on erittäin hyödyllinen tapa kertoa tarinoita - ja tarinat puolestaan saavat kuulijat keskittymään. Polyteismi on kaikkiaan varsin tehokas pedagoginen strategia.
Lännessä hindulaisuuteen on suhtauduttu jopa ylimielisemmin kuin yksijumalaisuuteen. Monet tiedeuskovaiset sijoittavat koko Intian kulttuurin hölynpölykoriin, eivätkä vaivaudu noteeraamaan sitä millään tavoin. Jos ihmiset, jotka uskovat yhteen jumalaan ovat hölmöjä, miten moneen jumalaan uskovien kanssa voisi edes keskustella.
Jälleen yksi kysymys hallitsee kaikkea: Jumalien määrä: nolla, yksi tai enemmän. Kyse on eräänlaisesta maailmankatsomuksellisesta rotuerottelusta. Täysin epäoleellinen seikka, kuten ihonväri tai jumalten lukumäärä asetetaan tärkeimmäksi kriteeriksi. Se ei edes vaikuta ihmisen arvoihin tai muihin uskomuksiin.
Kun hindulaisuutta on perinteisesti opetettu kouluissa, lapsille ei ole opetettu yhtään mitään oleellista. Tarinoita ei ole kerrottu - ja juuri tarinat ovat syy sille, miksi jumalia on niin lukuisia. Onhan meilläkin Aku Ankkoja ja Hannu Hanhia. Aku Ankka on toisaalta lyhytjänteisyyden ja toisaalta sinnikkyyden ilmentymä, kun taas Hannu Hanhi edustaa satumaista onnekkuutta.
Saatamme sanoa henkilöstä, että hän on kyllä melkoinen hannuhanhi. Tämä ei juurikaan eroa siitä, miten hindulaisuuden jumalista voi puhua. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivät köyhät ja kouluttamattomat ihmiset ihan oikeastikin uskoisi jumalten olemassaoloon. Uskotaanhan suomessakin lottovoittoon ja siihen, ettei hukkuminen voi juhannuksena osua omalle kohdalle.
Koska länsimaiset kirkot ja tiedeyhteisöt ovat voineet määritellä kulttuurien edistyneisyyden asteen, ovat ne päätyneet kategoriaan: polyteismi - teismi - ateismi. Tämä johtuu ehkä siitä, että monet muut kategoriat paljastaisivat idän ehtineen meidän edellemme.
Jos Ingmar Bergmanin elokuvassa Talven valoa olisi päähenkilönä ollut Upanisadeihin perehtynyt brahmiini, koko uskonkriisi olisi ratkennut varttitunnissa. Pappi olisi vain sanonut, että onneksi olkoon, tervetuloa kerhoon! Nyt opetan sinulle korkeamman totuuden: uskonto on vain runollinen esitys kaiken pysymättömyydestä.
Kaikki muodot ovat katoavaisia, mutta alutonta ja loputonta muutoksen prosessia kutsutaan nimellä luominen. Kaikki mikä on mahdollista, tulee tapahtumaan miljardien vuosien aikana rajattomassa avaruudessa. Sinun oma tietoisuutesi sammuu, mutta itse asiassa se on jo sammunut. Joka hetki sinä muutut joksikin toiseksi. Tämä on kuitenkin ilosanoma, sillä jokaisessa olennossa ilmenevä tietoisuus todistaa samalla tavoin olemisen ihmettä. Minä olen sinun ylösnousemuksesi ja sinä olet minun ylösnousemukseni.
Brahmiinien tehtävät
Kuten kaikissa kulttuureissa, papit ovat eräänlaisia virkamiehiä. He ottavat vastuun tietyistä rituaaleista ja pyrkivät säilyttämään yhteiskuntarauhan. He vihkivät syntyneet ja hautaavat kuolleet. Tarpeen mukaan he turvautuvat myytteihin, vaikka eivät itsekään uskoisi niihin.
He tietävät, että taikauskot voivat olla kansan omaksi parhaaksi. Ensinnäkin ihmiset tarvitsevat turvallisuuden tunnetta ja uskoa jatkuvuuteen. Muutoin he eivät sijoita tulevaisuuteen vaan elävät kädestä suuhun. Uskonto kasvattaa kohtuullisuuteen, eettisyyteen, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen. Taustalla voi olla hyväntahtoista kusetusta, mutta se toimii.
Tämän kaiken Upanisadit myöntävät melko lailla suoraan. Kuten totesin, ne ovat oppikirja ylemmille kasteille, eivät kaiken kansan iltalukemistoa.
Uskontojen yhteiskuntarauhaa ylläpitävä propaganda oikeutetaan - ja mielestäni tämä oikeutus on perusteltu - kahdella tapaa. Ensinnäkin myyttiset tarinat sisältävät käytännöllisiä elämänviisauksia ja vahvistavat tärkeitä arvoja. Uskontojen pyhät kirjoitukset ovat valikoituneet vuosien varrella monista eri lähteistä: mukaan ovat päätyneet sellaiset tarinat, jotka ovat vetovoimaisia ja jotka mahdollisimman monen ihmisen omatunto sallii. Mutta populistista televisioviihdettä ne eivät ole. Ne ovat filosofisia opetustarinoita, eivät halpaa roskaa.
Upanisadeissa ei ole juuri lainkaan vihapuhetta tai väkivallalla mässäilyä, kuten esimerkiksi Vanhassa Testamentissa. Opetukset ovat viisaita ja hyveellisiä - ainakin minun mielestäni. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että eräänlaisena kansalliseepoksena mukaan on valikoitu kirjoituksia, jotka esittävät Intian historian kauniissa valossa. Tämän jälkeen englanninkieliset kääntäjät ovat valikoineet suosikkikohtansa, joista minä sitten olen suomentanut omat suosikkikohtani.
Kyse on siis valioaineista. En peittele sitä, että tarkoitukseni on saada lukija ällistymään. Kyse on parhaiden tekstien parhaista paloista... mutta silti Upanisadit ovat omituisen väkivallattomia. Ikään kuin pakollista takaa-ajokohtausta ja lopun suurta miekkataistelua ei tarvittaisikaan jokaisessa jännittävässä tarinassa?
Myyteille on myös toinen hyvä peruste: ne ovat tosia. Ne ovat todellisten asioiden runollinen ilmaus.
Todellisuus, jota sellainaan on vaikea niellä
Upanisadeissa on usein käänne, jossa oppilaan illuusiot murskataan.
Brihad-Aranyaka 2:4 sisältää kohdan, jossa Yajnavalkya toteaa uteliaalle vaimolleen:
"...Kuoleman jälkeen ei ole tietoisuutta."Karujen tosiasioiden myöntäminen toimii perustana sellaiselle tiedolle, jota eivät aallot hajota tai tuuli puhalla kumoon. Lopulta kuitenkin usein palataan samoihin väitteisiin, joista lähdettiin liikkeelle ja jotka kiistettiin. Samat lauseet pätevät, nyt ne vain ymmärretään toiselta kantilta.
"Olen ällistynyt" sanoi vaimo. "Kuinka voit yhtäkkiä sanoa, ettei kuoleman jälkeen ole tietoisuutta?!"
Uskonnon todenmukaisuus täytyy kokea elävässä elämässä ja sisäistää henkilökohtaisten oivallusten kautta.
Sanat ovat vain sanoja. Jos niitä ei ole juurrutettu syvälle persoonaan, niissä ei ole voimaa.
Jumalan olemassaolo riippuu täysin siitä, mitä "Jumalalla" tarkoitetaan. Uskonnolliset käsitteet ovat hyödyllisiä tietyssä diskurssissa, mutta niillä on perusta myös todellisuudessa. Täytyy vain osata antaa todellisuuden toimia käsitteiden esikuvana, eikä uskotella itselleen, että sanojen voimasta todellisuus muuttaisi mielensä.
Ateisteillekin tekisi hyvää se, että he kohtaisivat inhimillisen todellisuuden koko kirjon, eivätkä itsepintaisesti väittäisi, että uskontojen tulisi kuolla sen vuoksi, että ateisteilla on mielessään utopia uskonnottomattasta maailmasta. Todellisuus on se, että ihmiset uskovat monenlaisiin asioihin ja he myös kipeästi tarvitsevat uskoa - kuten myös toivoa ja rakkautta.
Ateistien näkemys ihmisestä ei ole realistinen. Se on ideologia, joka yksinkertaistaa todellisuutta ja rakentaa tarpeettomia vastakkainasetteluja. Ateistit lankeavat samaan ryhmäidentiteettien psykologiaan ja esimerkiksi suosittelevat tai tyrmäävät kirjoja sen mukaan vastaako kirjoittaja yhteen kysymykseen samoin kuin he itse: lehtihaastattelussa tämän romaanin kirjoittaja sanoi olevansa ateisti... varmasti hänen kirjansakin siinä tapauksessa täytyy olla lukemisen arvoinen jne.
Jumalan kiistämisessä ei ole kyse yleismaailmallisesta tai sellaiseksi koskaan muodostuvasta uskomuksesta vaan tietyn aikakauden asenneilmastosta ja eräänlaisesta pienpuolueesta. Yksi ainoa kysymys ei koskaan riitä määrittämään ihmisen maailmankuvaa. Tämä nähdään hyvin jo siinä, miten riitaisia Vapaa-ajattelijat ovat julkisuudessa. Ryhmän jäsenet eivät tule toimeen keskenään, koska loppujen lopuksi ei-uskovaiset kannattavat hyvin erilaisia arvoja ja näkemyksiä. He uskovat ties minkälaisiin hulluihin asioihin.
En halua luokitella itseäni millään sellaisella termillä, koska taustalla oleva kysymys ei kerro minusta mitään - päin vastoin se saattaisi antaa ajattelustani täysin vääristyneen käsityksen.
Upanisadien mystiikka
Upanisadien kuuluisa vastaus on neti-neti. Ei tämä, ei tuo. Kyse on pitkälti samasta havainnosta, johon myös kristilliset mystikot ovat päätyneet: Jumalasta ei voida puhua aktiivisin lausein, vaan ainoastaan negaation kautta. Jumala ei ole sitä, Jumala ei ole tätä.
Kaikki käsitteelliset määrittely-yritykset ovat tuhoon tuomittuja, koska käsitteet lähtökohtaisesti erittelevät ja karsinoivat todellisuutta. Jumalasta ei voida puhua dualististen käsitteiden ja kategorioiden kautta. Emme voi leikata kakkua ja sanoa: tämä puoli kuuluu Brahmanille, tämä puoli ei. Syön sen itse. Aina kun itse syömme kakkua, se on Brahman, joka syö Brahmanilla maustettua Brahmania.
Ja tämä koko lause on tietenkin täysin hullunkurinen, eikä kerro Brahmanista yhtään mitään.
Upanisadien toinen avainlause sanoo: Tat Twam Asi - Sinä olet se!
Kuka sinä ja mikä se? Siinäpä se. Ehkäpä se sama jokin, mistä ei mitään järjellistä voitu sanoa. Atman on Brahman. Mikä ihmeen Atman, mikä kumma Brahman.
Lauseet ovat nerokkaita, koska ne sanovat kaiken sanomatta juuri mitään. Samassa yhteydessä tekee mieli lainata Nagarjunaa, joka nimiin liitetään viisaus: "Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa."
Ah, miten nerokasta! Mieleen tulee Pseudo-Dionyseos ja Mestari Eckhart. Onneksi mystikot tietävät mistä he puhuvat.
Ja mistäs sen sitten voi tietää? Sen vaan tietää.
Viisauden aaltoliike
Itämaisen filosofian historiassa nähdään huippukausia ja asteittaista taantumista, jopa suoranaisia romahduksia.
Ihmiskunnan historiassa oli meneillään mielenkiintoinen vaihe, kun 500 eaa. elivät samaan aikaan Buddha, Kungfutse, Laotse ja jainalaisuuden perustaja Mahavira. On vaikea sanoa, oliko kyseessä laskukausi vai nousukausi. Kaikki neljä puhuvat henkisestä ja kulttuurisesta rappiosta, mutta pikemminkin näyttää siltä, että kyse oli teknisestä ja taloudellisesta kukoistuskaudesta.
Kungfutse opettaa hyviä tapoja, joiden hän näkee vaipuneen unohdukseen. Todellisuudessa hän itse pitkälti määrittelee uudenlaisen tapakulttuurin omien fantasioidensa pohjalta. Aikalaiskertomusten mukaan hän oli neuroottinen ja pikkutarkka hienostelija, joka sai huippupalkkaa valtiollisessa virassa. Hän rakasti etikettiä ja yhtenäisiä käytöstapoja, mistä voi päätellä hänen olleen lievästi autistinen persoonallisuus.
Laotsen kirjoituksiin sisältyy toteamus siitä, että kun johtajat ovat rappiolla, nousee kansan keskuudesta yksilöitä, jotka näyttävät uudenlaisen elämisen mallia. Todennäköisesti hän ajatteli ennemmin itseään kuin Kungfutsen kaltaisia juppeja. Jotenkin myös hän pystyi tulemaan toimeen vähällä työllä, vaikka oli melkoinen hippi. Ja hipit ja taiteilijat puolestaan ovat vauraan aikakauden tuote: valtio maksaa eläkkeitä suojateilleen tai eliitin keskuudessa harjoitetaan mesenaattitoimintaa.
Sidharta Gautama eli kertoman mukaan yltäkylläisyydessä, mutta koki herätyksen ja kaipasi jotain syvällisempää. Hän eli askeesissa, mutta luopui siitä, koska halusi elää tasapainoisesti, ei äärimmäisyyksiä. Buddhan joskus väitetään itse keksineen lähes kaiken, mutta todellisuudessa hän lainasi suurimman osan opetuksistaan vanhemmista teksteistä. Hän vain päivitti opetuksia, jotka olivat taantuneet - ja saaneet fanaattisia piirteitä.
Historiassa on monia vuosisatoja, joista ei kerrota juuri mitään legendoja. Ja sitten on yksi tällainen ihmeellinen neljän maailmanuskonnon samanhetkinen syntykausi. Aikakautta ei tietääkseni ole verrattu renessanssiin, mutta mitä muutakaan se on voinut olla: idän kultakausi, jolle ei juuri löydy vertailukohtia.
Kun kirjoitin Cdandogya Upanisadin 8. kirjaan kommentaareja (aiempi linkki), olisin halunnut liittää mukaan myös Taolaisen kommentaarin, Nagarjunan Tyhjyys-kommentaarin sekä Adi Shankaran non-dualistisen kommentaarin. Ne kaikki eräällä tavoin kuuluvat samaan filosofiseen traditioon, jossa kaavoihinsa kangistuneita perinteitä uhmataan ja dharmaa päivitetään uuteen asuun.
Viisaudet eivät koskaan voi saavutta lopullista, täydellistä muotoaan. Jokaisen historiallisen aikakauden täytyy kyetä pukemaan oivallukset tuoreeseen asuun - ja tietenkin sitä varten oivalluksia täytyy ensin kokea. Kirjoituksista valikoidaan mukavalta tuntuvia palasia ja harva edes jaksaa perehtyä teksteihin, jos jonkinlainen auktoriteetti ottaa siitä vastuun.
Kuka ties onnellisempia ovat sellaiset aikakaudet, joista on jäänyt vähän mitään kerrottavaa. Ei ole sotapäälliköitä, sotia ja levottomuuksia. Uskonnollisia uudistajia ei tarvita, koska uskonto ei näytä kaipaavan uudistamista. Se tarjoaa valtaosalle ihmisistä rauhan ja levollisuuden.
Pappien tarjoamat helpot ja kauniin runolliset vastaukset sammuttavat sen ikävän palon, joka kysymysten ja epäilysten muodossa kärventää monien ihmisten sydäntä ja mieltä.
Ei ole vuosikymmeniin koettu lamaa, joten ei ole laman lapsia. Ei ole epäluottamusta ja levottomuutta, joka purkautuisi korkeampien vastausten etsintänä.
Ei ole ilmastonmuutoksen kaltaista suurta katastrofia, joka väijyy tulevaisuuden yllä ja vaatii nopeaa reagoimista: asenteiden ja arvojen täyskäännöstä.
Ei ole yllättävää kirjapainon tai internetin kaltaista keksintöä, joka tuo ihmisten ulottuville valtavan määrän uutta tietoa ja kyseenalaistaa heidän aiemmat uskomuksensa.
Ehkä sellainen aikakausi todellakin olisi onnellisempi, jolloin historian valossa ei ole tapahtunut mitään. Mikään vaara ei ole uhannut tavallisten ihmisten elämää, joten ei myöskään ole tarvittu sankareita; ei profeettoja, ei vallankumoustaistelijoita tai tuskaisia taiteilijoita.
Ehkäpä niin, mutta me emme selvästikään elä sellaista aikaa. Juuri nyt julkaistaan ennätysmäärä hengellistä kirjallisuutta. Siitä iso osa on tietenkin helppoa ja populistista, ja toinen iso siivu muodostuu kännisten dharmapummien sekoiluista - mutta joukkoon mahtuu myös paljon terävää dharmaa.
Jos heräämme ajoissa ja tiedostamme aikakautemme ongelmat, kurssi ehkä kääntyy kohti parempaa. Enkä näe mitenkään pahana sitäkään, että tilanteen taas muuttuessa paremmaksi vaipuisimme taas porvallisen elämän turvalliseen uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti