Antiikin arvo

Rationaalinen taloustiede, osa 1.

Voiko taloutta missään määrin kutsua rationaaliseksi? Perustuuko se lähinnä mielikuviin ja kusettamiseen? Mitä on kasvu, tarvitsemmeko sitä?

Rationaalinen taloustiede ei väitä edustavansa "rationaalista käsitystä taloudesta", eikä se väitä pystyvänsä ennustamaan tai ohjailemaan taloutta sen paremmin kuin muutkaan tieteellisiksi itseään nimittävät ekonomistiset ideologiat. Rationaalinen taloustiede ainoastaan kysyy, missä kohdin talous on maksimaalisen irrationaalista.

Rationaalisen taloustieteen guru, Nobelin-palkinnon ehdokkaaksikin nimetty filosofi Rene Angelus sai medialta osakseen lyhyen kiinnostuksen joskus 70-luvulla. Sitten hän kuoli auto-onnettomuudessa - täytettyään vasta 41 vuotta. Ranskassa hänet tuntee ehkä yksi sadasta, Suomessa ei kukaan.

Angeluksen pääpointti oli yksinkertainen: määritellään tietyt olosuhteet ja tekniset kriteerit, joiden yleensä odotetaan vaikuttavan tuotannon tai tuotteiden saatavuuteen ja hintaan - ja sitten tutkitaan missä määrin todellisuus poikkeaa teoriasta.

Esimerkiksi voimme asettaa harvinaisille maametalleille teoreettisen hinnan harvinaisuuden, louhittavuuden, jalostettavuuden ja teknisen hyödyn mukaan - ja sitten laskea mitä niiden kuuluisi maksaa. Jos hinnat todellisuudessa ovat toiset, se saattaa johtua poliittisista päätöksistä tai mielikuvista. Esimerkiksi kulta on kolme kertaa yleisempi metalli kuin osmium, mutta siitä huolimatta se on kolme kertaa kalliimpaa.

Kysyntä perustuu odotuksiin ja mielipiteisiin. Suomessa metsät ovat täynnä sieniä, mutta suurin osa kansalaisista ei tunnista niitä, eikä osaa niitä arvostaa. Rationaalinen taloustiede pyrkii paljastamaan mahdolliset kuplat markkinoilla sekä kertomaan, mitkä ovat kunkin yhteiskunnan hyödyntämättömät resurssit.

Rene Angelus voisi juuri nyt olla Suomessakin varteenotettava ajattelija, sillä vuonna 1971 hän ennusti Suomen Kuvalehden artikkelissa, että tulevaisuudessa Pohjoismaihin tuodaan halpatyövoimaa poimimaan metsistä sieniä ja marjoja - koska hyödyntämättömät resurssit on tapana hyödyntää, sikäli kuin rajat aukeavat ja muiden kulttuurien kansalaiset voivat osallistua markkinoihin omine asenteineen ja arvoineen.

Opin tuntemaan Rene Angeluksen, koska löysin kesämökiltä vanhan Kuvalehden ja selailin sitä. Joskus vanha ja arvoton lehti voi olla jonkin arvoinen.


Antiikin arvostuksesta

Sovellan seuraavaksi rationaalisen taloustieteen perusteita antiikkiin ja kirpparitavaroihin. Yritän siis määritellä, mitkä ovat vanhojen tavaroiden arvonmuodostuksen reunaehdot.

Ensimmäiseksi antiikista tulee mieleen eräs väärä mielikuva. Meillä on tapana - ja itsekin toisinaan tähän sorrun - ajatella, että ennen tehtiin kaikki kestävämmäksi. Illuusio syntyy siitä, että nyt markkinoilla olevat vanhat huonekalut ja kodinkoneet edustavat oman aikansa laatua ja kestotavaraa. Halvat romut ovat aikoja sitten hajonneet ja ne on kärrätty kaatopaikalle. Peltikanisterit ovat ruostuneet puhki, mutta jäljellä on vaarin sinkkiämpäri.

Voi olla että ennen monet esineet todellakin suunniteltiin kestävämmiksi, mutta samaan aikaan teollisuudella ei ollut käytössään yhtä laadukkaita materiaaleja. Ne kattilat ja työkalut, jotka nyt valmistetaan teräksestä ja titaanista, saattavat kestää paljon pidempäänkin.

Illuusio on itse asiassa paljon laajempi: saatamme sortua ajattelemaan, että antiikin Roomassa kaikki rakennukset tehtiin kivestä, vaikka todellisuudessa kyse oli puisesta hökkelikylästä, joka moneen kertaan paloi ja kasattiin uudelleen. Turistien kohtaama marmorinen historia edustaa Roomasta vain valaanluista luurankoa.

Taloudellisen rationaalisuuden näkökulmasta on kuitenkin suuri ongelma, että suunnittelemme tavarat kestämään vain muutamia vuosia. Pahimmassa tapauksessa elektroniikka ajastetaan hajoamaan tiettynä hetkenä. Printterin sisällä on piiri, joka käynnistää itsetuhon tai yksi ratas valmistetaan heikompilaatuisesta muovista, joka hapertuu kolmessa vuodessa, ja koko laite lakkaa toimimasta. Tietenkin kyseinen ratas on sellaisessa paikassa, että se on mahdotonta vaihtaa.

Toinen näkökulma on olemassa, mutta en ole nähnyt artikkelia, jossa sitä verrattaisiin ja punnittaisiin: se sanoo, että hajoaminen on hyvä, koska se työllistää ihmisiä ja pakottaa jatkuvaan tuotekehittelyyn.

En tiedä kumpi näkökulma on järkevämpi. Tiedän vain, että haluaisin elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka pitää kansalaistensa puolta ja paljastaa tahallisen tuotesabotaasin. Suomelle ei ole mitään etua siitä, että tänne tuodaan Kiinasta tarkoituksella hajoavia kodinkoneita. Ei se Suomalaisia työllistä. Se vain pahentaa vaihtosuhdetta, kun koko ajan täytyy olla tilaamassa uutta kahvinkeitintä ja uutta printteriä.

Jos minä saisin päättää, määräisin perustettavaksi tullin tuoteyksikön, joka testaisi yleisimpien laitteiden kestävyyttä ja lätkäsisi niihin haittaveron ja tarran:

VAROITUS:
SUUNNITELTU HAJOAMAAN KAHDESSA VUODESSA

Jokainen tällaiseen tutkimusyksikköön suunnattu euro maksaisi itsensä itsensä kymmenkertaisesti takaisin, kun huonojen tuontitavaroiden hinta kohoaisi ja kotimaiset tuotteet saisivat kilpailuedun - sikäli kuin nekään olisi suunniteltu kestämään. Silti minä ennemmin soisin senkin, että Kiinasta tai Saksasta tuodaan kestotavaraa kuin hajoavaa krääsää. Pitkällä tähtäimellä se vahvistaisi kansantaloutta.

Toinen vaihtoehto olisi se, että kaikilla kojeilla pitäisi olla vähintään viiden vuoden takuu. Sillä tavoin koko markkinat puhdistettaisiin hyödyttömästä krääsästä.


Missä mittakaavassa antiikkia voi harrastaa?

Antiikin kiinnostavuus vaihtelee. Viime vuosina Antiikkia, antiikkia ja muutkin huutokauppa-sarjat ovat lisänneet kirpputorien suosiota ja määrää. Monilla keskisuurilla paikkakunnilla on nykyään 7-8 kirpparia, kun niitä vielä 5 vuotta sitten oli vain kaksi tai kolme. Helsingissäkin kirpputoreja ja second-hand kauppoja on miltei sata.

Lähde:
Kirpputorihaku.com - Helsinki

Kirpputorien lisääntymiseen vaikuttaa sekin, että elämme jo viidettä vuotta taantumassa. Ihmiset haluavat päästä eroon turhasta tavarasta ja ehkä hieman tehdä rahaakin. Suurissa kaupungeissa neliöt maksavat ja asunnot ovat pieniä. Ei ole varaa hukkaneliöille.

Antiikin harrastaminen on nyt helppoa, koska tarjontaa on paljon. Suuri tarjonta ja pieni kysyntä painaa hinnat alas. Tyypillisimmät käytetyt vaatteet ja astiat maksavat vai euron tai pari. Se on vähän jopa lapsityövoimalla tuotettuihin trendivaatteisiin.

Samaan aikaan retro on tullut vahvaksi haastajaksi nykymuodille. En tiedä kumpi on syy ja kumpi on seuraus: hipsterit ja kirpparivaatteisiin pukeutuvat hipit ja punkkarit ilmestyivät jo paljon ennen lamaa. Ihmisillä ei ole ollut tarvetta pukeutua tyylikkään halvasti, mutta nykyään on sentään täysin sallittua pukeutua halvalla ja samaan aikaan tyylikkäästi.

Linkki:
Retro-hipstereiden Raamattu

Antiikki on kulttuurielitistille ja hipsterille turvallinen harrastus, sillä siitä ei voi koskaan tulla laajamittaista. Vanhat tavarat ovat rajallinen resurssi. Niitä ei enää valmisteta. Jos tietyn aikakauden tyyli tunnetaan suosituksi, tavarat tuodaan myyntiin, myyntipöydät tyhjentyvät ja hinnat nousevat.

Ehjiä 70-luvun kuteita näyttäisi olevan paljon, mutta niitä ei kumminkaan riittäisi jokaiselle. Laadukas tavara suojelee itseään rohmuamiselta ja polkumyynniltä.

Monilla ei myöskään ole aikaa kierrellä tuntikausia kirppiksillä ja toivoa, että jotain kivaa osuu kohdalle. Kivan täytyy olla myös ehjä ja sopivan kokoinen. Tarjolla on harvoin useita eri kokoja, mutta toisaalta, jos löytää itsensä kokoisen kauppiaan, miltei kaikki saman pöydän vaatteet ovat sopivia.


Antiikki ja talous

Voisi olettaa, että kestävät antiikkitavarat olisivat turvallinen sijoituskohde, joka vähintään säilyttää arvonsa. Todellisuudessa myös antiikin hinnat ovat alisteisia muodille. Buumit eivät kohdistu kaikkeen vanhaan, ainoastaan tietyn tyylin ja aikakauden tavaraan. Hinnat seilaavat ylös ja alas. Paljon voi aina pyytää, mutta halvallakaan ei ehkä löydy ostajaa.

Jos missasit villityksen, etkä myynyt vanhoja monojasi sille oudolle hipsterille, joka käytti salomoneja kesäkenkinään, voi olla että seuraavan kerran niillä on mitään arvoa vasta 40 vuoden kuluttua. Siinä välissä ne ovat vain tympeää rojua, joka ei kelpaa kenellekään.

Antiikkia voi uhata myös se, että joku tuottaa uutta ja vastaavaa, laadukasta tavaraa. Tällä hetkellä Suomessa valmistetaan kyllä muumimukeja, mutta lähes kaikki arvokas taidelasi on peräisin Riihimäen suljetuilta tehtailta Kumelalta ja Riihimäen lasilta. Myös Nuutajärven lasitehdas ollaan sulkemassa.

Kotimaisen retrolasin tilanne on siis melko hyvä: sitä ei juuri nyt valmisteta lisää ja jäljellä ovat yksilöt saavat tasaista tahtia kolhuja kirpputoreilla. Ehjän lasitavaran hinta tuskin romahtaa ihan pian - varsinkin kun tietoisuus Riihimäen lasin historiallisesta merkittävyydestä on vasta kasvussa. Harva edes tietää, että 1950-1970-luvuilla Suomi oli muotoilussa maailman kärkeä. Kotimainen desinglasi on kansainvälisesti tunnettua ja näyttää kiihottavalta miltei kenen tahansa hipsterin silmissä.

Nyt. On eri asia mitä tapahtuu, jos taloustilanne jatkuu huonona ja kaikki myyvät, eikä kukaan osta. Voihan sitä pyytää aurinkopullosta 300 euroa, mutta kuka sellaisen hinnan maksaa? Nehän ovat sitä paitsi rumia, ehkä rumin esine, jonka Helena Tynell suunnitteli. Aurinkopullojen hintakehitys perustuu siihen, että joskus 2000-luvun alussa Hesari kirjoitti näkyvästi niiden keräilijöistä ja sitten muutkin kirpparikävijät tiesivät, että ne ovat arvokkaita. Harvempi enää kauppaa niitä parilla eurolla.

On todennäköistä, että kotimaisen lasin arvostus jatkuu, koska tuotteet ovat teknisesti laadukkaita. Tietoisuus historiasta ja keräilijöiden määrä tulee kuitenkin vaihtelemaan - samoin vaihtelee se, miten paljon lasia on kulloinkin tarjolla. Hyvinä aikoina kokoelmat vain unohtuvat vitriineihin ja ne palaavat ehkä myyntiin vasta kuolinpesien kautta.


Esineiden omistamisesta

Monella ihmisellä on jostain syystä negatiivinen asenne kaikkeen käytettyyn tavaraan. Se ei ole omaa. Se on kuulunut jollekin toiselle.

Jonkun toisen vaatteisiin pukeutuminen voi tuntua ajatuksena jopa iljettävältä. Itse en esimerkiksi tykkää ostaa käytettyjä kenkiä. Ne ovat esineinä niin hikisiä ja olleet kosketuksissa maahan: niillä on tallottu koirankakkaa ja ties mitä. Ne ovat myös muotoutuneet jonkun toisen jalkoihin ja askeleisiin. Sama pätee hattuihin. Ne ovat muotoutuneet toisen päähän ja ajatuksiin - ja saattavat olla hiellä ja hilseellä kyllästettyjä.

Takki on paljon helpompi pukine, koska sen alla käytetään muita vaatteita. Se ei ole ollut ihon kanssa kosketuksissa.

Sitä en kyllä ymmärrä, mikä vimma ihmisillä on uusiin autoihin. Uuden auton ostaminen on taloudellinen itsemurha. Sen markkinahinta alenee heti ensimmäisenä vuotena 30 prosenttia. Paljon järkevämpää olisi ostaa vähän käytetty auto, jonka hinta on jo sopivasti alentunut. Miksi maksaa turhasta?

Auto on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkä väline. Se on keskeinen 1900-luvun symboli, joka kertoo itsenäisyydestä ja vauraudesta. Se on pyhä asia.

Voi olla että 2000-luvulla asenteet muuttuvat. Auto lakkaa olemasta symboli ja muuttuu itsestäänselvyydeksi. Eihän itsestäänselvyydestä enää jaksa maksaa turhia. Olenkin vaistoavani, että yhä useammat ostavat auton käytettynä. Siihen ei liity samanlaista häpeää kuin vielä 90-luvulla.

Lisäksi talous on se mikä se on. Joskus pitää tinkiä vaikka vähän pyhemmästäkin asiasta.