Voittamaton, pulppuava, omistautunut

Ratkaisevin seikka kirjailijaksi tulemisessa ei useinkaan liity siihen, kuinka hyvin kirjoittaa tai miten hyvän romaani-idean saattuu keksimään. Tunnen monia ihmisiä, jotka väittävät osaavansa kirjoittaa paremmin kuin keskiverto dekkaristit. Hyvällä todennäköisyydellä he ovat oikeassa, mutta se ei riitä. Saavatko he uhkauksiaan koskaan toteutettua, raaskivatko he uhrata elämästään puoli vuotta tappiolliseen projektiin?

Useimmille vähänkin elämässä kiinni oleville ihmisille puolenkin vuoden palkkatyöstä irtautuminen on suuri uhraus. Esikoiskirja ei mitenkään maksa takaisin siihen sijoitettua työtä. Laskutoimitus ei vain täsmää. Vaikka kirja olisi kohtalainen menestys, se ei tuota kirjoittajalleen kolmannestakaan siitä mitä tienaisi tavallisessa palkkatyössä.

Kirjan valmiiksi saattamisen syyt ovat tietenkin ihan toiset. Kirja on ehkä kerskailua, todistelua itselle ja kavereille. Kauan haaveiltu käsikirjoitus on ehkä syntynyt vaikeassa elämänvaiheessa, avioerossa tai urakriisissä. Se on ehkä pyrkimys kohottaa statusta tai saada seksiä. Se saattaa myös olla lapsuudenhaave, kuten purjevene tai Ferrari. Jos urheiluautoon on valmis uhraamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten omaan kirjaansa?

Kirjan saattaminen valmiiksi voi olla myös hyvin puhdistava kokemus. Se on demonien karisuttamista harteilta, päänsisäisten äänien hiljentämistä, lapsuudentraumojen käsittelemistä. Jos terapiasta on valmis maksamaan tuhansia euroja, niin miksei sitten myös kirjoittamisen vaatimasta ajasta?

Kirjan kirjoittaminen vapauttaa jossittelusta ja katumuksesta. Eipähän enää tarvitse miettiä mitä jos. Nyt se on tehty, eikä tarvitse murehtia tekemättömästä. Jos ihminen on on valmis uhraamaan jotain elintasostaan saadakseen puhtaamman omantunnon, niin miksei myös oman kirjansa vuoksi?

Tavalliselle ihmiselle tämä usein riittää. Jos käsikirjoitusta ei mikään talo hyväksy valikoimaansa, se julkaistaan omakustanteena. Tulipahan tehtyä. Elämä jatkuu.


Parempi vai pakkomielteisempi?

Mutta sitten on niitä, joilla on lujempi vakaumus. Ehkä he lyövät läpi ja se velvoittaa heitä jatkamaan. Ehkä he ovat liikkeellä laajemmalla materiaalilla: pöytälaatikosta löytyy sata romaani-ideaa, eivätkä he anna periksi. Tai sitten heidän suunnitelmansa ulottuvat syvemmälle heidän identiteettinsä. He ovat jo lapsena päättäneet tulla kirjailijoiksi.

Voi tietenkin olla myös niin, että tavallinen elämä ei tarjoa heille vaihtoehtoja. He eivät sovellu muihin ammatteihin. Mihin palkkatyöhön he palaisivat, jos eivät kirjoittaisi?

Erilaisista motiiveistä muodostuvan pintakerroksen alla saattaa myös muhia ajatus neroudesta. Kirjoitan, koska se on kohtaloni. Minun tehtäväni on valaista tämän kansan tietä sen erämaavaelluksella!

Kirjallinen nerous on usein tuskaisaa. Se ei ole mikään mukava velvollisuus. Kirjalliset nerot kärvistelevät oman neroutensa sapenkatkuisessa liemessä. He valittavat: oi, miksi synnyinkään neroksi! Heitä vaivaavat lukuisat nerouden ikävät lieveilmiöt, kuten moraaliton käytös, kusipäisyys, vaikeat rakkaussuhteet ja sukupuolitaudit.

Kirjallisen neron ei välttämättä tarvitse edes kirjoittaa. Hän saattaa vain loputtomasti valittaa sitä, että kirjoittaminen ei etene - tai että kaikki mitä hän kirjoittaa on täyttä paskaa! Kirjallisen neron koko tuotanto saattaa tiivistyä muutamaan vihaiseen kirjeeseen ja arkulliseen luonnoksia, joka poltettiin hänen viimeisestä pyynnöstään.


Kolme jokeria

Kirjailijan on oltava lujatahtoinen ja luova - sekä uskottava omaan menestykseensä.

Lujasti kirjailijuuteensa keskittyneillä, tuottoisilla ja usein myös kiinnostavilla persoonilla on pakassaan jokin kolmesta avain-kortista: Maanis-depessiivisyys, AD-HD tai Asperger. Monet tutkimukset viittaavat siihen, että ne eivät ole niinkään sairauksia, vaan sosiaalisia selviytymisstrategioita. Niihin kaikkiin liittyy uskomattomia etuja, jotka kirjailijan näkökulmasta ovat jokseenkin uskottavia.

Poikkeavuus ja ongelmakäyttäytyminen on kulttuurisesti määriteltyä. Nykyään perinteiset työ- ja perheyhteisöt on hajotettu ja ihmistä tarkastellaan yksiönä. Tällaisessa tarkastelutavassa tietynlainen poikkeavuus näyttäytyy häiriönä. Yksilö on sairas, koska hän ei kestä ajan henkisiä rasitteita - tai koska hän ei mukaudu - tai koska hän ei sopeudu aikatauluihin ja normeihin.

Kun eristetty, alistettu ja nöyryytetty ihminen masentuu, vika on tietenkin aivokemiassa. Ainoa varsinainen todiste tämän näkemyksen tueksi on se, että joku toinen ei samassa tilanteessa masentuisi. Hän on terve, koska hän ei oireile näkyvästi ja säilyttää työkykynsä.

Taiteilijayhteisöissä on aina ajateltu hieman toisin - tosin myös tämä riippuu paljon aikakaudesta ja yhteisöstä. Taustalla on kaksi tekijää: A) taiteilijat ovat outoja ja joskus myös kiinnostuneita outoudesta sekä B) taiteilijoilla on tapana ajatella toisin, silloinkin kun he ilmiselvästi ovat väärässä.

Kirjailijana uskallan puolustaa AD-HD:ta, Aspergeria tai maanis-depressiivisyyttä myös siksi, että nämä kaikki ryhmät ovat kirjailijoiden joukossa yliedustettuna. (Toki yliedustettuna ovat myös alkoholismi ja itsemurhat - mutta ei nyt mennä siihen.) Voidaan esittää lukuisia esimerkkitilanteita, joissa näistä poikkeavuuksista on etua. Käsittelen niitä ensin yhdessä ja sitten kutakin erikseen.


Älykkyys korreloi hulluuden kanssa?

Muista poikkeavilla ihmisillä on suurempi motivaatio todistaa kykynsä. Keskittymishäiriöstä tai masennuskausista kärsinyt henkilö on usein saavuttanut kouluaikanaan huonompia tuloksia kuin mihin hän älynsä puolesta kykenisi. Hänen suoritustensa taso ailahtelee, koska hän saattaa innostua väärästä asiasta tai ei ole jaksanut kuunnella ohjeita. Lapsi kyllä muutoin pysyisi vauhdissa mukana, mutta eksyy monenlaisille omille kiertoteille.

Suomen Mensa julkaisi jokunen vuosi sitten jäsentutkimuksen, joissa monenlaisten erityisryhmien yliedustus todennettiin. Mensassa on siis enemmän "häiriöisiä" ihmisiä kuin normaaliväestössä. Näiden tilastojen selittämiseen ei välttämättä tarvitse Mensa-tason älyä. Arkijärki ja psykologinen vaisto riittänee.

Ensinnäkin kahdesta hyvin älykkäästä ihmisestä Mensan testiin hakeutuu todennäköisemmin se, joka ei ole pärjännyt yhtä hyvin koulussa tai työelämässä. Molemmilla on sama todennäköisyys läpäistä koe, mutta toisella on suurempi motivaatio hakeutua testiin ja todistaa kykynsä. Jos Saara on jo valmiiksi viiden laudaturin ylioppilas, yliopiston tutkija tai Nokian insinööri, hän tuskin kaipaa lisätodisteita. Mensan jäsenyydessä olisi vain se ylimääräinen vaara, että joku olettaa hänen olevan tärkeilijä.

Toinen tilastoa vääristävä seikka on se, että Mensan jäsen herkemmin myöntää olevansa masentunut tai keskittymishäiriöinen. Hänen itsetuntonsa kestää paremmin henkisten ja sosiaalisten ongelmien kohtaamisen - ja sitä paitsi kulttuurissamme elää vahvana myytti, jonka mukaan nerot ovat aina jotenkin hulluja. Mensalainen, joka tunnustaa olevansa bipolaarinen tai keskittymishäiriöinen, tukee tätä myyttiä.

Jos tällaiset tilastoa vääristävät seikat otetaan huomioon... kysymys jää silti avoimeksi. On mahdoton määrittää niiden painoarvoa tuosta vain, nojatuolista käsin.


Näkökulmia tekemiseen

Taiteilijat lähes poikkeuksetta ovat jotenkin poikkeavia. Jos taiteilija on liian tavallinen, hänen täytyy suorastaan alkaa puolustella omaa normaalisuuttaan. Siitä on jotain perin epäilyttävää. Huojennumme vasta, kun hän toikkaroi kännissä tai saa jonkin näkyvän hermoromahduksen. Niin sitä pitää. Olihan se vähän hullu sittenkin.
Poikkeavuus voi olla myös ovela rooli. Se auttaa helpommin saamaan sen anteeksi, jos poikkeaa normeista. Mutta poikkevuus ei aina ole vain showta ja keinottelua. Lähtökohtainen erilaisuus voi ajaa ihmisen kokeilemaan ja ottamaan riskejä. Häntä ei välttämättä hyväksytä kaikkialla muiden joukkoon. Niinpä hänen on opittava erityistaitoja. Poikkeavat viritykset pääkopassa auttavat myös pääsemään yleisten ajattelutapojen ulkopuolelle: näkemään tavallisen elämän suhteellisuudet ja sidonnaisuudet.

Sivullisuus jo itsessään liitetään kirjailijan välttämättömiin piirteisiin. Kirjailija on tarkkailija, joka dokumentoi tai tulkitsee muiden onnekkaampien elämää. Samoin tekee muotokuvamaalari tai kansallista itsetutkiskelua suorittava iskelmälaulaja. (1900-luvulta alkaen taiteilija on toki yhä useammin olla piikki tavallisuuden lihassa. Hän on satiirikko ja ilonpilaaja, jonka teokset lähinnä herättävät pahaa mieltä kunnon ihmisissä.)

Kriisit ja vaikeudet elämässä saattavat hetkellisesti saattaa elämäntarinan sijoiltaan. Ihminen joutuu eräänlaiseen liminaalitilaan, jossa hänen täytyy punnita arvojaan ja ehkä jopa epäillä varmoina pitämiään totuuksia. Kyllin monta tällaista katkosta ja melkein kuka tahansa saattaa herkistyä taiteilemiselle - siksi perheessä esiintyvät sairaukset voivat suunnata hyvin tavallistakin ihmistä taiteilijan. Poikkeaman syy saattaa siis olla pikemminkin perheen sisällä kuin itse henkilössä. Jos ei adhd tai asperger, niin ehkä sitten koulukiusattu tai orpo.

Erilaisella ja haavoittuneella saattaa olla huutava tarve löytää ymmärtäjiä. Taide voi tarjota siihen mahdollisuuksia - tai ainakin se antaa sen suuntaisia lupauksia.


A. Maanisuutta (ja miksei depressiotakin)

Osoitteessa Poliklinikka.fi kuvaillaan maanis-depressiivisyyden maanisesta vaihetta näin:

"Maniajakson oireita ovat huomattavan kohonnut mieliala, ärtyneisyys, uhkarohkeus, toimeliaisuuden lisääntyminen ja fyysinen rauhattomuus. Maanisella ihmisellä itsetunto on koholla ja hän tuntee suoriutuvansa mistä tahansa. Omakuva on saattanut muuttua, jolloin hänellä voi olla suuruuskuvitelmia (= grandiositeetti). Hän ei tiedosta olevansa sairas eikä osaa suhteuttaa omia tekojaan todellisuuteen tai muihin realiteetteihin. Ilman omaa arvostelukykyä maaninen ihminen pystyy aiheuttamaan suurta haittaa itselleen sekä myös sivullisille. Ajatustoiminta on yleensä kiihtynyttä ja henkilö on puhelias ja vähäuninen."

Ilman tiettyä innostusta ja omistautumista tuskin olisi syntynyt monia historian mestariteoksia. Terve ihminen muistaisi huolehtia terveydestään, taloudestaan ja ystävyyssuhteistaan, eikä puristaisi itsestään irti liikoja projektille, jonka menestyksestä ei ole mitään takuuta.

Maanis-depressiivisyys on vahvasti periytyvä ominaisuus ja se tuskin olisi niin yleistä, jos se ainoastaan heikentäisi yksilön kelpoisuutta.

Hyvät puolet:

Valtava tunneskaala: tarttuvan energinen riemu ja syvä, murskaava suru. Tsaikovsky ja monet muut säveltäjät liikkuvat inhimillisten tunteiden äärirajoilla. Emootiot ovat uskottavan puhtaita ja pelkistettyjä – niissä ei ole turhia harmaan sävyjä vaan kirkkaat värit. Musta on mustaa. Eino Leino kutsui maanis-depressiivisyyttään jumalten keinuksi.

Voittamattomuus: Manian alkuvaiheissa taiteilija kykenee pitkiin yhtäjaksoisiin ponnisteluihin taitojensa äärirajoilla. Vasta uupumus, univaje ja päihteiden käyttö saavat aikaan sekavuutta ja vainoharhaa, lopulta henkisen romahduksen.

Karisma: Valtava itseluottamus ja väkevät tunteet tekevät henkilöstä silmiinpistävän. Kaikkien katse kiinnittyy tähän erikoiseen ja säteilevään persoonaan. Mikään kollektiivinen normisto ei tunnu pidättelevän häntä. Hän säätää omat lakinsa ja usein monet ympäröivä tunnelma pikemminkin taipuu hänen tahtoonsa.

Masennuksesta ammennettu järkkymätön tahto: joskus itsemurhaa-ajatusten ja miltei kuoleman porteillä käytyään ihminen ei helpostikaan välitä pienistä asioista. Milloin tahansa saattaa iskeä seuraava itsetuhoinen ahdistus – ja eikö elämä kuitenkin ole turhuuksien turhuutta. Jos tehdään taidetta niin tehdään sitten kunnolla – ja jos juhlitaan niin juhlitaan kuin viimeistä päivää!

Huonot puolet:

Taipumus dramaattiseen projektien keskenjättämiseen, jos jokin pieni asia menee pieleen ja siitä seuraa valtaisa liioittelu ja vainoharhainen olosuhteiden syyttäminen.

Taipumus sanoa harkitsemattomia asioita, polttaa siltoja takana, häipyä kesken kaiken tai muuttaa mielensä yhtäkkisesti.

Taipumus julistaa kaikki aiemmat työt epäonnistuneiksi ja jopa tuhota monien kuukausien työ epätoivoisessa ahdistuksessa.

Taipumus luomiskausiin, joiden välillä tyyli muuttuu silmiinpistävästi. Vanha tyyli on jo koettu, siihen ei voi palata. Taiteilija on kuollut ja syntynyt uudelleen toisena.

Huomattavasti kohonnut itsemurhariski.

Päätön rakastuminen, traaginen eroaminen, uusi rakastuminen. Toistuvat väärät valinnat elämässä, mutta myös uskallusta tarttua tilaisuuksiin.

Kuuluisia bipolaarisia taiteilijoita, usein laulajia tai näyttelijöitä:

Robert Downey jr. Hän esittää usein röyhkeitä ja narsistisia henkilöhahmoja, kuten Iron man. Hänen karismansa perustuu pitkälti hänen läpikuultavaan maanisuuteensa. Arvelin, ettei tuo tyyppi ole ihan tasapainoinen heti ensimmäisellä kerralla kun näin hänet elokuvassa.
Stephen Fry. Esittää myöskin usein hyvin diivailevia ja yli-itsevarmoja roolihahmoja. Hän juonsi joskus tv-sarjan, joka käsitteli maanis-depressiivisyyttä. Parhaina hetkinään maanikot tuntevat itsensä voittamattomiksi ja ovat hyvin karismaattisia. Kulissien takana he luhistuvat tai saavat dramaattisia kohtauksia, jossa julistavat omaa mitättömyyttään ja uhkaavat tappaa itsensä. Heidän haavoittuvaisuutensa voi olla osa heidän sosiaalista menestystään. Ohjaajat, tuottajat ja lähellä olevat empaattiset ihmiset pyrkivät tukemaan heitä heikkoina hetkinä ja syntyy lujia ystävyyssuhteita.
Vincent van Goght, Nietzsche, Edvard Munch (maalannut Huudon), Axl Rose, Curt Cobain, Amy Winehouse...


B. Asperger

Jotain voidaan päätellä jo siitä, että syndrooman määritellyt lääkäri Hans Asperger lisäsi tunnusmerkkeihin kohdan: "kehittynyt taiteellinen silmä". Steteotypioiden mukaan assarit ovat niitä hieman outoja, epäsosiaalisia, oudoista asioista kiinnostuneita, lievästi autistisia hyypiöitä, jotka jaksavat kyllä näpertää vuositolkulla jotain sikstuksen kappelia, mutta eivät eivät ole kiinnostuneita juoruista tai huolehdi omasta ulkonäöstään.

Aspergerin menestyksen syitä alkaa ymmärtämään todenteolla vasta, kun tajuaa kuinka paljon aikaa ja energiaa tavallinen ihminen kuluttaa teeskentelyyn ja muiden matkimiseen. Niin sanotut tavikset ovat kiinnostuneita vain siitä, mistä muutkin ovat kiinnostuneita. He pelkäävät olla erilaisia, omituisia. Heidän elämänsä on täynnä sosiaalisia normeja ja rooleja, jotka rajoittavat heitä.

Maanisdepressiivinen ylittää tavallisuuden joko nousemalla sen yläpuolelle tai putoamalla tavallisuuden pohjalle. Hän asustaa jumalten keinussa ja siksi hänen näkökenttänsä on muita laajempi. Hän uskaltaa, koska hänellä on maanista vimmaa - tai koska hän on niin ahdistunut, että on lakannut välittämästä.

Aspergerin ei tarvitse olla emotionaalisesti kilahtaneessa tilassa tehdäkseen jotain poikkeavaa. Hänen ajattelunsa vain lähtökohtaisesti kulkee erilaisia reittejä. En minä tiedä sen tarkemmin, kun en ole assi. Mutta tiedän kyllä kuinka paljon voimavaroja sosiaalisuus ja tavallisuuden esittäminen ihmiseltä voi viedä. Olen koulussa jo tuhlannut sopeutumiseen ja miellyttämiseen ihan kylliksi turhaa energiaa.

Aspergerin voi lisäksi tunnistaa siitä, että hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Assarit voivat myös kärsiä neuroottisuudesta tai perfektionismista herkemmin kuin muut. Tietyissä ammateissa se on tietenkin eduksi - toisissa taas rasitteeksi.

Heti kun luin Kalle Päätaloa, aloin epäillä vahvasti, että hän kuuluisi tähän ryhmään. Hän ensinnäkin julkaisi säännöllisesti, miltei mekaanisti. Siinä suhteessa hän muistutti toista assaria, Immanuel Kantia, jonka kerrotaan eläneet hämmästyttävän säännönmukaista elämää. Aspergereja yhdistää autismiin juuri se, että he kaipaavat elämäänsä rutiineja - ja osaavat hämmästyttävällä tavalla pitää niistä kiinni. Pitkäjänteisyys on osa samaa kuviota ja Michelangeloon jo viittasinkin. (Leonardo da Vinci taisi sen sijaan olla enemmänkin ad-hd. Da Vinci tunnetaan keskeneräisistä keksinnöistä ja loputtomista luonnoksista, kun taas Michelangelo keskittyi elämässään vain muutamiin massiivisiin projekteihin.)

Päätalon kirjat ovat hyvin yksityiskohtaisia ja hänellä tuntuu olevan hämmästyttävän tarkkoja muistikuvia, vaikka niiden todenmukaisuutta on tietenkin vaikea arvioita. Meniköhän se ihan päivälleen juuri noin - ehkä joku on jo tutkinut asiaa ja osaisi sanoa, oliko Päätalolla suorastaan valokuvamuisti. Lisäksi Päätalo kuvaa arkaluontoisia ja häpeällisiä asioita omituisen tyynesti. Hän osaa hetkittäin heittäytyä mielentilaan, jossa häpeällä ja kunnialla ei ole mitään merkitystä elämän suuressa mittakaavassa. Häntä tuntuu leimaavan myös erikoinen ujous ja kiltteys aivan keskellä päätähuumaavan dramaattisia tilanteita. Kaikessa tässä on jotain silmäänpistävän aspergerilaista: pikkutarkkaa, etäännytettyä ja järjestelmällistä.

Aspergerin plussat ja miinukset:
+ Omistautuminen harjoittelulle.
+ Kyky työskennellä itsenäisesti.
+ Taipumus tarkkuuteen ja täsmällisyyteen.
+ Keskittymiskyky
+ Kyky toimia ilman tunnustuksia tai palkintoja, siis eräänlainen pyyteettömyys itselle tärkeiden harrastusten suhteen.
+ Rehellisyys, suoruus, vilpittömyys (jopa naiiviksi asti).
+ Hyvä muisti (normaaliväestöä useammin) tai muita erikoistaitoja.
+ Herkkyys, yksityiskohtien huomioiminen.
+ Perfektionismi.

- Perfektionismista johtuva neuroottisuus.
- Rutiineista johtuva pakkomielteisyys.
- Epäsosiaalisuus (tai silmiinpistävä outous vuorovaikutustilanteissa).
- Huonona hetkenä huono kuuntelija. Keskittyy liikaa omiin juttuihin.
- Vaikeus ymmärtää muiden tunteita, kehonkieltä tai hienovaraisia vihjeitä.
- Tarrautuminen, muutoksen vastustaminen ja heikko kaaoksensietokyky.
- Yliherkkyys ärsykkeille.

Lisäksi:
Monessa suhteessa adhd ja Aspergerin syndrooma ovat vastakkaisia ääripäitä. Ensimmäiset janoavat kyltymättömästi ärsykkeitä, eivätkä osaa luoda rutiineja, kun taas toiset vieroksuvat muutoksia ja jännitystä. Addi on spontaani, äänekäs ja kuriton, kun taas assi kiltti, herkkä ja keskittynyt.

Poikien kohdalla adhd:ta varmasti useammin katsotaan läpi sormien - ja vastaavasti assi-tyttö voi menestyä erinomaisesti koulussa. Toisin päin käännettynä kulttuurimme - tai ehkä kaikki kulttuurit - sietävät poikkeavuutta paljon huonommin. Jostain muistan lukeneeni, että tyttöjä herkemmin diagnosoidaan keskittymishäiriöisiksi tai ylivillkaiksi kuin aspergereiksi. Hiljaiset tytöt jäävät kouluissa vaille huomiota, mutta villi tyttö on heti saatava kuriin, jos ei muuten niin lääkkeillä.

Tunnettuja tai tunnistettavia asseja popkulttuurissa ja tosielämässä:
Mr. Spock (Star trek), Data (Star trek) Albert Einstein, Andy Warhol, Mr. Bean, Woody Allen (ainakin hänen roolihahmollaan), Bill Gates (kuulemma), David Byrne, Keanu Reeves (ilmeetön ja puhuu aina samalla monotonisella äänellä), Kafka, Wittgenstein, Paavo Haavikko, Aki Kaurismäki (huhujen mukaan, mutta kieltämättä Kaurismäen elokuvien puhekielisyys ja vähäsanaisuus viittaa siihen, samoin pakkomiekteinen tupakointi ja maneerit)...

Filosofit Bertrand Russell ja Wittgenstein ehkä tulivat läheisiksi siksi, että molemmissa oli autistisia piirteitä. Myös heidän loogiset tutkimusaiheensa kuulostavat normaalin ihmisen korvissa oudon pakkomielteisiltä ja tylsiltä.


C. ADHD

Sokrates oli AD-HD. Täysin päivänselvä tapaus. Hän ei saanut elämässään mitään valmiiksi, suututti vain kaikki ympärillään, kun uhmasi perinteisiä arvoja. Kirjailijoista: J. D. Salinger, jonka Sieppari ruispellossa on ehkä maailmankirjallisuuden paras kuvaus ad-hd-nuoren elämästä. Gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson on selvä AdHD - ja hän myönsi samaistuvansa vahvasti Siepparin päähenkilöön. Philip K. Dick myös helposti tunnistettava. Hän lääkitsi itseään amfetamiinilla kyetäkseen viimeistelemään romaaninsa.

Amfetamiinisuoloja käytetään yhä joissakin Amerikan osavaltioissa adhd-lääkkeenä. Yleisemmät Ritalin ja Concerta ovat myös amfetamiinijohdannaisia, tosin kaukaisia, ja niiden vaikutus on lähempänä vahvaa kahvia tai lievää kokaiinia. ADHD:n saattaakin tunnistaa siitä, että hänen aivonsa reagoi näihin piristeisiin eri tavalla kuin normaalin ihmisen. Hän rauhoittuu. Itse esimerkiksi käytän Concertaa lasten annoksena, aina kun haluan saada valmiiksi jonkin pitkäjänteisyyttä vaativan projektin. Lääkkeen ansiosta ei tulee liikaa häiritseviä ideoita ja päähänpistoja, kuten normaalisti. Maltan istua aloillani.

On syytä korostaa, että AH/HD  (tai ADD) ei tarkoita jatkuvaa keskittymättömyyttä. Usein on kyse pikemminkin liiasta keskittymisestä - ailahtelusta innostuksen ja laiskuuden välillä.

Itselläni liika luova innostus saa aikaan sen, että teen jatkuvasti monia asioita yhtä aikaa. Saan aikaiseksi paljon, mutta en koskaan mitään valmiiksi. Kun olen oikein keskittynyt johonkin, en kuule enkä näe mitään muuta. Muut ihmiset saattavat puhutella minua, mutta en hetkeksikään irtoa työstäni. En edes tajua, että siinä oli joku. Usein runoni syntyvät juuri tällaisessa hyperkeskittyneessä luomisen tilassa. Saan idean, kääntelen sitä mielessäni joka puolelle kuin AUTO-CAD ohjelmassa, kirjoitan kynä sauhuten, suttaan sanoja yli... inspiraatio iskee yllättäen ja kirjoitan sille paperille, joka sattuu olemaan käsillä. Kun vihdoin havahdun, olen saattanut ohittaa oman bussipysäkkini tai unohtaa tärkeän tapaamisen. Noin vain se käy. Niin se käy.

Lääke auttaa hillitsemään liiallista maanisuutta tekemisessä - mutta kuvaamani maanisuus on erilaista kuin maanis-depressiivisillä. Se kestää vain muutamia tunteja, kun taas oikeasti maaninen ihminen saattaa olla ylienergisessä tilassa viikkokausia, syömättä ja nukkumatta.

Ad-hd ei kuluta itseään samalla tavoin loppuun ja ajaudu masennukseen. Hän on maaninen pienissä erissä, käyttäen huomattavan paljon aikaa myös valikoivaan laiskuuteen. Ad-Hd on eräänlainen ajattelun pikajuoksija. Hän sprinttaa hirveällä kyydillä, mutta pian lihakset ovat hapoilla ja täytyy viettää pari päivää keräillen voimia. Yhtenä päivänä hän vain lojuu, toisena tekee töitä kuin hullu. Sellainen elämä ei oikein sovi yhteen nyky-yhteiskunnan normien kanssa. Töissä pitäisi näyttäytyä säännölliseen aikaan ja noudattaa määrättyä rytmiä.

Keskittymishäiriön itselääkintään käytetään usein alkoholia. Se johtuu siitä, että alkoholi vaikuttaa aivojen dopamiinituotantoon - ja se todellakin lieventää ad-hd:n jälkioireita, jotka johtuvat dopamiinin epätasapainosta. Alkoholi lievittää hermostuneisuutta ja auttaa keskittymään varsinkin pitkän innostuneen työrupeaman jälkeen. Tavallisetkin ihmiset tietävät, että oluttuoppiin on hyvä päättää se uuvuttava rupeama, joka alkaa vahvasta kahvista. Monet keskittymishäiriöiset taiteilijat väittävät olevansa pienessä humalassa tasapainoisempia ja selväjärkisempiä kuin normaalista. Joissain tapauksissa se voi olla mahdollista.

AD-HD:n plussat ja miinukset:
+ Paljon ideoita.
+ Omista ideoista johtuva oma-aloiteinen tekeminen.
+ Tylsistymisestä johtuva oma-alotteinen tekeminen.
+ Innostuksesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Silkasta sääntöjen uhmaamisesta johtuva oma-aloitteinen tekeminen.
+ Ovela sääntöjen kiertäminen, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Haluttomuus kuunnella ohjeita, joka johtaa uusiin luoviin toimintamalleihin.
+ Kyky ajatella "out side the box", kuten laatikon sisällä sanonta kuuluu.
+ Innostuessaan saattaa kyetä innostamaan myös muita.
+ Saattaa olla hyvä huulenheittäjä, piristävä tyyppi, hauskaa seuraa (mutta yhtä hyvin myös ärsyttävä mekastaja, jonka pitäisi oppia tapoja). 

- Liian monen asian tekeminen yhtä aikaa.
- Motivaation lopahtaminen ja keskenjättäminen.
- Vaikeus aloittaa tai lopettaa sovittuna aikana. (Jää usein "odottamaan inspiraatiota".)
- Lörpöttely ja suun aukominen.
- Auktoriteettien uhmaaminen.
- Muita huomioimaton ja vaarallinen käyttäytyminen yli-innostuneessa tilassa.
- Jännityksen etsimisestä ja kärsimättömyydestä johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Auktoriteetin uhmaamisesta johtuva rikollinen käyttäytyminen.
- Vaikeus pitää kiinni aikatauluista, hajamielisyys ja lupausten unohtaminen.
- Itselääkintä alkoholilla, tauriinilla ja piristeillä. Tauriini ilmeisesti toimii, mutta yleensä energiajuomien yletön sokeri vain pahentaa nuorten mielialaa. Sokeri on paljon pahempi myrkky kuin kofeiini tai tauriini.

Lisäksi:

AD-HD:sta on syytä huomata, että hän voi olla myös arka ja epäsosiaalinen. Tällöin ei välttämättä osata tehdä oikeaa diagnoosia. Hänen levottomuutensa on päänsisäistä tai hän on pikemminkin ADD.
.
Tunnettuja henkilöitä, joilla on keskittymihäiriö:

Kpt. Kirk (Star trek), Edgar Allan Poe (joka oli todennäköisesti myös bipolaarinen, ne eivät sulje toisiaan pois), Peppi Pitkätossu, Eemeli, Ronja Ryövärintytät - siis useimmat Astrid Lindgrenin hahmot, mistä voisi olettaa että hänen suvussaan oli tällaisia taipumuksia.

Itse veikkaan myös näitä: George Byron (runoilija, seikkailija), John Lennon (kuriton koulussa, uhmasi koko ikänsä normeja ja auktoriteetteja ja puhui usein ärsyttäviä totuuksia), Lennon-McCartney-parista McCartney on enemmänkin aspergertyyppinen, tosin vain lievästi. Itse asiassa myös Harrisonilla ja Ringo Starilla on lieviä Asperger-piirteitä, ja Lennon on ainoa selvästi adhd-suunnan persoona.

Näyttelijät Jim Carrey ja Robin Williams sekä tv-kokki Jamie Oliver ovat ymmärtääkseni avoimesti puhuneet diagnoosistaan. Samoin Hjallis Harkimo. Se että Matti Nykänen olisi ADHD ei tarkoita, että kaikkien muidenkin julkisuudenhakuisten tyyppien pitäisi olla tunnettuja töppäilijöitä.

Star trekin draaman eräs peruskivistä on Spockin ja Kirkin välinen vuorovaikutus. Adhd-Kirk ja Asperger-Spock yrittävät koko sarjan läpi ymmärtää toisiaan. Sarjan psykologinen uskottavuus omalla tavallaan puolustaa sitä näkemystä, että ryhmätyössä erilaisuus on menestystekijä pikemminkin kuin häiriö. Star trek on tunnettu myös siitä, että se vetoaa suuresti nörtteihin ja muihin neuroepätyypillisiin. It takes 1 to know 1.


Loppuyhteenveto

Kaikki yllä käsitellyt häiriöt voivat olla sairaalloisen rajuja, mutta niiden taustalla ei välttämättä ole suoranaistaa sairautta: kehitysvammaa, aivovauriota yms. Jotkin tutkimukset perustuvat yhä vanhaan olettamukseen, että adhd olisi otsalohkon fyysinen vamma, ja tätä epätieteellistä käsitystä tukevat monet yksittäistapaukset. Kyse on kuitenkin lähinnä samanlaisista oireista kahden eri taustatekijän välillä - ja siten virheellisestä diagnoosista. Kehityshäiriöinen tai aivovamman saanut ihminen saattaa käyttäytyä spontaanisti ja kontrolloimattomasti, mutta se on eri asia kuin adhd. Adhd ei johdu fyysisestä aivokudoksen arpeumasta vaan erilaisesta dopamiininvasteesta. Tällöin adhd:n tunnistaa esimerkiksi siitä, miten hän reagoi amfetamiiniin, joka kiihdyttää aivojen dopamiinituotantoa. Aivovammasta johtuvaan levottomuuteen eivät lääkkeet vaikuta myönteisesti. Ne todennäköisesti saavat sekaisin olevan henkilön vain enemmän sekaisin.

Toinen vähintään yhtä harhaanjohtava tapa vaikeuttaa diagnooseja on luokitella kaikki oppimishäiriöiset tai uppiniskaiset lapset adhd:ksi - ilman mitään taustatutkimuksia. Lasten häiriökäyttäytyminen voi johtua myös hankalista kotiolosuhteista, traumoista tai kaverisuhteista. Nopeasti tuputetut adhd-lääkkeet voivat tuottaa enemmän pahaa kuin hyvää.

Monet lääkärit ja tutkijat heijastavat puheissaan tavallisten ihmisten ennakkoluuloja. tämä lainaus on osoitteesta TriTolonen:

"Geenimutaatiot ovat ilmaantuneet ihmiskuntaan ehkä 100 000–150 000 vuotta sitten – ja esi-isiimme kenties jo miljoonia vuosia sitten –, ja ne ovat säilyneet ja jopa lisääntyneet ihmisen evoluution mukana. Tutkijat etsivät kaiken aikaa AD/HD:n takana olevia geenivirheitä ja niitä löytyy jatkuvastii lisää."

Ensin puhutaan mutaatiosta, ja todetaan sen olleen ehkä suotuisakin - mutta sitten lipsahtaa jo asenteellisempi sana "geenivirhe". Miksi silmien tai hiusten värin kohdalla puhutaan alleeleista, mutta jos kyse on adhd:sta niin kyse on häiriöstä, sairaudesta tai "geenivirheestä". Todennäköisesti adhd'ta esiintyy väestössä tietty otollinen määrä. Jos heitä olisi populaatiossa enemmän, se koettelisi yhteiskuntajärjestystä - jos taas vähemmän, se tukahduttaisi luovuutta.

TohtoriTolonen korjaa myöhemmin sanojaan:

"Edellä olevasta saattaa saada sellaisen virheellisen käsityksen, että AD/HD olisi pelkästään kielteinen ilmiö. Näin ei asianlaita suinkaan ole, sillä monet AD/HD-lapset ja -aikuiset ovat keskimääräistä lahjakkaampia, taiteellisempia ja luovempia ihmisiä. He pyrkivät elämässä eteenpäin, ovat uteliaita, joskus itsepäisiä ja kehittyviä yksilöitä."

"AD/HD ei siis ole pelkkä vitsaus, vaan mitä ilmeisimmin koko ihmiskuntaa hyödyttävä rikkaus, joka omalta osaltaan vie eteenpäin tieteitä, taiteita ja muita henkisen kehityksen kannalta arvokkaita asioita."

Neuropoikkeavuudet ovat siis persoonallisuustyyppejä tai aivotoiminnan strategioita, jotka hallittuina ja sopivissa olosuhteessa hyödyttävät merkittävästi työryhmää tai yksilöä, kunhan hän saa toimia suotuisassa roolissa. Mainitut taipumukset näyttäisivät usein olevan periytyviä. Niiden säilymisellä on siis varmastikin evoluutiset syynsä.

Poikkeavat yksilöt antavat suuremmalle ihmispopulaatiolle tiettyjä etuja - vaikkakin huomattavien riskien kera. Elleivät tietyt ihmiset kiinnostuisi erilaisista asioista ja ottaisi suuria riskejä, ei olisi löytöretkeilijöitä, vuorikiipeilijöitä, Nikola Teslan kaltaisia keksijöitä jne. Tästä syystä on pöyristyttävää, että monet kasvatustieteilijät ja lääkärit puhuvat erilaisista persoonallisuuksista "sairauksina". Toki heidän näkökulmastaan poikkeavuus voi olla häiriötekijä - mutta se on näkökulmakysymys, eikä kelpaaa tieteellisen diskurssin perusteluksi.

Jos minun pitäisi yhdellä sanalla määritellä, mikä yhdistää kaikkia näitä häiriintyneitä taiteilijatyyppejä, se sana olisi "terve piittaamattomuus" - mikä käänteisesti tarkoittaa valikoiva motivoitumista.

Piittaamattomuus mahdollistaa ihmeellisiä asioita. Ilman tavallisuuteen kohdistuvaa piittaamattomuutta ei olisi ylimääräisiä resursseja epätavalliselle. Asperger ei piittaa siitä mitä muut hänen ympärillään juoruilevat ja juonittelevat. Hän ei piittaa teeskentelystä. Maanis-depressiivinen ei piittaa todennäköisyyksistä - hän tavoittelee mahdotonta. AdHd ei piittää määräyksistä. Jos jokin on hänen mielestään tylsää, hän ei osaa keskittyä siihen. Hän piittaa vain siitä, mikä tuntuu jännittävältä - hänen mielestään, sillä hetkellä - superjännivältä, jännittävimmältä asialta koko maailmassa.

Taiteilijan on opittava piittaamattomuutta, oli hän sitten normaali (eli keskiarvon mukainen) tai ei. Hänen on osattava olla piittaamatta kriitikkojen arvioista, muiden mielipiteistä, esteettisistä säännöistä, taloudellisista vaikeuksista, köyhyydestä, kurjuudesta, jopa viinan loppumisesta. Asperger, adhd ja maanis-depressiivinen ovat jo lähtökohtaisesti pidemmällä piittaamattomuudessa, joten heidän matkansa taiteilijuuteen on muita lyhyempi.

PS. Assarit käyttävät tavallisista ihmisistä nerokasta nimitystä jästi.. ei kun nyt sekoitan, siis nentti, eli neurotyypillinen, neurologisesti normaali.

Linkki:
Neurotyypillinen

PS. Tämä on luonnosmainen, nopeasti sommiteltu kirjoitus. Pitäisi lukea vielä lisää tutkimuksia ja selata keskusteluja aiheeseen liittyvillä forumeilla. Nyt kirjoitin lähinnä muistinvaraisesti ja omiin intuitioihin nojaten. Vuosien varrella olen kyllä lukenut paljon tietokirjoja ja artikkeleja, mutta en ole tehnyt mitään muistiinpanoja. Tätä koko kirjoitusta ei olisi syntynyt, ellen nykyään osaisi suhtautua piittaamattomasti akateemisiin normeihin. Tämä ei siis ole tutkielma vaan vasta pohdiskelua.

Tuima ja leikkisä

Buddha on eräänlainen mielikuvituksemme action-fuguuri. Hänestä ei ole säilynyt valokuvia, joten kukin kulttuuri on saanut muokata idolistaan omien haaveidensa täyttymyksen. Buddhan patsaat ovat kuin steroideja täyteen pumpattuja henkisten muskeleiden mannekiineja - idoleja ja ikoneja.

Jos buddhalaisuus olisi Suomessa suositumpaa, meilläkin olisi TV-shopin buddha.

Kuvien Buddha on askeettisen riutunut tai ylenpalttisen pullea. Hän on armoton kuin samurai tai leikkisä kuin lapsi. Hän on tuima, tyyni ja hymyilevä. Jokaiselle löytyy jotakin.

Buddha istuu tai makaa. Hänen ihonsa on maidonvalkea tai auringossa paahtunut. Hän on kaikkea mitä voit toivoa. Valitse vain hyllystä se mikä sinua eniten miellyttää. Buddhan saa kivisenä tai kultaisena makunsa mukaan. Buddha voi olla kulunut tai uutuuttaan kiiltelevä. Sammaltunut tai huolella hoidettu. Buddhan voi veistää vaikka valaanluista tai sarvikuonon sarvesta.

Pohjimmiltaan jokainen Buddha on tietenkin tyhjyyttä. Buddha on tyhjä merkityksistä, tyhjä vastauksista ja tyhjä vakavuudesta. Buddha on joustava. Hän mukautuu kunkin aikakauden haasteisiin.

Mielikuvamme Buddhasta ovat mielemme luomuksia, mutta tietyt puitteet säilyvät. Pysyvämmät buddhalaisuuden opetukset eivät sijaitse pyhissä kirjoituksissa vaan ihmisessä itsessään. Buddhan viesti piileskelee niissä ihmismielen rakenteissa, jotka metodi voi paljastaa.


Meditaatio on tutustumista oman mielen pohjattomaan kykyyn tuottaa bullshittiä. Puolet kaikesta siitä mitä Buddhasta sanotaan on osa sitä bullshittiä. Meditaatio on armoton metodi. Ennemmin tai myöhemmin se läimii poskille kaiken maailman Buddhan kauppiaita ja wannabe-buddhia. Jos meditaatio toimii, se opettaa ihmisen nauramaan Buddhalle. Silloin Buddha nauraa kanssamme.

Bangkokissa palvottiin kultaista avaruus-buddhaa jo ennen Tähtien sota -elokuvia.

Buddhan patsaista voi rakentaa kokonaisen yhteisön. Valaistumisen kylässä Tuima Buddha heristää sormea laiskanpullealle Makaavalle Buddhalle - joka vain nauraa röhöttää toisen vakavuudelle. Heitä ympäröi joukko keskittyneitä arhateja, jotka nyölkkäävät vuoroin ankaralle ja vuoroin löhöävälle Buddhalle.

Keskinäiseen kiistelyyn uppoutuneina kumpikaan opettavista Buddhista ei huomioi työhön uponnutta ahertavaa Buddhaa, joka siivoaa ja valmistaa ruokaa. Häntä auttaa kokonainen armeija boddhisattvoja.

Korokkeella istuu samadhiin vaipunut kirkkautta säteilevä Buddha. Hän pitää bodhisattvat kiireisinä, sillä he haluavat jonakin päivänä olla kuin hän. Siksi he tottelevat ahertavaa Buddhaa.

Mystinen, piirteiltään feminiininen Buddha.

Ahertavaa Buddhaa ei yhtään häiritse se, että hän ahertaa, sillä aikaa kun muut meditoivat tai meuhkaavat saavutuksistaan. Hän tiedostaa olevansa kaikki Buddhat. Hän on saavuttanut korkeimman samahdin, mutta todennut sen hyödyttömäksi. Pelkkä autuus ei täytä vatsaa. Ihminen ei elä yksin pyhästä hengestä.

Vaikka kaikki kuvaelman henkilöt ovat Buddhia, ei mikään ole muuttunut. Ihmisten roolit ovat samat kuin ennenkin. On johtajia ja palvelijoita. On työläisiä ja poliitikkoja, haaveilijoita ja opettajia. Muurahaisia erilaisissa rooleissaan. Kuten Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija toteaa:

"Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet."

Vaikka kaikki valaistuisivat, ihmisten yhteisö olisi yhä se mitä se on: erilaistumiseen ja yhteistyöhön perustuvaa joukkuetyötä. Yksittäisen ihmisen onnellisuus riippuu paljon siitä, löytääkö hän oman roolinsa ja yhteisön, jossa häntä arvostetaan. Pienen ihmisen tie alkaa oman voimattumuutensa hyväksymisestä. Kollektiivisesti voidaan rakentaa ehkä jopa sukupolvelta toiselle siirtyvää rauhaa. Mitään pysyvää ja helppoa autuutta ei kuitenkaan voi saavuttaa, sillä lapset syntyvät nollavuotiaina.

Samahdin tavoittelu on usein salaista haavetta siitä, että muut huomaisivat ja ottaisivat vakavasti. Valaistumisen sijaan tavoitellaan karismaattista hehkua tai jonkinlaista valaistumistodistusta. Nykyajan Buddha ei ehkä vastustaisi ajan muoti-ilmiöitä. Hän saattaisi jakaa halukkaille valaistumis-diplomin ja oppilaiksi kelpaisivat vain ne jotka todistuksista huolimatta jatkaisivat harjoittamista.

Harhailua Helsingissä: Tähtitorninmäki

Olen useita kertoja ollut piknikillä, joka sijoittuu Tähtitorninmäelle - ja joka kerta joku porukasta on päätynyt väärälle tähtitorninmäelle, sille toiselle, joka sijaitsee puolen kilometrin päässä.

Ongelman aiheuttaa siis se, että Helsigissä Ullanlinnan ja Kaivopuiston alueella on kaksi mäkeä, ja kummallakin seisoo tähtitorni. Sekaannus on niin yleinen, että jopa paljasjalkaiset helsinkiläiset haukkovat henkeään kuin kalat, ennen kuin uskaltavat sanoa, kumpi niistä se on SE Tähtitornimäki - ja kumpi puolestaan mäki, jolla seisoo tähtitorni. Sittenkin he voivat erehtyä.

Väärä tähtitorni

Muualta muuttaneiden opiskelijoiden kohdalla sekaannus on vieläkin yleisempää. Uskaltaisin melkein väittää, että puolet eivät ollenkaan tiedä mihin heidän pitäisi mennä, vaikka he olisivat asuneet kaupungissa kolme-neljä vuotta. Monet muistavat ennemmin kaivopihan tähtitornin, koska se on söpön näköinen ja he ovat sammuneet sen rinteelle vappuna. Väärä tähtitorni on kahdesta tähtitornista se, joka herkemmin piirtää mieleemme taikinaan sekavia muistoja.


Komisaario Palmun erehdys

Tähtitornien sekoittamisesta on jopa tehty elokuva jo 1960, mutta silti tieto ei menee jakeluun. Kyseisessä elokuvassa Komisaario Palmu saa kutsun tähtitorninmäelle, jossa on tapahtunut murha. Hän päätyy kuitenkin väärälle tähtitornille ja harhailee siellä kolme varttia. Tämä juuri on se erehdys, josta elokuva on saanut nimensä. Oikea mäki löytyy vasta jatko-osassa, joka kuvattiin 1962.

Mika Valtari oli ovela kettu, joten hän sijoitti komisaarionsa mäelle käytännössä jokaisessa elokuvassa. Kun vihdoin kyseessä on oikea Tähtitorninmäki, tähtitornien tai tähtien sijaan elokuvassa nähdään tissit. Komisaario tiiraile kaukoputkella vähäpukeisia naisia ennen kuin törmää autolla päin puuta ja linkuttaa takaisin toimistoonsa sättimään Matti Raninia.

Myöhemmin samassa elokuvassa seisotaan jälleen kalliolla, mutta se ei sijaitse Helsingissä vaan jonkun sekopää-majurin tiluksilla. Muistaakseni kalliolta tyrkättiin alan nainen. Komisaario oletti naisen kuolleen, kunnes hän yllätyksekseen kohtasi toisen naisen, joka näytti aivan tältä kuolleelta naiselta. Hän jopa pakotti kohtaamansa naisen pukeutumaan kuolleen naisen vaatteisiin. Nainen murtui ja myönsi kaiken, mutta se johtui pelosta, ei siitä että hän olisi ollut sama nainen. Elokuvassa oli korkeita paksurunkoisia puita ja pelottava, pyörivä painajaiskohtaus.


Ullanlinna ja Ullanlinnanmäki

Jotta kahden tähtitornin sekoittaminen olisi helpompaa, on varmuuden varalta paikoille myös annettu melkein sama nimi. Oikea tähtitorninmäki sijaitsee Ullanlinnassa, kun taas väärä tähtitorni on nimeltään Ullanlinnanmäki - vaikka se ei sijaitse Ullanlinnassa vaan kaivopuistossa.

Helsingissä on pari muutakin puistoa, jotka saattaa helposti sekoittaa toisiinsa. Vappuperinteitä kunnioittaen löytyy Koffin puisto, Karhu-puisto, Olvi-puisto ja Lappari-puisto - tosin viimeksimainuttu taitaa olla vain eräänlainen pöpelikkö radan varressa.

Etiketit

Tarkoitukseni oli jo vuosia sitten aloittaa oma viiniblogi, mutta aika ei ole oikein koskaan riittänyt. Muut projektit ovat priorisoituneet sen edelle. Olen kuitenkin pyöritellyt päässäni joitakin ideoita ja keräillyt aineistoa. Viineihin liittyy liian monta erillistä osa-aluetta, joista kaikista pitäisi olla perillä puhuakseen aiheesta uskottavasti. Se on työläs harrastus.

Niinpä on parempi toistaiseksi unohtaa itse sisältö ja puhua toisesta taiteesta, joka on sen liepeillä: pakkauksesta.

Mouton Rothschild 1924.

Useamman kuin muutaman kerran olen valinnut viinin etiketin perusteella. Tutkimusten perusteella monet perustavat ostopäätöksensä ulkonäöllisiin seikkoihin. Suomessa parhaiten menevät parhaiten kaupaksi pullot, joiden etiketissä on eläin. Oma merkki on helpompi myös muistaa siten: "osta sitten sitä kenguriviiniä - eipäs kun sittenkin sitä jossa on hevonen ja hauki!"

Viinisuunnituksen maamerkkejä.

Ennen laajaa lukutaitoa Helsingissä merkittiin kortteleita eläinten kuvilla. Alkoholissa pätee siis yhä sama psykologinen kaava: viinilukutaidon puuttuessa luotetaan kivoihin eläimiin - niin kuin lasten kuvakirjoissa.

Kun mietin omia suosikkietikettejäni, huomaan niissä tiettyjä yhtäläisyyksiä. Eläimiä niistä ei löydy, mutta kylläkin historiallisuutta ja goottilaisia koukeroita. Varsinkin seuraavat kolme ovat tyylillisesti hyvin lähellä toisiaan. Ne tulevat eri alueilta, mutta niissä kaikissa on säilytetty tietyn aikakauden alkuperäinen kansitaide.

Castillo Ygay (Rioja)

Chateau La Vieille Cure (Bordeaux)

Kun näin Chateau La Vieille Curen etiketin (suomeksi "vanhin voiteista") tilasin sitä saman tien kuuden pullon laatikon. Tosin päätökseen vaikutti myös se, että tarjolla ollut 2009 on huippuvuosi ja viini sai erinomaiset arvostelut. Pullo on todellisuudessa vielä paljon upeampi kuin kuvassa.

Clos de L'Oratoire des Papes (Chateauneuf-du-Pape)

Chateauneuf-du-Pape tuottaa eräitä maailman parhaista viineistä, mutta se ei ole ainoa syy miksi taivun usein ostamaan niitä. Alueen viineillä on myös tunnistettava ja omaperäinen ulkoasu. Lasipullon kaulassa on korkokuviona vaakuna (paavin hiippa tai taivaan avaimet) ja etikettien fontit lähes poikkeuksetta ovat vanhahtavaa tyyliä ja niissä on satukirjojen isot alkukirjaimet.

Toinen Chateauneuf-du-Pape (jota en ole juonut)

Art Nouveau

Jos minun pitäisi yhdellä sanalla kuvailla millaiseen kansitaiteeseen retkahdan, se varmaan olisi "jugend". Mikään muu tyyli ei edusta viinin syvintä olemusta. Art noveau/jugend on viininpullon aito ja oikea juhla-asu. Ymmärrän, että varsinkin nykysuomessa jugend on klisee, mutta useimmat muut tyylit edustavat henkistä köyhyyttä tai alipukeutumista.

Myös Alkon valikoimista muistan yhden viinin, joka on niin jugendia että sattuu - tai itse asiassa siitä tulee mieleen Akseli Gallen-Kallela:

Cycles Gladiator (Yhdysvallat)

Monet kansitaiteilijat ovat haistaneet jugendin olevan muodissa ja luoneet onnistuneita pastisseja. Taitavasti suunniteltu etiketti saattaa antaa jopa täysin aloitteleville viinintuottajille klassista uskottavuutta - tai vedota niihin, jotka fanittavat kaikkea retroa.

Van Duzer Pinot Noir

Uudempaa taidetta

Etikettien oivaltavuutta ei varsinaisesti rajoita mikään muu kuin uskallus. Tekniikka mahdollistaa nykyään kiemuraisia ja rikkinäisiä muotoja. Tämä palkittu design esiintyy melkein millä tahansa blogi-listalla - joten miksipä ei myös täällä:

Etiketeissä on kokeiltu lähes kaikkia symboleja ja tyylisuuntia - mukaan lukien dadaa ja vastaavia antityylejä.

Jos itse omistaisin viinitarhan, lähtisin ehkä tälle linjalle - tai sitten käyttäisin Kalevala-aiheista materiaalia: sammontakojia, kyistä peltoa, elämänpuuta, shamaanirumpuja... En muista nähneeni kovinkaan montaa pohjoismaista mytologiaa hyödyntäviä etikettejä - ehkä siksi, että pohjoismaissa ei tuoteta viinejä.

Vaihtoehtoisesti myös salaliittoteorioista tutut teemat voisivat herättää mielenkiinnon: pyramidisilmät, vapaamuurarien harput, kabbalistiset symbolit - ja jälleen elämänpuu, tosin nyt hieman erilaisella tradition läpi esitettynä.


Legenda nimeltään Mouton Rothschild

Rothschildin pankkiirisuku on kuuluisa salaliittoteorioista. Suvun vaikutusvallan huhutaan olevan rajaton ja omaisuuden mittaamatonta. Laajan sukuhaaran omaisuuteen kuuluu myös viinitarhoja. Mouton Rotschild on yksi maailman tunnetuimmista ja kalleimmista viineistä.

Mouton 1998.

Täytyy kyllä nostaa hattua nerokkaasta ideasta - tai lähinnä sinnikkyydestä viedä idea läpi ja jatkaa projektia vuosikymmenestä toiseen. Viinipulloa koristavasta paperilapusta on tullut pikemminkin instituutio - ja viini myy hyvin riippumatta vuosikerran laadusta. Idea on siis se, että Mouton Rothschildin etiketti vaihtuu joka vuosi - ja kunkin vuosikerran suunnittelijaksi valitaan joku sen hetken kuumimmista taiteilijoista. Etiketin ovat saaneet suunnitella muun muassa Picasso, Salvador Dali, Andy Warhol, Joan Miro, Wassily Kandinsky...

Mouton 1973.

Wikipedia: List of Artists, Mouton Rothschild label

Mouton Rothschildin etiketit eivät ole huomiotaherättäviä vain kuuluisan taiteilijan vuoksi. Ne ovat myös taiteellisesti rohkeita ja lähes poikkeuksetta esteettisesti onnistuneita. Monet Moutonin vuosikerrat nousisivat omalle TOP20-listalleni.

Mouton 2006.

On ajan kysymys milloin Banksy nähdään viinipullon etiketissä. On hyvinkin mahdollista, että se viini tulee olemaan juuri Mouton Rothschild - ellei sitten Banksy vastakulttuurisista syistä kieltäytyisi tekemästä yhteistyötä kuuluisan pankkiirisuvun kanssa.

Rikollista aineista

Edellisen kirjoituksen aikana aloin miettiä kuinka paljon omaan uravalintaani on vaikuttanut se, etten halua työssäni alistua kenenkään toisen käskyille. En ole koskaan oikein tullut toimeen auktoriteettien kanssa. Kävin kyllä armeijassa ihan vain kokemassa millaista siellä on. En halunnut jäädä paitsi niin keskeisestä suomalaisuutta ja miehuutta määrittävästä sukupolvikokemuksesta. Niinpä sinnittelin alokasajan loppuun, ennen kuin vaihdoin sivariin.

Olin armeijassa ikään kuin turistina ja se teki kokemuksesta helpomman. Minulla olin mahdollisuus häipyä milloin tahansa, sillä en kokenut siviilipalvelusta häpeälliseksi. Vanhemmillani tai ystävilläni ei ollut mitään sitä vastaan ja itse asiassa monet jo alkujaan ihmettelivät mitä kuvittelin armeijassa oppivani. Halusin kokea armeija ehkä siksi, että olin juuri lukenut Olavi Paavolaisen elämästä - ja hänen kerrottiin kokeneen katkeruutta siitä, ettei hän saanut kokea todellista rintamaelämää useimpien muiden ikätovereittensa lailla. Myöskin Uuno Kailaan koottujen teosten johdantoluvussa muistutettiin, että vaikka Uuno oli sairastelevainen ja ruumiillisilta voimiltaan heikko, hän sentään oli sodassa ja koki myös siellä menetyksiä.


Rikollinen tekijä 1: Auktoriteettiongelma

Armeija oli minulle tärkeä kokemus myös siksi, että siellä vahvistui tietty mielukuva hierarkioista. Olin entistäkin vakuuttuneempi, että halusin tehdä työtä, johon liittyisi paljon itsenäisyyttä. En oikein keksinyt muita ammatteja kuin kirjailija, joten tässä sitä nyt sitten ollaan. Mikään ei ole niin sietämätöntä kuin se, että joutuu kestämään jonkun räkänokan alikessun käskyjä - vain koska säännöt määräävät.

Auktoriteettiongelmat ja sopeutumattomuus ovat piirteitä, jotka usein määrittävät rikollisuutta. Vankilat ovat täynnä henkilöitä, joilla ei ole kärsivällisyyttä typerille käskyille. Useimmat rikolliset eivät ole ilkeitä ihmisiä vaan pikemminkin sellaisia, joiden ominaisuudet eivät ole vastanneet heille tarjottua roolia. Sikäli kuin heillä on taitoja, nuo taidot ovat koko nuoruuden ajan olleet väärässä ympäristössä.


Rikollinen tekijä 2: Keskittymisen strategiat

En väitä ymmärtäväni mitään vangeista tai rikollisista. Viittaan nyt lähinnä muutamiin tutkimuksiin joihin olen törmännyt. Puhun myös etupäässä itsestäni, en vankeinhoitolaitoksesta tai sosiaalipolitiikasta. Tiedän olevani rikollista ainesta useammastakin eri syystä. Vangeista about joka kolmas on saanut ADHD-diagnoosin. Kärsimättömyys ja keskittymiskyvyn puute saa monet lopettamaan koulut kesken - varsinkin jos opettajien kanssa ei ole tullut toimeen, eikä ole löytynyt kavereita.

ADHD ei nykytiedon valossa ole aivojen häiriö, eikä sairaus. Se on persoonallisuuden piirre, joka eri asteisena määrittää hyvin monia ihmisiä. Se ei binaarinen on-off -ominaisuus kuten silmien väri vaan yksilöt jakautuvat liukuvalle käyrälle. Kärjistyessään se kyllä tekee elämästä vaikeaa ja voi olla läheisille sietämätäntä.

Lievänä samat taipumukset lisäävät aloitekykyä, spontaalisuutta, luovuutta ja seikkailunhalua. Jos ominaisuus yhdistyy oikeaan ammattiin, siitä on suurta hyötyä. Se ei varsinaisesti edes tarkoita keskittymiskyvyn puutetta vaan pikemminkin erilaista strategiaa keskittymisen suuntautumisessa. ADHD on erittäin keskittynyt työhönsä silloin, kun motivaatio on kohdallaan. Joskus tästä käytetään muotoa ADD, jolloin "hyperaktiivisuutta" ilmaiseva kirjain on otettu pois.

Tällainen aivotoiminnan strategia mahdollistaa koko työmuistin hyödyntämisen, eikä keskittyessään henkilö edes huomaa että häntä puhutellaan. Tavallinen ihminen säilyttää tietyn käsityksen ympäristöstään ja kulttuurisista normeista, mutta ADHD unohtaa innostuessaan kaiken muun. Varomaton ja epäkohtelias uppoutuminen mahdollistaa useampien ajatuspalikoiden samanaikaisen sommittelun. (Nytkin huomaan, että pöydällä on täysi teekuppi, joka on ollut siinä 40 minuuttia ja jäähtynyt kädenlämpöiseksi.)

Kuuluisia tyyppiesimerkkejä ovat Mozart, Sokrates ja Nikola Tesla. Oman aikamme ilmiselviä ja julkisesta tunnustaneita tapauksia ovat muun muassa Jim Carrey ja Jamie Oliver.


Yhteisö leimaa ja yhteistyö ratkaisee

AD-HD ei voisi kehittyä ilman yhteisöllisyyttä. Liiallinen keskittyminen on vaarallista, koska villieläin voi hiipiä selän taaksen ja yllättää. Ja ilman keskittymisen ja keskittymättömyyden suurta vaihtelua tuskin olisi nykyisiä yhteiskuntia. Kulttuurin kehittyminen edellyttää sitä, että yksilöt poikkeavat suuresti taipumuksiltaan. Joku ottaa enemmän rioskejä ja se saattaa kostautua vaaroina - mutta ilman riskinottoa ei tehdä myöskään uusia löytöjä.

Aivotoimintaa voidaan myös verrata fyysiseen urheiluun. Jotkut jaksavat juosta pitkään ja keskeytymättä - kun taas toiset ovat parempia nopeissa pyrähdyksissä. Myös aivojen dopamiini-tuotannossa tai reseptorien vastaanotossa on eroja, joiden ansiosta toiset innostuvat herkemmin - mutta vastaavasti he myös menettävät mielenkiintonsa herkemmin, kun dopamiini on vähissä. Keskittyminen voi myös olla tietoista ja tiedostamatonta.

Oletetaan, että nykyinen käsitys työmuistista on missään määrin pätevä; että ihminen pystyy pitämään mielessään noin seitsemän asiaa kerrallaan. Tiedämme kuinka vaikeaa keskittyminen on silloin, kun on rakastunut - tai kun huolestuttaa jokin asia, esimerkiksi läheisen ihmisen sairaus tai seuraavan päivän työhaastettalu. Keskittymisen seitsemästä muistipalikasta muutama on ikään kuin varattu näille ajatuksille, emmekä saa karistettua niitä mielestämme.

Osa koulujen ADHD-ongelmien räjähdysmäisestä kasvusta on ehkä selitettävissä huonolla ruokavaliolla. Osa on ehkä selitettävissä sillä, että häiriötekijät ovat lisääntyneet. Koulussa on vaikea keskittyä kun on niin paljon jännittävimpiäkin oppimisen asioita kotona: tietokonepelejä, sosiaaliset mediat ynnä muuta. Osa ongelmista saattaa selittyä huolilla. On vaikea keskittyä kun vanhemmat ovat työttömiä ja kotona riidellään ja täytyy murehtia rahasta ja perheen selviytymisestä. Koko ajan on hampaankolossa pieni vitutus ja kateus, kun muut tuntuvat pääsevän paljon helpommalla.

Mutta ADHD (silloin kun sen takana on tietty aivotoiminnan strategia) tuo mukanaan myös monia mahdollisuuksia. Kaikki psykologit eivät ehkä ole ajatelleet niitä itsestäänselviä asioita, jotka vaativat meiltä huomiotaan. Sosiaalisessa tilanteessa kuten työpaikalla tai koululuokassa meidän täytyisi tiedostaa ajan kuluminen, muiden mielipide: opettajien ja kavereiden odotukset - ylipäänsä olla tietoisia itsestämme.

Seitsemästä muistipalikasta saattaa tavallisella teinitytöllä tai teinipojalla olla yksi varattuna naapurille kuiskutteluun, toinen siihen että hiukset on hyvin, kolmas haaveiluun ja neljäs iltapäivän ohjelman suunnittelemisen. Jos henkilö ei ole täysi putkiaivo, saattaa opetuksen seuraaminen tapahtua kirjaimellisesti yhdellä silmällä, kun toinen silmä ja molemmat korvat tekevät jotain ihan muuta.

Edes normaalin ihmisen aivot eivät toimi niin kuin yhteiskunta odottaisi. Jokainen ihminen sisältää valtaisan potentiaalin uteliaisuudelle ja häsläämiselle.

ADHD eroaa ehkä eniten siinä, että hän saattaa kadottaa täydellisesti ajantajunsa tai olla huomioimatta omaa itseään, muiden puhetta tai järjestyssääntöjä. Yhtäkkiä hän vain havahtuu keskellä tilannetta, joka on nolo ja yllättävä. Hänellä on toisin sanoen kyky sulkea pois viimeisetkin itsekontrollin ja ympäristön havainnoimisen ohjelmat ja sijoittaa 100% työmuististaan yhteen innostusta aiheuttavan asiaan. Jos tällaiseen keskittymien ihmeeseen yhdistyy kylliksi lahjakkuutta, taitoa ja työntekoa, lopputulemana saattaa olla nerous.


ADHD vs. ASPERGER

Keskittymishäiriö on häiriö, jos levottumuus ja jännityksenkaipuu on piirteenä liian hallitsevia - tai jos henkilön muut taidot tai mielenkiinnonkohteet eivät muodosta toimivaa kokonaisuutta - tai jos puuttuu sopivasti motivoiva tehtävä ja tasapainottava, arvostava työyhteisö.

Sama jossain määrin määrin pätee Aspergerin "oireyhtymään", jonka voisi ajatella sijoittuvan janan toiseen ääripäähän: pedantti, huumorintajuton, rutiineja rakastava, perfektionisti. Kaikki tuntevat tällaisia ihmisiä, jotka ovat korkeassa asemassa ja pärjäävät hyvin elämässä. Myös asperger on lievässä muodossaan persoonallisuuden piirre, ja ongelma siitä tulee vasta ääritapauksessa.

Monissa ammateissa lievästi autistiset taipumukset ovat eduksi. Tavallinen ihminen viihtyisi niissä yhtä huonosti kuin adhd: pikkutarkkaa, toistuvaa, sääntöjä noudattavaa puurastusta.

Jos lastenkirallisuus määriteltäisiin psykologisesti uskottavaksi auktoriteetiksi, asian voisi ilmaista näin:

AD-HD: Aku Ankka, Peppi Pitkätossu, Nipsu, Nalle Puhin Tiikeri, Ronja Ryövärintytär, Eemeli, Bart Simpson... listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Aku Ankka esimerkiksi ei pysty säilyttämään työpaikkaansa, hän ei kuuntele ohjeita. Koko Astrid Lingrenin tuotanto on ADHD-lapsen arjen kuvausta. On hyvin mahdollista, että Nuuskamuikkunenkin saisi diagnoosin, koska hän vaeltaa päämäärättömästi, eikä sopeudu yhteiskuntaan. Jopa Muumipappa tuntee jatkuvaa sisäistä levottomuutta ja kaipaa seikkailuja.

Asperger: Roope Ankka - laskee rahojaan, säilyttää neuroottisesti ensimmäistä penniään. Nalle Puh. Höpisee asioista, jotka eivät selvästikään kiinnosta hänen ystäviään. Maanisen kiinnostunut hinajasta. Ihaa. Epäsosiaalinen, jostain syystä onnistuu aina kadottamaan häntänsä. Hemuli. Keräilee postimerkkejä. Ei oikein osaa keskustella mistään muusta. Tupu, Hupu ja Lupu. Jatkuvasti noudattavat ohjesääntöä. Lukevat uudestaan ja uudestaan tiettyä tietosanakirjaa, jonka osaavat kannesta kanteen.

Tavallisten, terveiden ihmisten tragedia on se, että romaanihahmona he olisivat tylsiä. Ketä kiinnostaa Risto Reipas tai Kengu?


Rikollinen tekijä 3: Vaikeus ylläpitää rutiineja ja sietää toistuvuutta

Melkein kirjoitin "vaikeus kunnioittaa lakia". En ole koskaan oikein sopeutunut yhteiskuntaan, koska inhoan aikatauluja ja normeja. Nykyään ymmärrän - silloin kun haluan ja oikein ponnistelen - mitä hyötyä kurista, järjestyksestä ja rutiineista voi olla yhteiselämälle, mutta koskaan en ole sisäisesti ymmärtänyt niitä. En ole spontaanisti osannut kaivata järjestystä.

Jos en tuntisi käsitettä "siivota", tuskin keksisin sitä itse. Minun on joskus myös vaikea vaalia järjestystä muiden kohdalla. Esimerkiksi koirien suhteen olen lepsu. En osaa olla antamatta niille ruokaa pöydästä.

Ymmärrän, että yhteisesti sovitut säännöt tekevät elämästä helpompaa. Jos elän yksin, ei haittaa jos jätän tavaroita lojumaan. Muistan kyllä missä niitä viimeksi käytin. Yhdessä eläminen vaatii, että tavaroilla on määrätyt paikkansa. Tajuan sen kyllä loogisesti, mutta en saa mitään nautintoa siitä, että toteutan järjestyssääntöjä. Jos autoja ei tule, kävelen aina päin punaisia. Jos eläisin ahdasmielisemmässä yhteiskunnassa, olisin varmasti jo moneen kertaan joutunut vaikeuksiin.


Rikollinen tekijä 4: Korkeat oikeudenmukaisuuden vaatimukset

Minun on vaikea pidätellä raivoani, jos joku on pettänyt sopimuksen tai juoninut jotain jonkun selän takana. Olen myös herkkä avaamaan suuni tällaisissa tilanteissa ja arvostelemaan molempia osapuolia. Minua ärsyttää sinisilmäisyys ja alistuvuus aivan yhtä paljon kuin kierolu ja hyväksikäyttäminen - sillä sellainen tarjoaa epärehellisille ja piittaamattomille ihmisille elintilaa ja mahdollisuuksia. Menen myös tolaltani, jos joku käyttää valta-asemaansa väärin tai korkeassa asemassa ilmaisee törkeää typeryyttä.

Möläyttelen, kritisoin, arvostelen ja hikeennyn. Tällaiset ominaisuudet johtavat herkästi siihen, että kaikki ympärillä kokevat olonsa vaivaantuneiksi, vaikka asia olisikin sellainen, että se piti sanoa ääneen ja epäkohta nostaa pöydälle. Virallinen tapa ainakin meillä Suomessa vaatii, että supistaan yksityisesti tai avaudutaan parin kaljan jälkeen ja toivotaan, että juoru ennemmin tai myöhemmin löytäisi myös asiasta päättävien korviin.

Samat ominaisuudet saattavat johtaa myös siihen, että varoitus johtaa putkareisuun tai rikesakko virkavallan vastustamissyytökseen. Vaatimus tasavertaisesta kohtelusta tai korkeammassa asemassa olevan henkilön virheiden osoittaminen voi helposti pysäyttää urakehityksen - jos saa esimiehensä menettämään kasvonsa tai joutuu väärien ihmisten kanssa riitoihin.

Työn mielekkyydestä

Olen muutaman kerran jo ehtinyt kehua Abraham Maslowia ja hänen tarvehierarkioitaan. Maslow on epäilemättä viime vuosisadan suurimpia psykologeja - ja monessa suhteessa tärkeämpi kuin esimerkiksi Freud. Useat kuuluisat psykologit ovat olleet kuuluisia, koska he ovat käsitelleet oman aikakautensa neurooseja. Kukapa ei tahtoisi kuulla skandaaleista ja eriskummallisista tapauksista.

Maslow ei tutkinut niinkään ongelmia ja sairauksia, vaan terveen elämän edellytyksiä. Häntä kiinnosti janan toinen pää: ihmiset jotka ovat onnellisia ja menestyneitä.

Uskon, että onnellisuuden tutkiminen tuottaa kestävämpää psykologista tietoa. Onnen edellytykset ovat vähemmän kulttuurisidonnaisia - ja kuitenkin me käytämme yhä valtavasti voimavaroja rikollisten ja sarjamurhaajien ajatusten selvittämiseen. Kouluampujasta puhutaan kuukausitolkulla, mutta 9 laudaturin ylioppilas on yhden päivän pieni uutinen.


Työn mielekkyyden hierarkiat

Maslovin kuuluisin käsite on tarvehierarkia. Tälläkin viikolla muistan kahden eri henkilön käyttäneen tuota sanaa. Toinen taisi olla kaveri Facebookissa ja toinen television asiantuntija.

Kuluneen kuukauden olen viettänyt 4.000 asukkaan Sysmässä. Jonkin verran olen ikävöinyt ystäviäni, mutta varsinaisesti en ole kokenut, että tarvitsisin mitään. (Saattaa olla, että kärsin magnesiumin puutteesta, koska silmäkulmassa nykii elohiiri. Olen lenkkeillyt ja saunonut paljon, joten ehkä puuttuu suoloja.)

Työtä olen tehnyt oikeastaan joka päivä. Välillä 7-8 tuntia, mutta joinakin päivinä vain 2-4h - varsinkin jos hartioita on särkenyt edellisen päivän tietokoneella istumisesta.

Äsken näin televisiosta pätkän luontodokumenttia, jossa afrikkalainen puistonvartija puhui työstään. Hän näytti onnelliselta ja ylpeältä. Hän kertoi tekevensä työtä, jolla on merkitystä. Hän ei piitannut mahdollisista vaaroista, joita häikäilemättömät salametsästäjät aiheuttivat. Hän teki arvokasta työtä.

Jos Maslowin tarvehierarkioissa on jokin heikkous niin ehkä se, että ne määrittävät etupäässä sitä, mitä ihminen tahtoo saada - ei niinkään mitä ihminen tahtoo antaa.

Psykologian ei aina tarvitse olla mullistavaa ollakseen tärkeää. Joskus riittää se, että tunnetut asiat sanotaan ääneen ja muotoillaan uskottavasti. Sen jälkeen niiden todenmukaisuutta on helpompi tutkia. Ja kun niitä on tutkittu, voivat kaiken ikäiset ihmiset vedota niiden auktoriteettiin. Ei tarvitse puhua omasta elämänkokemuksesta, ja tämä antaa nuorille paremmat mahdollisuudet puolustaa omia näkemyksiään.

Mitkä ovat työn arvostuksen kriteerit? Millaisia ovat universaalit työn hierarkiat? Ehkä ne olisi hyvä määrittää niin voisimme puhua selkeämmin työn mielekkyydestä ja mahdollisesta laadun heikkenemisestä. Voisimme suoraan sanoa, että tämä tai tuo on roskatyöpaikka. Olen seuraavassa nopeasti hahmotellut muutamia työn arvostuksen aiheita:

1) Työ johon liittyy sankarillisuutta: urheilija, löytöretkeilijä, astronautti, seikkailija... ja ehkä palomies ja vastaavat. Olen melko varma, että nämä ovat ainakin pikkupoikien ykkösvaihtoehto.

2) Työ, joka vaatii poikkeuksellista taitoa: laulaja, näyttelijä, kirurgi, urheilija - toistamiseen. Ehkä myös huippuinsinööri, metsästäjä tai erityisen taitava käsityöläinen, kuten kelloseppä.

3B) Työ, jossa on valtaa. Vasta kolmantena, ehkä kuuluisi vasta neljänneksi, vaikka joku ehkä sijoittaisi tämän korkeammalle. Yleensä vallasta ei olla mitenkään superkiinnostuneita nuorena - eikä mediakaan seuraa johtajia tai kenraaleja, kuten taiteilijoita tai urheilijoita. Valta tekee henkilöstä kiinnostavan sitä kautta, jos henkilöllä on älyä, taitoja ja karismaa. Juhani Tamminen tai Jorma Ollila tunnetaan, mutta hyvinkin suurten yritysten johtajat voivat pysyä täysin tuntemattomina - eikä varman monikaan lapsi sano ala-asteella haluavansa isona muiden ihmisten komentajaksi. Pomottelu saattaa näkyä persoonasta, mutta se ei ole uratoive. (Poliisi ja opettaja voidaan tietenkin nähdä ammatteina, joihin liittyy valtaa.)

3A) Työ, jossa pääsee valtaa pakoon. Paljon edellistä toivotumpi piirre ammatissa, mahdollisesti jopa monen ykköshaave. Mikään ei ole niin sietämätöntä kuin se, että joutuu tekemään töitä itseään typerämmän alaisuudessa - varsinkin jos pomo on epäpätevä ja kärsii myös erinäisistä persoonallisuuden häiriöistä. Usein unelmatyötä kuvailtaessa puhutaan "itssenäisyydestä", "riippumattomuudesta", "itsensä toteuttamisesta", mutta yleensä se tarvkoittaa vain sitä, ettei päivittäin tarvitsisi kuunnella kenenkään vittuilua.

4a) Työ, joka on yleishyödyllistä: lääkäri, pappi, opettaja...
 
4b) Työ, jossa jossa näkee työnsä tulokset: muurari, puutarhuri, parturi, käsityöläinen, korjaaja, maanviljelijä, kokki, siivooja...

4c) Työ, johon liittyy velvollisuuksia: poliisi, vartija, bussikuski, hoitaja...

En osaa sanoa mikä näistä kolmesta olisi ensisijainen. Yleensä arvostetuissa töissä mainitaan vähän näitä kaikkia piirteitä. Uskon, että kaikki neljännen kategorian työt tuottavat lopulta jopa suurempaa tyytyväisyyttä kuin kolme ensimmäistä ryhmää.

5). Työ joka tuottaa krääsää, lisäarvoa ja vaihtoarvoa: tehdastyöläinen, kauppias... Tuskin kovinkaan monen intohimojen aihe, vaikka monessa suvussa näitä arvostetaan paljon. Tavallaan juuri siksi valtavan paljon varallisuutta keskittyy yksiin käsiin, koska todella intohimoista kilpailua kaupan alalla on vähän. Harvalla on kanttia lähteä tyhjästä rakentamaan tuotantolinjoja tai haaveilla omista kauppalaivastoista. Ne muutamat, joilla on suuret visiot, ja jotka tekevät paljon työtä, haalivat paljon rahaa.

Kauppiaan ammattia on vielä pari vuosisataa sitten pidetty likaisena ja epäkunnioitettavana ammattina. On aina vaistottu, että parhaiten menestyvä kauppias on epärehellinen kauppias - joka pyytää liikaa ja antaa liian vähän. Kauppiaan ammatista haaveilevan on tiedetty omaavan epäempaattisia piirteitä. Hän nauttii muiden huijaamisesta ja tarpeen tullen "vaikka myisi oman äitinsä". Esimerkiksi TV-sarjassa Pieni talo preerialla juuri kauppiatar ja hänen tyttärensä esitetään ahneina ja ilkeinä.

Nykyään tietenkin tällaiset itsestäänselvyydet on korvattu hinovaraisemmilla ja neutraaliksi naamioiduilla kiertoilmauksilla. Myyjän kieroudet hyväksytään, ja liberalismin perusvapauksia on kauppiaan vapaus valheellisesti markkinoida tuotteitaan. Kuluttajalla on miltei velvollisuus langeta huijaukseen ja tuntea katkeruutta. Silloin hän lohduttaa itseään tuhlaamalla lisää.


Viihtymisen ja arvostuksen mittarit

Jo maitujen työn unelmien ja houkutusten lisäksi on paljon persoonasta riippuvia, yksilöllisiä mieltymyksiä. En usko että niitä voisi nähdä mitenkään yleisinä toiveina:

rauhallisuus / jännittävyys
itsenäisyys / sosiaalisuus
vaihtelu / toistuvuus
fyysinen työ / henkinen työ
luovuus / ohjesääntöjen noudattaminen

Lisäksi työ ei tietenkään saisi olla liian helppoa tai liian vaikeaa sopivan flow'n syntymiseksi. Työyhteisön tulehtuneen ilmapiirin, kiusaamisen ynnä muut eivät liity varsinaiseen työn kuvaan - kukaan tuskin huomioi sellaista unelmoidessaan työstä. Toki on mahdollista, että joillakin aloilla sosiaalisetongelmat helpommin kärjistyvät - tai ehkä ammatit vetävät puoleensa tietynlaisia persoonia.

En ole edes listannut sellaista työtä, josta vain saa rahaa. Rahan voi tietenkin ajatella olevan vaihtoarvoa tai valtaa, mutta usein korkeaa palkkaa nauttivat ihmiset kertovat, että heille työssä tuottaa iloa se, että he saavat tehdä sitä minkä parhaiten osaavat - tai saavat nähdä työnsä tulokset - tai tuottaa muille iloa. Ehkä raha on niin uusi asia, ettei meillä ole siihen yhdistyvää evolutiivista vaistoa. Me emme osaa tulla siitä onnelliseksi. Rahoissa kylpevä Roope Ankka on tuskin evoluution seuraava askel.

Tai ehkä me olemmekin lajina yllättävän salaviisaita. Vaistoamme, että raha on pohjimmiltaan vain yhteisesti hyväksytty illuusio. Sen arvo saattaa hävitä monenlaisissa muutoksissa, emmekä rakenna sen varaan. Nykyinen talousjärjestlemämme kylläki perustuu hyvin pitkälti pyrkimykseen häivyttää inflaatio - mutta se on uusi kokeilu historiassa, ja siihen näyttää sisältyvän monia varjopuolia. Kreikan ja Espanjan taloustilanne osin (vain osin) johtuu juuri siitä, ettei devalvaation mahdollisuutta enää ole. Mutta nyt ajaudun jo ihan väärään aiheeseen.

Jos suoritettaisiin usean kulttuurin sisällyttävä laaja tutkimus työn arvostuksesta - varmaan on jo tehtykin - voisi paskatyöksi helposti luokitella sellaisen, joka ei täytä mitään havaittuja mielekkyyden kriteerejä. Ja jos jossain yhteiskunnassa yli puolet tarjolla olevista töistä olisivat paskatöitä, olisi helppo osoittaa ainakin yksi syy nuorison motivaation puutteeseen ja ihmisten yleiseen vitutukseen.

Legendre & tekijöiden optimaalinen tehokkuus

ALKULUKUJEN ARVOITUKSET, OSA 9/10

Mitä me tiedämme varteenotettavien tekijöiden kyvyistä? Tähän on saatava selkeys, ennen kuin voin esittää lopullisen ratkaisun alkulukuparien rajattoman määrän ongelman tai Goldbachin hypoteesiin. Viimeisen kahden vuoden aikana olen keksinyt kumpaankin todistukseen varmaan kymmenen muttaa ja ehkää, mutta kaikki epäilykset ovat aina osoittautuneet turhiksi.

Onko esimerkiksi mahdollista, että riittävä määrä tekijöitä kykenisi aina peittämään potentiaalisen alkulukuparin toisen osapuolen? Entä jos Goldbach-pelin musta osapuoli onnistuisi jotenkin tehostamaan omien tekijöidensä kuolettavuutta ja päihittäisi ylivertaisen vihollisen? Ovatko tällaiset yllätykset edes teoriassa mahdollisia?


Kolmas ratkaisematon alkulukuongelma: "n ja n+1"

Legendren konjenktuuri esittää, että väliltä "n potenssiin 2" ja "n +1 potenssiin 2" löytyy aina vähintään yksi alkuluku.

Pelkästään alkulukuja tuijottamalla ratkaisut eivät juurikaan etene (eivät ole edenneet, eivätkä tule etenemään), mutta kun katse kohdistetaan tekijöihin, Legendren konjenktuurista tulee läpihuutojuttu.

Kysymys käännetään nyt siis toisin päin: pystyisivätkö käytössä olevat tekijät edes teoreettisesti peittämään koko pinta-alan välillä "n toiseen" ja "n+1 toiseen"?
(Anteeksi etten vieläkään ole keksinyt ratkaisua, jolla potenssit ja muutamat muut merkit, kuten nuolet, saisi bloggerissa toimimaan. Olen pari kertaa yrittänyt leikata tekstin wordistä, mutta siitä on tullut sotkua.)

Kun sanon "teoreettisesti", tarkoitan, että emme tule tutkimaan konkreettisia esimerkkiejä kuten yllä, vaan pahimpia mahdollisia tilanteita. Haluan testata kaikki tekijöiden yhdistelmät ja nähdä mihin ne pystyvät. Koe täytyy tietenkin suorittaa riippumatta mittasuhteista, tietämättä luvun n arvoa.

Sitä varten meidän on eroteltava universaalisti päteviä lakeja - ja hyödynnettävä useita aiemmissa teksteissäni esiteltyjä tekijöitä koskevia sääntöjä.


Osa 1: pelikentän laajuus

Onneksemme tutkittava väli säilyy vakiona. Lasketaan:

(n +1) x (n + 1) - (n potenssiin 2)

= (n potenssiin 2) + 2n + 1 - (n potenssiin 2)

= 2n + 1

Edellisestä osasta opimme, että varteenotettavia tekijöitä on tietyllä välillä aina käytössä määrä "neliöjuuri n", tai siis kaikki ne alkuluvut, jotka ovat pienempiä kuin neliöjuuri "n+1 potenssiin 2", voivat peittää omatoimisesti ruutuja tällä kyseisellä alueella, jonka päätepiste on "n+1 potenssiin 2".

Nyt Legendren konjenktuuri on siis muunnettu seuraavanlaiseen muotoon:

Käytössämme on alkuluvut välillä 0 - n+1.

Voiko niitä apuna käyttäen peittää alan, joka on 2n+1?

Mikä on tekijöiden maksimaalinen peittävyys? Kuinka sen voi selvittää? Sanoin alussa, etten halua hyödyntää todellisia tapauksia, mutta ehkä meidän on aluksi hyvä katsoa jos voimme oppia jotain niksejä rouva Empirialta.


Osa 2: tekijöiden peittävyys

Aiemmissa osissani esittelemäni matriisit perustuvat siihen, että tekijät toistavat samoja tanssikuvioita, eivätkä voi oppia uusia temppuja. Tämän voi sanoa myös toisella tavoin: tekijät käyvät tietyssä järjestyksessä läpi kaikki mahdolliset keskinäiset asemat. Matriisi siis näyttää meille kaikki mahdolliset tavat, joilla kyseiset tekijät voivat sijaita vierekkäin. Pisin aukoton jakso matriisissa on myös teoreettisesti pisin mahdollinen aukoton jakso, jonka tunnetut tekijät voivat rakentaa.

Pisin yhtenäinen jakso tekijämatriisissa 30.

(Ja Legendren konjenktuuri on sikäli helppo haaste, että KAIKKI tekijät voidaan tuntea esittelemilläni välineillä. Villejä tekijöitä ei tarvitse huomioida, sillä niitä ei ole. Miksikö? Selitän kohta.)

Toistaiseksi tekijöiden mieskunto ei näytä kovin kummoiselta. Tekijät 2, 3 ja 5 kykenevät hädin tuskin peittämään puolet siitä, mikä on suurimmat tekijän pituus. Väkisinkin syntyy aukkokohtia niiden kohtien viereen, jossa tekijät astuvat toistensa päälle. Muuttuisiko tilanne mitenkään, jos tekijöiden määrää lisättäisiin? Menisikö se huonompaan vai parempaan suuntaan - vai pysyisi samana.

Oletukseni on, että tilanne pysyy samana, mutta tässä vaiheessa en vielä voi varmistaa tuota oletusta. Se perustuu siihen havaintoon, jonka voimme tehdä katsoessamme luontaista origoa, eli aritmeettista nollaa - mutta tällä kertaa kumpaankin suuntaan.

 Tekijöiden peittävyys nollapisteessä.

Mikä hyvänsä tekijöiden määrä onkaan, ne peittävät nollasta hajautuessaan kaikki ruudun kahdesta aina n:ään asti - kumpaankin suuntaan - mistä syntyy tarpeisiimme täydellinen ala 2n. Uusia alkulukuja ei voi olla, koska alkuluvut ovat ne mitä ovat - onhan kyseessä nyt luonnollinen nolla, ei matriisin "siirretty origo". Nollaan titenkin sisältyvät tekijöinä kaikki luvut.
(Huom. Siirretyssä origossa mikään näistä luvuista P1 - Px ei olisi alkuluku, toisin kuin nollassa, josta katsottuna ne kaikki ovat alkulukuja.)


Tämä helposti tarjoutuva esimerkkijakauma paljastaa kuitenkin heti yhden rajoituksen: tekijät eivät edelleenkään pysty täyttämään kohtia origo + 1 sekä origo - 1. Jos Legendren alue noudattaisi samaa jakaumaa, siinä säilyisi sama tilanne - paitsi että nyt luvun 1 kohdalla olisi uusi alkuluku, eikä tietenkään uudestaan lukua 1.


Osa 2B: tekijöiden parempi peittävyys

Olen käynyt läpi lukuisia testejä, mutta en ole kyennyt parantamaan nollasta lähtevää tekijöiden luonnollista jakaumaa. Jos jonkin tekijän sijaintia muuttaa siten, että se täyttäisi aukon origo +1 tai origo - 1, se jättää jälkeensä 2 uutta aukkoa - niihin kohtiin, joissa se alkujaan oli alkulukuna - eikä tietenkään mikään muu tekijä paitsi 2 pystyisi peittämään kerrallaan 2 ruutua, joiden välimatka on 2 - mutta jos lukua 2 siirtää, se jättää jälkeensä vielä enemmän aukkoja.

Olen nykyään vakuuttunut, että luonnollinen jakauma on paras mahdollinen koko alueen peittävyyttä ajateltuna - tai vähintäänkin jakaa parhaan tulokset jonkin toisen jakauman kanssa. Tämä johtuu siitä, että

a) kun nollakohta on kaikkien tekijöiden yhteinen nollakohta, syntyvät aukot vain tämän yhden kohdan ympärille. Jos tekijöiden nollakohtia on useampia, on vaarana että myös vierustavia aukkoja syntyy useampia.

b) kun suuremmat tekijät lähtevät pisteestä, jossa on tekijänä 2 ja 3, ne voivat heti kummassakin suunnassa peittää aukon, ennen kuin astuvat ulos alueelta. Jos päin vastoin suuri tekijä sijoitetaan haluttuun aukkokohtaan keskemmällä aluetta, se astuu kummassakin suunnassa seuraavaksi parilliseen ruutuun, eikä siitä ole hyötyä. Lisäksi se astuu jommassa kummassa suunnassa myöskin kolmella jaolliseen lukuun.

Aukkokohtien väliset etäisyydet matriisissa.

Matriisin aukkokohtien väliset etäisyydet ovat aina 4 tai 6 (tai 4+6=10 tai 4 + 4 = 8 tai 6+6=12). Koska mikään muu alkuluku paitsi 2, 3 tai 5 ei kykene ottamaan suoraan tämän mittaisia askelia, eivät isommat tekijät ovat kovinkaan suureksi avuksi. Kun ne täyttävät yhden aukon, niiltä kestää aikaa ennen kuin ne taas löytävät ruudun, jossa niistä on mitään hyötyä.

Merkittävin poikkeus on matriisin nollakohta. Siitä katsottuna ne täyttävät suoraan kumpaankin suuntaan aukon - koska ruutu, johon ne astuvat, ei voi olla jaollinen nollakohdan muilla tekijöillä.

Näin ollen, kun luonnollisessa jakaumassa kaikki käytössä olevat tekijät kohtaavat samassa ruudussa, ne kaikki astuvat seuraavaksi ruutuun - kummassakin suunnassa - jossa ei ole muita tekijöitä. Alueelle 2n ovat tällöin tekijät 2 - n maksimaalisesti hyödynnetyinä.

Ja koska luonnollisessa jakaumassa syntyy uudet alkulukut kohtiin +1 ja -1, ei loogisesti ole mahdollista, että tekijät 2 - n voisivat täyttää alan 2n +1. Vaikka meillä olisi käytössä yksi lisätekijä, se voisi täyttää vain toisen ruudun kerrallaan - ja jos liikutamme jotakin muuta tekijää, syntyy 2 aukkoa tuon yhden peitetyn tilalle.


Osa 3: täsmällisempi lähestymistapa

On myös toinen keino todistaa, että alueen pinta-ala on vakio: 2n +1. Tätä todistusta seuraamalla me pystymme määrittämään tekijöiden sijainnit huomattavasti tarkemmin.

Tiedämme siis, että alueen alkupiste on "n x n", ja sen loppupiste "(n +1) x (n+1)". Näin ollen pisteen n x (x+1) täytyy sijaita tuon alueen sisällä.

Etäisyys pisteestä "n x n" pisteeseen n x (+1) on aina sama: "n". Samoin etäisyys pisteestä n x (n+1) pisteeseen (n+1) x (n+1): n +1.

Näin ollen koko alueen alan täytyy olla n + n + 1, eli 2n + 1

Piirtämäni kuvio osoittautuu kuitenkin arvaamattoman arvokkaaksi. Meidän ei tarvitse tietää luvun n arvoa, jotta saisimme selville liudan uusia asioita.

Legendre Sudoku

Jos siirrymme ruudusta n x (n+1) yhden "n+1" pituisen askelen taaksepäin, löydämme ruudun, jossa tekijänä on "n-1"

Voimme jatkaa tällaista hidasta analyysi ja lopulta voimme ratkaista alueen tekijät kuin kyseessä olisi sudoku. Vierekkäisten "kompleksisten tekijöiden" ratkaiseminen on äärimmäisen hyödyllistä, sillä luvuilla, jotka sijaitsevat toistensa naapureina, ei voi olla samoja alkutekijöitä.

Puhun nyt kompleksista tekijöistä, koska luku n saattaa olla vaikka kuinka monen tekijän tulo - varsinkin kun kyse on ongelman ratkaisemisesta äärettömän laajalla janalla.

Tiedämme lähtökohtaisesti, että luvuilla n ja n+1 ei voi olla ainuttakaan yhteist tekijää. Tiedämme myös, että koska ne ovat vierekkäisiä lukuja, niistä toinen sisältää tekijän 2. Näin ollen voimme olla varmoja siitä, että niiden yhteisessä tulossa, eli pisteessä "n x (n+1)" sijaitsee tekijä 2. Emme tietenkään tiedä kumman mukana se on tullut, ja vuoron perään se kuuluu kumpaankin alkeistekijänä.


Matriisin kautta voittoon

Piste n kertaa n+1 son siis parillinen. Luvun 2 lisäksi siinä on vähintään yksi toinen tekijä (vaikka todennäköisesti useampiakin). Koska kyseinen ruutu ei ole yhden tekijän monikerta, se on toisin sanoen jonkin tietyn matriisin nollakohta.

Legendren matriisi

Kaikki matriisit peittävät nollakohdasta katsottuna molempiin suuntiin omien tekijöidensä mittaiset etäisyydet. Kaikki matriisin aukkokohdat voidaan määrittää helpoiten siten, että lisätään ja vähennetään nollakohdasta matriisiin kuulumattomien tekijöiden pituinen matka.

Legendren alan ratkaisut löytyvät siis aina kohdista, jotka näkyvät kuvassa: käytössä olevien tekijöiden - niiden, jotka eivät kuulu puolivälin nollakohtaa - etäisyys nollakohdasta. Koska luku 2 sisältyy nollakohtaan, voisin tietenkin ehostaa kuvaa lisäämällä siihen parillisen ruudukon.

Lisäksi ongelmallisia ovat kohdat +1 ja -1 puolivälistä katsottuna.

Jos jokin tekijöistä P3 nuoli Px < n on peittämässä kohtaa -1 tai + 1, se ei pysty kumpaankaan suuntaan peittämään omaa alkulukuaan. Lisäksi tiedämme, että nollakohdan vierustava ruutu +1 tai - 1 on pariton (koska nollakohta n x n+1 on parillinen). Tästä seuraa, että tekijä Px astuu kumpaankin suuntaan seuraavaksi parilliseen ruutun - mistä seuraa, ettei tuo ruutu voi olla alkuluku - mistä seuraa, että tekijä Px jättää todennäköisesti jälkeensä 2 aukkoa peittäessään yhden.

Kaksi erillistä tekijää olisi sijoitettava matriisin ruutuihin -1 ja +1. Vaikka tekijöitä olisi käytettävissä lähes ääretön määrä, kaikki edellä sanottu pätee.

Oma korjaukseni Legendren konjenktuuriin olisi se, että tutkittavalla välillä on AINA VÄHINTÄÄN 2 ALKULUKUA. Jätän tähän kuitenkin pienen varauksen, sillä muistamme, että tutkittava alue ei ole 2n vaan 2n+1 - ja koska ulkoraja on n+1 potenssiin 2, saattaisivat sekä n+1 että n-1 olla alkulukupari - ja varteenotettavien tekijöiden maksimaalisen peittävyyden suhde alaan menisi parhaimmillaan hyvin tiukalle - ei kuitenkaan missään nimessä täytyisi. MOT.

Jos jollekin jäi jotain epäselväksi, tässä on vielä yksi kuva, josta näkyy todellisten ratkaisujen anatomia. Tekijöitä katsomalla asiat siis jälleen kerran selkiytyvät.

KLIKKAA ISOMMAKSI!

Ratkaisujen anatomia.

Kuten kuvasta näkyy, kaikki nollakohdat (keskellä) ovat parillisia - ja tulevat olemaan. Useimmat alkuluvut ovat muotoa -1 tai +1, mutta tämä ei ole mikään vakio - ainoastaan suuri todennäköisyys.

Vakio on kuitenkin se, että ratkaisuja löytyy. Kuten ennustin, ne ovat muotoa: nollakohta +/- tekijä, joka ei siihen kuulu. Esimerkiksi nollakohta 20 ei olekolmella jaollinen, joten kummaltakin puolen löytyy rarkaisu, joka on kolmen askelen etäisyydellä.

Vastaavasti 42 ei ole viidellä jaollinen, joten ratkaisut ovat viiden askelen päässä:
37 = 42 -5
47 = 42 +5

(Huomautettakoon vielä, että vaikka luku 7 on tekijänä luvussa 21 (20+1) se ei ole varteenotettava tekijä ennen kuin ruudusa 49 (7x7). Ainoa huomioitava tekijä on siis tuossa vaiheessa luku 3.)


Lopuksi

Legendren konjenktuuri on tutkituista kolmesta matemaattisesta ongelmasta mielestäni helpoin. En ole voinut esittää tässä kaikkia yksityiskohtia, koska oletan, että aiemmat osat lukeneelle henkilölle ne ovat jo avautuneet.

Todellisissa tilanteissa tekijät eivät tietenkään ole tarkoituksenmukaisesti sijoittuneita. Ne eivät yritä estää alkulukujen syntymistä - mutta tällä esityksellä tahdon osoittaa, että vaikka me saisimme vapaalla kädellä sijoittaa ne maksimaalisen peitävällä tavoin alueelle, ne eivät siltikään riittäisi.

Voimani alkavat tämän hyperfokusoituneen ja siitepölyoireilla piinatun toukokuun osalta ehtyä, mutta yritän seuraavassa osassa vielä kerran palata alkulukupareihin ja Goldbachin hypoteesiin. Laskeskelin päässäni, että täydellisen ja aukottoman todistuksen esittämiseen tarvitsisin vielä paljon paljon paljon sivuja ja kaavakuvia, mutta muutaman asian haluan sanoa pikaisesti, ennen kuin lähden Belgiaan ja juhannuslomille.