Maailman erikoisimmat vaakunaeläimet - huimia paljastuksia

Aina välillä kuulee kommentteja siitä, miten omituista on, että vaakunaeläimemme on leijona, vaikka ei täällä mitään leijonia edes asusta.


No luonnollisesti vaakunaeläimen täytyy olla jollain tavoin mahtava ja pelkoa herättävä. Karhuakaan ei ole kehdattu valita, kun itänaapurissa se on jo käytössä. Niinpä Suomen valtion perustajien on täytynyt toimia erityisen luovasti. Mehän olemme innovaatioiden luvattu maa.

Sekä Yhdysvaltojen että Venäjän tunnuksena on kotka (merikotka ja kaksipäinen), mutta millaisiin ratkaisuihin on päädytty muualla maailmassa?

Keihäänheitossa, mäkihypyssä ja jääkiekossa tuttu kilpakumppanimme Tsekki on aikoinaan päätynyt näinkin erikoiseen eläimeen.

Miksiköhän ihmeessä tsekit ovat valinneet leijonan, kun tietääkseni alueella ei asunut leijonia edes muinaisen Tsekkosslovakian aikoina? Aika omituista.

Myös Bulgaria on jostain syystä mieltynyt leijonaan. Kummallakin leijonalla on kieli ulkona ja kruunu päässä. Hännästä onneksi näkee, ettei kyse ole samasta leijonasta.

Makedonialla on vaakunassaan leijona, mutta se on vähän pulskemmanpuoleinen.

Hollannin vaakunassa leijona pitää kädessään miekkaa. Just.

Tämä versio kaiketi tahtoo muistuttaa, että Alankomaissa suuri osa maasta sijaitsee merenpinnan alapuolella.

Alueella leijonia on kenties joskus esiintynyt ja niistä on täytynyt varoittaa paikallisia. Kenties tämän vaakunan viesti on, että "me emme halua vaakunaamme mitään hemmetin leijonaa!"

Iso-Britannian vaakunassa on leijona ja yksisarvinen. Jos tarkasti etsii niin kuvassa on ainakin 8 leijonaa.

Ruotsissa turvaudutaan kolmeen kruunuun ja kahteen leijonaan.

Norjalaiset ovat jostain ihmeestä saaneet päähänsä, että valtion vaakunassa kuuluu olla leijona.

Paremman puutteessa Espanjassa on päädytty leijonaan.

Tanskalaiset turvautuvat kolmeen leijonaan.

Anteeksi, tuo olikin englantilaisten versio kolmesta leijonasta. Tämä on Tanskan versio.

Lisäksi leijonan on Afrikan maista tunnuksekseen omaksunut ainakin Etiopia ja Kenia. Tämän kaiken jälkeen ei enää tunnu niin kovin omaperäiseltä, että Suomen vaakunaeläimenä on leijona.

Onneksi vieraskielinen Wikipedia väittää, että Suomen eläin olisi joutsen. Se nimittäin esiintyy 1 euron kolikossa, kun taas leijonan löytää vain pikkukolikoista. Lisäksi joutsenmerkki löytyy monista suomalaisista tuotteissa.

Mutta onko Suomen vaakunassa leijonaksi kutsuttu peto oikeasti edes leijona?

Sehän muistuttaa epäilyttävän paljon Mäntän vaakunassa näkyvää ilvestä.

Leijona-vaakunamme leijonalla on jopa leveät tassut ja pörröisät sääret kuin se olisi sopeutunut elämään kylmässä.

Mitä jos vaakunaeläimemme onkin ilves valepuvussa? Suomellahan ei ole koskaan ollut kuningasta, joten miksi leijonamme pitäisi päässään kruunua?

Kruunun tarkoitus on mitä ilmeisemmin peittää ilveksen korvatupsut. Hämeen vaakunassa sama teräväkielinen "leijona" jopa esiintyy ilman kruunua.

Meitä on huijattu!

Talouspuheen subjektiivisuudesta

Tällä kertaa pidän postaukseni lyhyenä.

Nykyään talouden nobelistien mielipiteitä toisteltaessa muistetaan aina mainita ovatko he vasemmistolaisia vai oikeistolaisia, liberaaleja vai konservatiivejä, keynesiläisiä, marxilaisia tai jotakin muuta. Erittäin tärkeää tämä on etenkin silloin, kun heidän ajatuksensa halutaan kiistää.

Olemme pitkittyneen talouskriisin aikana lopullisesti irtautuneet siitä ajatuksesta, että talousoppineiden mielipiteet voisivat olla objektiivisia. Silti me yhä turvaudumme ajatukseen, että subjektiivisuuden paljastaminen vähentäisi asiantuntijan arvovaltaa.

En tiedä onko suunta parempaan vai ei. Ainakin itse olen jo kauan aikaa toitottanut, että me ihmiset miellymme sellaisiin teoreettisiin tulkintoihin, jotka istuvat omaan maailmankuvaamme ja jotka parhaiten miellyttävät egoamme. Toisaalta on pelottavaa, jos edes huippuekonomisteihin ei enää luoteta, vaan poliitikot saavat täyden legitimiteetin kansan heille vaaleissa siunaamalle mututuntumalle.

Jopa puolueellinen ammattiekonomisti on parempi kuin menestyksensä sokaisema harrastelija toteuttamassa hybriksensekaista visiotaan.

Ekonomistit ovat jo pitkään piikitelleet toisilleen oikeistolaisista tai vasemmistolaisista tulkinnoista, mutta he kumminkin lukevat tilastoja ja kommentoivat toistensa tulkintoja - eivätkä usein käytä suoraa valtaa.

Kvalifysiikan pyrkimyksenä on tutkia tieteen subjektiivisuutta, joten sille talouspuhe tarjoaa mainion tutkimuskentän. Kvalifysiikka tutkii käytännössä niitä ilmiöitä, joiden olemassaoloon relativismi vain filosofisesti vihjaa. Jos emme etsi tieteellistä objektiivisuutta, vaan pikemminkin subjektiivisuuden indikaattoreita, me voimme ilman pienintäkään epäilystä näyttää toteen, että totuudeksi väitetty asia on vain osatotuus tai tulkinta.

Kvalifysiikka on tiedettä, jonka tutkimuskohde on epämääräisyys, vääristyminen ja tietämättömyys.

Toivon, että tulevaisuudessa taloustieteen opintoihin useimmissa yliopistoissa kuúluisi vähintään yksi kvalifysiikan kurssi. Voin tulla vaikka heti pitämään aiheesta luennon, jos joku kutsuu. Minulla on satoja liuskoja julkaisematonta materiaalia sekä lähdeaineistoa, koska jossain vaiheessa aion julkaista samannimisen kirjan ihmismielen fantasisista kyvyistä itsepetokseen.

Kirjan nimi on siis vain lyhyesti Kvalifysiikka. Se toimii perusteoksena myös loogisten virhepäätelmien, hätiköimisen ja psykologisten defenssien saralla. Lisäksi perehdyn jossain määrin myös väärinkäsitysten arkeologiaan ja kusipäisyyden perintöön.

Taloustieteen osalta kvalifysiikka lähtee siitä, ettei ihminen kykene tarkastelemaan yhteiskuntaa tai rahataloutta täysin oman asemansa, viitekehyksensä ja luokkansa ulkopuolelta. Tällainen toteamus voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta etenkin itsestäänselvyydet kaipaavat tuekseen vahvoja näyttöjä.

Kvalifysiikan kurssin aikana perehtyisin asiasisällön ja tulkintojen sekä henkilön yhdistämiseen.

Jos talouteen liittyvistä uutisista voi päätellä, onko ne julkaissut oikeistolainen tai vasemmistolainen julkaisu - siis jos voi päätellä - eikö se aika hyvin todista, että poliittinen tausta vaikuttaa tulkintaan?

Ei kvalifyysikon työn sen kummallisempaa tarvitse olla. Jos subjektiivisuuden indikaattoreita voidaan osoittaa, niitä voidaan silloin myös koota ja analysoida.

Näin me voimme tehdä kovaa tiedettä, jonka perustana on se, ettei mitään totuutta ole. Relativismin teoreettiset ongelmat katoavat, kun siitä tulee varmennettavissa oleva hypoteesi. Toki kyse on subjektiivisuuden asteista, eikä siitä, ettei mitään voitaisi sanoa mistään.

Jos ja kun pystymme määrittelemään subjektiivisuuden toimintatavat, se tarkoittaa uusia mahdollisuuksia humanistiselle tieteelle kokonaisuudessaan. Vuosia kestäneenä visionani onkin ollut humanismin kohottaminen nykyisestä alhostaan. Matka on pitkä, mutta "kvalifysiikan" käsite on jo antanut minulle paljon uutta puhtia. Hauska ajatella, että se on saanut alkunsa pelkästä 'patafyysisestä hupailusta.

Kvanttifysiikka hämmensi kurkistamalla todellisuutemme tuolle puolen. Kvalifysiikka puolestaan kurkistaa todellisuutemme tälle puolen, oman subjektiivisuutemme lähteeseen. Millaista on olla ihminen? Miten sen selittäisi korkeammalle älylle, joka saapuu planeetallemme?

Miten sen selittäisi ihmiselle itselleen, kun kaikki mitä kvalifysiikka tutkii pyrkii tekemään kvalifyysisen tutkimuksen mahdollisimman vaikeaksi. Jopa tiedeyhteisö näennäisessä objektivismissaan vaikeuttaa oman subjektiivisuutensa tutkimista.

Kvalifysiikka ei onneksi ole kiinnostunut yksilöstä. Yksilöllisyytemme tulee hyvässä ja pahassa esiin juuri ryhmissä ja sitä ilmentävät myös lukuisat instituutiot. Tavallaan instituutiot ovatkin muutosvastaisuudessaan ja keskinäisessä kateudessaan vain puhtaimman ihmisyyden ilmentäjiä. Me lyöttäydymme laumaksi, jotta näkisimme omat pimeimmät puolemme. Yhteistyössä toki piilee myös suurimmat vahvuutemme.

Gonzotiede - filosofian tukkapölly

Ihmislajin yhtenä ikuisuusongelmana on se, että vaikka lapsena hahmotamme tarkkanäköisesti aikuisten maailman keskeiset ongelmat, me unohdamme pian aikuisiksi tultuamme millaista on olla lapsi.

Vastaavasti kansanedustajat pian valintansa jälkeen unohtavat millaista oli olla köyhä, joka ei saanut ääntään kuuluville. Myös yliopistojen entiset opiskelijat unohtavat valmistuttuaan kaikki ne rakenteelliset ongelmat, jotka oppilaitoksessa yhä vallitsevat. Professorit turvallisen aseman saavutettuaan usein eivät enää yllä väitöskirjansa tasolle, vaikka sen pitäisi olla vasta alkua.

Heistä on jo tullut professoreja etupäässä sen tähden, että he osaavat pelata sosiaalista peliä. Sosiaalinen peli kyllä jatkuu, mutta artikkelen julkaisutahti hidastuu tutkimusten tulokset näyttävät ulkoa katsottuna vaatimattomilta.

Filosofien tapauksessa tällaiset ongelmat vain moninkertaistuvat, sillä filosofit luulevat olevansa yleisen inhimillisyyden yläpuolella. Filosofian historia on oikeastaan kertomusta traditiosta, joka ei osaa kehittyä ja oppia virheistään.

Ensinnäkin jokaisen aikakauden ihmiset tuntuvat ajattelevan, että heillä on kykyä tunnistaa uudet ja mullistavat ajatukset. Jokainen aikakausi ajattelee, ettei se sorra toisinajattelijoita - se sortaa vain niitä, jotka ovat ilmeisen väärässä.

Jokainen sukupolvi on jättänyt jälkeensä läjäpäin julkaisemattomia kirjoituksia, joiden seasta löytyvät monet sen ajan nerokkaimmat ideat. Niitä ei ole julkaistu tai edes tarjottu julkaistavaksi.

Pitkälti ongelma onkin juuri filosofeissa itsessään. He kuvittelevat olevansa neroja, mutta samaan aikaan eivät ymmärrä oman työnsä arvoa. He ovat vasta saamassa alkuun merkittävän teoksensa. Kaikki siihen asti kirjoitettu on vasta alkeellista luonnostelua.

Filosofit eivät suuressa viisaudessaan ole onnistuneet parantamaan omaa asemaansa yhteiskunnassa. Heillä harvoin on eläessään mitään nimeä tai juurikaan yhteiskunnallista vaikutusvaltaa.

Filosofit eivät osaa toimia yhteiskunnassa. He eivät osaa tehdä itsestään kiinnostavia. Tavallisilla ihmisillä ja usein filosofeilla itselläänkään ei ole kompetenssia erottaa toisistaan kylähullua ja suurta visionääriä, joka kenties saa pientä postuumia kuuluisuutta kuolemansa jälkeen.

Filosofiaa leimaa myös huomattava sisäinen eripuraisuus. Filosofit ovat liian usein kyynisiä toistensa
työtä kohtaan. He suhtautuvat toiseen elävään filosofiin usein erittäin kateellisesti, eivätkä mieluusti aseta itseään vaaraksi keskustelulle.

Kenties filosofit pelkäävät, että heidän jo valmiiksi heikko mielenterveytensä romahtaisi lopullisesti, jos he joutuisivat jonkun vähemmän älykkään henkilön julkisesti nöyryyttämäksi.

Filosofit päätyvät omassa yksinäisyydessään hiomaan ajatuksiaan kunnes kyllästyvät niihin itsekin tai kunnes kuolema korjaa - eikä näitä ihmisiä edes ajassamme kutsuta filosofeiksi.

Olemme sekoittaneet keskenään filosofian opettajat, filosofian tutkijat ja filosofit. Opettajat opettavat, tutkijat tutkivat ja filososit eivät ole mitään. Heitä varten ei ole virkaa tai apurahoja. He ovat samassa asemassa kuin toiset maailman vanhimman ammatin harjoittajat. Kaikki mahdollistuu omalla vastuulla, kenties perinnön tai satunnaisen mesenaatin avustuksella.

Filosofit kuolevat lähes aina köyhyyteen tai hulluuteen. Heidän kirjansa ilmestyvät omakustanteina, sillä filosofialle on vähän mitään markkinoita.

Vasta sata vuotta myöhemmin kirjat käännetään muille kielille, ja filosofin ajattelusta kiinnostuvat erinäiset tutkijat, joita sitten harhaanjohtavasti kutsutaan "filosofeiksi", koska heistä tulee asiantuntijoita edesmenneiden saavutuksissa. Yhtä hyvin voisimme kutsua tutkijaa "olympiaurheilijaksi", koska hän on laatinut elämäkerran Paavo Nurmestä.

Filosofit saattavat tehdä huomioita tällaisista ikuisesti muuttumattomista lainalaisuuksista, mutta niiden edessä ollaan voimattomia. Asialle ei tapahdu mitään.

Kenties oletuksena on, että asiat muuttuvat itsestään - tai siis ovat jo muuttuneet. Meidän aikanamme parhaat lahjakkuudet on valjastettu parhaisiin virkoihin, joissa he antavat kaikkensa, eivätkä vitkastele, vääristele tai pelaa omaan pussiinsa.

Me emme näe virallista totuutta selkeämpää ajattelua missään, joten sitä ei ole olemassa. Filosofia on kuin rikollisuus, väkivalta tai seksi. Sitä harjoitetaan yöllä yksityisen asunnon pimennossa, joten koko ilmiötä ei ole olemassa.

Näistä muista hämärähommista filosofia eroaa siinä suhteessa, ettei sitä edes tilastoida.

Tylsä otsikko: Positiivisuus ja menestyksen sosiaaliset reunaehdot

Positiivisen ajattelun ja optimismin on havaittu korreloivan elämässä menestymisen kanssa.

Osin tämä tietenkin selittyy sillä, että tarvitaan tiettyä valoisaa elämänuskoa, jotta aamulla on edes voimaa nousta vuoteesta ja avata ulko-ovi. Äärimmäisen kyyniset ja masentuneet ihmiset sabotoivat omat mahdollisuutensa sillä, että eivät osallistu elämäänsä.

Niinpä tilastollisesti positiivinen ajattelu on ihmiselle hyödyksi - kunhan se ei mene liialliseksi naiviudeksi, uhkarohkeudeksi, yli varojensa elämiseksi, varokeinojen laiminlymiseksi, sinisilmäisyydeksi tai muilla tavoin vaaranna henkilön terveyttä ja uskottavuutta.

Positiivisuuden vaikutusten ymmärtämisessä mennään yleisellä tasolla metsään hyvin tyypillisen lähtöoletuksen vuoksi. Positiivisuuden vaikutuksia arvoitaessa lähes aina katsotaan yksilöä ja mietitään miten yksilön positiivisuus vaikuttaa yksilöön itseensä - verenpaineen, parempien yöunien, liikunnan lisääntymisen ynnä muiden asioiden kautta.

Positiivisuudella nimittäin on eräs hyvin tärkeä sosiaalinen merkitys, jota ei huomaa ilman sosiologisempaa näkökulmaa. Positiivisuus auttaa yksilöä, koska rikkaat ja hyvinvoivat asuvat omassa turvallisessa kuplassaan ja tahtovat ympäröidä itsensä iloisella palveluskunnalla. Positiivisuus auttaa menestymään elämässä, koska se helpotta kohoamista leveästi hymyileviin seurapiireihin, joissa positiivisuutta arvostetaan, koska elämä on niin huoletonta ja kivaa.

Valtamedia heijastelee lähinnä hyvinvoivien ihmisten arkea, sillä ruudussa esiintyvät henkilöt eivät ole saaneet potkuja. Heillä on syytä hymyillä.

Verrattoman reippauden huomaa hyvin esimerkiksi katsellessaan aamutelevisiota, joka on suurin syy sille, miksi työttömät yleensä eivät herää varhain. He eivät kestä katsella julkisuudessä kylpevien symmetrisesti virnuilevia naamoja.

Vaihtoehto Ylen hymyilevälle eliitille

Eräs keskeinen perussuomalaisten suosion yksi syy on siinä, että persut eivät hymyile. Kyseessä on leimallisesti kärttyisten ja huonosti toimeentulevien puolue, joka valittaa kaikesta - etenkin saamastaan huomiosta.

Yrmeys on tarjonnut hyvän vaihtoehdon, mutta tulevaisuudessa voi hyvinkin käydä niin, että puolueen kansanedustajien tulotaso lisääntyessä rajusti he huomaavat olevansa taloudellisesti hyvinvoivia. Silloin heidän kasvoilleen ilmestyy leveä hymy ja he kadottavat aiemmat äänestäjänsä, jotka pettyvät edustajistonsa yhä vähenevän sapen ja hampaidenkiristelyjen määrään, vaikka mitään köyhien ongelmia ei ole edes oikaistu.

Vähävaraisuus ja hymyttömyys on ratkaistu vain niiden osalta, jotka saavat nauttia kansanedustajan eduista.

Olisi mielenkiintoista nähdä joskus pääkanavilla sellainen keskusteluohjelma, jonka koko tuotantoryhmä koostuisi vittumaisista ja äreistä ihmisistä, joiden mielipiteet olisivat kyynisiä.

Heillä voisi olla paljonkin annettavaa ihmiskunnalle. Heitä vain ei koskaan päästetä ruutuun, koska menestyvät ryhmät sosiaalisesti hylkivät ärripurreja, eivätkä kriittisesti ajattelevat ihmiset tule edes toistensa kanssa toimeen - koska kyseenalaistavat kaikki toistensa ajatukset.

Tällainen ohjelma täytyisi toisin sanoen suunnitella ja toteuttaa keinotekoisesti, seuraten tarkkaan määriteltyä käänteistä agendaa (yhteiskunnan parhaaksi), ja esitellä idea tuottajille leveä hymy suupielillä.

Jokaisen tärkeässä asemassa olevan henkilön tulot täytyisi lisäksi säilyttää nälkärajalla, jotta heidän negatiivisuutensa ei laantuisi. Jos yleisö rakastaisi ohjelmaa, siitä ei saisi kertoa tuotantotiimille.

Heidän vittumuksensa ei saisi menestyksen voimasta laimeta, jotta ohjelmat asenteet ja asiasisällöt kerrankin edustaisivat niitä, joilla todella on elämässään ongelmia.

Hymy on Vip-kortti eliittiklubille

Mikä sitten olisi tekohymyjen suunnitelmallisen karistamisen lopputulos?

Tietenkin se, että yhteiskuntamme kaikki ongelmat, kuten asunnottomuus, leipäjonot, työttömyys ynnä muut ratkaistaisiin, koska positiivisuuden vaatimus ei olisi estämässä asioiden aitoa käsittelyä.

Jokainen hyvävarainen kansanedustaja vastaa kyllä köyhyyttä koskeviin kysymyksiin kameroiden edessä, mutta seuraavana hetkenä positiivisuus ottaa heista taas vallan, eikä muiden eteen tapahdu mitään.

Positiiviset työskentelevät vain niiden kanssa, jotka myös ovat positiivisia. Muutoin positiivisuuden tunne laimenisi.

Yhdellä prosentilla valtion kokonaisvarallisuudesta ratkaistaisiin kaikki köyhyyden kärkiongelmat. Yhdellä prosentilla maailman varallisuudesta ratkaistaisiin kaikki maailman kärkiongelmat.

Niin ei koskaan tapahdu, koska positiiviset ovat ja pysyvät vallassa.

Väkinäinenkin hymy todella vaikuttaa ajatteluumme ja karistaa mielestämme huolet.

Siitä valitettavasti seuraa, että jos joku kriittisesti ajatteleva ja muiden ongelmista huolestunut henkilö ajattelee soluttautua eliittiin hymyilemällä, hän pian muuttuu itsekin huolettomaksi eliitin jäseneksi, sillä jo pelkkä ilon pakottaminen kasvoille häivyttää ihmisen mielestä kaikki muiden ongelmat.

Katso peiliin. Hymyile. Etkö huomaakin kuinka olosi heti paranee. Maailmassa on kaikki hyvin.

Paitsi että ei ole.

  

Tässä vaiheessa minun täytyy muistuttaa, ettei "positiivisuus" ole sama asia kuin "luottamus" tai "onnellisuus".

Kaikkein onnellisemmaksi ihmisen tekee tutkimusten mukaan toisten auttaminen. Menestyneen elämän salaisuus on myös yhteistyössä, mitä edistää keskinäisen luottamuksen ylläpitäminen ja usko muiden hyvyyteen.

Monesti ulkoisia positiivisuuden hyveitä ihaillaan juuri niissä piireissä, joissa pienikin epäilyksen ja surumielisyyden häivä uhkaa rikkoa luottamuksen hauraan illuusion.

Ihmiset eivät aidosti huomioi toisiaan, tai välitä toistensa mielipiteistä, joten he vain peittävät kaikki todelliset tunteensa hymyyn ja teeskentelevät, että kaikki on kunnossa.

Asiat eivät etene. Hymy täytyy aina pakottaa huulille, koska oikeasti ei aamulla tunnu siltä, että tekisi mieli pomppia ilosta.

Hymyssä ilmentyvät aikakautemme kauhut, eivät sen parhaat saavutukset

Filosofien ehkä tulisi käsitteellisesti erottaa aiempaa selkeämmin toisistaan myötätuntoisuus, iloisuus, positiivisuus, myönteisyys ynnä muut termit. Muutoin kevyen journalismin huoleton positiivisuuden kehuskelu jatkuu ilman mitään ihmeellisempiä tuloksia.

Kauhuelokuvissa positiivisuutta jo monesti käytetään ilmaisemaan, että kaikki ei ole hyvin. Liikaa hymyilevillä ihmisillä on salaisuuksia. Kenties he jo aivan pian paljastuvat murhaajiksi, avaruusolennoiksi tai roboteiksi.

Voisin analysoida ilmiötä vaikkapa Batmanin Jokerin kautta, mutta eiköhän asia jo tullut suhteellisen selväksi. Jokeri on aikamme amerikkalaisen tekovirnekulttuurin looginen ilmentymä.

Individualismin kritiikki

Googlettamalla sanan "individualismi" voi helposti huomata, että on varsin muodikasta joko vastustaa sitä tai puhua sen vastustamisesta. Kuten yleensä kaikissa hajautetuissa kulttuurikeskusteluissa on tapana, väitteet lentävät ristii rastiin osumatta ollenkaan koko ongelmaan.

Lähimmäksi omaa näkemystäni osuu esseisti Seppo Oikkonen, joka monista muista maailmamme asioista on aika selkeästi kanssani eri mieltä. Hänen näkemyksensä individualismista on varsin terävä ja perinpohjainen, koska se perustuu ymmärrykseen siitä, että ihminen on sosiaalinen olento.
http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/157003-mihin-uskon 

(Seppo Oikkonen menee pidemmällekin tällä tiellä, mutta usein suuntiin joihin punavihreä vainuni ei minua johdata. Tutkin Oikkosen individialismikritiikin ja omani eroja toisella kertaa, sillä ne ansaitsevat aivan erillisen käsittelyn. Häntä ei tee mieli ohittää olankohautuksella.)

Aluksi siis aivan muista käsitteeseen liittyvistä huolenaiheista. Oscar Lindman on esimerkiksi kirjoittanut näin:

"Harva meistä valitsee olla individualisti. Sanana se on ryöstetty kuvaamaan egoistista pröystäilyä tai mikä vielä katalampaa, jonkinlaista jokaisen oman elämän identiteettiprojektia, johon jokaisen länsimaisen ihmisen on oltava valmis osallistumaan."http://mises.fi/blog/omaksu-individualistin-maailmankatsomus/

Minä en välitä puhua egoismista tai indetiteettiprojekteista. Ne eivät ole individualismin rakenteellisia ongelmia, vaan enintään marginaalisia pintailmiöitä, jotka seuraavat paljon syvemmistä ristiriidoista maailmankatsomuksessamme.

Lindman jatkaa:

"Individualismi eli yksilöllisyys on maailmankatsomus, jossa maailmaan nähdään koostuvan vapaasti valitsevista yksilöistä. Kukin meistä arvioi oman etunsa parhaiten itse, kukin meistä annettuna tilaisuus siihen, tekee itselleen aina parhaat valinnat. Tämä ei tarkoita toisen ihmisen syrjäyttämistä tai täydellistä laiminlyöntiä, se vain tarkoittaa ettei siihen tule ulkopuolelta puuttua."

Tässä alkavat jo näkyä individualistisen ihmiskäsityksen kriittisemmät valuvirheet. Yleensä onkin parasta sallia mahdollisimman pitkiä puheenvuoroja individualismin puolustajille, jotta päästään kiinni varsinaiseen asiaan. Onhan esimerkiksi täysin absurdia yleistää, että "kukin meistä arvioi oman etunsa parhaiten itse..." tai "kukin meistä tekee itselleen aina parhaat valinnat."

Eihän tällaisten väitteiden tueksi löydy minkäänlaisia todisteita. Ihmiset esimerkiksi arvioivat liikenteessä olevansa erittäin hyviä kuskeja, ja monikin meistä ajaisi aina täysiä, jos tavallista kansalaista viisaammat tutkijat eivät olisi osoittaneet millaisia kuolintilastoja seuraa maissa joissa on löyhempi liikennekulttuuri - puhumattakaan vaikka siitä miten hyvin ihminen osaa arvioida omia etujaan ja kykyjään sitten kun hän on kännissä.

Nyt en tarkoita ollenkaan sanoa, että yletön liberalismi (joka tässä nyt sekoittuu individualismi) ei toimi siksi, että liian monet ihmiset olisivat holtittomia tai tyhmiä, Kyse on siitä, että kukaan meistä ei osaa arvioida asioita intuitiivisesti - eikä kenelläkään meistä ole aikaa perehtyä kaikissa asioissa faktoihin.

Individualismin - siis Lindmanin määrittelemässä merkityksessä - vastakohta ei ole altruismi tai byrokraattinen sääntöviidakko, vaan keskinäinen luottamus ja yleinen usko sivistyksen arvoon. Kun yksilö on sisäistänyt tällaisen luottamuksen, hän kuuntelee tosissaan, jos tutkija kertoo, että turvavöitä kannattaa käyttää joka kerta - tai kun kaveri kertoo, että nyt olet liian kännissä ajaaksesi.

Ei individualismi siis tarkoita vain sitä, että me syrjäyttäisimme tai laiminlöisimme muut ihmiset. Pikemminkin individualistinen asenne tuottaa haittaa ihmiselle itselleen. Ihmisen täytyy olla todella pihalla, jos hän oikeasti kuvittelee osaavansa itse arvioida parhaiten oman etunsa.

Itse esimerkiksi tiedän vallan hyvin, että jos avovaimoni on jotain mieltä minun hienoista suunnitelmistani, niin paljon todennäköisemmin hän on oikeassa kuin minä. Sama tietenkin saattaa päteä myös toiseen suuntaan, mutta naisilla on onneksi paljon enemmän järkeä päässään, joten he eivät luota liikaa itseensä, vaan kysyvät kavereiltaan neuvoa. Miesten kohdalla individualistinen typeryys ilmenee juuri siinä, että kynnys pyytää neuvoa muilta on melkoisen korkea.

Tässä suhteessa individualistisen ihmiskäsityksen vastakohta ei ole kollektivismi, vaan avoin vuorovaikutus ja terve itsekriittisyys. Ihminen toivoo muilta rehellistä palautetta ja on valmis antamaan sellaista myös muille, jotta kaikilla olisi parhaat edellytykset tehdä parempia päätöksiä kuin mihin he omassa yksinäisessä erinomaisuudessaan yltäisivät.

Individualismi on saanut tukea lähinnä massamedialta ja taiteilijoilta

Tällä tarkoitan sanoa, että aikamme individualismi on saanut erittäin vähän tukea filosofeilta tai ihmisen käyttäytymiseen erikoistuneilta tutkijoilta.

Meille syntyy kollektiivinen mielikuva omaperäisyyden suurenmoisuudesta, koska näemme mediassa niin paljon erikoisella tavalla pukeutuvia ja käyttäytyviä ihmisiä. Tämä on seurausta siitä, että erikoinen nimi tai erikoiset kasvot ja vaatteet on helpompi muistaa. Fiksut julkisuuden henkilöt, kuten Sofi Oksanen, Esa Saarinen tai Juhani Tamminen tajuavat tämän. Heidän markkina-arvonsa lisääntyy, jos kaikki tuntevat heidät ja media saa säännöllisin väliajoin enemmän kerrottavaa myös kuvien muodossa.

Siitä että Juhani Tamminen saa lisää peliaikaa jääkiekkostudiossa tai keltaisen lehdistön lööpeissä ei millään tavoin seuraa, että tavallinen ihminen tulisi merkittävällä tavalla onnellisemmaksi, jos hän käyttäisi .

Todennäköisesti lapsi joka pukeutuu oudosti saa ensin vain turpiinsa. Hänen täytyy kehittää yhtä puolta itsestään kestääkseen erilaisuuden tuomat paineet - vasta sitten hän hyötyy myös näkyvän erilaisuuden tai tietoisen erottautumisen tuomista eduista - sikäli kuin on ammatissa, jossa siitä voi hyötyä.

Julkisuus ei itsessään ja automaattisesti käänny rahaksi, onnellisuudeksi tai edes elämänkokemukseksi. Nämä asiat eivät toteudu erilaisuuden kautta automaattisesti, koska myös erilaisuuden markkinoilla on hitosti tunkua ja tarvitaan myös muita taitoja, joista joku on valmis maksamaan - ellet satu jo olemaan superjulkkis, kuten Matti Nykänen, joka on ylittänyt tietyn arkipäiväisyyden rajan jo vuosia sitten. Useimmat eivät käytä päivittäin tuntia ulkonäkönsä parantelemiseen, koska useimmat ihmiset eivät saa siitä riittävää hyötyä.

Ihmiset myös tietävät vaistonvaraisesti, että heidän on vaikea enää tehdä itsestään tuntematonta, jos heidät kerran opitaan tuntemaan pelkän huomiohakuisen hölmöilyn kautta.

Kuten jo totesin, on tällainen mielikuva indivialistisesta kulttuurista lähinnä vain mielikuva, joka laajentuu hyvin pienen ryhmän näkyvyyden kautta koskettamaan vapaiden assosiaatioiden kautta filosofista käsitettä "individualismi", jonka merkityskenttä on näin ollen monitahoinen.

Massamedian luoma julkinen areena on kuitenkin keskeisenä taustatekijänä valtaisassa väärinkäsityksessä, joka vaikeuttaa lukuisien ihmisten elämää.


Näkyvä erinomaisuus perustuu auttajiin

Me palvomme suurin joukoin kansainvälisiä megatähtiä osin siksi, että heidän kykynsä vaikuttavat meihin nähden täysin ylivertaisilta.

Kyse on kuitenkin tarkoin rakennetusta illuusiosta, joka perustuu eräänlaiseen kollektiiviseen paraabeliin tai ihmisjoukon muodostamaan kuperaan linssiin, jossa valtavasti työtä ja taitoa kohdistetaan yhteen polttopisteeseen, missä yksi henkilö seisoo. Näin on tehty jo antiikissa vähäuskoisten huijaamiseksi. Myös monet taikatemput perustuvat siihen, että yleisössä on auttajia ja temppua on huolella valmisteltu etukäteen.

Polttopisteen lumovoimaa voidaan vahvistaa esimerkiksi valokeilalla, jolloin yleisö ei havaitse miten kulisseissa lukuisat muutkin ihmiset kääntelevät vipuja. Koko show tarkoitus on antaa yleisölle se vaikutelma, että henkilö on suorastaan ylivertaisen lahjakas, suorastaan eräänlainen faaraon asemassa oleva puolijumala.

Myös poliitikoilla on valtavasti taustavoimia, eikä tavallinen äänestäjä halua ajatella, että vaikkapa hänen äänensä avulla valtaan noussut presidentti lukisi televisiossa juhlapuhetta, jonka joku aivan eri henkilö on kirjoittanut.

Me halveksimme Vladimir Putinia siitä, että hänen televisioesiintymisensä on lavastettu, mutta samaan aikaan saatamme täysin kritiikittömästi ihailla Madonnaa, jonka stadionkeikkaa on ollut valmistelemassa jopa tuhat henkilöä.

Kun kuulen vaikkapa Morrisseyn tai David Bowien laulavan klassikkolevyllä, minun on täysin luontevaa ajatella, että hän muodostaisi suullaan tai kehonsa liikkeillä myös kappaletta taustoittavan musiikin. Kuka tahansa suurissa konserteissa käynyt fani tietää kuinka sietämätöntä on, että megatähti keskeyttää esityksensä vain esitelläkseen bändinsä. Emme me bändiä tulleet kuuntelemaan, vaan palvomaan omaa ylijumalaamme. Bändin esitteleminen rikkoo ikävästi sen yksilökeskeisen illuusion, jonka valokeilan kohdistaminen synnyttää.

Jos sinulla on tilaisuus kuulla kuinka teini korvalaput päässään hyräilee rakastamaansa musiikkia, voit pistää merkille kuinka hän koettaa laulaa kaiken mitä musiikki pitäisi sisällään; rytmit, melodiat, laulun ja taustat - koska hän samaistuessaan artistiin sulautuu yhteen tämän kanssa ja yrittää toteuttaa kaiken senkin mikä ei ole mahdollista.

Pelottavaa on se, miten herkästi tällaiset yksilönpalvontamenot lainautuvat myös tieteeseen. Monikaan tieteellisestä urasta haaveileva nuori ei tue ajatelleetksi, että tieteen tekeminen on etupäässä hakemusten laatimista. Tiedettä eivät luo yksilöt, vaan laajat työryhmät, joissa yksilöiden oma erinomaisuus korostuu parhaiten silloin, kun henkilökemia toimii ja yksilöidet ominaisuudet täydentävät toisiaan.

Me emme mielly ajatuksesta, että rallikuskilla on kartturi, jonka tulisi saada kiitosta. Me emme välitä tohtori Watsonista, koska hän ei ollut Sherlock Holmesin veroinen. Me tahdomme luovuttaa kunnian mielummin yhdelle henkilölle. Se ei ole modernin individualismin yksinoikeutta, vaan inhimillistä kuvainpalvontaa, joka elää ajassamme yhä, koska individualismin kannattajilta puuttuu tervettä järkeä ja itsekriittisyyttä.


Individualismin kaksoisstandardi

Vaikka me haluaisimme ajatella, että erinomaisuus kumpuaa henkilöstä itsestään, me siitä huolimatta (kenties siksi että traditio on meitä itseämme viisaampi) suomme juuri erityisen taitaville yksilöille eniten taloudellista apua.

Ennen kuin väität vastaan, niin esitä minulle kilpailulaji, jossa voittaja saisi kaikkein pienimmät palkinnot, koska hän taitojensa puolesta ei tarvitse niin paljoa tukea. Näytä myös stipedi, joka annetaan heikoimmalle, jotta hän saisi muita kiinni.

Vaikka muunlaisiakin väitteitä kuulee nykyään esitettävän, me varsin suurella ilolla jaamme eniten tukea ja resurssia niille, jotka osoittavat eniten kykyä nuorella iällä. Siinä ei ole mitään väärää, mutta on aika omituista, miten usein kuulee keskustelussa syytettävän vähäosaisia siitä, että he yksin ovat vastuussa ongelmistaan.

Totta kai he ovat yksin vastuussa ongelmistaan, jos heidät on jätetty yksin. Paremmin menestyneet saavat jatkossakin heikompiin nähden valtavasti keulaa, koska heitä tuetaan henkisesti ja autetaan rahallisesti.

Indivualismin kaksoisstandardi on siis tämä: me kollektiivisesti pidämme huolen siitä, että paremmat kehittyvät yhä paremmiksi, jotta kansakunnallamme olisi huippuyksilöitä luomassa kansainvälistä kilpailukykyä. Luomme kollektiivisia apuvoimia, kuten yliopistoja, stipendejä ja säätiöitä. Julistamme että paras on näin ja näin paljon parempi, koska hän on erityislaatuinen. Alussa kahden lapsen ero ei kuitenkaan välttämättä ole niin suuri. Se suurenee vasta muiden avustuksella.

Puhumme paljon siitä kuinka maassamme köyhiä holhotaan. Se on hölynpölyä. Paljon enemmän holhotaan ja on aina holhottu hyväosaisia. He suostuvat siihen täysin mielellään, koska heille tarjottu apu on korkealuokkaisempaa ja vilpittömämpää. Parhaiden on helppo löytää avukseen muita alan parhaita, koska lupaukset menestyksestä ovat suurempia. Televisiotähti aivan mielellään istuu tuoliin ja sallii meikkitaiteilijan holhota kasvojaan. Kuuluisuudelle ei ole mikään ongelma, jos muotitalo tarjoutuu ilmaiseksi holhoamaan häntä muotiluomuksillaan. Jos ihminen on kyllin rikas, häntä holhoavat autonkuljettajat, sijoitusneuvojat, personal trainerit ja yksityiset keittiöpäälliköt.

Tämän kaksoisstandardin kautta voi ymmärtää miksi vähäosaisia vituttaa se, jos parempiosaiset kaiken avun saaatuaan korostavat yksilön taitoa ja selittävät menestystään oman sinnikkyytensä kautta. Se sinnikkyyskin on kenties luotu sosiaalisesti, monenlaisten porkkanoiden kautta. Vastaavasti elämässään vähemmän menestynyt on saattanut alusta saakka kuullä vain vähättelyä, eikä kukaan ole tarjoutunut valmentamaan häntä unelmiensa uralla.

Nyt en siis ollenkaan väitä, ettei yksilöiden taidoissa olisi eroa - varmasti eroa on myös sinnikkyydessä. Olisi typerää lukkiutua johonkin asemaan ja kieltää se, ettei järkevintä olisi panostaa rajallisia resursseja niihin yksilöihin, jotka ilmentävät kehityskykyä.

Täytyy vain pitää mielessä, että kun supertähti on lavalla niin valokeilaan mahtuu vain pieni osa kokonaisuudesta. Jos taas valokeilassa on rikollinen niin me kenties todennäköisemmin saamme kuvan ihmisestä, jolla on ei ollut taustavoimia. Nämä kaksi kuvaa eivät ole vastakohtia. Kyse on aivan samalla tavoin siitä, että ihminen on sosiaalinen olento.

Tämän osion aloitusvirke jättää kuitenkin yhä auki suuren kysymyksen:
miksi me saamme niin paljon iloa siitä, että ajattelemme henkilön erinomaisuuden kumpuavan hänestä itsestään?

Se ei aina ole totta. Me emme useinkaan naisten kohdalla ajattele niin. Jos tyttö osoittaa erityistä lahjakkuutta, me helpommin vain kiitämme hänen kilttiä luonnettaan ja tarkkaavaisuuttaan. Me selitämme hänen taitavuuttaan instituutioiden ja opettajien kautta.

Nuoret miehet mieluusti jopa valehtelevat, että he eivät ollenkaan harjoittele. Kenties heille on edullista mainostaa omien geeniensä erinomaisuutta, koska mies voi hankkia lapsia useamman naisen kanssa ja juuri geenien mainostaminen on ykkösasiana, eikä niiden koulujen luetteleminen, joissa he ovat käyneet. Niistä on kiinnostunut vain työnantaja.

Individualismin kulttuuri ikävällä tavalla paljastaa, että me emme ehkä sittenkään ole kyllin hyvin dekonstruoineet yhteiskunnastamme kaikkia perinteisen maskuliinisuuden piirteitä.

Me olemme individuslisteja, koska emme tiedosta mitä tai ketä me olemme.

Mitä on kvalifysiikka?

Kvalifysiikka on subjektiivisuuden laatua ja olemusta tutkiva ihmistiede tai filosofinen haara, joka lähenee eräänlaista "metahumanismia". Äärimmäisenä päämääränä kvalifyysikolla olisi kyetä selittämään avaruusolennolle, mihin perustuu inhimillinen rationaalisuus ja millaiselta tuntuu olla ihminen.

Kvalifysiikka on kaukaista sukua fenomenologialle ja patafysiikalle. Fenomenologiaan kvalifysiikan yhdistää pyrkimys tutkia ilmiömaailman hahmottumisen mekanismeja ja todellisuuden inhimillistä jäsentymistä - niin kantilaisessa kategoristen skeemojen analyysinä kuin kokemuksellisuutena itsessään (kvaliat). Kvalifysiikka ei kuitenkaan nojaudu fenomenologien vaikeatajuisuuden arvovaltaan, vaan paremminkin 1900-luvun lopun sosiaalipsykologian, kognitiivisen psykologian ja neurotieteen saavutuksia.

Oma tulkintani on, että Immanuel Kant alkujaan pyrki hyvinkin kognitiiviseen ihmiskuvaan, mutta romantiikan aikana se oli metodologisesti sekä aatteellisesti liian vaikeaa. Niinpä kantilainen koulukunta takertui liiaksi muutamaan hassuun kategoriaan - kuten apriori/aposteriori - tai vaihtoehtoisesti ajautui kohti fenomenologista kokevaa subjektia, joka etäisyys kokeellisesta tieteestä oli jo aivan liian mittava. Fenomenologia läheni enemmänkin aikakauden taiteita, kuten impressionismia ja ekspressionismia, jotka kumpikin omalla tavallaan tutkivat subjektiivisuutta, kuten muistikuvia, unia ja aistivaikutelmia.

Kvalifysiikan lähtökohtana onkin kysyä, millä tavoin ihmismieli tulee aisttikokemuksen, muistojen ja maailman väliin - sikäli kuin me edes voimme puhua tällaisista dualistisista rajoista tai olettaa mitään jatkuvasta aistivirrasta erillistä ja itsenäistä tajuntaa. Ihminenhän tulee pian hulluksi, jos hänet eristetään kaikista virikkeistä ja muista ihmisistä. Kvalifysiikan ihmiskuva ei sikäli nojaa modernismiin, että se pyrkii irtautumaan myös individualismin harhasta - kuten muistakin laajalti hyväksytyistä mielikuvista, jotka ovat houkuttelevia, mutta valheellisia. Tällaiset käsitykset eivät ole tietoisesti suunniteltua valhetta, vaan lähtökohtaisesti mieluisempia vinkuleluja, jotka paremmin varastavat huomiomme sekä sympatiamme ja joihin sitten asteittain kiinnymme.

Kvalifysiikka on pyrkimystä tiedostaa, millä kaikin tavoin ihminen aliutuisesti huijaa itseään, esimerkiksi poimimalla virikevirrasta ja uskomalla todeksi ennemmin väitteen, joka imartelee häntä itseään tai tarjoaa turvallisuutta. Me olemme myös lajina alttiita monille addiktiivisille tunnereaktioille, kuten peloille. Siksi klikkimedia perustuukin pelkojen herättelemiseen ja jatkuviin kohuihin, jotka liikuttavat, hajottavat keskittymisemme ja koukuttavat. Onneksemme kvalifysiikka voi hyödyntää tällaista läpinäkyvää laumakäyttäytymistä ja kysyä kaiken keskellä: millaista on olla ihminen? Mitä se edellyttää ja mitä siitä seuraa? Kiitos massamedian, me näemme valikoitumisen kautta millainen on ihmisen pohjimmainen kaipuu.

Kvalifysikka ei kuvittele, että ihmismieltä voisi analysoida vain sellaisenaan, irrallaan vapauden kokemuksen täyttämästä touhukkuudesta ja sosiaalisesta käyttäytymisestä, jotka ovat kaikkea muuta kuin itsenäistä olemassaoloa maailmaan heitettynä. Ihmisolennosta kertoo hyvin vähän hänen väitetty järjensä, joka parhaimmillaankin perustuu sellaisiin mielikuviin, joiden todenperäisyys ja näkökulmasinonnaisuus tekevät loogisimmastakin johtopäätöksestä vain totuudenpuolikkaita.

Yksilö hahmottuu kvalifysiikassa osaksi jatkumoa, osaksi kulttuurin ja sosiaalisten kontaktien rihmastoa, joka on välttämätön yksilön onnellisuuden, älyllisen kehittymisen ja henkisen kypsymisen kannalta.

Patafysiikka ei ole suoranaisesti vaikuttanut kvalifysiikan sisältöihin, mutta kummankin alkuperässä ja metodiikassa on hämmästyttävää yhtäläisyyttä, joka osoitettiin minulla vasta hiljattain. Ensiksikin kumpikin on syntynyt aluksi kaunokirjallisena satiirina tai tieteen ivaelmana, josta asteittain on kehittynyt jotain vakavampaa. (Kvalifysiikka -termi esiintyi alkujaan scifitrilogiassa Kävelyvauhtia tähtiin, jossa ihmispopulaatiota ja sen vaarallisia viettejä täytyi hallita useiden sukupolvien ajan pienessä tähtialuksessa matkalla toiselle planeetalle.)

Patafysiikan lailla myös kvalifysiikka soveltaa metodina karnevalistista asioiden nurin päin kääntämistä. Ihminen ei osaa elää objektiivisessa todellisuudessa, vaan ainoastaan itselleen sepittämissään tarinoissa, jotka voivat olla enemmän tai vähemmän mielikuvituksekkaita ja myyttisiä, mutta silti aina valikoiduista muistikuvista ja mielikuvista rakennettuja. Me poimimme kulttuurisista aineksista ja elämäntapahtumista omaan rooliimme ja omiin ihanteisiimme soveltuvan aineksen ja kudomme niistä itsellemme identiteetin. Identiteetti on ihmiselle eräänlainen pesä, jonka ulkopuolisena reviirinä toimii laajempi maailmankuva.

Monesti totuus ihmisen toimista paljastuu, kun oletuksemme käännetään nurin. Esimerkiksi jos sana "tietoverkko" karnevalisoidaan, päästää lähemmäs todellisuutta, joka koostuu laittomasti ladatusta viihteestä, pornosta ja vihapuheesta. vastaavasti "tiedotusvälineen" ovat pikemminkin kuohutusvälineitä. Asioiden nurin päin kääntäminen ei tietenkään paljasta koko totuutta, mutta  tällainen patafyysinen metodi nopeasti kertoo, kuinka kaukana me aina pyrimme olemaan totuudesta. Me herkästi asemoimme itsemme johonkin miellyttävään äärilaitaan, jossa meidän ei tarvitse vaivata päätämme liialla ajattelulla.

Totuus ei koskaan paljastu niin yksinkertaisesti, mutta väitteiden antiteesillä me kenties pääsemme nytkähtämään irti siitä vaarallisesta varmuudesta, että oletuksemme ovat sellaisinaan tosia. Meidät on toisinaan kasvatettu tuntemaamme ihmisyyteen, mutta korkeinkin kasvatuksellinen kuri perustuu lajityypillisiin mieltymyksiin. Itsekurin kautta meidän vaistomme ja alimmat tunteemme pääsevät aivan samalla tavoin hallintaan, kuin lyhytjänteisiä tunnereaktioita seuraamalla.

Monesti ajatellaan, että järkevä ja maltillinen toiminta olisi perustavalla tavalla erilaista ihmisyyttä verrattuna siihen, jos kakkupalansa syö heti. Kuitenkin sekä itsekuria vaalivan että holtittoman henkilön taustamotiivina on toive kakkupalan syömisestä. Joku syö kakkupalansa heti ja toinen malttaa odottaa huomiseen, jos se kakkupala vaikka odottamisen voimasta muuttuisi kahdeksi. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin olennosta, jonka koko huomion on onnistunut varastamaan pöydällä oleva kakkupala.

- -
Ei tuloksia sanoilla:
metahumanismi, kuohutusvälineet, vaikeatajuisuuden arvovalta.

Vasemmiston syytä sekin

Minusta on asteittain tulossa yhä vasemmistolaisempi, sillä haluan vastustaa muoti-imiöitä. Nykyäänhän kaikki on kuulemma vasemmiston aikaansannosta ja se myös näkyy vasemmiston henkentyvänä kannatuksena. Katsoin googlesta mikä kaikki on vasemmiston aikaansaannosta. Tässä valittuja paloja:

Työttömyys on vasemmiston vika. Vasemmisto hyysää työttömiä ja verottaa liikaa työntekijöitä. Siksi vallitsee suurtyöttömyys.

Koko kurjuus on yksinomaan SDP:n ja vasemmiston vika

Hitler oli kansallissosialisti. Vasemmisto on liittänyt valtasyistä ja historiaa vääristääkseen Hitlerin oikeistoon.

Talvisota oli vasemmiston syytä? Olen ymmärtänyt näin.

90-lama oli vasemmiston vika.

Maamme köyhyys on Soininvaran mukaan vasemmiston vika.

Oikeistolainen talouskuripolitiikkakin on vasemmiston aikaansaannosta.

Nykyiset ongelmat ja alamäki johtuvat nimenomaan sosialismista

On vasemmiston vika, että Kreikka keinotekoisesti ja asiakirjapetoksin oli pakko ottaa mukaan tähän hienoon unioniin.

Jos vasemmisto rähisee, on se vasemmiston vika, ja jos oikeisto rähisee on sekin vasemmiston vika.

Ei se ole aina vasemmiston vika mutta minulla on periaatteeni.

Suomen ylivelkaantuminen on Vasemmiston vika. Vasurithan ne Euroopan pankit omistaa.

Otsikon kirjoitusvirhe lienee sekin vasemmiston vika?

Vasemmisto juuttuu omaan akateemiseen kuivuuteensa, eikä saa mitään aikaiseksi.

Yhteiskunta voisi halvalla tarjota virikkeitä kuten teatterimatkoja, buffetlounaita, Valiumia, seksinäytöksiä ym. Vasemmiston vika.

Hankkeen peruuntuminen oli vasemmiston vika.

Kestävyysvaje jää vasemmiston takia hoitamatta

Päivän tapahtumat olivat vasemmiston vika.

Vahinko oli vasemmiston vika.

LIII ANDERSSON ULIULIULI VASEMMISTON VIKA Olette huvittavia.

Liiallinen viinan käyttö on vasemmiston vika.

Nyt on laiva liikaa oikealle kallellaan ja vasemmisto on siihen syypää.

Eduskunta säätää lait, eikä Suomessa ole vasemmistoenemmistöä ollut sitten vuoden 1916.

Vasemmiston vika on köyhien päähän potkiminen.