Sanon sen suoraan: Angry Birds ei ole kovinkaan kummoinen peli. Ainakaan ideassa ei ole mitään omaperäistä - vastaavia linnan-upotus-pelejä on tullut vastaan netissä jo vuosikausia. Angry Birds on miltei suora kopio puoli vuotta aiemmin ilmestyneestä, erittäin suositusta katapulttipelistä nimeltään Crush the Castle. Mitään oikeusjuttua ei ole virinnyt, koska Crush the Castlen luojat ovat myöntäneet itsekin kopioineensa suurimman osan pelinsä ideoista. Pelin löytää hakukoneella heti, se latautuu suoraan ruudulle, eikä PC-käyttäjän tarvitse maksaa penniäkään.
Suurin syy sille, miksi Angry Birds on menestynyt, on siinä, ettei iPhonessa ole flash-tukea. Applen puhelimen omistajat eivät siis voi pelata näitä muita pelejä, jotka ovat ilmaisia ja monin tavoin myös parempia.
Jos Angry Birds kilpailisi vapailla markkinoilla muita flash-pelejä vastaan, se ei pärjäisi läheskään niin hyvin. Vaikka se jonkun kilpailijoistaan ehkä päihittäisikin, se hukkuisi ilmaispelien mereen. Vihaisten lintujen suosio perustuu oikealla hetkellä ajoitettuun aluevaltaukseen ja Applen tarjoamaan erityisasemaan älypuhelinmarkkinoilla.
PC-pelaajat eivät olisi edes kuulleet koko jutusta, ellei siitä vauhkottaisi televisiossa ja lehdissä. Angry Birds on siis eräänlainen Applen käyttäjien pasianssi-matopeli-Tetris-miinanraivaaja jota tuputetaan oheistuotteena kompaktin pelikonsolin ostajille - ja joku hullu on jopa valmis maksamaan siitä. Tehokkaan markkinoinnin ansiosta kaikki ovat kuulleet sen nimen, mutta yhtään Rutinoutuneempi Pelaajaa ei näe koko konseptissa mitään mielenkiintoista.
(Kyseessä on ainakin haasteellisuutensa puolesta pelkkä lastenpeli, jota jotenkin on onnistuttu markkinoimaan myös teknologiasta tietämättömille aikuisille. Ehkä Apple-kansasta löytyy PC-käyttäjiin verrattuna enemmän neitseellisiä pelaajia?)
Taantumuksen autuus
Sanon vielä muutaman sanan Angry Birdsistä, mutta vain siksi, että aion käyttää tätä kirjoitusta johdantona sellaisiin peleihin, jotka oikeasti herättävät minussa suuria intohimoja. (Vielä tässä kuussa yritän ehtiä kirjoittamaan Fallout-pelisarjasta sekä Grand Theft Autosta.)
Angry Birds on hyvä johdanto pelien teoriaan, koska se on niin hiton yksinkertainen. Pelaajalla on katapultti - tai siis ritsa - jolla hän ampuu hajalle irrallisista palikoista koostuvia torneja.
Mitään muuta pelistä ei tarvitse tietää. Mitään muuta siinä ei tapahdu. Palaat vain varhaisen lapsuutesi auvoiseen kokemukseen, jossa kokosit palikoita torniksi ja sitten iskit ne mäsäksi. Saattoi myös olla, että palikoita et koonnut sinä itse vaan sisaresi. Odotin että torni oli valmis ja sitten vasta hyökkäsit paikalle kavaline aikeinesi. Tai ehkä torni ei koostunutkaan palikoista? Ehkä se olikin lumiukko? Tai hiekkalinna? Joka tapauksessa tuntui mahtavalta iskeä se mäsäksi!
Tai ehkä kyseessä olikin jokin aikuisten maailman outo rakennelma, johon sinua oli ankarasti kielletty koskemasta? Ensin kaadoit jotain ehkä vahingossa ja sait äidiltäsi korvapuustin. Sait huomiota. Keksit hajottaa jotain muutakin ja sait lisää huomiota... kaikkiin näihin muistoihisi sekoittuu valtavasti naurua ja itkua. Se oli ahdistavaa ja ah, niin huoletonta aikaa...
Andry Birds ei varsinaisesti ole peli lainkaan. Siinä ei ole panoksia tai haastetta. Se ei vaadi minkäänlaista opettelua. Se on vain puhdasta regressiota niin kuin peiton alla itkeminen ja peukun imeminen. Angry Birds on aplikaatio-vastine japanilaisten virkamiesten seksileikeille, jossa aikuiset miehet puetaan vaippoihin ja teljetään isoon pinnasänkyyn kuin jättikokoiset vauvat.
Sosiaaliset konstruktiot
Kokoa palikoista torni - ja sitten hajota se! Rakenna lumiukko ja sitten hajota! Lyö, huitaise, kaada, hajota... iske mäsäksi! Lyö nauraen kaikki mäsäksi ja juokse karkuun! Angry Birds mahdollistaa aivottomaan tilaan taantumisen hieman samoin kuin Youtuben videot hassuista koiranpennuista.
Samaan aikaan Angry Birds on otollinen esimerkki "todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta". Vielä 80-luvulla aikuisten oli lupa kutsua pelaamista ajanhukaksi. Sitähän se useimmiten olikin - ja on yhä. Suurin osa pelaamistamme peleistä eivät opeta yhtään mitään. Ja jos ne jotakin hyödyllistä emootioista tai elämästä opettavatkin niin muutaman tunnin pelaamisen jälkeen me olemme sen oppineet - ei siinä ole mitään järkeä että jauhamme monta viikkoa putkeen, kahdeksan tai kymmenen tuntia päivässä, tuskin nukkumatta. Se on vain pakoa todellisuudesta, addiktiota.
Todellisuuden sosiaalisella rakentumisella tarkoitan sitä, että kun vielä 80-luvulla useimmilla ihmisillä oli tajua olla huolissaan - niin tänään kukaan ei julkisesti esitä, että Angry Birdsin pelaaminen olisi ajanhukkaa. Se ei johdu siitä, etteikö peli tosiaankin olisi täyttä ajanhukkaa. Me vain olemme niin tottuneita pelaamiseen, että emme tajua sen olevan tarpeetonta, hyödytöntä ja turhaa.
Koska inhimillinen kokemusmaailma ei perustu järkeen vaan sosiaalisiin normeihin, saa todellisuuden sosiaalinen rakentuminen lopulta aikaan sen, että Angry Birdsin pelaaminen ei ole ainoastaan tarpeellista ja hyödyllistä - vaan jopa välttämätöntä. Meidän jokaisen on tiedettävä mikä Angry Birds on ja pelattava sitä, koska muutoin me emme voisi osallistua siitä käytävään keskusteluun.
Ihmisen ei useinkaan kannata valita parasta, kehittävintä, haasteellisinta ja älykkäintä harrastusta, joka maailmasta löytyy - koska jos hän tekee niin, ei hänellä ole ketään jonka kanssa keskustella kokemuksistaan.
Andry Birdsiä täytyy siis pelata, ja vaikka sen tajuaisikin edustavan 2-4 vuotiaan lapsen kehitysastetta, ajatusta ei saa sanoa ääneen. On vain nyökyteltävä päätä ja osallistuttava keskusteluun kollektiivisen moraalitajumme pelisäännöillä. Jee hyvä! Suomi nousuun! Angry Birds on paras! Minullakin on ehkä varaa Angry Birds reppuun, (ainakin osamaksusopimuksen ansiosta) vaikka iPadista saatan vain haaveilla.
* * *
PS. Löysin Ilta-Lehden nettisivuilta pitkän ja syväluotaavan keskustelun, joka on yltynyt huippuunsa ja laantunut vain muutamia viikkoja sitten:
IL: Angry Birds
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti