Nerouden määrittelystä

Andreas Thorkildsenillä (Thorin poika?) oli sikäli hyvä tuuri, että hän tajusi ryhtyä keihäänheittäjäksi. Siinä lajissa ei lasketa keskiarvoja, riittää vain yksi onnistunut tempaisu.

Historiakaan harvemmin muistaa hyviä keskiarvoja. Se muistaa huippusuoritukset, ja niihin kykenevät ihmiset, vaikka tiet ja palatsit on rakennettu keskinkertaisuuden voimalla ja keskinkertaisuuksien varaan.

Huippusuorituksilla on kääntöpuolensa. Hetkeä aiemmin lavalla säkenöinyt artisti saattaa seuraavana aamuna maata yksin keittiössään itsemurha-aatoksissa, niin voimattomana, ettei pääse suihkuun tai edes jaksa nostaa vesilasia huulilleen. Samoin saattaa vaalit voittanut poliitikko luhistua pitkän kampanjoinnin jälkeen ja viikkokausia vain toipua kulissien suojassa burnoutista.

Keskinkertainen suoritus on merkki siitä, että henkilö osaa säännöstellä voimiaan. Usein taas nerouden koko myytti on vain hetken valokeila, joka on suunnattu ailahtelevaan yksilöön hänen parhaana hetkenään. Niitä kulissien taakse piilotettuja heikompia hetkiä saavat sitten jälkipolvet eritellä.


Aivot hapoilla kuin Juha Miedon reidet Sarajevon talvikisoissa

Nerous on kykyä pistää parastaan vaihtelevin suorituksin. Kukaan taiteilija tai urheilija - tai ylioppilas, joka lukee pääsykokeisiin - ei selviä häikäisevistä huippusuorituksista ilman hulppaisevaa väsymystä. Kukaan ei juokse 400 metrin kierrosta täysillä, susikoira kannoillaan, ilman että seuraavana aamuna ei jalkoja polttelisi.

Nerouden juju on ymmärretty väärin ehkä sen takia, että 1900-luvun alussa vielä luultiin (tietyn neurologisen paradigman piirissä), että aivot eivät voisi väsyä. Tähän väitteeseen saattaa yhä törmätä joidenkin lääkäreiden sivulauseissa. Koko käsitys on kaiketi lähtöisin siltä aikakaudelta, kun aivoimpulssien huomattiin toimivan sähkön välityksellä. Siitä pääteltiin, että aivot eivät voi väsyä, koska sähkölaitteet eivät voi väsyä - enintään ajateltiin, että herkän ihmisen hermot hetkellisesti ylikuumenevat.

Myyttiä aivojen väsymättömyydestä ylläpiti myös se, etteivät aivot näyttäneet kuluttavan sen enempää energiaa viihtyessään kevyissä huveissa kuin keskittyessään uuteen, vaativaan tehtävään. Aivomme eivät tosiaankaan kuluta energiaa sillä tavoin kuin esimerkiksi auto tai kahvinkeitin. Ne eivät lisää kierroksia kuten moottori tai edes edellytä sydämenlyöntien ja verenkierron nopeuttamista kuten lihakset tehdessään työtä.

Emme hengästy ajatellessamme, sillä aivomme käyttävät happea ja ahmivat kaloreja melko tasaisesti pitkin päivää. Aivot eivät kuumeisesti pumppaa ajatuksia. Tietyt tunnetilat saattavat kiihdyttää meidän sydäntämme, mutta se ei tähtää aivojen toiminnan parantamiseen vaan lihasten herättelemiseen.

Edes sähkökäyrissä ei näy merkittävää toiminnan lisääntymistä - ainoastaan aktiivimmat alueet siirtyvät aivojen osasta toiseen. Tästä on jopa tehty se new-age piireissä yleinen päätelmä, että käyttäisimme aivojemme potentiaalista vain murto-osan. Me kyllä käytämme aivojamme varsin monipuolisesti, mutta eri toiminnoissa aktivoituvat eri alueet.

Käytämme kulloinkin aivoistamme vain 10-15-prosenttia, koska kävellessämme emme syö ja syödessämme emme puhu - ja puhuessamme me olemme huonoja kuuntelijoita. Kulloinkin aktivoituvat tietylle toiminnalle tärkeät alueet - ja sille, että kaikki aivojen alueet yhdenaikaisesti säpinöivät on nimitys "epileptinen kohtaus".


Huippusuorituksen mahdottomat haasteet

Aivojen huippusuoritus ei tapahdu sähköverkon ylikellottamisella tai lämpöenergian lisääntymisen avulla. Aivot asettuvat otolliseen työtilaan tiettyjen kemikaalien - etupäässä dopamiinin käskystä. Keskittymistä vaativat tehtävät eivät varsinaisesti tehosta aivojen kokonaistoimintaa - ne vain keskittävät aktiviteettiä aivokuorella ja kuluttavat samalla välittäjäaineita, minkä seurauksena välittäjäaineet joko vähenevät tai niitä tunnistavat sensorit nostavat toleranssiaan ja lakkaavat reagoimasta.

Miksi näin sitten on? Miksi aivomme on suunniteltu siten, että ne voivat väsyä niin helposti?

Ensinnäkin on muistettava, että aivoja ei ole suunniteltu. Tietoinen ajattelu, kuten me sen ymmärrämme, ei ole aivojen normaali ja ensisijainen funktio. Aivojen ensisijainen funktio on passiivinen reagoiminen sisäisiin ja ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Kasvien ja hyönteisten hermosolut osaavat reagoida, aivan kuten ihmisenkin aivojen solut useimmiten vain reagoivat - meidän sitä juurikaan tiedostamatta.

Aivojemme alkuperäiset, evoluutiossa vanhimmat alueet säätelevät liikettä ja ruumiintoimintoja - sekä tarpeiden tyydyttämistä ja suojelevaa varovaisuutta. Silloinkin, kun emme varsinaisesti ajatuksissamme keskity mihinkään, silmämme ja korvamme ovat tietynlaisessa luontaisessa valppauden tilassa, valmiina tunnistamaan liikettä, tuttuja kasvoja, vaaroja jne. Katseemme huomaamatta siirtyy sinne, missä televisioruutu tai mainosvalot välkkyvät. Silmäkulmasta, näkömme äärialueilta me saatamme aivan yhtäkkiä spotata kivan näköisen perseen.

Yhteiskunta asettaa meille kuitenkin toisenlaisia vaatimuksia. Nykyihmiselle on tullut vieraaksi se ajatus, että keskittyminen olisi poikkeuksellinen kriisitila - vaikka sitä se juuri on evoluution näkökulmasta. Mietiskely, lukeminen, opiskelu ja koko sivistyneen kulttuurin arki on kehollisesti aivan yhtä vieras tila kuin jatkuva istuminen. Vaistojemme näkökulmasta se on myös suuren riskin ottamista, antautumista vaaraan.

Keskittyessämme kirjaan me unohdamme ulkomaailman ja vaistomme sanovat, että se on iso riski. Luonnossa kovinkaan monella eläimellä ei ole varaa haaveilla. Liskojen, lintujen ja nisäkkäiden aivoja ei ole suunniteltu unelmointiin vaan tarkkailuun ja reagointiin: pakenemiseen ja puolustamiseen. Ehkä siksi me pidämme elokuvista, joissa on läsnä vaaran tuntu. Olemme vieraantuneet sellaisesta valppaudesta.

Wittgenstein sanoi, että jos leijona osaisi puhua, me emme ymmärtäisi sitä (kiitos sitaatista Miki). Ehkä sivistyksen näkökulmasta tämä on totta, mutta luulen, että leijona osaisi arvostaa James Bond elokuvia. Mitä niissä tapahtuu? Niissä väijytään, hiiviitään, vuoroin jahdataan ja vuoroin juostaan pakoon, matkustellaan, painiskellaan, tapetaan, syödään hyvin - ja paritellaan.

Toimintaelokuvan toimiva kaava: koko ajan, alusta loppuun yhtä säntäilyä savannilla.

Myös television kokkiohjelmaa katsellessani saatan vajota rentoutuneeseen tilaan. Ehkä sellainen passiivisuus on lähempänä alkuperäistä aivojemme perustilaa, eli sosiaalista hengailua tai ulkomaailman tarkkailua. Se ei tunnu vaativan erikoisia ponnisteluja. Todennäköisesti television seuraaminen ei aiheutakaa aivoissa dopamiinin liikaeritystä, kuten esimerkiksi tenttiin lukeminen tai koekysymyksiin vastaaminen. Tietenkin meissä on yksilöllisiä eroja, mutta toisinaan tunnistan ainakin itsessäni sen Jukolan veljesten vimmaisen halun rikkoa ikkuna ja paeta virkavaltaa kauimpaan pöpelikköön.


Kun katse kääntyy sisään päin, silmämme eivät ole niskassa

Lukeminen, matemaattisten ongelmien ratkaiseminen, kaikenlainen suunnittelu ja pakotettu keskittyminen väsyttävät aivoja, koska ne kemiallisten käskytyksen välityksellä pakottavat aivot pois normaalista yleisvalppauden ja hengailun tilasta.

Mitä varsinaisesti yritän sanoa on tämä: jos hiivit ostarilla hengailevan lökäpöksyisen purkkaa jauhavan teinin luokse takaa päin ja yrität yllättää hänet, hän saattaa kääntyä ja sanoa: "What the fuck!", "Vitun hiippari!" Nuoret vielä kouluttavat toisiaan varovaisuuteen, kuten luonto määrää. Heillä on siihen tarkoitukseen kaikenlaisia jäyniä.

Jos henkilö sen sijaan on keskittynyt pelaamaan jotain peliä kännykässään tai näppäilee tekstiviestiä, hän tuskin huomaa sinun lähestyvän. Lukeminen, opiskelu, teknologia ja keskittymistä vaaativa työskentely ajaa aivomme luonnottomaan tilaan, jossa näköpiirimme kapenee ja emme havainnoi ympäristöämme.

Katsele vaikka pihapiirissäsi hääriviä oravia. Ne saattavat keskittyä käpyynsä sekunnin murto-osaksi. Mutta sitten ne taas epäluuloisina kurkkaavat olkansa ylitse. Ne ovat helvetin neuroottisia eläimiä. Ne vaikuttavat ihan AD-HD:lta, kun pyörittävät päätään levottomina ja säntäilevät milloin minnekin.

Sanotaan, että kun ihmisen pelaa tennistä, hänen kykynsä tulevat parhaiten esiin. Täytyy tarkkailla, reagoida, ennakoida vastustajan tekoja, suunnitella oma taktiikka ja iskeä salamannopeasti - kuitenkaan väsymättä. Orava tai tennispelaaja ovat lähempänä sitä tehtävää, mihin aivomme on evoluutiossa kehittynyt.

Dopamiinin, eli mielemme älylliseen työskentelyyn virittävän välittäjäaineen, erittyminen muistuttaa tietyssä suhteessa addrenaliinin erittymistä - kumpikin ajaa meidät hetkelliseen, kemialliseen poikkeustilaan, ääritilaan, jota meidän olisi tarkoitus kestää vain lyhyitä jaksoja kerrallaan.


Sillä se lähtee millä on tullutkin - kemian tuotteilla

Opiskelija, taiteilija, filosofi tai kuka tahansa Kelan lomaketta täyttävä ihminen väsyy, koska sellainen järkevyyden huippuhetki edellyy aivoilta pitkäkestoista tilaa, johon hermoratoja ei ole alun perin suunniteltu - tai siis tuollaisen tilan olisi tarkoitus olla lyhytaikainen. Kun dopamiinivarastot ehtyvät tai kun reseptorien toleranssi kasvaa, sitä seuraa sekava ja tokkurainen olotila. Katse harhailee, on vaikea keskittyä mihinkään. Koko päivä menee yleensä hukkaan, jos aamulla on tentti tai jos täytyy täyttää lomakkeita. Toipuminen normaalitilaan vie aikansa.

Henkisten ammattien ihmiset - tai valkokaulustyöntekijät ylipäänsä - kuluttavat paljon alkoholia, koska alkoholin on osoitettu erittäin hyvin rentouttavan aivoja, jotka kärsivät dopamiinivajeesta. Alkoholi toimii aivoissa suorastaan dopamiinin lailla - tosin on monia muitakin vaikutuksia.

Muutama tuoppi olutta pehmentää hyvin tehokkaasti sen ahdistavan ja levottoman hermotutinan, johon monta päivää kestänyt keskittynyt aivotyö on johtanut. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se vain toimii.


PS. Nyt unohdin koko alkuperäisen teeman, joka liittyi keskiarvoihin. Niin, jonkinlaista neroutta on mielestäni se, että ihminen osaa säännöstellä voimiaan. Sellaisen ihmisen minäkin ennemmin palkkaisin tärkeään virkaan. Klassisissa neroissa on se huono puoli, että he silloin tällöin vain romahtavat ja sekoilevat. Heitä ei löydy mistään, ellei sitten sängyn pohjalta. He eivät osaa hyödyntää edes sunnuntaita, koska eivät tunne koko lepäämisen ajatusta silloin, kun inspiraatio on iskenyt. He vain puurtavat kunnes eivät enää jaksa. Porvarilliseen elämään tottunut saattaa oudoksua sellaisia ääritaipumuksia.

PPS. Pyydän anteeksi, jos en tässä kirjoituksessa ehkä käyttänyt oikein joitakin neurologisia käsitteitä. Olen poiminut mielikuvani sieltä täältä tieteellisistä artikkeleista, ja yrittänyt rakentaa omaa, yksilöllistä ymmärrystä, jota häiritsee oma indigo-lapsellinen näkökulmani. Kokonaiskuvani aivojen toiminnasta on varmasti hyvinkin puutteellinen. En tavoittele tieteellistä uskottavuutta vaan luonnostelen vapaasti teoriakehystä, joka parhaiten selittäisi joitakin havaintojani. Ajateltakoon vaikka, että koko teksti on kaunokirjallinen tuote, maanantaiaamun tilitys, kun tunnu olevan voimia alkavalle viikolle.