John Dewey julkaisi aikoinaan filosofian ja tieteellisen ajattelun klassikon nimeltään Pyrkimys varmuuteen. Juuri tästähän kai pitäisi olla kyse tutkijan tiedonjanossa: virheellisten oletusten erottamisesta oikeista. Deweyn kirja on valtaosiltaan hyvin kirjoitettu ja suosittelen sitä kaikille.
Länsimaisessa, klassisessa tieto-opissa on kuitenkin vakavia puutteita. Yksi on se, ettei osata erottaa kahta inhimillisen tietämyksen lajia: ensinnäkin pätevää tietoa ja toisaalta tietoa, jolla voi päteä.
Klassinen epistemologia ei kykene vastaamaan siihen kysymykseen, mikä tieto on arvokasta. Se ei myöskään osaa sanoa mitkä kysymykset herättävät uteliaisuutemme - tai minkälainen lööppi myy parhaiten. Se, onko tieto todenmukaista vai ei, on loppujen lopuksi hyvin kapea kysymys. Kaiken toden tiedon joukosta me useimmiten valitsemme ennemmin tietää jotain ihan muuta kuin mitä filosofit ovat suunnitelleet.
Filosofia tai tutkijaa kiinnostavat tiedon perustat, mutta useimmille on yhdentekevää kuinka tietoon on päädytty. Tiedon tarkoitus ei ole vakuuttaa - sen tarkoitus on palvella jotakin käytännön tehtävää. Jotta luulosta tietoon pääsisi mahdollisimman vähällä vaivalla, tunnetaan varmuuteen monta oikotietä.
Olisi vaikea kuvitella, että yhteiselämästä tulisi mitään, jos ihmiset kaiken aikaa epäilisivät toisiaan. Mistä tiedät? Kuka sanoin niin? Miten sen todistat? - Niinpä ihmisen perustila on luottamus. Jos aikuinen sanoo jotain, niin lapset useimmiten uskovat. Varmuuden tunnetta voidaan vahvistaa myös kepilla ja uhkauksilla.
Vanhojen ihmisten vakavalla äänelläesittämät väitteet on syytä ottaa vakavasti, koska sienet ja marjat voivat olla myrkyllisiä ja koska suvussa periytyneet taidot ovat pitäneet hengissä tähän asti. Kun pappi tai poliitikko on äänessä, useimmat uskovat häntä jo siksi, että epävarmuus on epämukava tila. Paljon kivempaa on elää varmuudessa.
Koska valtaosa ihmisistä jo valmiiksi osaa elää varmuudessa, voisi sellaisia kirjoja kuten "Pyrkimys varmuuteen" pitää jonkinlaisena elämän perustaitojen oppaana ihmiselle, jolta puuttuu tietty synnynnäinen kyky - tässä tapauksessa kyky elää varmuudessa (tai kuolla varmuudessa - tai taito tappaa varmuudessa).
Ylimääräisiä tarpeita?
Filosofit ja tutkijat ovat outoa sakkia, koska he vaativat jotain, mikä muiden silmissä on jo annettua. Heillä on tyydyttämättömiä tarpeita - kuten tarve saada todisteita tai tarve kuulla perusteluja. Miksi heille ei riitä ruoka ja juoma ja katto pään päällä?!
Olemme eläneet outoja aikoja sikäli, että yhteiskunnat, jotka ovat luopuneet varmuudesta, ovat menestyneet paremmin kuin ne, joilla varmuutta on ollut riittämiin. En tiedä jatkuuko tilanne enää kauaa samana, sillä tietoa on yhä enemmän tarjolla ilman varmistelun vaivannäköä. Tietoon tarjotaan nykyään riittämiin oikoteitä.
Ehkä nykyään on jo mahdollista luoda tehokas yhteiskunta ilman tiedettä. Viimeisen 200 tai 400 vuoden tutkimuksen tulokset voidaan vain omaksua annettuina - nopealla varmuudella, vain napsaista ilmasta kuin Herran ilmoitus. Onhan mahdollista sekin, että Afganistanissa voi lukutaidottomalla lapsella olla rynnäkkökivääri - miksei sitten myös tieteestä mitään ymmärtämättömällä voisi olla puhelinta, autoa, tietokonetta ja hyväpalkkaista ammattia. Eihän operoimiseen tarvita taustatietoa - vain käyttömukavuutta ja käyttövarmuutta.
Ihmisen ei tarvitse tehdä tutkimusta tai perehtyä asioihin omakätisesti - tarkkaan rajatun tehtävän osaamiseen riittää kyllä oikoteitä, ja samoin oikoteitä riittää vastuullisiin virkoihin, kunhan vain luottaa siihen mitä sanovat isä ja äiti - tai pappi, pomo ja poliitikko.
Miksi omaksua epävarmuutta, kun sen voi ulkoistaa filosofeille? Miksi omaksua skeptisyyttä, kun joku jossain muualla jo kärsii sen vaivan? Jos kysymysten esittäminen jossain päin maailmaa johtaa hyödyllisiin vastauksiin, voi uskosta oikotien löytänyt ihminen vain poimia ne itselleen ilman kyselemisen vaivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti