Tämä ei ole niinkään arvostelu vaan joululahja itselleni ja kaikille jotka tätä sattuvat lukemaan. Mietin mistä olisi kiva kirjoittaa? Mikä olisi sellainen ilmiö tai henkilö, joka olisi liikuttanut minua ja tuntunut merkittävältä myös alkuinnostuksen jälkeen - jotakin mistä jaksaisin turista tuntikausia ilman sen kummempaa otsalohkolla puristettua tahtotilaa?
Vaikka 20 miljoonaa ihmistä olisi kuullut tietystä internet-ilmiöstä, se ei vielä tarkoita että jokainen olisi. Ehkä Suomessakin siis vielä elää muutamia ihmisiä, jotka eivät ole tutustuneet James Rolfen tuotantoon - vaikka heidän mahdollisesti olisi ollut syytä. Ja vaikka he olisivatkin jo nähneet kaikki AVGN-videot, niin ehkä heistä on kiva kuulla jonkun toisen fiiliksiä ilmiön ääreltä.
Kiva on päivän sana, joten aloitan kivalla ja ajankohtaisella videolla: Bible Games
Angry Nintendo (tai Video Game) Nerd, eli AVGN on päässyt ehkä lähimmäksi jotain sellaista mitä kutsuisin "eeppiseksi sukupolvikokemukseksi". Isovanhemmillani oli Talvisota ja Paavo Nurmi, vanhemmillani oli Beatlesit ja Kekkonen - ja meillä 80-luvun lapsilla on Kuusnepa ja 8-bittinen Nintendo.
Olen varma että 2050-luvun teinit joutuvat yleisessä saunassa sietämään sitä, että eläkeläiskamujeni kanssa jaarittelen siitä kumpi oli kovempi, Sonic vai Mario.
Koska pelejä on alusta alkaen yritetty kaupata muun viihteen oheistuotteena, laajenevat niiden kritiikit väkisinkin kommentoimaan populaarikulttuurin myyttejä ja koko länsimaista kulttuuria. Sarjakuvista ja elokuvista tunnetut brändit tuottavat usein huonoja pelejä, mutta tarjoavat loistavia mahdollisuuksia laajaan yleisöön vetoaville ja silti älykkäille kritiikeille:
Teräsmies - Superman (N64)
Batman - Part 1, Part 2
TMNT - Teenage-Mutant-Ninja-Turtles
James Rolfe on about ikäiseni ja olemme lapsena pelanneet monia samoja pelejä samoilla pelikonsoleilla (itse tosin omistin SEGAn, enkä Nintendoa - ja Commodore 64:sen enkä Ataria), mutta se ei ole oleellista. Tärkeintä on se, että tunnistan hänessä samat ilot ja surut - tai ehkä pikemminkin samat turhautumisen ja tylsistymisen tunteet. Videoiden viihdearvo on oikeastaan aivan toissijaista ja tärkeämpää minulle on ollut itsetuntemusta lisäävä oman nörttiyteni kohtaaminen. Peliarvostelujen kautta olen voinut käsitellä lapsuusmuistojani ja säästänyt suuren summan terapiaistunnoissa.
VAROITUS: Seuraava video on vakava, syvällinen ja ihan järisyttävän päräyttävä: the dragon in my dreams
Vihaisen nörtin raivareista näkyy hyvin se, kuinka vielä 80-luvulla useimmat pelit olivat käsittämättömän vaikeita. Niitä ohjelmoivat yksittäiset henkilöt tai muutamien nörttien hikipajat, eikä pelejä testattu koekäyttäjillä ennen julkaisua. Monet peleistä myös suunniteltiin ensin kolikkoautomaateille, ja niiden koko tarkoitus oli olla mahdottomia läpäistä. Ne yrittivät tappaa pelaajan joka käänteessä nyhtääkseen tältä lisää kolikoita. Kun samat pelit käännettiin kotikonsoleille, ei niiden vaikeustasoa ymmärretty tietenkään alentaa. Monet epäsosiaaliset ja aikuiset pelisuunnittelijat (perheettömät opiskelijat) eivät tuntuneet myöskään huomioivan sitä, että useimmat pelaajista olivat pikkulapsia.
80-luvulla peleihin liittyi myös kokonaan toinen filosofia, jota viihdemarkkinoiden tehokkuus ja populistiset myyntistrategiat eivät olleet turmelleet. Valtaväestössä pelaamista halveksittiin ajanhukkana, mutta alan sisällä siihen liitettiin outoa X-sukupolven ihailua. Pelaaja haluttiin nähdä huippuälykkäänä teknologia-ajan gladiaattorina, jonka refleksit hioituisivat täydellisiksi haasteiden myötä.
Katso vaikka elokuvat Viimeinen suuri seikkailu (1984) tai Tron (1982), niin saat esimakua varhaisen tietokoneajan ihmiskuvasta, jossa nörttien (siis kenen tahansa pelien harjaannuttaman sankarin) yli-inhimilliset kyvyt paljastuvat.
Ninja Gaiden (linkki 1): Cinemassacre - Ninja gaiden
Ninja Gaiden (linkki 2): Screwattack - Ninja gaiden
(Kaksi linkkiä siltä varalta että jollakin on samanlainen surkea mokkula kuin meillä, joka temppuilee tiettyjen videoformaattien kanssa.)
Monet ikimuistettavimmista peleistä olivat juuri niitä, joita oli lähes mahdoton läpäistä. Niiden päihittäminen tuntui Mount Everestille kiipeämiseen verrattavalta, äärirajoille pakottavalta saavutukselta - ja teiniviiksien kutina yläleuassa on aina pakottanut miehet tarttumaan mahdottomiin yrityksiin.
80-luvun ihmislajia jalostavat pelaamisen kehityssuunnat jäivät utopiaksi, mutta yhä edelleenkin vihainen nörtti kykenee ilmaisemaan videoillaan nuoruutensa periksiantamaattomuuden ja miehisen itsepäisyyden energiat.
Contra-memories: Gametrailers - Contra
Kuten postmodernin renessanssi-ihmisen ammatinkuvaan kuuluu, on James Rolfe enemmänkin piilosivistynyt diletantti kuin yhden asian velho. Huonojen pelien ohella hän arvostelee huonoja elokuvia sekä tarvittaessa jopa tulostimia, hotellihuoneita, kengännauhoja tai maksullisia vessoja.
Konsolipelien lisäksi James arvostelee klassisia lautapelejä, ja hyväksyy mukaan myös paremmat pelit - niinpä videoihin liittyy paljon positiivisempia nostalgian tunteita. Suosittelen lämpimästi:
Board James: Dragonstrike
Board James: Key to the Kingdom
Board James: Hero Quest
(Päädyin valitsemaan nämä kolme peliä ehkä siksi, että rakastin nuorena fantasia-Ropeja ja elämässäni oli myös larppaus-vaihe.)
Muutamia esimerkkejä loistavan huonoista elokuvista:
CineMassacre:Troll-trilogy
CineMassacre:Inframan
CineMassacre:Laserblast
CineMassacre:Megaforce
Vielä muutamia linkkejä nörtin parhaimpiin peliarvosteluihin:
AVGN: Bible Games II
AVGN: Plumbers dont wear ties
Kyseisen tyypin videoita on vuosien varrella syntynyt yli 300, joten jos huumori yhtään osuu kohdille niin aikaa nielevän addiktion vaara on enemmän kuin todennäköinen. Ladatkaa siis lautaselle reilusti lanttulaattikkoa ennen kuin lähdette nörtti-maratonille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti