Kutsu HPC-antologiaan!

KUTSU KAIKILLE OPEN MIC -KÄVIJÖILLE!

Helsinki Poetry Connection julkaisee syksyllä 2012 historiansa ensimmäisen runoantologian.

Kuten HPC:n järjestämillä klubeilla, myös kirjassa on oma OPEN MIC -osio. Etsimme siihen nyt esiintyjiä. Emme voi luvata, että julkaisemme kaikkien halukkaiden tekstejä, mutta kuitenkin kattavan näytteen siitä millaista matskua klubeilla loppuillasta on nähty.

Keräämme kirjaan myös hyviä tarinoita ja anekdootteja HPC:n historiasta. Otamme vastaan myös valokuvia, jos saamme julkaista ne tekijän nimellä ilman erillistä korvausta.

A. Lähetä meille siis räp-lyriikkasi, runosi tai spoken word -tekstisi (max 3 kpl tai 3 sivua.)

B. Lähetä meille lyhyt tarina jostain mitä HPC:n illassa on tapahtunut tai valokuva, joka kertoo sen kaiken yhtä hyvin.

Osoitteeseen:
hpc.antologia@gmail.com - 12.4. mennessä!

Hyväksymme tekstejä vain henkilöiltä, jotka ovat joskus esiintyneet klubeilla: joko kutsuvieraana tai open micissa. Liitä tekstiin siis lisäksi lyhyt kuvaus itsestäsi - ellet sitten ole niin varma siitä, että muistamme sinut muutenkin.

Kaikki HPC-antologiassa mukana olleet henkilöt saavat ilmaisen tekijänkappaleen, kun kirja ilmestyy - sekä tietenkin kutsun julkaisubileisiin.

Terveisin
Juho, Aura, Harri ja Kasper

Kilpikonna ja jänis

ETIIKAN SIVUPOLKUJA 3B: Tasavertaisuuden kritiikki.

Haluan muotoilla aristokraattisen etiikan vielä hieman uudella tavoin:

Usein on parempi olla muiden yläpuolella kuin muita vastaan.

Tasapuolisuuden vaatimus on tietynlainen itsestäänselvyys ja sellaisena vaarallinen. Ensinnäkin tasapuolisuuden harha tarjoaa rikkaille ja vahvoille tekosyyn piittaamattomuuteen. Esimerkiksi Atlantin takana tämä näkyy ehtymättömänä uskona järjestelmän parhauteen. Toistuvasti populistiset republikaanipoliitikot kiistävät kansainvälisiä tutkimustuloksia, jotka sijoittavat USA:n vaikkapa sairaanhoidossa tai koulutuksessa kehitysmaiden tasolle.

Nuo tutkimukset ovat valheellista propagandaa, sillä onhan kyseessä maailman paras valtio. Tällainen itsepetokseen perustuva kansallisylpeys on sammuvan aristokratian yritystä ylläpitää itsetunnon kulisseja - ja valitettavasti harha on myös onnistuttu kauppaamaan monille kansalaisille. Todellinen kansallisylpeys merkitsisi huolta kansakunnan tilasta, eikä röyhkeää itsekehua.


Tasavertaisuuden harhasta todellisen tasavertaisuuden harmeihin

Voittajien on mielekkäämpää selittää itselleen, että heidän voittonsa on saavutettu tasavertaisessa kilpailussa. Silloin heidän saavutuksensa tuntuu merkittävämmältä. Tasapuolisiin olosuhteisiin saadaan yleensä kaksi eri vastausta riippuen siitä, kysytäänkö rikkailta vai köyhiltä. Rikkaat sanovat, että kaikilla oli elämässä samat mahdollisuudet - ja köyhät kokevat, ettei ollut.

Köyhillä on kuitenkin paha taipumus matkia rikkaita teoissa ja mielipiteissä. Monikaan ei halua julkisesti tunnustautua epäonnistujaksi, ja voittajien mielipiteiden matkiminen tuntuu mielekkäältä ehkä myös siksi, että niiden uskotaan olevan taustasyynä heidän menestykseensä. Miljonäärien mielipiteissä täytyy olla miljoonia houkuttelevaa taikaa! Esimerkiksi menestynyt humpuukikirja The Secret perustuu tämäntyyliseen oletukseen.

Tasavertaisuus on vaarallista myös silloin kun se toteutuu liian hyvin. Kaksi tasavahvaa hirveä ovat todennäköisempiä vahingoittamaan toisiaan kuolettavasti, sillä kumpikin uskoo mahdollisuuksiinsa, eikä peräänny.

Lähtökohtaista tasavertaisuutta tavoitteleva ideologia lietsoo julmaa kilpailua. Tasoryhmiä tai muita paremmuuteen perustuvia tasoituksia ei tunnusteta, joten pelatessaan tennistä lapsia vastaan aikuiset eivät pehmennä lyöntejään. Kaikki ovat samalla tasolla ja saavat saman kohtelun.

Tieteellinen ajattelu, taide ja myös eettinen toiminta edellyttävät tiettyä aristokraattista asennetta, sillä niihin sisältyy alttius olla piittaamatta yleisestä mielipiteestä. Galileo ei olisi koskaan saavuttanut mitään - tai myöskään joutunut vaikeuksiin - ellei hän olisi uskaltanut asettaa kokeellista menetelmää ja tiedettä kirkon virallista kannan yläpuolelle, uskoa oman metodinsa ja todistusaineistonsa paremmuuteen.

Usein on tarpeellista asettaa arvoja, henkilöitä tai asioita toisten yläpuolelle. Se vain ei saa perustua essentialismiin, eli uskoon paremmuuden olemuksellisestä pysyvyydestä. Paremmuus on tilannesidonnaista ja muuttuvaa. Tällainen arvorelativismi ei tarkoita että kaikki olisi yhdentekevää - vain, että asioiden historiallinen arvo voidaan arvioida uudelleen. Jopa kauniisti kimaltavan kullan kurssi heilahtelee ylös ja alas kuin minkä tahansa hyödykkeen.

Tasapuolisuuteen tähtääminen kilpailuasetelman luomiseksi johtaa pahimmillaan siihen, että jos kaveri kaatuu niin kukaan ei käänny auttamaan. Kenelläkään ei ole varaa erottautua joukosta. Kuvitellaan päinvastoin, että Ranskan ympäriajossa olisi joku aatelissyntyinen etuoikeutettu, jolle merkitään jo lähdössä pari tuntia tasoitusta. Häntä varmasti vihataan, mutta tällaisella ihmisellä on mahdollisuus kunniansa säilyttämiseksi uhrata aikaansa yhteiseen hyvään. Hänellä on kaksi mahdollisuutta voittaa: joko voittamalla tai uhraamalla voittonsa.

Usein mietin näitä esseitä kirjoittaessani, onko mahdollista ilmaista sama asia kaunokirjallisessa muodossa. Voi olla että silloin viesti välittyisi tehokkaammin. Tällä kertaa tulin tehneeksi molemmat.


Satu jäniksestä ja kilpikonnasta

Jänis oli tunnettu nopeudestaan, eikä pelännyt rehvastella. Se oli monet kerrat puikahtanut kettua tai haukkaa pakoon ja nyt se mahtaili sillä, ettei kukaan päihittäisi sitä juoksukilpailussa.

Metsän eläimet olivat muutamina vuosina yrittäneet järjestää urheilukilpailuja, mutta ongelmana oli yleensä se, ettei keksitty lajeja, joissa osanottajat olisivat tasavertaisia. Kullakin eläimellä oli omat vahvat lajinsa ja otteluista puuttui jännitys.

Toinen ongelma liittyi turvallisuuden takaamiseen. Vahvemmat eläimet helposti pistelivät heikommat poskeensa, jos vain saivat siihen tilaisuuden.

Jänis tahtoi saada mahdollisuuden todistaa itsensä, mutta kukaan ei halunnut asettautua sitä vastaan. Kettu olisi kyllä suostunut, mutta jänis ei hyväksynyt yhteislähtöä samalta viivalta. Aiemmin talvikisoissa kettu oli jo yrittänyt syödä jäniksen, kun he olivat sattumalta saaneet jäähallin katsomosta vierekkäiset istumapaikat.

Kukaan ei halunnut kilpailla, mutta kisat kiinnostivat – ja niinpä kilpikonna suostui ihan vitsin vuoksi osallistumaan. Nähdessään vastustajansa jänistä hävetti. Hän mietti oliko tässä mitään järkeä. Kaikki vain nauraisivat kummallekin.

Kilpailupäivänä jänis tiiraili katsomoon, eikä nähnyt kettua missään. Hän oli aivan varma, että kettu olisi asettunut kytikseen juoksuritin varrelle. Niinpä jänis halunnut pitää mitään kiirettä. Jos kettu oli jossain pusikossa piilossa niin antaisi kilpikonnan mennä edeltä. Ihan loppusuoralla jänis sitten kiitäisi ohitse – stadionilla kun ei ollut mitään erityisiä piilopaikkoja lähellä rataa.

Starttipyssi pamahti ja kilpailijat lähtivät matkaan. Kilpikonna mennä taapersi ja jänis eteni varovaisin loikin – pysähtyen välillä ikään kuin venyttelemään lihaksiaan tai lämmittelemään ristihyppelyllä.

Ensimmäisen kilometrin matkaan kilpikonnalta kului yli tunti. Jänis mietti että olisi pitänyt sittenkin sopia 400 metrin, eikä 5000 metrin matkasta.

Jänis laski, että jos kilpikonna ei kyennyt tuota kovempaan vauhtiin, hänellä olisi hyvinkin useampi tunti kulutettavana. Koska jänis oli sekä metsätieteiden että kasvatustieteiden maisteri, hän voisi yhtä hyvin kuluttaa aikansa johonkin hyödylliseen.

Reitti ohitti vanhan pöllömuorin talon ja jänis tiesi, että pöllömuori oli nykyään puolisokea. Jänis oli aiemminkin käynyt auttamassa vanhaa mummoa lukemalla ääneen tälle saapunutta postia. Niinpä jänis poikkesi kylään.

Pöllömuori oli saanut uuden kännykän, eikä ymmärtänyt käyttöohjeita. Jänis opetti muorille miten tekstiviestit sai luettua ja talletti sukulaisten numerot puhelimen muistiin. Hän myös kytki päälle isommat kirjainfontit ja muut helppokäyttötoiminnot.

Pöllömuori oli kiitollinen avusta ja vaati, että jänis jäisi juomaan teetä. Jänis ei kehdannut kieltäytyä, joten mummon luona vierähti ainakin tunti.

Kun jänis jatkoi matkaa, hän uskalsi jo juosta rivakampaa vauhtia. Hän päätteli, että jos kettu olisi kaiken tämän ajan maannut kytiksellä, hänen jalkansa olisivat niin kankeat makaamisesta, ettei jäniksellä olisi mitään murheita.

Pian jänis saavuttikin jo kilpikonnan, mutta silloin häntä kohtasi yllätys. Kettu oli kääntänyt kilpikonnan selälleen ja kusta lorotti tämän päälle. Sillä tavoin kettu yritti saada kilpikonnan haukkomaan henkeä ja paljastamaan päänsä kovan kuoren sisältä.

Jänis loikki paikalle ontuen toista takajalkaansa ja valitti ”voi voi voi, nyrjäytin nilkkani, ja nyt kilpikonna varmasti on jo maalissa.”

Kettu ei ollut vielä huomannut jäniksen lähestyvän, joten juoni meni täydestä. Kettu siirsi huomionsa hetkeksi jänikseen ja silloin kilpikonnalle tuli mahdollisuus iskeä. Todellakin: se nappasi nokallaan kiinni ketun hännästä ja puri niin kovaa kuin pystyi.

Kettu kiljaisi ja säntäsi juoksuun – mutta kilpikonna ei irrottanut otettaan. Jänis nauroi kippurassa, mutta tajusi sitten minne päin kettu oli matkalla – pomppivan kilpikonnaperävaununsa kanssa – kohti stadionia ja maaliviivaa.

Jänikselle tuli kiire. Hän pinkaisi ketun perään ja pian stadionilla odottavaa yleisöä kohtasi yllätys. Ensimmäisenä portista ilmestyi näkyviin kirkuva kettu ja tämän hännässä laahautui selällään märkä kilpikonna, jonka perään maahan piirtyi hento kusivana. Aivan kannoilla juoksi jänis.

Viimeisellä sadalla metrillä jänis saavutti ketun ja hyppäsi kilpikonnan päälle. Kettu ulvaisi, kun taakka miltei kaksinkertaistui ja sen juoksu pysähtyi kuin seinään. Kilpikonna päästi irti ja kiepsahti jaloilleen. Jänis kieri pölyssä ja ketun häntä näytti kynityltä. Se oli liian tuskissaan edes ajatellakseen ruokaa.

Kilpikonna oli pitkästä aikaa jaloillaan ja hahmotti tilanteen. Se suuntasi kohti maalia. Matkaa oli enintään 20 metriä.

Tällä kertaa jänis oli oikeasti satuttanut jalkansa rytäkässä, eikä halunnut paljastaa sitä ketulle. Se oli kyllin ovela ja seisoi vain paikallaan nauraen. Yleisö yhtyi nauruun.

Kettu oli hengästynyt, likainen ja loukattu. Sillä ei käynyt mielessäkään, että se saisi jänistä kiinni, joten se vain luikahti katsomon alle häpeissään ja juoksi metsään nuolemaan haavojaan. Jänis ei tehnyt muuta kuin katsoi vierestä, ja sillä aikaa kilpikonna ylitti maaliviivan.

Kilpikonna oli voittanut, mutta se ei jäänyt odottamaan kukitusta. Se löyhkäsi virtsalle ja suuntasi kohti jokea. Jos tällä saavutuksella saattaisi joskus ylpeillä niin tänään ei ollut se päivä.

Ethics of Läsnäolo

VAIHTOEHTOISIA ETIIKAN TEORIOITA 2/5.

My main subject is Finnish language, so my philosophical approach is often linguistic. I have come to believe that our native language has a lot to give to the international discussion – which often is based on concepts from Latin, Greece, English or German language. There are two Finnish words that I find quite exiting and exotic from foreign perspective: läsnäolo and huomaavaisuus. They both express some type of awareness. They belong mainly to the realm of ethics, where they are perhaps a tool for creating some new philosophical divisions.

I start by placing them inside more classic division:

All philosophical ethics today have certain common ground: they try to accomplish some form of general agreement and point out some universal criteria for judging personal actions. Science in general shares this attempt: search for truths that don’t require constant babysitting. They are sound and stable – reliable codes for creating a reliable society.

Religion often seeks something else: good will in live action. Most famous is the story of Good Samaritan. Jesus doesn’t ask if he was a utilitarian or God fearing man. The story doesn't focus on “why”. The story simply pictures a good man in action. It’s about living in the moment, not about building sound philosophical vessels that float gallantly on the sea of academic discussion.

The same can be said about Buddhism. Modern Mahayana Buddhism believes that good action come from mindfulness – and that mindfulness is something you can practice and learn. Mindfulness is just what the Good Samaritan does: not walking past an opportunity to follow you heart – whatever it says. Not to ignore = not to be ignorant. (And also: not to use people as means but as an end.)

Couple of big questions arise here. First: How to philosophically jump this gap between knowing what is right --> acting upon it? Is it possible to live as you preach? Just like David Hume said: Inside my room everything seems to be clear – but when I step outside to the street, it gets complicated – and I seem to forget everything I ever knew about philosophical certainty. Should we abandon philosophy altogether in order to be mindfull and aware of our immanent surroundings?

Second question: What are the unsolved problems of immanence and living in the moment? There has to be problems because practically all modern philosophy steps away from solving individual issues, and transcendes from particles to universals.

Here are three already stated and quite active counter-arguments to immanence and ethics of here and now:

1) People tend to be partial (when particle events are the case): they use different guidelines if they are giving praise or judgement to their selves or their friends and family members. What this means is that somehow we must escape to universals in order to “clean” our minds from such subjectivity – but how to return from abstract ideas to the concrete? Is there any philosophic method for this turnaround? Most philosopsy seems to go well from partical to universal – but it’s a single way ticket.

2) Good Will can be just good rhetoric. If someone tells us that his motives are good, how to test him? Can we believe him? This is the second reason why statue of Justice is blindfolded: same rules for family members and same rules for good liers and bad liers. Of course it is not that simple: all western courts take persons good or ill will into consideration: penalty depends on whether the harm was intentional or not - so there already exists a compromise.

3) The state of uncertainty and anarchy without simple standards: Philosophical ethics and the written law can be seen as a one form of metrics. Just like there are measurements of feet or centimeters or miles or kilometers, there is also the measurement of crime and punishment. Philosophy can argue against these shared notions – but most people are naturally against all type of deconstruction of what is known as The Law. Our moral concepts are a social contract, just like liters and gallons, and so be it.

What about the Finnish Language then? Can it give us any new perspective?

I begin with the word huomaavaisuus. It can be translated to “politeness” or “kindness”, but they are both missing something and they have completely different connotations. Politeness is obviously a social attribute: it contains the word “polis” (word for Greek city or society). Politeness is something that comes with political skills. When you are polite, it implies that you try to make good impression of you self. So you are not playing completely without self-interest.

Etymology: Polite = "refined, elegant," lit. "polished,"

What about kindness then? Surprisingly it is also connected to nation and civil virtue. Online etymology dictionary says the following:

kindness: c.1300, "courtesy, noble deeds" …from late 14c. O.E. kyndnes meant "nation; produce, an increase."

Today kindness also implies emotinal softness. It has something to do with personal temperament. Someone is a kind person – so kindness is more connected to person, not to her singular act. Some also “shows” kindness, instead of “doing” kindness. So kindness is inside a person and he or she just brings it out to the open, showing it – depending on the other. One person can be worth our kindness, but we might not show it to someone else.



1.Huomaavaisuus

Finnish word huomaavaisuus is much more naive and trustworthy. It has no connotations of self-interest or political fame. Literal translation could be: “to-notice-the-presence-of-other”.

If you are familiar with exitentialism of Sartre or Heidegger’s dasein, this is where you say: Wow!

And that is not all. There are two different meaning for root-word “huoma-“. 1) lap of a mother, and 2) visual perception.
(Huomaavaisuus A)

It is possible to say:
Huomaatko tuon linnun? = Can you see/ did you notice that bird?

Poliisi otti rikolliset huomaansa = The police took the criminals into custody, arrested them (gently and politely – and with some irony).

Kuvassa pandan pentu on päässy emonsa huomaan = The picture shows panda cuddling in the embrace of her mother.

Huomaavaisuus somehow implies that seeing is embracing. And this is the second philosophical hurrah for Finnish Language.
(Huomaavaisuus B)

My personal opinion is clear: in the University of Helsinki we could and we should go Finnish more often – and I fear that perhaps finnish speakers don’t realize this themselves. It is philosophically fruitful language, because it has its own separate roots and lots of originality. It should be explored and exploited, but for some reason not many academic scholars have the guts to take Finnish words and bring them out to the international discussion.

Often philosophical possibilities are lost because translations from Germany and English bring with them divisions and concepts that overshadow existing Finnish concepts – which I believe are much better to begin with.

From the internet I found some other translations to huomaavaisuus: thoughtfullness, courtesy, attention to your needs etc. But what about läsnäolo?



2. Läsnäolo

Dictionary offers quite a good word here: “presence”, “attendance”.
I like the idea that läsnäolo is something like presence for two reasons. 1) charisma is connected to strong presence, and 2) läsnäolo is to be attended in the present moment. I would go so far to connect both translations into one concept…
“läsnäolo” = attendance in the present / presence of the attendant
Finally we can return to the story of good samaritan. My claim is the following: The person in the story acted the way he acted, because he was attendant in the present and had a presence of the attendant.

The ethics of läsnäolo could be something like this:
Your charisma and your will is dependant of the state of your presence. Without attending awareness of your surrounding you can’t really accomplish much in the ethics of everyday life.

In ethics is not so important how we deduct or argue for our philosophical concepts – or at least not all of our effort and awareness should be directed to such abstract things as universals.

Philosophy has traveled one way only: from particles to universals – and it has found good methods for that – but as religions says: here and now is the time to turn and walk to other direction – turn the awareness from universals to the present. When is this now? It is as soon as you can accomplish your own attendance. Could philosophy help you with that? Perhaps? If it only tried…

The ethical twist is this: Both the self and the other are not to be seen universals. They are treated as universal, yes – but not a single one thing can be noticed and percieved if it is right away reducted to universals.

Seeing is not seeing universals. Perception is not the same thing as reason, and it shouldn’t be treated as such. Ethics can’t turn around and apply itself to partical world creatures if in our mind we don’t acknowlidge the attendance of particals.

Universals give us some comfort and guidelines, but universals do not prepare us to the moment where we come face to face with the quite unique here-and-now.

Particals are the trigger of ethical motives. They are also the end in Kantian sense. The universals works as a bridge here, but how complete is the structure if it’s a one way street, as I argued?

Powerful people might fear läsnäolo, because with moral awareness comes guilty concience. But it’s a risk you should take, unless you want to live a life of abstract and fiction. Without moral coherence you can’t accomplish a state of being-here. You only see what you want to see, and most of your self-image is imaginary, because you haven’t really studied the possibilities of läsnäolo and huomaavaisuus.

Perhaps the most important notion with läsnäolo is this: you are also treated the way you treat others – by your-self, not only by others.

This is one sort of psychological interpretation of karma: If your presence is lacking, you don’t treat others with kind consideration – but at the same time your own existence is damaged: With only moderate attendance you are not giving much credit to your own emotions and experience either. Without the notice of what-is-going-on you are missing out in life and in your being.

Perhaps it is not just lucky coincidence that attendance contains the word -dance. Little attendance of others means literally less dance in life.

Aristokraattinen etiikka

VAIHTOEHTOISIA ETIIKAN TEORIOITA 3/5.

Kristillisessä hyvyydessä ei kai saisi olla kyse siitä, että osoitetaan paremmuutta? Onko aitoa kristillisyyttä se, jos ollaan muiden yläpuolella paitsi taloudellisesti myös henkisesti, osallistutaan keräyksiin ja perustetaan säätiöitä hädässä oleville. Eikö rikkaista ja kameleista ja neulansilmästä sanottu jotain, miten se menikään...?

Paremman väen filantropia on tyypillinen tuhahtelun aihe. Ensimmäisenä tulee mieleen joku amerikkalainen republikaanipohatta, joka tahtoo vähän kiillottaa julkisuuskuvaansa.

Rikkaiden anteliaisuus on kyseenalainen tapa kerätä irtopisteitä. Luulisi ennemminkin, että se vain lisää heitä kohtaan tunnettua vihaa. Kaikki säädyt tulevat nöyryytetyiksi:

Työläiset vain naureskelevat rikkaiden yritykselle hieman hyvittää ylenpalttista etuoikeutettua elämäänsä. Koulutetut keskiluokat epäilevät, että taustalla on opportunistinen juoni. Asioista normaalisti velvolliset poliitikot asetaan huonoon valoon, ja muut miljonäärit tuntevat, että nyt heitäkin myös velvoitetaan johonkin.

Hengelliset tahot syyttävät ulkokultaisuudesta tai yrityksestä ostaa taivaspaikka rahalla. Auttamatta jääneet köyhät kadehtivat muutamia onnekkaita, jotka pääsivät avusta osalliseksi - ja jopa autetut itse joutuvat punastellen hymyilemään, kun heidän hätäänsä sillä tavoin kohdistetaan valokeila. Kurjuudesta nostetut poloiset joutuvat julkisesti tunnustamaan huonouttaan ja jos ei muuta niin jäävät kiitollisuudenvelkaan ihmisille, joihin eivät osaa mitenkään samaistua.

Jos miljonääri osoittaa hyvyyttä, kukaan ei kiitä. Kaikkia vituttaa. Niinpä avuliaan aristokraatin pyrkimysten täytyy perustua vilpittömään auttamisen haluun - tai kuten alussa totesin, mahdollisuuteen tuntea itsensä muita paremmaksi.


Olen hyvä ihminen koska olen muita parempi ja toisin päin

Nietzscheläisittäin katsottuna ylenkatsominen ja tunnustettu paremmuus eivät ole mikään ongelma. Varsinainen ongelmahan on siinä, että meille tuputetaan jotakin ihmeen nöyryyttä, tuota ikivanhaa orjamoraalia.

Aristokraattien hyvyydelle voi olla jopa eduksi rahvaan ylenkatsominen. Silloin auttamista ei estä se, ettei kiitosta kuulu. Toista autetaan vaikka vastoin toisen tahtoa.

Varmuus omasta oikeassa olemisesta on tarpeen esimerkiksi silloin, jos pitää raahata kaveri a-klinikalle tai huumevieroitukseen - vaikka toisen mielestä mitään ongelmaa ei ole. Myös aikuiset kaipaisivat joskus enemmän varmuutta, jotta eivät jättäisi lastensa ylipainoa ja epäterveellisiä näiden omalle vastuulle. Tietty itsekunnioitus ja omanarvontunto saa ihmisen pitämään päänsä ja asettamaan rajoja. Aikuisen ihmisen ylpeys voidaan kuitenkin nykyään riistää hyvin helposti. Usein siihen riittää jo pelkkä avioero tai työttömyys - puhumattakaan mainosten ja television korkeisiin menestys- ja ulkonäkövaatimuksiin.

Kansakunnan lihoamisen ja taustalla on muutakin kuin arvojen murenemista ja veltostuttavia rakenteita. Tarvittaisiin myös tervettä ylpeyttä ja tunnetta omasta paremmuudesta. Tämä saattaa kuulostaa konservatiivisten arvojen puolustuspuheelta, mutta filosofiassa mitään näkökulmaa ei tulisi torjua naureskellen.

Ylpeys ja kunniantunto voivat edesauttaa hyviä tekoja myös siten, että sosiaalisten odotusten ansiosta paremmuus muuttuu velvollisuudentunnoksi. Erinomaisuudesta tulee leima, joka velvoittaa hyviin tapoihin. Hyvyyteen jää koukkuun. Aristokraattisilla hyveillä on myös hyvää oloa tuottava vaikutus, joka addiktoi auttamaan.


Hyvän olon etiikka

Itsensä tunteminen hyväksi ihmiseksi on hyvän olon etiikan perusta. Hyvän olon etiikka on myös tekemällä oppimista.

Tiibetinbuddhalaisuuteen kuuluu ajatus hyvien ajatusten ja hyvien tekojen harjoittelemisesta ilman teoriaa ja ilman mitään syytä. Meditaatiossa esimerkiksi palautetaan mieleen ihmisiä, joita vastaan tunnetaan vihamielisyyttä tai välinpitämättömyyttä. Sen jälkeen henkilöön kohdistetaan hyväksyviä ajatuksia. Harjoituksessa huomaa, että itselle tulee parempi olo, kun vitutuksesta osaa päästää irti.

Tämä ei ole kovinkaan kaukana sudenpentujen etiikasta, jossa hyviä tekoja harjoitellaan suorittamalla ansiomerkkejä. Hyvää tekemällä oppii, että siitä tulee hyvä olo. Paremmaksi ihmiseksi tuleminen ei ole loppujen lopuksi niin vaikeaa, jos unohtaa teoriat ja siirtyy suoraan toimintaan.


Realististen odotusten etiikka

Etiikka nähdään usein paitsi teoriasidonnaisena myös hyvin idealistisena ja vähän naivinakin. Etiikka voi kuitenkin olla myös täysin pragmaattista ja unohtaa transsendentaaliset arvot. Etiikka voi lähestyä käyttäytymisenä ja soveltaa siihen psykologian tai sosiologia metodeja.

On esimerkiksi huomattu, että jopa simpansseilla on hyvin yhtäläinen taju oikeudenmukaisuudesta ja tasavertaisuudesta. Jos saman tehtävän ratkaisemisesta yhdelle simpanssille antaa yhden banaanin ja toiselle kaksi, vähemmän saanut menettää hermonsa tai alkaa vähintään murjottaa.

Jos ihmislapsille jokin on tärkeää niin se, että kakku jaetaan samansuuruisiin paloihin. Tasapuolisuuden ja yhdenmukaisen arvioinnin arvostus ei ole mikään modernin ajan mullistava saavutus vaan sitä arvostetaan synnynnäisesti. Joskus reaktiona on tappelu ja joskus toinen nörtyy - mutta koskaan epäoikeudenmukaista tuomiota ei sulateta ilman katkeruutta ja pahaa oloa.


Mimesis-etiikka

Toinen perustavanlaatuinen, myös apinoilla havaittava eettinen taipumus liittyy matkimiseen. Sitä voisi kutsua mimesis-etiikaksi. Nyt en tarkoita sitä, että toistamme näkemäämme käytöstä, josta seuraa sosiaalisia palkintoja tai että matkimme Fonzieta, koska Fonzie on cool.

Mimesis-etiikan ytimessä on oletus siitä, että ihminen haluaa olla ihminen. Joskus se on tosi vaikeaa. Varsinkin nykyään meihin kohdistuu ristiriitaisia odotuksia, eikä arvoista ota kukaan mitään tolkkua.

Moderni individualismi myös syyllistää meitä, jos haluamme olle "das man" - kuin kuka tahansa. Ja silti se on hyvin perustava toiveemme - ja myös hyvästä syystä.

Das manin imitoiminen ei ole vain väkijoukkoon piiloutumista tai keskinkertaisuuteen tyytymistä. Se on autenttisuuden ja individualismin etsintää. Tahdomme tietää miltä jokin maistuu ja miltä se tuntuu, jotta saisimme tietää sopiiko se meille, haluammeko sitä oikeasti. Uskomme että voimme olla oma itsemme vasta kun olemme sovittaneet kaikkia naamioita ja kokeilleen kaikkia tapoja olla joku toinen. Ensin olemme das man - ja vasta sen kautta jotain ylevämpää ja yksilöllisempää.

Aiemmmin kaiken kokeilu oli ehkä kohtalaisen helppoa, koska ei ollut tuhannen ammatinvalinnan supermarketteja. Nyt ihminen hukkuu silkan geneerisyyden määrään. On esimerkiksi ihan tavallista, että joku on käynyt Pariisissa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä ja ylpeilemisen arvoista. Sama koskee Lontoota, New Yorkia, Barceloonaa - ja satoja muita paikkoja. Meidän täytyy käydä niissä kaikissa jotta voisimme sanoa mistä me tykkäsimme eniten - mikä on lähimpänä sieluamme.

Ja sama pätee tietenkin seksikumppaneihin. Kaikkea täytyy kokeilla ennen kuin voi sitoutua - ennen kuin voi sanoa olevansa edes das man, kuin kuka tahansa, edes suht koht tavis - ja ennen kuin on toivoakaan nousta sen yläpuolelle.

Nykyään ei ole mikään helppo vaatimus kokea olevansa edes normaali. Veikkaan, että jollain 10% ihmisistä on niin hyvä itsetunto, että he pitävät itseään tavallisina. Kaikilta muilta puuttuu jotakin: he ovat liian rumia, liian lihavia, liian tyhmiä, liian köyhiä, liian nuoria, liian vanhoja, liian neuroottisia, liian arkoja, liian outoja, liian sairaita ja liian yksinäisiä...

Näytä minulle das man - ja minä näytän sinulle ihmisen, joka ei kuulu 2000-luvulle. Hän on anakronismi, tilastollinen poikkeus. Jostakin meille tuntemattomasta syystä hän tulee toimeen ilman psyykelääkkeitä tai terapeuttia.


Moraalinen minimisääntö

1960- ja 70-luvuilla konservatiivit olivat huolissaan siitä, kuinka mediassa tarjottiin nuorisolle yhä enemmän ja enemmän huonoja esimerkkejä. Idea oli juuri siinä, että ihminen oppii matkimalla - ja on viisasta suojella lapsiaan huonoilta esimerkeiltä.

Kenelläkään on tuskin hajuakaan siitä, oliko tällaisissa väitteissä perää vai ei. On täysin mahdollista, että konservatiivit olivat oikeassa. Hyvien käytöstapojen murentumista on vain kompensoinut se, että valtaosa ihmisistä elää nykyään taloudellisesti turvattua elämää ja ovat kiireisiä. He ovat paremmin koulutettuja, eikä heillä ole aikaa paheille.

Tilastojen valossa rikollisuus ei ole ainakaan lisääntynyt. Mutta etiikalla yhtään mitään tekemistä minkään kanssa? Onko arvoista puhuminen pelkkää retoriikkaa?

Kutsun moraaliseksi minimisäännöksi oletusta, että apinoivina olentoina ja apinoina me emme mielellämme haluaisi olla keskivertoa huonompia. Vaikka olisimme sisäistäneet minkälaisia uskonnollisia tai tieteellisiä teorioita tahansa, meitä ei viehättäisi sellainen ajatus. Olen keskimääräistä huonompi - kuinka kivaa!

Niinpä jos ihminen joutuu tällaisen tilanteen eteen, hän turvautuu jonkinlaiseen defenssiin. Hän esimerkiksi väittää, että se on täysin normaalia. Kaikkihan nykyään harrastavat irtosuhteita! Kaikkihan nykyään juovat kolme kertaa vikossa! Kaikkihan ovat joskus kokeilleet kovia huumeita! Höpö höpö, ihan varmasti kaikki miehet ovat joskus käyneet huorissa!

Moraalinen minimisääntö johtaa todellisuuden vääristymiseen. Mutta siitä en osaa sanoa, mihin kaikkeen todellisuuden vääristyminen puolestaan johtaa. Se on liian inhimillistä, jotta sen valtaisuudesta saisi kunnollista otetta.

Voi olla, että konservatiivit olivat oikeassa. Television väkivalta ehkä antaa väkivaltaiselle ihmiselle tilaisuuden sanoa, että kaikkihan hakkaavat vaimoaan ja se on ihan normaalia! Mutta ehkä ihminen muutenkin perustelisi tekonsa tällä tavoin, ilman television ja roskalehtien apua.

Aristokraattisuus merkitsee sitä, että ihminen kieltäytyy puolustelemasta tekojaan sillä, että se on normaalia - että muutkin tekevät niin. Olen aina iloissani, kun tapaan ihmisiä, joissa on aidosti aristokraattisia piirteitä, julkista mahtavuutta - tai edes sellaista hienovaraista omanarvontuntoa, jota he nolosti yrittävät peitellä.

Nöyryyden voi toki määritellä tavalla, joka tekee siitä aidon hyveen, mutta myöskään paremmuuden tavoittelemisesta ei pidä olla häpeissään.

Impulsiivinen etiikka

VAIHTOEHTOINEN ETIIKKA 1/5.

Etiikan teorioiden ongelmista puhuminen edellyttäisi oikeastaan uutta tietoteoriaa. Useimmat filosofiaa harrastavat ihmiset tyytyvät olemassaoleviin eettisiin teorioihin, koska kotisohvalta käsin niiden vertaileminen ei johda tilastollisiin tuloksiin, eikä abstraktioita voi oikein kilpailuttaa tai falsifioida. Yhteistyössä sosiologian kanssa kokeellinen tutkimustyö olisi ehkä mahdollista, mutta ainakin tällä hetkellä filosofinen etiikka on kaikkea muuta kuin empiiristä.

Myöskään yliopistojen sisällä ei ole sosiaalista painetta luoda uusia malleja. Olemassaolevat teoriat toimivat enemmänkin sosiaalisena pääomana kuin poliittista päätöstä ohjaavina periaatteina. Klassiset etiikat teoriat täytyy tuntea, jotta voisi osallistua keskusteluun, mutta siihen se sitten jääkin.

Tietenkin on suuri joukko niitä, jotka aidosti perustavat ostopäätöksensä tai elämäntapansa globaaliin etiikkaan - mutta eettisiin malleihin tällä on vähän vaikutusta. Esimerkiksi julkisen liikenteen tukeminen on loogisin johtopäätös, oli lähtökohtana sitten utilitarismi, kantilaiseen kategorinen imperatiivi tai aistein havaittava seuraus. Karppaaminen tai yksityisautoilun puolustaminen ei ole filosofiaa vaan sovinnaisuutta, mukavuudenhalua, elitismiä, piittaamattomuutta tai henkistä laiskuttaa - mutta ei siitä sen enempää.


Löytyykö etiikasta aitoja vaihtoehtoja?

Akateemisessa filosofisiassa on vallinnut status-quo ainakin 1800-luvulta asti. Kolmen puolueen ylivalta on kiistämätön: utilitarismi, kantilainen velvollisuusetiikka sekä seurausetiikka.

Näiden lisäksi harvoin edes mainitaan mitään neljättä, vaikka toki hyve-etiikka on yrittänyt tehdä paluuta ja evoluutio-psykologian erilaiset peliteoriat ovat lisänneet suosiotaan - ja taaskin aika lailla akateemisten filosofien toiminnasta riippumatta. Puhutaan esimerkiksi synnynnäisestä empatiasta ja "pelisoluista" tai vertaillaan erilaisten laumaeläinten halua puolustaa omaa yhteisöään vaikka omalla hengellään. Evoluutio on hiipinyt mukaan keskusteluun, mutta mistään jytkystä ei siinäkään ole ollut kysymys. Olemassaolevat mallit vain liuottavat empatian osaksi argumentaationsa keinovalikoimaa.

Etiikka on tuntunut muutamien muuttumattomien näkökulmien vähäpätöiseltä nahistelulta. Aina samat teemat, samat teoriat. Ja kuitenkin on paljon ilmiselviä vaihtoehtoisia lähtökohtia joita ei oteta lukuun.

Mitä ne sitten olisivat? Sitä olen miettinyt ainakin viimeiset kymmenen vuotta ja kerännyt talteen joitakin puuttuvia lenkkejä. Ainakin omassa mielessäni eivät kouluissa tarjotut palaset rakennu aukottomaksi kuvaksi vaan sinne tänne jää reikiä joista tuuli puhaltaa ja aurinko paistaa läpi. En ole halunnut väkisin runnoa palasia yhteen, jos ne kerran eivät vastaa todellisuutta. Olen sen sijaan yrittänyt veistellä uusia palasia tarpeen mukaan.


Impulsiivinen etiikka

Hyvät teot vaativat usein tiettyä piittaamattomuutta ja spontaania hulluutta. Etiikka ei ole vain oppirakennelmia ja lainkuuliaisuutta - se on myös kapinallisuutta. Usein tarvitaan Fonzie, joka napsauttaa sormiaa ja huutaa "heyy!" jotta tappelevat osapuolet havahtuisivat omaan naurettavuuteensa.

Mikään eettinen valtavirran teoria ei ota lukuun Fonzieta. Yksikään ei aktiivisesti opeta olemaan oman elämänsä Fonzie. Tiedän tilanteita, joissa olisi tarvittu Fonzie. Olisin ehkä itse ollut Fonzie, jos minusta olisi ollut siihen. Jälkikäteen olen miettinyt, että kunpa vain olisin ollut Fonzie. Minusta on vahvasti tuntunut, että Fonzie olisi ollut eettisesti paras ratkaisu.

Kaikki eivät noin vain pongahda ulos tuoliltaan ja riennä auttamaan. Ongelma ei useinkaan ole siinä, että ihmiseltä tällöin puuttuisi halu - häneltä puuttuu vain kyky toimia reaktiivisesti - henkinen ja ruumiillinen notkeus, jonka varassa sinkoilla.

Kirjoitettu laki ja hallitsevat eettiset teoriat perustuvat pitkälti rutiineihin ja staattisuuteen, eivät spontaaniin toimintaan. Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan - mutta yhtä hyvin tilaisuus voi tehdä myös sankarin.

Juuri tämä alttius tarttua tilaisuuteen voi olla ratkaisevaa, mutta sitä eivät eettiset teoriat mitenkään käsittele. Ne etsivät aina kokonaisratkaisuja ja platonista pysyvyyttä - lakeja jotka pätevät aina ja kaikkialla.

Mitä se sellainen aina ja kaikkialla sitten on, ellei ihan täyttä hölynpölyä, hulluutta. Se on ideamaailman toivotonta etsimistä tai robottien ja orjien kuuliaista etiikkaa - kuivien loogikkojen mekaanista etiikkaa, ei orgaanista ja virtaavaa, kuten elävä ihminen, oman elämänsä Fonzie.


Spontaanin etiikan edellytyksistä

Ei etiikka ole kellokoneiston virittämistä vaan reagoimista tilanteisiin. Sitä alttiutta täytyisi myös osata jalostaa. Etiikan pitäisi olla enemmän kytköksissä elämäntaitoihin. Enkä nyt puhu hyveistä, sillä ne ovat taas yksi uusi yritys löytää jotain pysyvyyttä. En puhu nyt myöskään seurauksista, sillä Fonzie ei vain sattumalla tuota hyviä seurauksia - hän ilmentää hyvän teos syytä ja hyvän ihmisen intentionaalisuutta. Fonziessa hyvä tarkoitus tulee lihaksi ilman teoriaa - tai ainakaan tätä teoriaa ei ole osattu muotoilla.

Myönnän, että impulsiivisuudesta puhuminen edellyttää tiettyä optimismia. Jos ihmiset opetetaan impulsiivisiksi, he saattavat yhtä hyvin tehdä impulsiivista pahaa kuin impulsiivista hyvää. Ehkä tästä syystä koko lähestymistapa on asetettu pannaan - onhan ihminen innostuessaan kykenevä ties minkälaisiin hulluuksiin. Ihminen ei ole synnynnäisesti puhdas ja viaton (tätä kysymystä käsittelen blogissani mm. "Saavutettu viattomuus" sekä "Tiedostajat 3d").

Impulsiivisen pahuuden mahdollisuus ei tarkoita sitä, ettei filosofien kesken spontaanisuuden ja etiikan suhteesta voisi puhua. Siitä ehdottomasti pitää puhua. Sen kuuluisi olla yksi näkökulma muiden joukossa, varsinkin kun on nähty minkälaisiin hirmuuksiin sokea kuuliaisuus ihanteille ja auktoriteetin totteleminen voivat johtaa.

Etiikka voi olla perusteena myös hyväntahtoiselle kaaokselle, ei vain järjestykselle ja kurille. Itse asiassa vasta silloin puhutaan etiikasta. Etiikka on mielestäni kykyä asettua erilaiseen näkökulmaan suhteessa moraalin. Moraali on enemmänkin jotain kollektiivista, joukkueurheiluun liittyvää voitontahtoa ja sisäryhmän etua etsivää me-henkeä - mutta etiikka mahdollistaa erilaisten näkökulmien vertailun. (Tämä moraali vs. etiikka erottelu ei edes ole mikään kovin uusi keksintö.)

Miten yksilön eetistä valintaa voisi koskaan tapahtua, ellei yllätyksen mahdollisuus säilyisi? Eihän ihminen ole eettinen agentti, jos hän toimii kuin kone - suoraan sääntöjen mukaan ja täysin ennustettavasti. Enkä puhu nyt mistään metafyysisestä vapaudesta. Puhun siitä, että etiikan tarkoitus ei ole määritellä hyvää ja oikeaa yksiselitteisesti - vaan määritellä ne erottelut, joiden ansiosta erilaiset vaihtoehdot tulevat todellisiksi. (Valintaa voi tapahtua myös ilman absoluuttisen vapaata tahtoa. Valinta ei edellytä vapautta vaan vaihtoehtojen tiedostamista.)

Spontaanisuudella en tarkoita vain kaoottista räjähtelyä tai nytkähtelyä erilaisiin asentoihin. Impulsiivinen etiikka perustuu maailmaan, joka on avoin hiekkalaatikko, eikä putkijuoksu - ja huomaatko, taas minun on käytettävä termejä, jotka tulevat etiikan ulkopuolelta. Turha olisi odottaa, että jokin uusi käsite saanut alkunsa yliopiston kankeiden rakenteiden sisällä.

Hiekkalaatikko ei sekään merkitse absoluuttista vapautta vaan tarjoaa rajallisen määrän sääntöjä ja vapauksia, joiden tiedostaminen ja koketteleminen on osa spontaanisuuteen kasvamista.


Eettinen rohkeus ja eettinen tilannetaju

Impulsiivisuuden edellytyksenä ei ole vain individualistinen temperamentti (Fonzie) tai kykyä nähdä parempia vaihtoehtoja, joita muut eivät näe (koulutuksella saavutettu viattomuus). Ollakseen jotain muuta kuin irrationaalinen päähänpisto se edellyttää myös tilannetajua, hyväntahtoisuutta sekä rohkeutta. Monesti rohkeus on juuri se, mikä ratkaisee onko mahdollista toimia yhteisön odotuksia vastaan.

Elämänkokemus tuo tilannetajua, mutta elämänkokemusta ei kerry, ellei erilaisia toimintamalleja kokeilla - tai vähintään nähdä muiden kokeilevan. Impulsiivisuudessa on riski epäonnistua, mutta se riski on kohdattava - muuten ei koskaan kehity sellaisia ihmisiä kuten Sokrates, Jeesus, Gandhi tai John Lennon. Tiettyinä hetkinä he ovat ottaneet valtavia riskejä toimiessaan odotuksia vastaan.

Rohkeus on oikeastaan hyve, josta en osaa sanoa paljoakaan. Rohkeus on suhteessa omaan aikaansa. Minä esimerkiksi elän aikana (ja yhteiskunnassa), jolloin ajatustensa ilmaiseminen ei vaadi mitään erityistä sankarillisuutta. Jos olen joskus käyttäytynyt rohkeasti, se tarkoittaa todennäköisesti vain sitä, ettei minulla ole ollut mitään erityistä pelättävää.

Mainitsin aiempana myös hyväntahtoisuuden. Buddhalaisuudessa on usein tapana kuvailla suuria mestareita impulsiivisiksi. He esittävät omituisia kysymyksiä ja vielä omituisempia vastauksia. He huitovat kepeillä ja pyytävät oppilailtaan mahdottomia. He tuntuvat toimivan yleisiä tapoja vastaan ja myös kadottavan tilannetajunsa.

Tämä liittyy siihen, että mahayana-perinteessä (johon myös japanilainen zen lukeutuu) suuret opettajat ovat bodhisatvoja, eli he ovat kehittäneet itsessään rajattoman myötätunnon. Koska he eivät voi tahtoa kenellekään pahaa, täytyy heidän oikkunsa olla hyvää tarkoittava koettelemus tai jekku - enkä tarkoita sanoa tätä mitenkään ylettömän ironiseen sävyyn. Uskon, että kun ihminen on aidosti sydämellinen, sen kyllä vaistoaa.

Tarinat oudoista mestareista (paitsi että ne joskus varmasti ovat ihan tosia) tahtovat viestiä, että yleinen moitteettomuus ei pitkällä tähtäimellä riitä. Rakkaus ei voi olla vain rutiinia ja apinointia vaan sen täytyy olla syvän henkisen muutoksen jatkumoa. Omituinen käytös ja impulsiivisuus ovat aidon myötätunnon ilmenemismuotoja.

Sydämellinen läsnäolo ei mahdu muodollisen kohteliaisuuden ahtaisiin raameihin vaan tulvii yli. Sydämessään myös Zen-mestari haluaa olla Fonzie.

Descartesin tervehenkinen kömmähdys

Ajattelen...

...siis mitä höm?

Houkutteleva johtopäätös olisi "...siis olen", mutta itse asiassa tämä on tyrkyllä olevista vaihtoehdoista ehkä kaikkein heikoimmin puolustettavissa.

Muita mahdollisuuksia olisi:

2) Ajattelen, siis on ajatuksia.

3) Ajattelen, siis on ajattelua.

Kakkosvaihtoehto on ongelmallinen siinä suhteessa, että se luo yhtä lailla eron ajattelijan ja tämän ajatusten välille. Oikeastaan mitään suurta muutosta ei tapahdu Descartesiin nähden, sillä kumpikin johtopäätös on osa suurempaa analyyttistä ajatuskokonaisuutta. Descartes ei kyseenalaista kielen rakenteita vaan olettaa aktiivimuodossa olevan verbin itsestään oikeutetuksi:

Ajattelen (aktiivi, yksikön 1. persoona)...

siis on "ajattelija" sekä "ajatuksia", joita hän, eli minä luon ajattelemalla.

Koko tämä hässäkkä perustuu aika moneen taustaoletukseen ja käsitteelliseen erotteluun. Ajatuksiin keskittymällä olisi sentään mahdollista rakentaa vähemmän itsekeskeistä filosofiaa, jossa muiden ajatukset huomioitaisiin oman veroisina, tyyliin:

...Ajatuksia näyttäisi sikiävän myös muissa, ja ilman minun vaikutustani (tai ainakin ilman minun tietoista työpanostani). Koska maailman lukuisat ajatukset eivät tarvitse syntyäkseen minuuteni esityötä, ei maailma tyhjene kuolemaani. Niinpä voin kohdata elämän ilman perimmäistä kauhua kaiken katoavaisuudesta.

Tällainen ajatuksiin, ei minuuteen, keskittyvä polku filosofisissa päätelmissä olisi jo astetta valistuneempi, mutta vielä sekään ei poista kartesiolaisuuden dualistista perusongelmaa.


Ajattelen, siis kääk!

Vaihtoehto 3. on rehellisin. Siinä todetaan vain, että ajattelua näemmä tapahtuu - mutta ei kiirehditä tekemään johtopäätöksiä ajattelijan ja hänen ajatustensa suhteesta.

Ajatusten vain ilmaantuessa tietoisuuteen herää kysymys ulkomaailmasta ja ajattelijan sisäisestä tiedostamattomasta - jota tietenkään 1600-luvulla olisi ollut vaikea ilmaista: mistä siis ajatukset motivoituvat? Kuinka ajattelija kunakin hetkenä päättää ajatella juuri sitä mitä hän ajattelee?

Syntyvätkö ajatukset ulkomaailman ja kulttuurin ja elämänkokemuksen innostamina - tai mitä jos ajatukset onkin lähettänyt jokin demoni? Tätähän Descartes kysyy?

Epäily on myöskin ajatus. "Ajatellen, siis olen" on ajatus. Entä jos demoni on tahtonut, että Descartesin mieleen juontuisi pakkomielle epäillä maailmaa? Miten epäilijä voisi tietää, että hänen epäilynsä on puhdasta ja vilpitöntä - tai ettei se olisi hänelle haitaksi?

Epäily voi olla osa suurempaa juonta, jolla paholainen tahtoo vieraannuttaa Descartesin Jumalan luomasta todellisuudesta!


Ajattelen, siis on vaikutelma ajattelusta

Kun siis todetaan, että ajattelen, siis on ajattelua, ei päädytä niin helposti tämän kaltaisiin ongelmiin.

Emme hätiköi. Emme oleta mitään ajattelijan itseriittoisuudesta tai autonomiasta ajatustensa suhteen. Käytetään vain nominaalimuotoisia verbejä ja passiivia:

Ajattelen, siis jotain ajatellaan, näemmä?

Vieläkin parempi olisi sanoa:

4.) Ajattelen...

...siis on vaikutelma ajattelusta.

Ajattelusta sinänsä ei päästä loogisesti siihen, että olisi erillinen, pysyvä ajattelija. Sehän on vain ajatus tai tuntemus: ajatteleva minä ajattelun kohteena.

Tästä syystä esim. Sartre puhuu "minän ulkoisuudesta". Ihmisen oma identiteetti on jotain, mitä ajatellaan. Se on useimmiten lauseen objekti, ei subjekti: Ajattelen itseäni. Itse on silloin se, jota ajatellaan.

Kun sanon: "Minä lähden huomenna Pariisiin", se ei juurikaan eroa lauseesta: "Tarja lähtee huomenna Pariisiin." Kumpikin on narratiivi henkilöstä, joka on aikeissa lähteä Pariisiin. "Minä lähtee Pariisiin." Verbimuotojen alla kummassakin on puhe henkilöhahmosta, ei kertojasta.

Asia muuttuisi hieman, jos olisi puhe nykyhetkestä. Silloin voisin toisessa tapauksessa sanoa: "Pariisi on täällä luonani". Mutta silloin puhuisin Pariisista, en itsestäni. Minuus on ulkoinen sikäli, että yleensä puhumme itsestämme kuten henkilöhahmosta - myös silloin kun käytämme 1. persoonaa. Persoonamuoto antaa vaikutelman kokemuksellisuudesta, mutta ei ratkaise varsinaista ongelmaa minuuden transsendentaalisuudesta.

Descartesin munaus on oikeastaan se, että hän päätyy oikomaan mutkia:

"Ajattelen...

...siis näen itseni istumassa tässä nojatuolissa tai makaamassa tällä sängyllä ja miettimässä syvällisiä ajatuksia, joita maailman olisi syytä ihailla..."

René Descartes on romanttinen seikkailija, joka näkee itsensä ratsastamassa metafyysisiä tuulimyllyjä vastaan.

Sen lisäksi hän hätiköi.


Skitsofrenian laillistettu muoto

Se, että havaitsen ajatuksia ja koen olevani vastuussa niistä, ei vielä millään tavalla todista, että ajatusten takana tai tuolla puolen olisi ketään ajattelevaa minua - enkä nyt viittaa vain identiteettiini tai psyko-fyysiseen kokonaisuuteen, vaan transsendentaaliin agenttiin, joka aktiivisesti rakentaisi ajatuksia.

Ajatukset tuntuvat vain pulppuavan jostain, jopa tahtomattani. En kykene juuri lainkaan ottamaan vastuuta ajatuksistani. Tämän huomaa kuka tahansa puolen tunnin meditaatiossa.

Autonominen minuus näyttäisi olevan lähinnä fiksaatio, ajatteluun synnynnäisesti liittyvä tai pakkomielteisen käsitejärjestelmän mukana omaksuttu harhaluulo. Ehkä luulo minästä syntyy, koska ajattelu alkaa käsitellä ajattelun prosessia ja yrittää käsittää oman olemassaolonsa.

Miksi sitten ajattelu kääntyy itseensä? Ehkä sekin tapahtuu ensin vain ulkoisesti: sosiaalisina eläiminä me päättelemme muiden ajattelevan ja alamme ennakoida heidän ajatteluaan, jotta voisimme toimia yhdessä ja päihittää kilpailijamme. Hyödymme siitä, että teemme näitä oletuksia, silloinkin kun emme aina täysin onnistu ennustuksissamme.

Sitten tapahtuu jonkinlainen korkeampi kehityksen käänne tai kamala virhe: ajatus alkaakin tulkita ja ennakoida myös itseään. Se kyseenalaistaa omat uskomuksensa ja omat motivaationsa. Sisällämme on yhtäkkiä monta metatasoa: on superego, joka yrittää kaitseta meitä itsekuriin ja moraalisesti oikeisiin ratkaisuihin vastoin meidän mielihalujamme - on filosofinen epäilijä, joka ihmettelee - poikittainen anarkisti joka haukkuu superegon osaksi kulttuurisia konventioita - aktiivinen puoli, joka tahtoisi lopettaa kaiken itsetutkiskelun ja vain elää - kokonainen leegio näkökulmia ja ääniä jotka sekoittuvat enemmän tai vähemmän harmoniseksi kokemukeksi eheästä minuudesta.

D. ei ollut valmis menemään näin pitkälle, eikä varmaan moni muukaan, ainakaan pariin vuosisataan.

Hänen varsinaisena pyrkimyksenään ei liene edes ollut epäily, vaan minuuden riittävän perustan rakentaminen.

Descartes ei halunnut juhlistaa epäilyä. Hän halusi tyrehdyttää sen löytämällä jotain kyllin kiinteää,

jotain mitä ei voisi asettaa kyseenalaiseksi.

Siinä hän epäonnistui.

Hän kuitenkin onnistui tärkeimmässä. Hän onnistui vakuuttamaan itsensä ja monet muutkin siitä, että hän olisi onnistunut.

Aika moni uskoi hänen onnistuneen ja aika moni on yhä valmis hyväksymään sen.

Miksi?

Koska jossain vaiheessa elämässä täytyy todeta, että potero on kyllin syvä ja lakata kaivamasta - sytyttää tupakka ja keittää kahvit. Vähän juhlistaa sitä, että tulipas tänään vähän epäiltyä, ainakin jonkun matkaa.

Epäily on työkalu, joka kykenee paljastamaan ilmeisimmät virheet ja valheet. Pidemmälle viety epäily voi olla evoluution virhe. Se voi olla ilkeän demonin salajuoni. Parempi siis edetä varovasti.


PS. Ottakaamme Descartesin virheistä opiksemme ja toistakaamme ne... ellemme sitten tavoittele valaistumisen riskiä... mutta se on vain toinen minäkäsitykseen verrattava pakkomielle.

PPS. Kirjoituksessa unohtui tehdä vielä eräs selvennys. Descartesin päätelmissä on kaksi ihan eri ongelmaa: toinen koskee ajatusten ja ajattelijan dualismia ja toinen ajattelun oletettua aktiivisuutta.

Ajattelen, siis jostain vain putkahtelee ideoita.

Puristan hampaani yhteen ja yritän ajatella lujempaa, ajatukseni pikemminkin vain entisestään puuroutuvat. Kun en ajattele koko asiaa, ajatus luistaa. Itsetietoinen ajattelu useimmiten vain häiritsee ajatustoimintaa.

Miksi sitten ajatus itsestä on niin pinttynyt? Miksi itsetietoisuus on niin toistuva tajunnantila - vaikka ei suinkaan katkeamaton, voinhan flow-tilassa unohtaa itseni aivan täysin. Onko minäkeskeisyys kehittynyt itsesuojelun takia? Ahneudesta? Kilpailuvaltiksi - koska sopiva kyky "itsekkyyteen" ehkä antaa peliteoreettista etua?

Ja kuitenkin minä on ajatus, mistä kertoo jo se, että voimme yrittää keskustella minäkokemuksesta - mikä ei olisi mahdollista, jos minäkokemus olisi jotain ajatusten ulkopuolista. Ne eivät ole kaksi eri asiaa... ja pikemminkin on niin, että käsitteelliset ajatukset puhuvat minästä, mutta tietoisuus ei voi kohdistaa itseään siihen. Minää ei siis tiedosteta, se ajatellaan.

Tällaisiin ajatuksiin toki liittyy tietty aavistus kiistämättömästä olemassaolosta, mutta se on aavistus, hieman samoin kuin lapsena saatoin aavistaa, että sängyn alla on mörkö. Minuus on mörkö, joka ei hälvene, koska omien silmiensä taakse ei voi kurkistaa, kuten sängyn alle. Aavistuksen voi toki kyseenalaistaa ja se vaatii samanlaísta rohkeutta.

Seurauksena on huojennus ja pelkojen hälveneminen.

Kivaa kepeistä

Tämä on kaksiosainen julkaisu, jonka tarina-osion löytää täältä:
Kivaa kepeistä (tarina siitä kuinka kaikki alkoi)

Harva asia herättää nuoressa ihmisessä sellaisia intohimoja kuin puiset kepit. Sanotaan, että pohjoisen kansoilla on kymmeniä sanoja lumelle, mutta entäpä sitten erinäiset oksanhaarat tai risukot?

Jo lapsena opimme tunnistamaan monenlaiset puiset jännyydet. Esi-isiemme lorut ylistävät järviämme ja pöpelikköjämme. Hallitsemme sanaston tikuista runkoihin, oksanpätkistä lankkuihin ja varvuista karahkoihin - unohtamatta pöllejä, pölkkyjä, halkoja, paaluja, kapuloita, kiiloja, riukuja, hirsiä, lahopuita, uppotukkeja sekä päreitä.
Kätevä majoitusratkaisu
Yhäkin maassamme on seutuja, joissa isiemme tapoja arvostetaan ja pidetään yllä. Siellä terveen nuoren miehen tunnistaa siitä, että heti auringonnousun aikaan hän uskaltautuu yksin suuren ja pelottavan korpimetsän laitamille, etsiäkseen läänin komeimman oksanpätkän, josta hän sitten vuolee itselleen keihään tai ryhmysauan.

Kättä pidempi antaa lähes maagillisen lisäyksen turvallisuudentunteeseen, kun keskipäivällä on aika näyttäytyä tiiviimmän asukastiheyden seuduilla, eli kokoontua lajitovereidensa kanssa läheisellä soramontulla tai paikallisen s-marketin parkkipaikalla.
Atlatl, eli vipukeihäs
Suomen asutushistoriassa on ollut monia merkittäviä innovaatiotekijöitä jo paljon ennen Nokian saappaita. Ratkaisevin vaihe oli siirtyminen niin sanotusta etusormi-peukalo-otteesta syvälliseen takapihan puistikon käyttötaitoon. Vasta kun paikalliset pajukot osattiin muuntaan ongenvavoiksi, jousipyssyiksi ja heittokeihäiksi, alkoi varsinainen mammutinlahtaus, eli pysyvämpi elinkeinonhoito kehäkolmosen ulkopuolella.

Näistä varhaisten keppiretkien ajoista on yhä muistona tapa, jota edes pääsiäispupun valloitukset eivät ole kitkeneet uppiniskaisesta kansasta. Vitsan taitto ja koristeleminen on sittemmin sekoittunut osaksi kristillista mystiikkaa. Myös Johannes kastajan kunniaksi me yhä kasaamme risuista keon paikalliselle kalliolle.

Ministeritasolla on ollut puhetta "risupaketeista", mutta suuressa mittakaavassa tarkasteltuna kepit ovat kokeneet melkoisen arvonalennuksen.

Kun Helsingin Yliopisto perustettiin 1640, kuului matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan vielä erillinen "löydetyn puutavaran soveltamisen laitos", mutta sittemmin laitos on lakkautettu ja sulautettu osaksi kulttuuriantropologiaa. Varsinaista metsässä silmä tarkkana kuljestelemisen opetusta tarjotaan enää Joensuun yliopistossa ja sielläkin vain sivuaineena.

Pohjoismaiden viimeinen found-woodworksin linnoitus sijaitsee Ruotsin Malmössä, jossa oksantaittamisen taito on päässyt kuningashuoneen suojelukseen.
Vitsan taivuttamisen professori, virallinen keppimestari 1842
Rungosta karsittujen oksien lopullisen arvonalennuksen voidaan katsoa tapahtuneen siinä vaiheessa, kun lailla kiellettiin opettajia rankaisemasta tuhmia oppilaita vitsalla tai karttakepillä. Hyvä jos aitoja puisia riukuja enää edes löytyy nykyaikaisesta koulukuokasta, jossa kaikki on muovia, laseria ja sähkötekniikkaa.

1700-luvulla herrasmiehen hyveeksi katsottiin taituruus ritsan, taikavarpujen ja kävelykepin käytössä. Kyseessä oli lähes samanlainen itsestäänselvyys kuten ratsastaminen tai miekkailu.

Nykyään sentään muutama alakulttuuri ymmärtää yhä puisten sauvojen päälle. Kiitos tästä kuuluu pitkälti Harry Potterille ja larppaajille, jotka mielenhäiriöissään saattavat kuvitella kiinalaisen ravintolan syömäpuikolle fenixinsulkaisen ytimen tai poimia maasta risun, jossa näkevät potentiaalia taikasauvaksi.

Kaikista keppejä arvostaneista kulttuureista ehkä jaloimpia olivat Japanissa muinoin eläneet "ainut". He nimittäin arvostivat myös viiksiä.

Pitääkseen pitkät viiksensä poissa soppakulhosta ainut kehittivät nerokkaan apuvälineen, "viiksenkohottajan". Heille mustache-lifter oli lähes yhtä välttämätön työkalu kuin meille lusikka tai haarukka. Ainu-lapset opettelivat oman viiksisauvan vuolemista jo useita vuosia ennen kuin ylähuulessa kasvoi edes hentoa haituvaista.
Ainu Mustache Lifter
Uljaimpien ainu-soturien ja kylänvanhinten viikset saattoivat olla jopa puoli metriä pitkät, joten sivistynyt ruokailu vaati suurta taitoa.

Jos ainu-miehet kuolivat, kuului tapoihin, että lesket sitoivat hiuksensa kiinni edesmenneen puolisonsa syömäpuikolla. Sama kapula saattoi periytyä suvussa useiden sukupolvien päähään - ja mahtavimpien sukujen puikoilla uskottiin olevan maagisia voimia. Ainukansan viiksihaarukat saattavat tänä päivänä maksaa tuhansia dollareita antiikkihuutokaupassa.


Oldenburgin keppirenessanssi

Viime vuosisadan ehkä merkittävin keppinostalgikko oli Claes Oldenburg. Hän ymmärsi hyödyntää taiteessaan sen lähtemättömän vaikutuksen, jonka kepit piirtävät mielemme kosteaan santaan. Meidän on kiittäminen Oldenburgin sinnikkästä tieteellistä kartoitustyötä siitä, että tiedämme keppien säilyttäneen taikansa vielä laser-pyssyjen ja cyber-sodankäynnin aikakaudella.
Claes Oldenburg: RAY-GUN
Kepit pystyvät moneen, sillä ne taipuvat ja haaroittuvat. Kepeistä riittää kivankepoisaa tekemistä vaikka koko viikonlopuksi - varsinkin jos ostat juuri ilmestyneen teokseni "Kivaa kepeistä - parhaat oksaniksit".

Tästä kirjasta löydät yli 100 ohjetta erilaisista apuvälineistä, leluista sekä tappavista aseista, jotka pystyt valmistamaan käyttäen ainoastaan keppejä, lankaa, puukkoa sekä jeesusteippiä.

Muista, että sekä Sylvester Stallone (Rambo I) että Arnold Schwarzenegger (Predator I) ratkaisivat monta ongelmaa käyttäen apunaan ainoastaan teroitettuja keppejä. Nyt myös sinä voit rakentaa naapuriesi iloksi vaikka katapultin.

Tämä on kaksiosainen julkaisu, jonka tarinamuotoinen johdanto löytyy osoitteesta:
Aukea.net: Kivaa kepeistä (Johdanto)

Ja Kivaa kepeistä (Gonzo-kirjat 2012) on nyt saatavilla kaikista R-kioskeista sekä hyvin varustelluista rautakaupoista kautta maan!

Katse, toinen ja toisen katse

FENOMENOLOGIA/IMPRESSIONISMI, OSA 3:

Olen toistaiseksi käsitellyt fenomenologisista teemoista aistihavainnon rakentumista, aikatietoisuutta sekä suhdetta maailmaan. En olisi uskonut, että voisin puhua "ruumiillisuudesta", mutta Merleau-Ponty osoitti senkin olevan mahdollista.

Vielä on käsittelemättä ainakin itsetietoisuus, kokemus toisista sekä intersubjektiivisuus. Olisi hullua kuvitella, että impressionismi ja fenomenolgia voisivat käydä vuoropuhelua kaikista mahdollisista teemosta, mutta vielä muutama tärkeä aihe on käsittelemättä.


Maalaus taiteilijan sisäisenä omakuvana

"One's personality is seen and grasped in one's grance."
(Cezanne's doubt, s.5)

Vaikka taiteilija pyrkisi lähestymään todellisuutta, on lopputuloksena jotain hyvin persoonallista. Voisi suorastaan sanoa, että mitä sinnikkäämmin taiteilija tutkii oman aistimuksensa vääristymiä ja opiskelee puhtaan näkemisen tapoja, sitä selkeämmin hänen tyylinsä poikkeaa tyypillisestä. Hän vapautuu joistakin kulttuurisista skeemoista, matkimalla opituista ja oppilaitoksissa esitellyistä näkemisen tavoista, mutta kankaalle ei suinkaan piirry objektiivinen todellisuus: näkyväksi tulee pikemminkin taiteilijan sisäinen, eletty kokemus.

Tunnemme vetoa tiettyihin taiteilijoihin, emme kaikkiin. Mieltymyksemme ovat hyvin yksilöllisiä ja sanomme, että joku "koskettaa sieluamme" tai "puhuu samaa kieltä". Osaamme samaistua tiettyyn näkemisen tapaan voimakkaammin kuin toiseen. Ainakin tätä kautta kuvataiteiden intersubjektiivisuutta voisi lähestyä.

Suuri taiteilija eroaa valokuvakamerasta siinä, että hän pistää itsensä likoon, kuten sanotaan. Merleau-Ponty osuu asian ytimeen: kun katselemme tietynlaista voimallista taulua, emme niinkään katsele taulussa avautuvaa näkymää - sen sijaan me katselemme jonkun toisen ihmisen kokemusta; katselemme katselemisen prosessia tai näemme edessämme kokonaisvaltaisesti eletyn hetken.


Toiseutta ei voi lähestyä yksin

Tapanani on ollut sanoa, että taide on kohtaamista - mutta yleensä olen tällöin ensi sijaisesti ajatellut kirjallisuutta. Olen halunnut uskoa siihen, että kommunikaatio on mahdollista loppuun saakka. En ole vain osannut muotoilla sanojani. vasta viime aikoina minulle vihdoin on alkanut hahmottua se perusongelma, joka on rajoittanut ajatteluani - ja ehkä filosofian diskurssia laajemminkin.

Oma hermeneuttinen oivallukseni on tämä: Kommunikaatio ei ole jotain mitä voin vain päättää tehdä loppuun saakka ja hyvin. En voi lähestyä toiseutta ja mestarillisesti selvittää sen syvintä olemusta. Vaikka kuinka hyvin ilmaisisin itseäni ja olisin kykenevä tulkitsemaan muita, mikään ei onnistu yksin. Olen täysin avuton, täysin voimaton. Lopullinen valta on aina toisella puolella - toisella osapuolella, toisella.

Toiseutta ei voi asettaa pöydälle tutkittavaksi tai lähestyä mikroskoopin avulla. Toiseuden kohtaaminen tapahtuu aina niin, että toinen paljastaa meille itsensä. Me vain saamme toimia todistajina.

Descartesin, Husserlin, Sartren ja monen muun ongelma on siinä, että yksilöllisen rationaalisuuden ritareina he eivät malta odottaa toiseuden aloitetta. He eivät osaa luottaa. He tahtovat päästä käsiksi toiseuteen oman erinomaisen älynsä avulla - tai kehittää jonkinlaisen metodin. He ovat kuin poliisikuulustelijoita, jotka yrittävät pakottaa vastapuolen agentin paljastamaan salaisuutensa.

Mutta lopulta kaikki ratkeaa vain siihen, että toinen tekee oman osansa ja avaa kommunikaatioyhteyden. Saatan esimerkiksi nähdä elokuvan, jossa käsitellään minun omia kokemuksiani. Saatan lukea kirjan, jossa vastataan minun salaisiin kysymyksiini. Saatan kohdata ihmisen, joka näkee naamioni lävitse ja paljastaa minulle itsestäni totuuksia, johon itselläni ei ole pääsyä.

Vaikka olisin kuinka erinomainen, olen eristettynä oman yksityisyyteni linnoitukseen aina siihen hetkeen asti jolloin joku toinen paljastaa, että meissä on jotain yhteistä.

Kun taiteilija paljastaa maailmalle oman sielunsa, hän tekee sen täysin pyyteettömästi. Hän itse ei saa siitä mitään muuta kuin toivoa ja lupausta. Muut saavat häneltä kaiken: he saavat kokea, että he eivät ole maailmassa yksin. Samat salaiset tunteet jakaa heidän kanssaan tuo joku-toinen - tuo yllätyksellisen sinä, joka tunnet itsessäsi yhtäläisiä meitsinä-olemisen kokemuksia.

Jos joku tahtoo kiittää taiteilijaa ja sanoo hänelle, että mahtavaa, olet paljastanut meissä piilevän yhteisen kokemuksen, voi taiteilja vain nyökyttää päätään ja uskotella itselleen, että työ kannattaa. Jotain on saavutettu. Mutta taiteilija itse ei saa yhteyden kokemusta. Hän saa vain aistia toisen silmistä vilpittömän ilon.

Ainoa keino, jolla yleisön jäsen voisi kiittää taiteilijaa täysin vastavuoroisesti, olisi se, että hän tekisi taideteoksen. Siihen hän sisällyttäisi oman sisimpänsä ja oman yksityisen elettyyden kokemuksensa. Kun taiteilija sitten näkisi tämän teoksen, hän ehkä kohtaisi siinä toiseuden kokemuksen, joka on jaettu ja kuuluu jo hänen oman olemisensa muilta kätkettyyn ja sanattomaan intuitioonsa. Tällä tavoin taiteilija saisi kommunikaatiotyöstään palkkioksi kommunikaation eleen... ja ehkä monet ryhtyvät taiteilijoiksi juuri siksi, että voisivat maksaa takaisin sen velan, jonka kokevat saaneensa taiteen aiemmilta sukupolvilta.

Taiteilijan tragedia on siinä, että hän ei koskaan voi saada kokea sitä, miltä tuntuu ensi kertaa nähdä hänen taidettaan - hieman kuten ihminen ei voi itse tietää millainen käsitys muilla on hänestä. Yritys selvittää joku tällainen asia olisi vain neuroottisuutta. (Meidän oma autenttinen itsemme on meille mitä suurin mysteeri. Aito itsetutkiskelu merkitsee toiseuden kohtaamista itsessään, oman toiseutensa kohtaamista.)


Taiteilija olevan äänenä

Edellisessä kappaleessa hieman eksyin omiin ajatuksiini, mutta saman tekee Merleau-Ponty esseensä kahdeksannella sivulla. Hän unohtaa impressionismin sekä Cezannen ja pohtii viimeiset kolme sivua vapaan tahdon kysymyksiä - sekoittaen mukaan jopa Freud-kritiikkiä.

Sitä ennen, sivulla 6 hän tekee rohkeita eksistentialisia johtopäätelmiä Cezannen lopullisista saavutuksista:

"The landscape thinks itself in me," he would say, "and I am its consciousness."
- -
The painter recaptures and converts into visible objects what would, without him, remain walled up in the separate life of each consciousness: the vibration of appearances which is the cradle of things. Only one emotion is possible for this painter — the feeling of strangeness — and only one lyricism — that of the continual rebirth of existence.

Taiteilija ei siis suinkaan kopioi tai tulkitse maailmaa omassa ilmaisussaan vaan hän itse on muuttunut olemisen itseilmaisuksi. Taiteilija antaa äänensä maailmalle, joka muutoin olisi mykkä ja pakotettu luonnon objektiiviseen järjestykseen. Sartrelaisittain taiteilija on työssään tuomittu olemaan eräänlainen itsestään vieraantunut äärimmäisen vapauden ilmaisu? Hän saavuttaa eksistenssin vain lahjoittaakseen sen jollekin itseään suuremmalle? Merleau-Ponty vihjaa myös, että ihminen on poikkeuksellinen olento juuri siinä suhteessa, että hän kykenee lisäämään maailmaan jotain omaa juuri sitä kautta, että hän vieraantuu sekä itsestään että fysikaalisestta todellisuudesta.

Lopulta Merleau-Ponty onnistuu yhdistämään impressionismi-tutkielmaansa myös eksistentialismin sekä intersubjektiivisuuden teemoja - ja hän tekee kaiken tämän esseensä ensimmäisellä kuuden sivun aikana! Lopun voikin ihan hyvällä omallatunnolla omistaa irralliselle Freud-kritiikille.


Tahtotila, intentionaalisuus ja ajan henki

Fenomenologiassa on usein nähty itämaisia vaikutteita, mutta samoja piirteiä löytyy saksalaisesta filosofiasta jo 1800-luvulta. Esimerkiksi Schoppenhauerin ajatus maailmasta tahdon ilmaisuna on buddhalaista perua ja hän itsekin myöntää sen epäsuorasti ylistämällä Upanisadeja sekä muita tuohon aikaan eurooppalaisille kielille käännettyjä teoksia.

Buddhan opetusten eräs kulmakivi on juuri kärsimyksen selittäminen sillä havainnolla, että ihmisen olemista määrittää kyltymätön halu, jota ei voida sammuttaa sitä kautta että halun kohde saavutetaan. Halu ei tyrehdy lahjoilla, se vain loputtomasti vaihtaa kohdettaan. Halun voi tyrehdyttää vainitsetutkiskelulla ja oivalluksella.

Tästä ei ole kovinkaan pitkä matka Schoppenhauerin väitteeseen, että oleminen on tahdon ilmaus - tai Husserlin lähtökohtaan, että oleminen on intentionaalista, eli kohdistuu maailmaan. Nyt sama ajatus löytyy myös Merleau-Pontyltä hieman eri muodossa:
a) taide ilmaisee enammän kuin valokuva, koska valokuvalta puuttuu tahtotila,
sekä
b) taiteilija on kuvaamansa maailman tahdonilmaus.

Vielä lisänä voisi mainita Heideggerin, joka puhui "zeitgeistista", eli tietyn aikakauden tahtotilasta. Tällainen näkemys on juurtunut hyvin syvälle saksalaiseen filosofiaan.


Muutamia omia lisähuomioitani katseesta ja kognitioista

Myös taolaisuudesta löytyy käsitteitä, jotka voisivat tuoda valoa maailman havaitsemisen kysymyksiin. Eräs ristiriita joka itseäni häiritsee liittyy intuitiivisyyteen ja pois-oppimisen metodiin. En näe, että havainto voisi kirkastua siten, että se palautettaisiin reflektoimattomaan alkuasuunsa.

Aistihavainto voi olla sekava ja jäsentymätön. Se voi olla myös jäsentynyt ja tarkka, mutta tällainen "selkeämpi" kokemus saavutetaan sisään pääsevän datan vähentämisen kautta - ei lisäämällä informaatiota.
(Olisi tietenkin ensin määriteltävä "informaatio": tarkoitan sillä nyt raakaa dataa, en luokiteltua tai tulkittua. Puhun siis esireflektiivisestä aistikokemuksesta.).

Selkeä kokemus on köyhempi kokemus, sillä se tarkoittaa, että maailman rosoinen moninaisuus on muunnetu symboleiksi ja käsitteiksi. Signaalista on suodatettu pois turhat rätinät ja taustahumu.

Aistikokemus ilman elämänkokemuksen apua olisi hämmentävä ja ahdistava, ylitsevuotava. Kaikki asiat huutaisivat yhteen ääneen, eikä yhtäkään niistä voisi kuulla tarkasti.

Käsitteellistetyn kokemuksen on juuri informaation vähentämisen kautta mahdollista tarkentua oleelliseen, pureutua yksityiskohtiin - ja rakentaa siltoja aistit ylittävään seläntakaiseen maailmaan. Emme esimerkiksi voisi seurata maisemassa liikkuvaa hirvieläintä, ellemme loisi käsitteitä selälle, sarville ja hännälle. Nyt näkyy kuono, nyt näkyy sarvat, nyt enää häntä. Katseen kohdistaminen liikkuvaan eläimeen tarkoittaa oksien ja pusikoiden sulkemista pois tietoisuudesta.

Fenomenologia on väärässä siinä, että asioiden pelkistettyyn sellaisuuteen voisi päästä redusoimalla kokemuksesta sitä selittäviä reflektoita.

Voimme toki tulla tietoiseksi siitä, että mielemme leimaa olioita ja ilmiöitä - antaa niille nimet ja luokittelee ne erilaisiin ryhmiin. Voimme tiedostaa, että näissä luokitelmissa on kulttuurisia eroja, joiden keinotekoisuus meidän on syytä huomioida, jos tahdomme kehittää käsitteitämme.

On kuitenkin mahdotonta tarkastella tai ajatella mitään niin, etteivät käsitteet osallistuisi siihen. Meidän esitiedostettu havaintomme valikoi ne valmiit työkalut, jotka se kokee parhaiksi - ja jos kokemusta jäsentävät skeemat puuttuvat, meidän mielemme vaikka itse keksii nuo puuttuvat käsitteet, tai sitten käytämme korvikesanoja: "se sellainen"... "tuo harpäke tuossa"... "jokin sellainen jännä mikä se olikaan".

Koko ajan mielemme raksuttaa että mikä kumma - kunnes löytää jonkinlaisen sopivan luokittelevan nimilapun. Jos mitään ei löydy, sanomme "ufo", "hirviö", "kummitus!" Nekin ovat käsitteellisiä yrityksiä käsitellä sitä mikä jäi tunnistamattomaksi.


Maailma jossa elämme ei voi olla mysteeri

On mahdollista kiinnittää huomio vaihtoehtoisiin asioihin, mutta kaikista vaikeinta se on suorittaa minkäänlaisen filosofisen metodin avulla.

Jos katsomme vaikkapa maisemaa ja yritämme kokea sen mahdollisimman täydesti, se onnistuu kaikkein parhaiten siten, että katsomme sitä jonkun kanssa. Minä huomaan maisemassa yhtä ja toista - ja kaverini huomaa sitä ja tätä. Yhdessä me näemme enemmän.

Yksinäisyyteen vetäytyminen ei paranna aistikokemusta - ellei sitten se johdu siitä, että seurassa nolottaa. Miden läsnäollessa voi esimerkiksi olla vaikeampi katsoa alastomuutta.

Metodit ovat kyllä sikäli hyödyllisiä, että niiden avulla voi oppia näkemään myös havainnosta suodatetun kohinan.

Esimerkiksi toisen ihmisen puhe kuullaan normaalisti siistittynä: emme huomioi änkytystä, rykäisyjä, korjauksia, nielaisuja ynnä muuta, koska aivomme eivät tulkitse niillä olevan semanttista merkityssisältöä - ellei tilanne sitten anna syytä tällaiselle tarkkuudelle (esimerkiksi jos epäilemme toisen valehtelevan ja keräämme siitä vihjeitä).

Opiskelun kautta voimme kuitenkin oppia kuulemaan puheessa myös häiriöt. Opimme translitteroimaan tekstin, eli merkitsemään talteen myös kohinan. Tämä ei kuitenkaan merkitse havainnon puhdistamista käsitteistä vaan päin vastoin entistäkin tarkempien käsitteiden kehittämistä ja sisäistämistä.


Maalari maalaa taloa

Kuvataiteet auttavat ihmisen mielen ja maailman välisen vuorovaikutuksen hahmottamisessa. Ihmisen tietoisesta hahmotuskyvystä kertoo paljon se, millä tavoin hän piirtää näkemänsä.

(Tosin piirtäminen ja piirtämiseen valittavat kohteeet vaativat nekin tiettyjä opittuja käsitteitä. Jos ihminen päättää tietoisesti piirtää jotakin, se ei välttämättä paljasta ihminen kykyä havaita vihjeitä tiedostamattomasti.)

Lapset piirtävät usein asioita, joihin he ensin kiinnittävät huomiota. Erityisesti tämä koskee ihmisen kasvoja: hymy, silmät, suu, nenä. Kasvojen tunnistaminen onkin vauvoilla sisäsyntyinen kyky.

Ihminen, joka ei ole koskaan harrastanut kuvataiteita, saattaa aikuisiällä piirtää yhtä huonosti kuin 6-vuotiaana. Hänen on vaikea luoda mitään tikku-ukkoa kummempaa. Hän on oppinut tekemään tietyt erittelyt sanallisesti, mutta on aivan eri asia palauttaa aistimus siihen muotoon, jossa se tulee aistielimiin.

Itse asiassa katsominen on aivan omanlaisensa opittu kyky. Me emme tyypillisesti katso - me näemme.

Katsominen edellyttää piinallista pysyttelemistä asiassa senkin jälkeen, kun olemme nimenneet sen. Näkeminen on oikeastaan vain pikaista tunnistamista ja tulkitsemista.

- Näetkö tuon?
- Joo joo näin näin.
- Ei kun katso!
- Mitä nyt?
- Katso tuonne!
- Siellähän on vain metsää.
- Niin niin mutta katso TUONNE!
- Ai tuo. Mikäköhän se on.


Katsomisen rikkaus

Katselemista on monenlaista. Esimerkiksi suomen kielessä erotellaan "tuijottaminen" ja "tiiraaminen". Tiiraamisella viitataan siihen, että katsomisessa on jotain hankaluuksia. Esimerkiksi jos on hämärää tai jos katsottava asia on tosi kaukana. Saatamme turvautua myös apuvälineisiin ja "tiirata kaukoputken lävitse".

Tuijottaminen on samalla tavoin pitkäkestoista kuin tiiraaminen, mutta tuijottaminen ei johdu näköaistimuksen epäselvyydestä. Tuijottaminen liittyy pikemminkin siihen, että emme osaa luokitella näkemäämme asiaa. Saatamme esimerkiksi tuijottaa henkilöä, koska emme tajua onko hän lintu vai kala.

Lisäksi on töllöttäminen. Se tarkoittaa, että katsomisesta on tullut epäaktiivista ja laiskaa. Ihminen saattaa töllötellä, jos hän on väsynyt tai epäkiinnosttunut. Saatamme töllötellä myös aivan huomaamattamme.

Katsomisen suhde näkemiseen voidaan ilmaista näin:

Katsominen päättyy sinä hetkenä kun näemme tai luulimme näkevämme. Siinä mielessä näkeminen on erittäin vaarallista. Taiteilijat joutuvat varomaan näkemästä mitään, koska silloin katsominen loppuisi - ja katsominen taas on kaikkein oleellisinta taiteen tekemisessä.

Yleensä katsojaksi kutsutaan sitä, joka on tullut katsomaan taidetta, mutta oikeampi olisi kutsua katsojaksi henkilöä, joka taideteoksen on luonut. Taiteilija on elämäntiirailija, joka väsymättömästi vain katsoo, mutta ei koskaan saa tolkkua siitä mitä on katsonut. Niinpä hänen täytyy yrittää ilmaista asia monimutkaisesti ja monisanaisesti - olivat hänen työkalunsi sitten sanat tai kuvat tai äänet tai mitä tahansa.

PS. Myös "tsiigaaminen" on yksi suomalaien katsomisen laji, sellainen rento ja harrastelijamainen.

Merleau-Ponty ja Cezanne

FENOMENOLOGIA ja IMPRESSIONISMI, osa 2

"By remaining faithful to the phenomena in his investigations of perspective, Cezanne discovered what recent psychologists have come to formulate: the lived perspective, that which we actually perceive, is not a geometric or photographic one."
(Merleau-Ponty: Cezanne's Doubt)

Joskus taidehistorian perusteoksissa kiteytetään, että impressionismin tärkein anti oli väriteorian ja valon syvällisempi ymmärtäminen. On totta, että monet impressionistit hyödynsivät kirkkaita pintoja, varjoja, ja heijastuksia voimistaakseen tunnelmaa. He myös kuvasivat paljon aamu- tai ilta-aurinkoa ja leikkivät kohteisiin lankeavalla valolla, mutta tämä ei ollut mikään uusi juttu.

Jo romantiikan taide oli hyödyntänyt valoa ja pimeyttä dramaattisena tehokeinona tai lisätäkseen kuvaan symbolisia merkityksiä.
Romantiikan valo 1842
Lisäksi valon lankeaminen on helppo ymmärtää pelkästään teknisesti. Se ei vaadi minkäänlaista taiteellis-filosofista paradigmanvaihdosta. Esimerkiksi kamera taltioi uskollisesti varjot ja heijastukset.

Muistan kuinka 1990-luvulla kohuttiin tietokonepeleistä, joihin oli onnistuttu ohjelmoimaan realistinen kolmiulotteinen ympäristö, jossa esineet langettivat varjoja ja valonlähteet heijastuivat vedestä tai metallisista pinnoista. Esimerkiksi Quake teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen ja ihastelin monta päivää sen kolmiulotteista maailmaa.

Jo 1800-luvun alun realististiset maalarit (kuten taiteilijat nykyäänkin) joutuivat kantapään kautta opiskelemaan ne tekniikat, joilla uskottava kolmiulotteisuus tai valaistus luodaan. Maalarin ja pelejä ohjelmoivan nörtin on opittava maailmasta samanlaisia faktoja, jotta he osaavat koodata todellisuuskokemuksemme osaksi taidettaan. Useimmat perspektiiviä ja optisia harhoja koskevat tärkeät havainnot oli kuitenkin tehty jo paljon ennen impressiomia.
Realismin perspektiivi 1874
(Lisäksi tiedettiin varsin hyvin, että vaihtuvien kuvien sarja synnyttää vaikutelman liikkeestä, mikä asteittain johti filmikameran kehittämiseen.)


Miten kokemuksemme maailmasta rakentuu?

Paul Cezanne (1839-1906) oli Picasson suurin esikuva. Tavallaan kubismi sai alkunsa juuri Cezannen tutkimuksista. Hän kiinnitti huomiota erääseen tunnettuun itsestäänselvyyteen: näemme maailman kolmiulotteisena, koska meillä on kaksi silmää jotka tarkastelevat kohdetta hieman eri kohdista. Jos suljemme toisen silmämme, kolmiulotteisuus katoaa.

Emme toisin sanoen aisti kolmiulotteista maailmaa sellaisenaan vaan näemme kaksi eri kuvaa. Emme tiedosta niitä prosesseja, joissa aivomme yhdistävät nämä erilliset näkymät kolmiulotteisuuden kokemukseksi.

Cezanne alkoi kulkea tätä perspektiivin hahmottamisen prosessia (jota voisi Husserlin kielellä kutsua "luonnolliseksi asenteeksi") toiseen suuntaan. Hän leikitteli ajatuksella, että maalaus voisi purkaa osiin tai jotenkin limittää nämä kaksi kuvaa ja sitä kautta kyseenalaistaa sen luonnollisen asenteen oletuksen, että koemme maailman välittömästi ilman viivettä tai tulkintaa. Mutta vasta kaverukset Pablo Picasso ja Georges Braque todella veivät loppuun tämän aistihavainnon dekonstruoimisen.
Georges Braque 1910
Kubistinen maalaus sekoittaa kolmiulotteiseen kohteeseen kaksiulotteisia pintoja ja tavallaan limittää useampia litteitä kuvia, joista sitten rakentuu kolmiulotteisuuden illuusio ilman realistista perspekiiviä. Kubismi tekee tämän kyllin karkesti ja korostetusti, jotta katsoja on pakotettu pois luonnollisesta asenteestaan - mihin moderni taide muutenkin pyrkii lukuisin keinoin.


Aikakokemus ja impressio

Edmund Husserl käyttää termiä "impressio" puhuessaan aikatietoisuuden kokemuksesta. Hän esittää, että "vaikutelma nykyisyydestä" ei ole pistemäinen vaan kenttä, joka syntyy menneiden havaintojen viipyilemisestö (retentio) sekä tulevaisuuteen suuntautuvien intentioidemme (protentio) yhdistyessä. Vaikka ymmärtäisimme ajan jonakin perin transsendentaalisena ilmiönä, näyttäytyy nykyhetki meille aposteriorisena synteesinä.

Emme koe nykyhetkeä puhtaana olemuksena vaan se on oman mielemme konstituoima. Hieman samoin kuin Cezanne havaitsi, ettemme näe kolmiulotteisuutta sellaisenaan vaan rakennamme sen kahdesta kaksiulotteisesta kuvasta. Vaikka "olio itsessään" olisikin kolmiulotteinen, me emme havaitse kolmiulotteisuutta suoraan näköelimessä vaan rekonstruoimme, tulkitsemme ja koemme sen vasta viiveellä.

Cezanne ja kubistit purkivat perspektiivin hieman samoin kuin Husserl aikakokemuksen. Ei liene sattumaa, että myöhempi fenomenologian klassikko Maurice Merleau-Ponty innostui Cezannesta ja kirjoitti hänestä esseen nimeltään Cezanne's Doubt (1945). Siitä seuraavaksi.


Merley-Ponty ja Cezanne

Merleau-Pontyn kirjoituksen löytää helposti googlettamalla - ja löysinkin sen juuri siten, että jäljitin impressionismin ja fenomenologian yhteyksiä.

Itse asiassa google vahvisti aiemman aavistukseni: kovinkaan moni tutkija ei ole ollut kiinnostunut tästä teemasta. Vaikka fenomenologista taideteoriaa toki nykyään jossain määrin harjoitetaan, se ei ole historiallisesti motivoitunutta - tai myöskään motivoitunut tutkimaan omaa historiaansa.

Tämä on yksi harvoista kirjoituksista, jonka löysin:
Art as Phenomenology

En ole halunnut vielä lukea sitä, koska pelkään, että siinä esitetään samoja väitteitä, jotka itse aion esittää - ja sitten kadotan motivaationi kirjoittaa. Se olisi ikävää, koska minun on tarkoitus saada tästä kirjoituksesta kurssisuoritus. :)

Mutta nyt varsinaiseen asiaan. Merleau-Ponty kirjoittaa (Englanninkielisen käännöksen sivulla 2):

"...the inhuman character in his paintings (he said that a face
should be painted as an object) his devotion to the visible world: all of these would then only represent a flight from the human world, the alienation of his humanity."

Tämä kohta oli pysäyttävä, sillä olin aikeissa esitellä vielä yhden keskeisen maalaustaiteen piirteen, jota impressionistit sekä hyödynsivät että koettivat kyseenalaistaa: havainnon tarkentumisen. Jos taulun yksi kohta on muita yksityiskohtaisemmin maalattu, kohdistuu katseemme siihen - ja toisaalta: on hyvä tietää ennalta, mihin katse kohdistuu, sillä sellaisella kohdat täytyy tehdä erityisellä huolella. Ja koska ihminen tunnistaa maisemassa ensimmäisenä ihmisen kasvot, käyttävät maalarit niissä erityistä tarkuutta.

Gustav Klimt on hyvä esimerkki maalarista, joka miellyttää yhtä aikaa kumpaakin tasoa. Hän sokeroi ihmisten romanttisia odotuksia kauniilla kasvoilla, mutta samaan aikaan hän saattaa katsojan tietoiseksi tästä inhimillisestä taipumuksesta - ainakin sikäli kuin katsojaa yhtään kiinnostaa taideteoria ja kokemuksellisuuden reflektointi.

Klimt on tyylillisesti erottanut kasvot, vaatteet ja taustan. Vähiten tarkkuutta on taustassa, joka on ruskeanharmaa (tosin myös taustavärin yhtenäisyys on eläväistä, koska se muodostuu monen eri värin summana). Suutelevan parin kasvot ovat sen sijaan melko realistiset ja vaatteet kubistisen abstratit (kaksiulotteiset). Lopputuloksena on sekamelskaa, jonka aivomme tulkitsevat ihanan romanttiseksi näyksi. Kasvojen inhimillisyys riittää tekemään taulusta rakastetun.

Merleau-Ponty toteaa siis Cezannesta, että hänen töissään on jotain epäinhimillisyyttä, joka johtuu hänen uskollisuudestaan todellisuudelle. Cezanne kohtelee kasvoja kuin mitä tahansa esinettä, koska hän haluaa tavoittaa "luonnon", kuten hän itse sitä kutsui - jotain mikä ei olisi kulttuurisesti vääristynyttä. Tätä silmälläpitäen Cezanne suorastaan mieltyi erakoitumisen ajatukseen ja tahtoi torjua muiden oman aikansa taiteilijoiden vaikutteet.

Merleau-Ponty jatkaa:

"It is nonetheless possible that Cezanne conceived a form of art which, while occasioned by his nervous condition, is valid for everyone. Left to himself, he was able to look at nature as only a human being can. The meaning of his work cannot be determined from his life."

Jälleen pääsemme Husserlin ja Heideggerin väliseen eroon: Husserl oli asettanut tavoitteensa hieman samoin kuin Cezanne - poistaa kokemuksesta vääristymiä, jotka johtuivat luonnollisen asenteen reflektioista, eli pidättäytyä arvostelusta. Heidegger näki tässä koko pyrkimyksessä jotain epäinhimillistä ja liian pedanttia. Niinpä hän hylkäsi objektiivisuuden tavoittelun ja päätyi eräänlaiseen romantiikkaan (joka puolestaan johti natsisympatioihin?).

"Luonnollisesta asenteesta" puhuminen on impressionistien kohdalla paitsi anakronismi, myös hyvin ristriitainen ja jännittynyt käsite. Jotkin impressionistit pyrkivät eroon "luonnollisista" katsantokannoista, joko opituista tai synnynnäisistä - kun taas puolestaan toiset mielivät hyödyntää löydöksiä ja hurmata yleisö puhuttelemalla heidän odotuksiaan. Impressionisteja yhdistää lähinnä utelias lähtötilanne: mikä on ihmismielen ja todellisuuden suhde ja kuinka se ilmenee aistimuksessa? Tämän jälkeen suunnat sitten eroavatkin. Merleau-Pontyn tulkinta näyttäisi olevan se, että Cezanne tahtoo riisua havainnon kulttuurin presuppositioista ja luonnollisen asenteen leimoista.


Maalauksen eletty maailma

Merleau-Pontyn esseen otsikko "Cezanne's Doubt" tuo mieleen lähinnä kartesiolaisen epäilyn, mutta hänen mukaansa Cezanne ei tavoittele objektiivisuutta epistemologisessa tai luonnontieteellisessä mielessä. Cezannea ei kiinnosta uskollisuus faktoille tai metafyysinen "olento itsessään" vaan kokonaisvaltainen kokemus ja inhimillisen tietoisuuden rooli siinä miten asiat näyttäytyvät. Merleau-Ponty kirjoittaa (sivu 5):

The lived object is not rediscovered or constructed on the basis of the contributions of the senses; rather, it presents itself to us from the start as the center from which these contributions radiate. We see the depth, the smoothness, softness, the hardness of objects; Cezanne even claimed that we see the odor.

sekä:

Painting a face "as an object" is not to strip it of its "thought." "I agree that the painter must interpret it," said Cezanne. "The painter is not an imbecile." But this interpretation should not be a reflection distinct from the act of seeing.

sekä:

Cezanne returns to just that primordial experience from which these notions are derived and in which they are inseparable.

Merleau-Ponty käyttää termiä "eletty objekti". Kyse ei ole siis analyysillä ja reflektiolla kuoletetusta kokemuksesta vaan kokonaisvaltaisemmasta kohtaamisesta. Esineistä ei nähdä vain ääriviivoja vaan suorastaan niiden olemus: pehmeys, jopa niiden tuoksu.

Sanoisin, että tässä kohtaa Merleau-Ponty menee innostuksessaan jo runollisuuden rajoille. Jos itse olenkin yrittänyt kahmaista impressionismista ja fenomenologiasta aivan liikaa osasia ja sovittaa ne sulavasti yhteen, en sentään olisi uskaltanut väittää, että maalauksen katseleminen voisi olla ruumiillinen kokemus - toki voimakas kokemus ja synesteettinen, mutta onko "elettyydestä" puhuminen jo anakronistista ylitulkintaa?
Paul Cezanne: Card Players
Merleau-Ponty määrittelee impressionismia näin:

"Impresionism was trying to capture, in the painting, the very way in which objects strike our eyes and attack our senses."

Määritelmä tuntuu yleispätevältä, ehkä vähän mitäänsanomattomaltakin, mutta siihen sisältyy erittäin voimakas verbi: "hyökkäävät". Olennot eivät vain passiivisesti nökötä jossain vaan ne syöksyvät aisteihimme! Kappale jatkuu:

"Objects were depicted as they appear to instantaneous
perception."

Kyse ei siis ole arkisen uneliaasta tuttuuden kohtaamisesta vaan jostain yllättävästä ja välittömästä. Impressionisti ei siis maalaa objekteja tylsinä ja staattisina; maailma kohdataan elävässä nykyhetkessä. Maalaus tempaa katsojan kokemuksellisuuden äärelle.

Merleau-Pontyn kuvaus toi mieleeni Heideggerin määritelmän "totuudesta". Totuudet eivät ole tiedettyä dataa vaan pikemminkin ilmestystä. Totuus pomppaa silmiemme eteen ja hämmästyttää meidät. Jotakin tällaista voimaa kuvataiteisiin kieltämättä liittyy. Parhaat taulut eivät ole vain paikoillaan jököttävistä hedelmistä maalattuja muotokuvia. Niihin sisältyy totuuksien yllättävä oivaltaminen.

Linkki artikkeliin:
M-P: Cazannes' Doubt