Olen toistaiseksi käsitellyt fenomenologisista teemoista aistihavainnon rakentumista, aikatietoisuutta sekä suhdetta maailmaan. En olisi uskonut, että voisin puhua "ruumiillisuudesta", mutta Merleau-Ponty osoitti senkin olevan mahdollista.
Vielä on käsittelemättä ainakin itsetietoisuus, kokemus toisista sekä intersubjektiivisuus. Olisi hullua kuvitella, että impressionismi ja fenomenolgia voisivat käydä vuoropuhelua kaikista mahdollisista teemosta, mutta vielä muutama tärkeä aihe on käsittelemättä.
Maalaus taiteilijan sisäisenä omakuvana
"One's personality is seen and grasped in one's grance."
(Cezanne's doubt, s.5)
Vaikka taiteilija pyrkisi lähestymään todellisuutta, on lopputuloksena jotain hyvin persoonallista. Voisi suorastaan sanoa, että mitä sinnikkäämmin taiteilija tutkii oman aistimuksensa vääristymiä ja opiskelee puhtaan näkemisen tapoja, sitä selkeämmin hänen tyylinsä poikkeaa tyypillisestä. Hän vapautuu joistakin kulttuurisista skeemoista, matkimalla opituista ja oppilaitoksissa esitellyistä näkemisen tavoista, mutta kankaalle ei suinkaan piirry objektiivinen todellisuus: näkyväksi tulee pikemminkin taiteilijan sisäinen, eletty kokemus.
Tunnemme vetoa tiettyihin taiteilijoihin, emme kaikkiin. Mieltymyksemme ovat hyvin yksilöllisiä ja sanomme, että joku "koskettaa sieluamme" tai "puhuu samaa kieltä". Osaamme samaistua tiettyyn näkemisen tapaan voimakkaammin kuin toiseen. Ainakin tätä kautta kuvataiteiden intersubjektiivisuutta voisi lähestyä.
Suuri taiteilija eroaa valokuvakamerasta siinä, että hän pistää itsensä likoon, kuten sanotaan. Merleau-Ponty osuu asian ytimeen: kun katselemme tietynlaista voimallista taulua, emme niinkään katsele taulussa avautuvaa näkymää - sen sijaan me katselemme jonkun toisen ihmisen kokemusta; katselemme katselemisen prosessia tai näemme edessämme kokonaisvaltaisesti eletyn hetken.
Toiseutta ei voi lähestyä yksin
Tapanani on ollut sanoa, että taide on kohtaamista - mutta yleensä olen tällöin ensi sijaisesti ajatellut kirjallisuutta. Olen halunnut uskoa siihen, että kommunikaatio on mahdollista loppuun saakka. En ole vain osannut muotoilla sanojani. vasta viime aikoina minulle vihdoin on alkanut hahmottua se perusongelma, joka on rajoittanut ajatteluani - ja ehkä filosofian diskurssia laajemminkin.
Oma hermeneuttinen oivallukseni on tämä: Kommunikaatio ei ole jotain mitä voin vain päättää tehdä loppuun saakka ja hyvin. En voi lähestyä toiseutta ja mestarillisesti selvittää sen syvintä olemusta. Vaikka kuinka hyvin ilmaisisin itseäni ja olisin kykenevä tulkitsemaan muita, mikään ei onnistu yksin. Olen täysin avuton, täysin voimaton. Lopullinen valta on aina toisella puolella - toisella osapuolella, toisella.
Toiseutta ei voi asettaa pöydälle tutkittavaksi tai lähestyä mikroskoopin avulla. Toiseuden kohtaaminen tapahtuu aina niin, että toinen paljastaa meille itsensä. Me vain saamme toimia todistajina.
Descartesin, Husserlin, Sartren ja monen muun ongelma on siinä, että yksilöllisen rationaalisuuden ritareina he eivät malta odottaa toiseuden aloitetta. He eivät osaa luottaa. He tahtovat päästä käsiksi toiseuteen oman erinomaisen älynsä avulla - tai kehittää jonkinlaisen metodin. He ovat kuin poliisikuulustelijoita, jotka yrittävät pakottaa vastapuolen agentin paljastamaan salaisuutensa.
Mutta lopulta kaikki ratkeaa vain siihen, että toinen tekee oman osansa ja avaa kommunikaatioyhteyden. Saatan esimerkiksi nähdä elokuvan, jossa käsitellään minun omia kokemuksiani. Saatan lukea kirjan, jossa vastataan minun salaisiin kysymyksiini. Saatan kohdata ihmisen, joka näkee naamioni lävitse ja paljastaa minulle itsestäni totuuksia, johon itselläni ei ole pääsyä.
Vaikka olisin kuinka erinomainen, olen eristettynä oman yksityisyyteni linnoitukseen aina siihen hetkeen asti jolloin joku toinen paljastaa, että meissä on jotain yhteistä.
Kun taiteilija paljastaa maailmalle oman sielunsa, hän tekee sen täysin pyyteettömästi. Hän itse ei saa siitä mitään muuta kuin toivoa ja lupausta. Muut saavat häneltä kaiken: he saavat kokea, että he eivät ole maailmassa yksin. Samat salaiset tunteet jakaa heidän kanssaan tuo joku-toinen - tuo yllätyksellisen sinä, joka tunnet itsessäsi yhtäläisiä meitsinä-olemisen kokemuksia.
Jos joku tahtoo kiittää taiteilijaa ja sanoo hänelle, että mahtavaa, olet paljastanut meissä piilevän yhteisen kokemuksen, voi taiteilja vain nyökyttää päätään ja uskotella itselleen, että työ kannattaa. Jotain on saavutettu. Mutta taiteilija itse ei saa yhteyden kokemusta. Hän saa vain aistia toisen silmistä vilpittömän ilon.
Ainoa keino, jolla yleisön jäsen voisi kiittää taiteilijaa täysin vastavuoroisesti, olisi se, että hän tekisi taideteoksen. Siihen hän sisällyttäisi oman sisimpänsä ja oman yksityisen elettyyden kokemuksensa. Kun taiteilija sitten näkisi tämän teoksen, hän ehkä kohtaisi siinä toiseuden kokemuksen, joka on jaettu ja kuuluu jo hänen oman olemisensa muilta kätkettyyn ja sanattomaan intuitioonsa. Tällä tavoin taiteilija saisi kommunikaatiotyöstään palkkioksi kommunikaation eleen... ja ehkä monet ryhtyvät taiteilijoiksi juuri siksi, että voisivat maksaa takaisin sen velan, jonka kokevat saaneensa taiteen aiemmilta sukupolvilta.
Taiteilijan tragedia on siinä, että hän ei koskaan voi saada kokea sitä, miltä tuntuu ensi kertaa nähdä hänen taidettaan - hieman kuten ihminen ei voi itse tietää millainen käsitys muilla on hänestä. Yritys selvittää joku tällainen asia olisi vain neuroottisuutta. (Meidän oma autenttinen itsemme on meille mitä suurin mysteeri. Aito itsetutkiskelu merkitsee toiseuden kohtaamista itsessään, oman toiseutensa kohtaamista.)
Taiteilija olevan äänenä
Edellisessä kappaleessa hieman eksyin omiin ajatuksiini, mutta saman tekee Merleau-Ponty esseensä kahdeksannella sivulla. Hän unohtaa impressionismin sekä Cezannen ja pohtii viimeiset kolme sivua vapaan tahdon kysymyksiä - sekoittaen mukaan jopa Freud-kritiikkiä.
Sitä ennen, sivulla 6 hän tekee rohkeita eksistentialisia johtopäätelmiä Cezannen lopullisista saavutuksista:
"The landscape thinks itself in me," he would say, "and I am its consciousness."
- -
The painter recaptures and converts into visible objects what would, without him, remain walled up in the separate life of each consciousness: the vibration of appearances which is the cradle of things. Only one emotion is possible for this painter — the feeling of strangeness — and only one lyricism — that of the continual rebirth of existence.
Taiteilija ei siis suinkaan kopioi tai tulkitse maailmaa omassa ilmaisussaan vaan hän itse on muuttunut olemisen itseilmaisuksi. Taiteilija antaa äänensä maailmalle, joka muutoin olisi mykkä ja pakotettu luonnon objektiiviseen järjestykseen. Sartrelaisittain taiteilija on työssään tuomittu olemaan eräänlainen itsestään vieraantunut äärimmäisen vapauden ilmaisu? Hän saavuttaa eksistenssin vain lahjoittaakseen sen jollekin itseään suuremmalle? Merleau-Ponty vihjaa myös, että ihminen on poikkeuksellinen olento juuri siinä suhteessa, että hän kykenee lisäämään maailmaan jotain omaa juuri sitä kautta, että hän vieraantuu sekä itsestään että fysikaalisestta todellisuudesta.
Lopulta Merleau-Ponty onnistuu yhdistämään impressionismi-tutkielmaansa myös eksistentialismin sekä intersubjektiivisuuden teemoja - ja hän tekee kaiken tämän esseensä ensimmäisellä kuuden sivun aikana! Lopun voikin ihan hyvällä omallatunnolla omistaa irralliselle Freud-kritiikille.
Tahtotila, intentionaalisuus ja ajan henki
Fenomenologiassa on usein nähty itämaisia vaikutteita, mutta samoja piirteiä löytyy saksalaisesta filosofiasta jo 1800-luvulta. Esimerkiksi Schoppenhauerin ajatus maailmasta tahdon ilmaisuna on buddhalaista perua ja hän itsekin myöntää sen epäsuorasti ylistämällä Upanisadeja sekä muita tuohon aikaan eurooppalaisille kielille käännettyjä teoksia.
Buddhan opetusten eräs kulmakivi on juuri kärsimyksen selittäminen sillä havainnolla, että ihmisen olemista määrittää kyltymätön halu, jota ei voida sammuttaa sitä kautta että halun kohde saavutetaan. Halu ei tyrehdy lahjoilla, se vain loputtomasti vaihtaa kohdettaan. Halun voi tyrehdyttää vainitsetutkiskelulla ja oivalluksella.
Tästä ei ole kovinkaan pitkä matka Schoppenhauerin väitteeseen, että oleminen on tahdon ilmaus - tai Husserlin lähtökohtaan, että oleminen on intentionaalista, eli kohdistuu maailmaan. Nyt sama ajatus löytyy myös Merleau-Pontyltä hieman eri muodossa:
a) taide ilmaisee enammän kuin valokuva, koska valokuvalta puuttuu tahtotila,
sekä
b) taiteilija on kuvaamansa maailman tahdonilmaus.
Vielä lisänä voisi mainita Heideggerin, joka puhui "zeitgeistista", eli tietyn aikakauden tahtotilasta. Tällainen näkemys on juurtunut hyvin syvälle saksalaiseen filosofiaan.
Muutamia omia lisähuomioitani katseesta ja kognitioista
Myös taolaisuudesta löytyy käsitteitä, jotka voisivat tuoda valoa maailman havaitsemisen kysymyksiin. Eräs ristiriita joka itseäni häiritsee liittyy intuitiivisyyteen ja pois-oppimisen metodiin. En näe, että havainto voisi kirkastua siten, että se palautettaisiin reflektoimattomaan alkuasuunsa.
Aistihavainto voi olla sekava ja jäsentymätön. Se voi olla myös jäsentynyt ja tarkka, mutta tällainen "selkeämpi" kokemus saavutetaan sisään pääsevän datan vähentämisen kautta - ei lisäämällä informaatiota.
(Olisi tietenkin ensin määriteltävä "informaatio": tarkoitan sillä nyt raakaa dataa, en luokiteltua tai tulkittua. Puhun siis esireflektiivisestä aistikokemuksesta.).
Selkeä kokemus on köyhempi kokemus, sillä se tarkoittaa, että maailman rosoinen moninaisuus on muunnetu symboleiksi ja käsitteiksi. Signaalista on suodatettu pois turhat rätinät ja taustahumu.
Aistikokemus ilman elämänkokemuksen apua olisi hämmentävä ja ahdistava, ylitsevuotava. Kaikki asiat huutaisivat yhteen ääneen, eikä yhtäkään niistä voisi kuulla tarkasti.
Käsitteellistetyn kokemuksen on juuri informaation vähentämisen kautta mahdollista tarkentua oleelliseen, pureutua yksityiskohtiin - ja rakentaa siltoja aistit ylittävään seläntakaiseen maailmaan. Emme esimerkiksi voisi seurata maisemassa liikkuvaa hirvieläintä, ellemme loisi käsitteitä selälle, sarville ja hännälle. Nyt näkyy kuono, nyt näkyy sarvat, nyt enää häntä. Katseen kohdistaminen liikkuvaan eläimeen tarkoittaa oksien ja pusikoiden sulkemista pois tietoisuudesta.
Fenomenologia on väärässä siinä, että asioiden pelkistettyyn sellaisuuteen voisi päästä redusoimalla kokemuksesta sitä selittäviä reflektoita.
Voimme toki tulla tietoiseksi siitä, että mielemme leimaa olioita ja ilmiöitä - antaa niille nimet ja luokittelee ne erilaisiin ryhmiin. Voimme tiedostaa, että näissä luokitelmissa on kulttuurisia eroja, joiden keinotekoisuus meidän on syytä huomioida, jos tahdomme kehittää käsitteitämme.
On kuitenkin mahdotonta tarkastella tai ajatella mitään niin, etteivät käsitteet osallistuisi siihen. Meidän esitiedostettu havaintomme valikoi ne valmiit työkalut, jotka se kokee parhaiksi - ja jos kokemusta jäsentävät skeemat puuttuvat, meidän mielemme vaikka itse keksii nuo puuttuvat käsitteet, tai sitten käytämme korvikesanoja: "se sellainen"... "tuo harpäke tuossa"... "jokin sellainen jännä mikä se olikaan".
Koko ajan mielemme raksuttaa että mikä kumma - kunnes löytää jonkinlaisen sopivan luokittelevan nimilapun. Jos mitään ei löydy, sanomme "ufo", "hirviö", "kummitus!" Nekin ovat käsitteellisiä yrityksiä käsitellä sitä mikä jäi tunnistamattomaksi.
Maailma jossa elämme ei voi olla mysteeri
On mahdollista kiinnittää huomio vaihtoehtoisiin asioihin, mutta kaikista vaikeinta se on suorittaa minkäänlaisen filosofisen metodin avulla.
Jos katsomme vaikkapa maisemaa ja yritämme kokea sen mahdollisimman täydesti, se onnistuu kaikkein parhaiten siten, että katsomme sitä jonkun kanssa. Minä huomaan maisemassa yhtä ja toista - ja kaverini huomaa sitä ja tätä. Yhdessä me näemme enemmän.
Yksinäisyyteen vetäytyminen ei paranna aistikokemusta - ellei sitten se johdu siitä, että seurassa nolottaa. Miden läsnäollessa voi esimerkiksi olla vaikeampi katsoa alastomuutta.
Metodit ovat kyllä sikäli hyödyllisiä, että niiden avulla voi oppia näkemään myös havainnosta suodatetun kohinan.
Esimerkiksi toisen ihmisen puhe kuullaan normaalisti siistittynä: emme huomioi änkytystä, rykäisyjä, korjauksia, nielaisuja ynnä muuta, koska aivomme eivät tulkitse niillä olevan semanttista merkityssisältöä - ellei tilanne sitten anna syytä tällaiselle tarkkuudelle (esimerkiksi jos epäilemme toisen valehtelevan ja keräämme siitä vihjeitä).
Opiskelun kautta voimme kuitenkin oppia kuulemaan puheessa myös häiriöt. Opimme translitteroimaan tekstin, eli merkitsemään talteen myös kohinan. Tämä ei kuitenkaan merkitse havainnon puhdistamista käsitteistä vaan päin vastoin entistäkin tarkempien käsitteiden kehittämistä ja sisäistämistä.
Maalari maalaa taloa
Kuvataiteet auttavat ihmisen mielen ja maailman välisen vuorovaikutuksen hahmottamisessa. Ihmisen tietoisesta hahmotuskyvystä kertoo paljon se, millä tavoin hän piirtää näkemänsä.
(Tosin piirtäminen ja piirtämiseen valittavat kohteeet vaativat nekin tiettyjä opittuja käsitteitä. Jos ihminen päättää tietoisesti piirtää jotakin, se ei välttämättä paljasta ihminen kykyä havaita vihjeitä tiedostamattomasti.)
Lapset piirtävät usein asioita, joihin he ensin kiinnittävät huomiota. Erityisesti tämä koskee ihmisen kasvoja: hymy, silmät, suu, nenä. Kasvojen tunnistaminen onkin vauvoilla sisäsyntyinen kyky.
Ihminen, joka ei ole koskaan harrastanut kuvataiteita, saattaa aikuisiällä piirtää yhtä huonosti kuin 6-vuotiaana. Hänen on vaikea luoda mitään tikku-ukkoa kummempaa. Hän on oppinut tekemään tietyt erittelyt sanallisesti, mutta on aivan eri asia palauttaa aistimus siihen muotoon, jossa se tulee aistielimiin.
Itse asiassa katsominen on aivan omanlaisensa opittu kyky. Me emme tyypillisesti katso - me näemme.
Katsominen edellyttää piinallista pysyttelemistä asiassa senkin jälkeen, kun olemme nimenneet sen. Näkeminen on oikeastaan vain pikaista tunnistamista ja tulkitsemista.
- Näetkö tuon?
- Joo joo näin näin.
- Ei kun katso!
- Mitä nyt?
- Katso tuonne!
- Siellähän on vain metsää.
- Niin niin mutta katso TUONNE!
- Ai tuo. Mikäköhän se on.
Katsomisen rikkaus
Katselemista on monenlaista. Esimerkiksi suomen kielessä erotellaan "tuijottaminen" ja "tiiraaminen". Tiiraamisella viitataan siihen, että katsomisessa on jotain hankaluuksia. Esimerkiksi jos on hämärää tai jos katsottava asia on tosi kaukana. Saatamme turvautua myös apuvälineisiin ja "tiirata kaukoputken lävitse".
Tuijottaminen on samalla tavoin pitkäkestoista kuin tiiraaminen, mutta tuijottaminen ei johdu näköaistimuksen epäselvyydestä. Tuijottaminen liittyy pikemminkin siihen, että emme osaa luokitella näkemäämme asiaa. Saatamme esimerkiksi tuijottaa henkilöä, koska emme tajua onko hän lintu vai kala.
Lisäksi on töllöttäminen. Se tarkoittaa, että katsomisesta on tullut epäaktiivista ja laiskaa. Ihminen saattaa töllötellä, jos hän on väsynyt tai epäkiinnosttunut. Saatamme töllötellä myös aivan huomaamattamme.
Katsomisen suhde näkemiseen voidaan ilmaista näin:
Katsominen päättyy sinä hetkenä kun näemme tai luulimme näkevämme. Siinä mielessä näkeminen on erittäin vaarallista. Taiteilijat joutuvat varomaan näkemästä mitään, koska silloin katsominen loppuisi - ja katsominen taas on kaikkein oleellisinta taiteen tekemisessä.
Yleensä katsojaksi kutsutaan sitä, joka on tullut katsomaan taidetta, mutta oikeampi olisi kutsua katsojaksi henkilöä, joka taideteoksen on luonut. Taiteilija on elämäntiirailija, joka väsymättömästi vain katsoo, mutta ei koskaan saa tolkkua siitä mitä on katsonut. Niinpä hänen täytyy yrittää ilmaista asia monimutkaisesti ja monisanaisesti - olivat hänen työkalunsi sitten sanat tai kuvat tai äänet tai mitä tahansa.
PS. Myös "tsiigaaminen" on yksi suomalaien katsomisen laji, sellainen rento ja harrastelijamainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti