...siis mitä höm?
Houkutteleva johtopäätös olisi "...siis olen", mutta itse asiassa tämä on tyrkyllä olevista vaihtoehdoista ehkä kaikkein heikoimmin puolustettavissa.
Muita mahdollisuuksia olisi:
2) Ajattelen, siis on ajatuksia.
3) Ajattelen, siis on ajattelua.
Kakkosvaihtoehto on ongelmallinen siinä suhteessa, että se luo yhtä lailla eron ajattelijan ja tämän ajatusten välille. Oikeastaan mitään suurta muutosta ei tapahdu Descartesiin nähden, sillä kumpikin johtopäätös on osa suurempaa analyyttistä ajatuskokonaisuutta. Descartes ei kyseenalaista kielen rakenteita vaan olettaa aktiivimuodossa olevan verbin itsestään oikeutetuksi:
Ajattelen (aktiivi, yksikön 1. persoona)...
siis on "ajattelija" sekä "ajatuksia", joita hän, eli minä luon ajattelemalla.
Koko tämä hässäkkä perustuu aika moneen taustaoletukseen ja käsitteelliseen erotteluun. Ajatuksiin keskittymällä olisi sentään mahdollista rakentaa vähemmän itsekeskeistä filosofiaa, jossa muiden ajatukset huomioitaisiin oman veroisina, tyyliin:
...Ajatuksia näyttäisi sikiävän myös muissa, ja ilman minun vaikutustani (tai ainakin ilman minun tietoista työpanostani). Koska maailman lukuisat ajatukset eivät tarvitse syntyäkseen minuuteni esityötä, ei maailma tyhjene kuolemaani. Niinpä voin kohdata elämän ilman perimmäistä kauhua kaiken katoavaisuudesta.
Tällainen ajatuksiin, ei minuuteen, keskittyvä polku filosofisissa päätelmissä olisi jo astetta valistuneempi, mutta vielä sekään ei poista kartesiolaisuuden dualistista perusongelmaa.
Ajattelen, siis kääk!
Vaihtoehto 3. on rehellisin. Siinä todetaan vain, että ajattelua näemmä tapahtuu - mutta ei kiirehditä tekemään johtopäätöksiä ajattelijan ja hänen ajatustensa suhteesta.
Ajatusten vain ilmaantuessa tietoisuuteen herää kysymys ulkomaailmasta ja ajattelijan sisäisestä tiedostamattomasta - jota tietenkään 1600-luvulla olisi ollut vaikea ilmaista: mistä siis ajatukset motivoituvat? Kuinka ajattelija kunakin hetkenä päättää ajatella juuri sitä mitä hän ajattelee?
Syntyvätkö ajatukset ulkomaailman ja kulttuurin ja elämänkokemuksen innostamina - tai mitä jos ajatukset onkin lähettänyt jokin demoni? Tätähän Descartes kysyy?
Epäily on myöskin ajatus. "Ajatellen, siis olen" on ajatus. Entä jos demoni on tahtonut, että Descartesin mieleen juontuisi pakkomielle epäillä maailmaa? Miten epäilijä voisi tietää, että hänen epäilynsä on puhdasta ja vilpitöntä - tai ettei se olisi hänelle haitaksi?
Epäily voi olla osa suurempaa juonta, jolla paholainen tahtoo vieraannuttaa Descartesin Jumalan luomasta todellisuudesta!
Ajattelen, siis on vaikutelma ajattelusta
Kun siis todetaan, että ajattelen, siis on ajattelua, ei päädytä niin helposti tämän kaltaisiin ongelmiin.
Emme hätiköi. Emme oleta mitään ajattelijan itseriittoisuudesta tai autonomiasta ajatustensa suhteen. Käytetään vain nominaalimuotoisia verbejä ja passiivia:
Ajattelen, siis jotain ajatellaan, näemmä?
Vieläkin parempi olisi sanoa:
4.) Ajattelen...
...siis on vaikutelma ajattelusta.
Ajattelusta sinänsä ei päästä loogisesti siihen, että olisi erillinen, pysyvä ajattelija. Sehän on vain ajatus tai tuntemus: ajatteleva minä ajattelun kohteena.
Tästä syystä esim. Sartre puhuu "minän ulkoisuudesta". Ihmisen oma identiteetti on jotain, mitä ajatellaan. Se on useimmiten lauseen objekti, ei subjekti: Ajattelen itseäni. Itse on silloin se, jota ajatellaan.
Kun sanon: "Minä lähden huomenna Pariisiin", se ei juurikaan eroa lauseesta: "Tarja lähtee huomenna Pariisiin." Kumpikin on narratiivi henkilöstä, joka on aikeissa lähteä Pariisiin. "Minä lähtee Pariisiin." Verbimuotojen alla kummassakin on puhe henkilöhahmosta, ei kertojasta.
Asia muuttuisi hieman, jos olisi puhe nykyhetkestä. Silloin voisin toisessa tapauksessa sanoa: "Pariisi on täällä luonani". Mutta silloin puhuisin Pariisista, en itsestäni. Minuus on ulkoinen sikäli, että yleensä puhumme itsestämme kuten henkilöhahmosta - myös silloin kun käytämme 1. persoonaa. Persoonamuoto antaa vaikutelman kokemuksellisuudesta, mutta ei ratkaise varsinaista ongelmaa minuuden transsendentaalisuudesta.
Descartesin munaus on oikeastaan se, että hän päätyy oikomaan mutkia:
"Ajattelen...
...siis näen itseni istumassa tässä nojatuolissa tai makaamassa tällä sängyllä ja miettimässä syvällisiä ajatuksia, joita maailman olisi syytä ihailla..."
René Descartes on romanttinen seikkailija, joka näkee itsensä ratsastamassa metafyysisiä tuulimyllyjä vastaan.
Sen lisäksi hän hätiköi.
Skitsofrenian laillistettu muoto
Se, että havaitsen ajatuksia ja koen olevani vastuussa niistä, ei vielä millään tavalla todista, että ajatusten takana tai tuolla puolen olisi ketään ajattelevaa minua - enkä nyt viittaa vain identiteettiini tai psyko-fyysiseen kokonaisuuteen, vaan transsendentaaliin agenttiin, joka aktiivisesti rakentaisi ajatuksia.
Ajatukset tuntuvat vain pulppuavan jostain, jopa tahtomattani. En kykene juuri lainkaan ottamaan vastuuta ajatuksistani. Tämän huomaa kuka tahansa puolen tunnin meditaatiossa.
Autonominen minuus näyttäisi olevan lähinnä fiksaatio, ajatteluun synnynnäisesti liittyvä tai pakkomielteisen käsitejärjestelmän mukana omaksuttu harhaluulo. Ehkä luulo minästä syntyy, koska ajattelu alkaa käsitellä ajattelun prosessia ja yrittää käsittää oman olemassaolonsa.
Miksi sitten ajattelu kääntyy itseensä? Ehkä sekin tapahtuu ensin vain ulkoisesti: sosiaalisina eläiminä me päättelemme muiden ajattelevan ja alamme ennakoida heidän ajatteluaan, jotta voisimme toimia yhdessä ja päihittää kilpailijamme. Hyödymme siitä, että teemme näitä oletuksia, silloinkin kun emme aina täysin onnistu ennustuksissamme.
Sitten tapahtuu jonkinlainen korkeampi kehityksen käänne tai kamala virhe: ajatus alkaakin tulkita ja ennakoida myös itseään. Se kyseenalaistaa omat uskomuksensa ja omat motivaationsa. Sisällämme on yhtäkkiä monta metatasoa: on superego, joka yrittää kaitseta meitä itsekuriin ja moraalisesti oikeisiin ratkaisuihin vastoin meidän mielihalujamme - on filosofinen epäilijä, joka ihmettelee - poikittainen anarkisti joka haukkuu superegon osaksi kulttuurisia konventioita - aktiivinen puoli, joka tahtoisi lopettaa kaiken itsetutkiskelun ja vain elää - kokonainen leegio näkökulmia ja ääniä jotka sekoittuvat enemmän tai vähemmän harmoniseksi kokemukeksi eheästä minuudesta.
D. ei ollut valmis menemään näin pitkälle, eikä varmaan moni muukaan, ainakaan pariin vuosisataan.
Hänen varsinaisena pyrkimyksenään ei liene edes ollut epäily, vaan minuuden riittävän perustan rakentaminen.
Descartes ei halunnut juhlistaa epäilyä. Hän halusi tyrehdyttää sen löytämällä jotain kyllin kiinteää,
jotain mitä ei voisi asettaa kyseenalaiseksi.
Siinä hän epäonnistui.
Hän kuitenkin onnistui tärkeimmässä. Hän onnistui vakuuttamaan itsensä ja monet muutkin siitä, että hän olisi onnistunut.
Aika moni uskoi hänen onnistuneen ja aika moni on yhä valmis hyväksymään sen.
Miksi?
Koska jossain vaiheessa elämässä täytyy todeta, että potero on kyllin syvä ja lakata kaivamasta - sytyttää tupakka ja keittää kahvit. Vähän juhlistaa sitä, että tulipas tänään vähän epäiltyä, ainakin jonkun matkaa.
Epäily on työkalu, joka kykenee paljastamaan ilmeisimmät virheet ja valheet. Pidemmälle viety epäily voi olla evoluution virhe. Se voi olla ilkeän demonin salajuoni. Parempi siis edetä varovasti.
PS. Ottakaamme Descartesin virheistä opiksemme ja toistakaamme ne... ellemme sitten tavoittele valaistumisen riskiä... mutta se on vain toinen minäkäsitykseen verrattava pakkomielle.
PPS. Kirjoituksessa unohtui tehdä vielä eräs selvennys. Descartesin päätelmissä on kaksi ihan eri ongelmaa: toinen koskee ajatusten ja ajattelijan dualismia ja toinen ajattelun oletettua aktiivisuutta.
Ajattelen, siis jostain vain putkahtelee ideoita.
Puristan hampaani yhteen ja yritän ajatella lujempaa, ajatukseni pikemminkin vain entisestään puuroutuvat. Kun en ajattele koko asiaa, ajatus luistaa. Itsetietoinen ajattelu useimmiten vain häiritsee ajatustoimintaa.
Miksi sitten ajatus itsestä on niin pinttynyt? Miksi itsetietoisuus on niin toistuva tajunnantila - vaikka ei suinkaan katkeamaton, voinhan flow-tilassa unohtaa itseni aivan täysin. Onko minäkeskeisyys kehittynyt itsesuojelun takia? Ahneudesta? Kilpailuvaltiksi - koska sopiva kyky "itsekkyyteen" ehkä antaa peliteoreettista etua?
Ja kuitenkin minä on ajatus, mistä kertoo jo se, että voimme yrittää keskustella minäkokemuksesta - mikä ei olisi mahdollista, jos minäkokemus olisi jotain ajatusten ulkopuolista. Ne eivät ole kaksi eri asiaa... ja pikemminkin on niin, että käsitteelliset ajatukset puhuvat minästä, mutta tietoisuus ei voi kohdistaa itseään siihen. Minää ei siis tiedosteta, se ajatellaan.
Tällaisiin ajatuksiin toki liittyy tietty aavistus kiistämättömästä olemassaolosta, mutta se on aavistus, hieman samoin kuin lapsena saatoin aavistaa, että sängyn alla on mörkö. Minuus on mörkö, joka ei hälvene, koska omien silmiensä taakse ei voi kurkistaa, kuten sängyn alle. Aavistuksen voi toki kyseenalaistaa ja se vaatii samanlaísta rohkeutta.
Seurauksena on huojennus ja pelkojen hälveneminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti