Etiikan teorioiden ongelmista puhuminen edellyttäisi oikeastaan uutta tietoteoriaa. Useimmat filosofiaa harrastavat ihmiset tyytyvät olemassaoleviin eettisiin teorioihin, koska kotisohvalta käsin niiden vertaileminen ei johda tilastollisiin tuloksiin, eikä abstraktioita voi oikein kilpailuttaa tai falsifioida. Yhteistyössä sosiologian kanssa kokeellinen tutkimustyö olisi ehkä mahdollista, mutta ainakin tällä hetkellä filosofinen etiikka on kaikkea muuta kuin empiiristä.
Myöskään yliopistojen sisällä ei ole sosiaalista painetta luoda uusia malleja. Olemassaolevat teoriat toimivat enemmänkin sosiaalisena pääomana kuin poliittista päätöstä ohjaavina periaatteina. Klassiset etiikat teoriat täytyy tuntea, jotta voisi osallistua keskusteluun, mutta siihen se sitten jääkin.
Tietenkin on suuri joukko niitä, jotka aidosti perustavat ostopäätöksensä tai elämäntapansa globaaliin etiikkaan - mutta eettisiin malleihin tällä on vähän vaikutusta. Esimerkiksi julkisen liikenteen tukeminen on loogisin johtopäätös, oli lähtökohtana sitten utilitarismi, kantilaiseen kategorinen imperatiivi tai aistein havaittava seuraus. Karppaaminen tai yksityisautoilun puolustaminen ei ole filosofiaa vaan sovinnaisuutta, mukavuudenhalua, elitismiä, piittaamattomuutta tai henkistä laiskuttaa - mutta ei siitä sen enempää.
Löytyykö etiikasta aitoja vaihtoehtoja?
Akateemisessa filosofisiassa on vallinnut status-quo ainakin 1800-luvulta asti. Kolmen puolueen ylivalta on kiistämätön: utilitarismi, kantilainen velvollisuusetiikka sekä seurausetiikka.
Näiden lisäksi harvoin edes mainitaan mitään neljättä, vaikka toki hyve-etiikka on yrittänyt tehdä paluuta ja evoluutio-psykologian erilaiset peliteoriat ovat lisänneet suosiotaan - ja taaskin aika lailla akateemisten filosofien toiminnasta riippumatta. Puhutaan esimerkiksi synnynnäisestä empatiasta ja "pelisoluista" tai vertaillaan erilaisten laumaeläinten halua puolustaa omaa yhteisöään vaikka omalla hengellään. Evoluutio on hiipinyt mukaan keskusteluun, mutta mistään jytkystä ei siinäkään ole ollut kysymys. Olemassaolevat mallit vain liuottavat empatian osaksi argumentaationsa keinovalikoimaa.
Etiikka on tuntunut muutamien muuttumattomien näkökulmien vähäpätöiseltä nahistelulta. Aina samat teemat, samat teoriat. Ja kuitenkin on paljon ilmiselviä vaihtoehtoisia lähtökohtia joita ei oteta lukuun.
Mitä ne sitten olisivat? Sitä olen miettinyt ainakin viimeiset kymmenen vuotta ja kerännyt talteen joitakin puuttuvia lenkkejä. Ainakin omassa mielessäni eivät kouluissa tarjotut palaset rakennu aukottomaksi kuvaksi vaan sinne tänne jää reikiä joista tuuli puhaltaa ja aurinko paistaa läpi. En ole halunnut väkisin runnoa palasia yhteen, jos ne kerran eivät vastaa todellisuutta. Olen sen sijaan yrittänyt veistellä uusia palasia tarpeen mukaan.
Impulsiivinen etiikka
Hyvät teot vaativat usein tiettyä piittaamattomuutta ja spontaania hulluutta. Etiikka ei ole vain oppirakennelmia ja lainkuuliaisuutta - se on myös kapinallisuutta. Usein tarvitaan Fonzie, joka napsauttaa sormiaa ja huutaa "heyy!" jotta tappelevat osapuolet havahtuisivat omaan naurettavuuteensa.
Mikään eettinen valtavirran teoria ei ota lukuun Fonzieta. Yksikään ei aktiivisesti opeta olemaan oman elämänsä Fonzie. Tiedän tilanteita, joissa olisi tarvittu Fonzie. Olisin ehkä itse ollut Fonzie, jos minusta olisi ollut siihen. Jälkikäteen olen miettinyt, että kunpa vain olisin ollut Fonzie. Minusta on vahvasti tuntunut, että Fonzie olisi ollut eettisesti paras ratkaisu.
Kaikki eivät noin vain pongahda ulos tuoliltaan ja riennä auttamaan. Ongelma ei useinkaan ole siinä, että ihmiseltä tällöin puuttuisi halu - häneltä puuttuu vain kyky toimia reaktiivisesti - henkinen ja ruumiillinen notkeus, jonka varassa sinkoilla.
Kirjoitettu laki ja hallitsevat eettiset teoriat perustuvat pitkälti rutiineihin ja staattisuuteen, eivät spontaaniin toimintaan. Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan - mutta yhtä hyvin tilaisuus voi tehdä myös sankarin.
Juuri tämä alttius tarttua tilaisuuteen voi olla ratkaisevaa, mutta sitä eivät eettiset teoriat mitenkään käsittele. Ne etsivät aina kokonaisratkaisuja ja platonista pysyvyyttä - lakeja jotka pätevät aina ja kaikkialla.
Mitä se sellainen aina ja kaikkialla sitten on, ellei ihan täyttä hölynpölyä, hulluutta. Se on ideamaailman toivotonta etsimistä tai robottien ja orjien kuuliaista etiikkaa - kuivien loogikkojen mekaanista etiikkaa, ei orgaanista ja virtaavaa, kuten elävä ihminen, oman elämänsä Fonzie.
Spontaanin etiikan edellytyksistä
Ei etiikka ole kellokoneiston virittämistä vaan reagoimista tilanteisiin. Sitä alttiutta täytyisi myös osata jalostaa. Etiikan pitäisi olla enemmän kytköksissä elämäntaitoihin. Enkä nyt puhu hyveistä, sillä ne ovat taas yksi uusi yritys löytää jotain pysyvyyttä. En puhu nyt myöskään seurauksista, sillä Fonzie ei vain sattumalla tuota hyviä seurauksia - hän ilmentää hyvän teos syytä ja hyvän ihmisen intentionaalisuutta. Fonziessa hyvä tarkoitus tulee lihaksi ilman teoriaa - tai ainakaan tätä teoriaa ei ole osattu muotoilla.
Myönnän, että impulsiivisuudesta puhuminen edellyttää tiettyä optimismia. Jos ihmiset opetetaan impulsiivisiksi, he saattavat yhtä hyvin tehdä impulsiivista pahaa kuin impulsiivista hyvää. Ehkä tästä syystä koko lähestymistapa on asetettu pannaan - onhan ihminen innostuessaan kykenevä ties minkälaisiin hulluuksiin. Ihminen ei ole synnynnäisesti puhdas ja viaton (tätä kysymystä käsittelen blogissani mm. "Saavutettu viattomuus" sekä "Tiedostajat 3d").
Impulsiivisen pahuuden mahdollisuus ei tarkoita sitä, ettei filosofien kesken spontaanisuuden ja etiikan suhteesta voisi puhua. Siitä ehdottomasti pitää puhua. Sen kuuluisi olla yksi näkökulma muiden joukossa, varsinkin kun on nähty minkälaisiin hirmuuksiin sokea kuuliaisuus ihanteille ja auktoriteetin totteleminen voivat johtaa.
Etiikka voi olla perusteena myös hyväntahtoiselle kaaokselle, ei vain järjestykselle ja kurille. Itse asiassa vasta silloin puhutaan etiikasta. Etiikka on mielestäni kykyä asettua erilaiseen näkökulmaan suhteessa moraalin. Moraali on enemmänkin jotain kollektiivista, joukkueurheiluun liittyvää voitontahtoa ja sisäryhmän etua etsivää me-henkeä - mutta etiikka mahdollistaa erilaisten näkökulmien vertailun. (Tämä moraali vs. etiikka erottelu ei edes ole mikään kovin uusi keksintö.)
Miten yksilön eetistä valintaa voisi koskaan tapahtua, ellei yllätyksen mahdollisuus säilyisi? Eihän ihminen ole eettinen agentti, jos hän toimii kuin kone - suoraan sääntöjen mukaan ja täysin ennustettavasti. Enkä puhu nyt mistään metafyysisestä vapaudesta. Puhun siitä, että etiikan tarkoitus ei ole määritellä hyvää ja oikeaa yksiselitteisesti - vaan määritellä ne erottelut, joiden ansiosta erilaiset vaihtoehdot tulevat todellisiksi. (Valintaa voi tapahtua myös ilman absoluuttisen vapaata tahtoa. Valinta ei edellytä vapautta vaan vaihtoehtojen tiedostamista.)
Spontaanisuudella en tarkoita vain kaoottista räjähtelyä tai nytkähtelyä erilaisiin asentoihin. Impulsiivinen etiikka perustuu maailmaan, joka on avoin hiekkalaatikko, eikä putkijuoksu - ja huomaatko, taas minun on käytettävä termejä, jotka tulevat etiikan ulkopuolelta. Turha olisi odottaa, että jokin uusi käsite saanut alkunsa yliopiston kankeiden rakenteiden sisällä.
Hiekkalaatikko ei sekään merkitse absoluuttista vapautta vaan tarjoaa rajallisen määrän sääntöjä ja vapauksia, joiden tiedostaminen ja koketteleminen on osa spontaanisuuteen kasvamista.
Eettinen rohkeus ja eettinen tilannetaju
Impulsiivisuuden edellytyksenä ei ole vain individualistinen temperamentti (Fonzie) tai kykyä nähdä parempia vaihtoehtoja, joita muut eivät näe (koulutuksella saavutettu viattomuus). Ollakseen jotain muuta kuin irrationaalinen päähänpisto se edellyttää myös tilannetajua, hyväntahtoisuutta sekä rohkeutta. Monesti rohkeus on juuri se, mikä ratkaisee onko mahdollista toimia yhteisön odotuksia vastaan.
Elämänkokemus tuo tilannetajua, mutta elämänkokemusta ei kerry, ellei erilaisia toimintamalleja kokeilla - tai vähintään nähdä muiden kokeilevan. Impulsiivisuudessa on riski epäonnistua, mutta se riski on kohdattava - muuten ei koskaan kehity sellaisia ihmisiä kuten Sokrates, Jeesus, Gandhi tai John Lennon. Tiettyinä hetkinä he ovat ottaneet valtavia riskejä toimiessaan odotuksia vastaan.
Rohkeus on oikeastaan hyve, josta en osaa sanoa paljoakaan. Rohkeus on suhteessa omaan aikaansa. Minä esimerkiksi elän aikana (ja yhteiskunnassa), jolloin ajatustensa ilmaiseminen ei vaadi mitään erityistä sankarillisuutta. Jos olen joskus käyttäytynyt rohkeasti, se tarkoittaa todennäköisesti vain sitä, ettei minulla ole ollut mitään erityistä pelättävää.
Mainitsin aiempana myös hyväntahtoisuuden. Buddhalaisuudessa on usein tapana kuvailla suuria mestareita impulsiivisiksi. He esittävät omituisia kysymyksiä ja vielä omituisempia vastauksia. He huitovat kepeillä ja pyytävät oppilailtaan mahdottomia. He tuntuvat toimivan yleisiä tapoja vastaan ja myös kadottavan tilannetajunsa.
Tämä liittyy siihen, että mahayana-perinteessä (johon myös japanilainen zen lukeutuu) suuret opettajat ovat bodhisatvoja, eli he ovat kehittäneet itsessään rajattoman myötätunnon. Koska he eivät voi tahtoa kenellekään pahaa, täytyy heidän oikkunsa olla hyvää tarkoittava koettelemus tai jekku - enkä tarkoita sanoa tätä mitenkään ylettömän ironiseen sävyyn. Uskon, että kun ihminen on aidosti sydämellinen, sen kyllä vaistoaa.
Tarinat oudoista mestareista (paitsi että ne joskus varmasti ovat ihan tosia) tahtovat viestiä, että yleinen moitteettomuus ei pitkällä tähtäimellä riitä. Rakkaus ei voi olla vain rutiinia ja apinointia vaan sen täytyy olla syvän henkisen muutoksen jatkumoa. Omituinen käytös ja impulsiivisuus ovat aidon myötätunnon ilmenemismuotoja.
Sydämellinen läsnäolo ei mahdu muodollisen kohteliaisuuden ahtaisiin raameihin vaan tulvii yli. Sydämessään myös Zen-mestari haluaa olla Fonzie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti