Kristillisessä hyvyydessä ei kai saisi olla kyse siitä, että osoitetaan paremmuutta? Onko aitoa kristillisyyttä se, jos ollaan muiden yläpuolella paitsi taloudellisesti myös henkisesti, osallistutaan keräyksiin ja perustetaan säätiöitä hädässä oleville. Eikö rikkaista ja kameleista ja neulansilmästä sanottu jotain, miten se menikään...?
Paremman väen filantropia on tyypillinen tuhahtelun aihe. Ensimmäisenä tulee mieleen joku amerikkalainen republikaanipohatta, joka tahtoo vähän kiillottaa julkisuuskuvaansa.
Rikkaiden anteliaisuus on kyseenalainen tapa kerätä irtopisteitä. Luulisi ennemminkin, että se vain lisää heitä kohtaan tunnettua vihaa. Kaikki säädyt tulevat nöyryytetyiksi:
Työläiset vain naureskelevat rikkaiden yritykselle hieman hyvittää ylenpalttista etuoikeutettua elämäänsä. Koulutetut keskiluokat epäilevät, että taustalla on opportunistinen juoni. Asioista normaalisti velvolliset poliitikot asetaan huonoon valoon, ja muut miljonäärit tuntevat, että nyt heitäkin myös velvoitetaan johonkin.
Hengelliset tahot syyttävät ulkokultaisuudesta tai yrityksestä ostaa taivaspaikka rahalla. Auttamatta jääneet köyhät kadehtivat muutamia onnekkaita, jotka pääsivät avusta osalliseksi - ja jopa autetut itse joutuvat punastellen hymyilemään, kun heidän hätäänsä sillä tavoin kohdistetaan valokeila. Kurjuudesta nostetut poloiset joutuvat julkisesti tunnustamaan huonouttaan ja jos ei muuta niin jäävät kiitollisuudenvelkaan ihmisille, joihin eivät osaa mitenkään samaistua.
Jos miljonääri osoittaa hyvyyttä, kukaan ei kiitä. Kaikkia vituttaa. Niinpä avuliaan aristokraatin pyrkimysten täytyy perustua vilpittömään auttamisen haluun - tai kuten alussa totesin, mahdollisuuteen tuntea itsensä muita paremmaksi.
Olen hyvä ihminen koska olen muita parempi ja toisin päin
Nietzscheläisittäin katsottuna ylenkatsominen ja tunnustettu paremmuus eivät ole mikään ongelma. Varsinainen ongelmahan on siinä, että meille tuputetaan jotakin ihmeen nöyryyttä, tuota ikivanhaa orjamoraalia.
Aristokraattien hyvyydelle voi olla jopa eduksi rahvaan ylenkatsominen. Silloin auttamista ei estä se, ettei kiitosta kuulu. Toista autetaan vaikka vastoin toisen tahtoa.
Varmuus omasta oikeassa olemisesta on tarpeen esimerkiksi silloin, jos pitää raahata kaveri a-klinikalle tai huumevieroitukseen - vaikka toisen mielestä mitään ongelmaa ei ole. Myös aikuiset kaipaisivat joskus enemmän varmuutta, jotta eivät jättäisi lastensa ylipainoa ja epäterveellisiä näiden omalle vastuulle. Tietty itsekunnioitus ja omanarvontunto saa ihmisen pitämään päänsä ja asettamaan rajoja. Aikuisen ihmisen ylpeys voidaan kuitenkin nykyään riistää hyvin helposti. Usein siihen riittää jo pelkkä avioero tai työttömyys - puhumattakaan mainosten ja television korkeisiin menestys- ja ulkonäkövaatimuksiin.
Kansakunnan lihoamisen ja taustalla on muutakin kuin arvojen murenemista ja veltostuttavia rakenteita. Tarvittaisiin myös tervettä ylpeyttä ja tunnetta omasta paremmuudesta. Tämä saattaa kuulostaa konservatiivisten arvojen puolustuspuheelta, mutta filosofiassa mitään näkökulmaa ei tulisi torjua naureskellen.
Ylpeys ja kunniantunto voivat edesauttaa hyviä tekoja myös siten, että sosiaalisten odotusten ansiosta paremmuus muuttuu velvollisuudentunnoksi. Erinomaisuudesta tulee leima, joka velvoittaa hyviin tapoihin. Hyvyyteen jää koukkuun. Aristokraattisilla hyveillä on myös hyvää oloa tuottava vaikutus, joka addiktoi auttamaan.
Hyvän olon etiikka
Itsensä tunteminen hyväksi ihmiseksi on hyvän olon etiikan perusta. Hyvän olon etiikka on myös tekemällä oppimista.
Tiibetinbuddhalaisuuteen kuuluu ajatus hyvien ajatusten ja hyvien tekojen harjoittelemisesta ilman teoriaa ja ilman mitään syytä. Meditaatiossa esimerkiksi palautetaan mieleen ihmisiä, joita vastaan tunnetaan vihamielisyyttä tai välinpitämättömyyttä. Sen jälkeen henkilöön kohdistetaan hyväksyviä ajatuksia. Harjoituksessa huomaa, että itselle tulee parempi olo, kun vitutuksesta osaa päästää irti.
Tämä ei ole kovinkaan kaukana sudenpentujen etiikasta, jossa hyviä tekoja harjoitellaan suorittamalla ansiomerkkejä. Hyvää tekemällä oppii, että siitä tulee hyvä olo. Paremmaksi ihmiseksi tuleminen ei ole loppujen lopuksi niin vaikeaa, jos unohtaa teoriat ja siirtyy suoraan toimintaan.
Realististen odotusten etiikka
Etiikka nähdään usein paitsi teoriasidonnaisena myös hyvin idealistisena ja vähän naivinakin. Etiikka voi kuitenkin olla myös täysin pragmaattista ja unohtaa transsendentaaliset arvot. Etiikka voi lähestyä käyttäytymisenä ja soveltaa siihen psykologian tai sosiologia metodeja.
On esimerkiksi huomattu, että jopa simpansseilla on hyvin yhtäläinen taju oikeudenmukaisuudesta ja tasavertaisuudesta. Jos saman tehtävän ratkaisemisesta yhdelle simpanssille antaa yhden banaanin ja toiselle kaksi, vähemmän saanut menettää hermonsa tai alkaa vähintään murjottaa.
Jos ihmislapsille jokin on tärkeää niin se, että kakku jaetaan samansuuruisiin paloihin. Tasapuolisuuden ja yhdenmukaisen arvioinnin arvostus ei ole mikään modernin ajan mullistava saavutus vaan sitä arvostetaan synnynnäisesti. Joskus reaktiona on tappelu ja joskus toinen nörtyy - mutta koskaan epäoikeudenmukaista tuomiota ei sulateta ilman katkeruutta ja pahaa oloa.
Mimesis-etiikka
Toinen perustavanlaatuinen, myös apinoilla havaittava eettinen taipumus liittyy matkimiseen. Sitä voisi kutsua mimesis-etiikaksi. Nyt en tarkoita sitä, että toistamme näkemäämme käytöstä, josta seuraa sosiaalisia palkintoja tai että matkimme Fonzieta, koska Fonzie on cool.
Mimesis-etiikan ytimessä on oletus siitä, että ihminen haluaa olla ihminen. Joskus se on tosi vaikeaa. Varsinkin nykyään meihin kohdistuu ristiriitaisia odotuksia, eikä arvoista ota kukaan mitään tolkkua.
Moderni individualismi myös syyllistää meitä, jos haluamme olle "das man" - kuin kuka tahansa. Ja silti se on hyvin perustava toiveemme - ja myös hyvästä syystä.
Das manin imitoiminen ei ole vain väkijoukkoon piiloutumista tai keskinkertaisuuteen tyytymistä. Se on autenttisuuden ja individualismin etsintää. Tahdomme tietää miltä jokin maistuu ja miltä se tuntuu, jotta saisimme tietää sopiiko se meille, haluammeko sitä oikeasti. Uskomme että voimme olla oma itsemme vasta kun olemme sovittaneet kaikkia naamioita ja kokeilleen kaikkia tapoja olla joku toinen. Ensin olemme das man - ja vasta sen kautta jotain ylevämpää ja yksilöllisempää.
Aiemmmin kaiken kokeilu oli ehkä kohtalaisen helppoa, koska ei ollut tuhannen ammatinvalinnan supermarketteja. Nyt ihminen hukkuu silkan geneerisyyden määrään. On esimerkiksi ihan tavallista, että joku on käynyt Pariisissa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä ja ylpeilemisen arvoista. Sama koskee Lontoota, New Yorkia, Barceloonaa - ja satoja muita paikkoja. Meidän täytyy käydä niissä kaikissa jotta voisimme sanoa mistä me tykkäsimme eniten - mikä on lähimpänä sieluamme.
Ja sama pätee tietenkin seksikumppaneihin. Kaikkea täytyy kokeilla ennen kuin voi sitoutua - ennen kuin voi sanoa olevansa edes das man, kuin kuka tahansa, edes suht koht tavis - ja ennen kuin on toivoakaan nousta sen yläpuolelle.
Nykyään ei ole mikään helppo vaatimus kokea olevansa edes normaali. Veikkaan, että jollain 10% ihmisistä on niin hyvä itsetunto, että he pitävät itseään tavallisina. Kaikilta muilta puuttuu jotakin: he ovat liian rumia, liian lihavia, liian tyhmiä, liian köyhiä, liian nuoria, liian vanhoja, liian neuroottisia, liian arkoja, liian outoja, liian sairaita ja liian yksinäisiä...
Näytä minulle das man - ja minä näytän sinulle ihmisen, joka ei kuulu 2000-luvulle. Hän on anakronismi, tilastollinen poikkeus. Jostakin meille tuntemattomasta syystä hän tulee toimeen ilman psyykelääkkeitä tai terapeuttia.
Moraalinen minimisääntö
1960- ja 70-luvuilla konservatiivit olivat huolissaan siitä, kuinka mediassa tarjottiin nuorisolle yhä enemmän ja enemmän huonoja esimerkkejä. Idea oli juuri siinä, että ihminen oppii matkimalla - ja on viisasta suojella lapsiaan huonoilta esimerkeiltä.
Kenelläkään on tuskin hajuakaan siitä, oliko tällaisissa väitteissä perää vai ei. On täysin mahdollista, että konservatiivit olivat oikeassa. Hyvien käytöstapojen murentumista on vain kompensoinut se, että valtaosa ihmisistä elää nykyään taloudellisesti turvattua elämää ja ovat kiireisiä. He ovat paremmin koulutettuja, eikä heillä ole aikaa paheille.
Tilastojen valossa rikollisuus ei ole ainakaan lisääntynyt. Mutta etiikalla yhtään mitään tekemistä minkään kanssa? Onko arvoista puhuminen pelkkää retoriikkaa?
Kutsun moraaliseksi minimisäännöksi oletusta, että apinoivina olentoina ja apinoina me emme mielellämme haluaisi olla keskivertoa huonompia. Vaikka olisimme sisäistäneet minkälaisia uskonnollisia tai tieteellisiä teorioita tahansa, meitä ei viehättäisi sellainen ajatus. Olen keskimääräistä huonompi - kuinka kivaa!
Niinpä jos ihminen joutuu tällaisen tilanteen eteen, hän turvautuu jonkinlaiseen defenssiin. Hän esimerkiksi väittää, että se on täysin normaalia. Kaikkihan nykyään harrastavat irtosuhteita! Kaikkihan nykyään juovat kolme kertaa vikossa! Kaikkihan ovat joskus kokeilleet kovia huumeita! Höpö höpö, ihan varmasti kaikki miehet ovat joskus käyneet huorissa!
Moraalinen minimisääntö johtaa todellisuuden vääristymiseen. Mutta siitä en osaa sanoa, mihin kaikkeen todellisuuden vääristyminen puolestaan johtaa. Se on liian inhimillistä, jotta sen valtaisuudesta saisi kunnollista otetta.
Voi olla, että konservatiivit olivat oikeassa. Television väkivalta ehkä antaa väkivaltaiselle ihmiselle tilaisuuden sanoa, että kaikkihan hakkaavat vaimoaan ja se on ihan normaalia! Mutta ehkä ihminen muutenkin perustelisi tekonsa tällä tavoin, ilman television ja roskalehtien apua.
Aristokraattisuus merkitsee sitä, että ihminen kieltäytyy puolustelemasta tekojaan sillä, että se on normaalia - että muutkin tekevät niin. Olen aina iloissani, kun tapaan ihmisiä, joissa on aidosti aristokraattisia piirteitä, julkista mahtavuutta - tai edes sellaista hienovaraista omanarvontuntoa, jota he nolosti yrittävät peitellä.
Nöyryyden voi toki määritellä tavalla, joka tekee siitä aidon hyveen, mutta myöskään paremmuuden tavoittelemisesta ei pidä olla häpeissään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti