Vapautta, vituttaako?

Jos vapaus olisi reseptilääke, sen tuoteselosteessa ehkä lukisi:

Kuten kaikki arvot myös "vapaus" voi aiheuttaa haittavaikutuksia. Kaikki eivät kuitenkaan niitä saa.

Yleiset haittavaikutukset (voi esiintyä 1 potilaalla kymmenestä):
- Yksinäisyys
- Itsetunnon romahtaminen
- Yliyrittäminen ja siitä seuraava stressi
- Ahdistus
- Ruokahaluttomuus
- Velttous
- Mässäileminen ja painon lisääntyminen
- Lapsettomuus
- Syrjäytyminen
- Kyynisyys

Vapauden harvinaisemmat haittavaikutukset:
- Itsemurha-ajatukset
- Paniikkihäiriöt
- Vakava masennus
- Kilpailun kovenemisesta johtuva kylmyys, julmuus ja piittaamattomuus
- Lasten heitteillejättö

Siinä arvorelativismissa, jota itse kannatan, eräs tärkeimmistä pointeista liittyy arvojen reaaliarvoon ja arvostukseen. Joskus tiettyjä arvoja ylistetään ja ne korostuvat päätöksenteossa, vaikka niiden reaaliarvo olisi romahtanut. Arvojen "arvo" voi perustua valheellisiin mielikuviin, kuten kaikkien muidenkin asioiden arvo. Niiden hyödyllisyys ja inhimillistä onnea tuottavat ominaisuudet ovat vähintäänkin liioiteltuja.

Nietzsche näki, että filosofian yksi tärkeä tehtävä oli arvioida arvojemme markkina-arvoa. Tämä tehtävä oli välttämätön, mutta epäkiitollinen. Ihmiset kiintyvät arvoihinsa, eivätkä halua kuulla, että niiden ylevyydestä on tullut pelkkä kupla ja kurssi on kovaa vauhtia romahtamassa.

Mitä sinun on tiedettävä ennen kuin käytät vapautta?
- Älä koskaan ylitä ohjeessa ilmoitettua enimmäisannosta.

- Pidä huoli siitä, että ystäväsi tietävät sinun käyttävän vapautta. Suhtaudu aina vakavasti siihen, jos joku läheisistäsi sanoo, että vapaus ei näytä sopivan sinulle: että se esimerkiksi muuttaa persoonaasi tai saa sinut unohtamaan antamasi lupaukset.

- Pitkäaikainen vapauden käyttö saattaa johtaa siihen, että kierrät elämässäsi ympyrää. Tällöin olet vapautunut myös päämääristä, intentionaalisuudesta ja/tai elämäntarinasi teleologisista syistä. Käänny silloin lääkärin puoleen tai pidä muutama viikko lepoa vapaudesta.

- Käytä aina vapaudessa mukana kalenteria. Jos näyttää siltä, ettet ole kolmeen kuukauteen saanut yhtään mitään aikaiseksi, neuvottele lääkärisi kanssa annoksen pienentämisestä.

- Vapaus ja alkoholi saattavat aiheuttaa epätoivottuja yhteisvaikutuksia.

- Vapaus saattaa tuoda esiin sinussa piilevän ahneuden, itsekkyyden, turhamaisuuden ja typeryyden. Tämä koskee tasapuolisesti kaikkia ihmisiä, jotka altistuvat liialliselle määrälle vapautta.

(Ensi viikolla sitten käsittelemme niitä sivuoireita, jotka aiheuttaa "rikkaus" tai "valta". Varaudu siihen, että epätoivottujen vaikutusten lista tulee olemaan vielä pidempi.)


Vapaaehtoiset vapauden halventajat

Kaikki tietävät, että amerikkalaisten vapauden ihannointi on jo pitkään ollut pelkkä vitsi. Vapauden käsitettä onkin halvennettu kaikkein aktiivisimmin juuri niiden toimesta, jotka sitä väittävät puolustavansa.

Yksi tapa halventaa vapautta – tai mitä tahansa arvoa – on hokea sitä lakkaamatta. Kun jotakin sanaa toistetaan riittävän paljon, se kadottaa merkityksensä. Se on kuin biisi, jota on pari kuukautta soitettu joka kanavalla. Onhan se ihan se ihan jees, mutta nyt riittää.

Kuuluisa esimerkki tällaisesta vapauden halventamisesta ovat George W. Bushin puheet, joissa hän muutaman minuutin sisällä käytti kymmeniä kertoja sanaa ”freedom” tai ”liberation”. Jotenkin pelkkä jankkaaminen ei riittänyt vakuuttamaan, ainakaan täällä meren takana.

Tyhjänpäiväinen jankkaaminen tekee mistä tahansa asiasta epäkiinnostavan, epäuskottavan ja ärsyttävän. Rakkaus kääntyy lässyttämiseksi. Usko kääntyy mesoamiseksi. Toivo kääntyy naiiviksi optimismiksi. Tämä on relativismin vuorisaarna, ja todennäköisesti Jeesus itsekin olisi ollut samoilla linjoilla: vähemmän on enemmän; luovu rikkauksistasi niin mielekkyys palaa elämääsi. Myös Buddha nostaisi peukkua kevyelle relativismille: kaikissa asioissa onlöydettävissä kultainen keskitie – liikaa on liikaa.


Vapaus = oikeus kusettaa, ryöstää ja sotia

Tietenkään rikkaiden valtioiden ja yritysten vapaudenhalventaminen ei jää pelkäksi puheeksi. Vielä pahempaa on kaksinaamaisuus ja ulkokultaisuus. Paljon lupauksia, mutta vähän tai käänteisiä tekoja.

Amerikkalaisten demokratian levittäminen on usein tarkoittanut diktatuurien pystyttämistä. Vapauden lisääminen on merkinnyt vain vapautta viedä maasta öljyä. Koulujen rakentaminen on merkinnyt yhden koulun pystyttämistä niiden kahden tilalle, jotka pommitettiin. Ei ole mikään ihme, jos arabimaissa ei sulateta niitä ihanteita, joiden pitkän ja tumman varjon alla amerikkalaiset raatavat ja taistelevat.

Vapaus on enemmän kuin arvo. Siitä on tullut kokonaisen aikakauden ja elämäntavan symboli. Se on myös yksi niistä harvoista asioista, joiden arvosteleminen tuntuu mahdottomalta - ja ehkä juuri näistä syistä siihen kohdistuu niin paljon tunnepitoista vihaa.

Ymmärrän aivan hyvin, jos jollekin vapaudesta on tullut kirosana. Amerikka on ”Land of the Free”. Sen kaksi arvostetuinta symbolia ovat ”Statue of Liberty” ja ”Declaration of Independence”. Freedom, liberation, independence. Maailmassa elää lapsia, joiden painajaisissa ilmestyskirjan pedot kantavat näitä nimiä. Yhdistämällä vapauden käsitteet kaikkiin hirmutekoihinsa Yhdysvallat on onnistunut ehdollistamaan miljoonat ihmiset juoksemaan ja piiloutumaan, kun he vain kuulevatkin puhetta vapaudesta.

Irrationaaliselle vapauden vastustamiselle on helppo nauraa, mutta meidän täytyisi havahtua myös siihen, että vapaudesta on todellakin tullut valtaisa kansainvälinen ongelma - joka koskettaa sekä yksilöiden että valtioiden hyvinvointia. Vapaus on ensinnäkin jakautunut hyvin epätasaisesti. Rikkaiden vapaus on eri vapautta kuin köyhien vapaus. Vapaudesta on myös liikkeellä paljon väärennöksiä ja piraattituotteita. Ihmiset eivät suinkaan saa sitä mitä he odottivat, kun he repivät tilaamansa vapauden ympäriltä lahjakääreet.

Ylevät puheet vapaudesta ovat usein yrityksiä paeta vastuuta. Kun johtajat eivät itse halua kantaa vastuuta, he tyrkyttävät päätöksen yrityksille tai kansalle. Yritykset tietenkin rakastavat vapauksia: ne hyötyvät erityisesti vapaudesta mielikuvamainontaan, eli kusettamiseen. Myös verovapaudet, työläisten oikeuksien polkemisen vapaus sekä saastuttamisen vapaus otetaan ilouutisena vastaan. Margaret Thatcher tuli kuuluisaksi siitä, että hän parhaansa mukaan edisti rikkaiden vapautta riistää köyhiä. Ketulle sopii mainiosti se, että kanojen ja lampaiden asuttamassa maailmasta raja-aidat poistetaan.

Nobelin rauhanpalkinnon voittanut lääkäri Albert Sweitzer kritisoi jo 1950-luvulla länsimaiden halukkuutta vapauttaa kaikki loputkin siirtomaansa ja myöntää niille itsemääräämisoikeus. Schweitzer aivan oikein ennusti, etteivät monetkaan hajaannuksessa olevat "itsenäiset valtiot" suinkaan olisi itsenäisiä vaan ne ajautuisivat diktatuuriin ja jäisivät länsimaisten suuryritysten pelinappuloiksi. Hänen pelkonsa oli, että kun länsimaiden hallituksia ei enää voisi syyttää epäoikeudenmukaisuudesta, samojen maiden yritykset saisivat vaivihkaa tyhjentää Afrikan maat sen rikkauksista.

Schweitzer ymmärsi, että puhe siirtomaiden vapauttamisesta oli todellisuudessa vain uusi keino paeta vastuuta näiden maiden ongelmien käsittelemisestä. Vasta monia vuosikymmeniä myöhemmin on otettu käyttöön esimerkiksi sellainen käsite kuin "reilun kaupan tuote". Sitä ennen suuryritykset saivat toimia sen glorifioidun harhakäsityksen varjossa, että kolmannan maailman valtiot olivat "vapaita" päättämään itse omista asioistaan, koska Englannin kuningatar oli julistanut heidät vapaiksi.


Kolmas tapa raiskata ihanteensa on elää sen mukaan

”Bokononin mukaan wrang-wrang on henkilö, joka saa ihmiset luopumaan jostain elämänkatsomuksesta soveltamalla tuota elämänkatsomusta omassa elämässään niin pitkälle, että se johtaa mielettömyyksiin.”
Kurt Vonnegut: Kissan kehto (s.63)

Silloinkin kun puhe vapaudesta johtaa todelliseen vapauden lisääntymiseen, se voi olla haitallista vapauden ihanteelle ja alentaa sen arvoa.
(Arvoja ei loukata siten, että niille lällätellään tai näytetään kieltä. Negatiiviset kommentit ovat muutenkin hyödyttömiä, jos ne vain perustuvat hyi-hyi-asenteelle. Kritiikki täytyisi perustella teorialla sekä käytännön esimerkeillä. Vielä parempi tapa olisi tutkia empiirisesti mitä arvojen soveltamisesta seuraa.)

Vapauden julistaminen on hieman kuin lääkkeen annostelemista. Siihen liittyy sivuoireita ja lieveilmiöitä, joten liika on pahasta. Sama pätee yleisemminkin inhimillisiin ihanteisiin. Kaikki on suhteellista. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kohtuus kaikessa.

Ihmiskunnan historiassa suurimittaiselle vapaudelle altistumisesta on ollut melko vähän kokemuksia. Niinpä me kaikki olemme eräänlaisia koe-eläimiä. Toistaiseksi vapauden negatiivisia lieveilmiöitä on paljastunut järkyttävä määrä. (Vapauden koelaboratoriossa havaittuja sivuoireita luettelinkin jo aiempana.)
Vaikka monet ongelmat ovat lisääntyneet vapauden myötä, emme voi tarkasti vielä sanoa, johtuvatko ne suoraan vapaudesta vai pikemminkin usean eri tekijän yhteisvaikutuksesta. Joka tapauksessa olisi syytä tarkkaan arvioida vapauden negatiivisia vaikutuksia, ennen kuin vapauden vaikuttava aine FriiLiberoli(TM) voidaan vapauttaa myyntiin. Vähintään vapauden tulisi olla reseptilääke.

On syytä pelätä, että vapaus aiheuttaa voimakasta riippuvuutta ja että sitä saatettaisiin tietyissä kansanryhmissä käyttää huumeena. Pimeillä markkinoilla vapaudenkaltaisia aineita on ollut jo liikkeillä. Jos vapauden murskaa jauheeksi ja polttaa tai ruiskuttaa suoneen, siitä on seurauksena voimakkaita hallusinaatioita ja käsityksiä kaikkivoipaisuudesta.

Onko yksilönvapaus yksilön etujen mukaista?

”Olemme siirtyneet kauas Humisevasta harjusta, se on vähin mitä voin sanoa. Romaanimuotoa ei ole tehty välinpitämättömyyden tai olemattomuuden kuvaamista varten, olisi keksittävä latteampi, suppeampi ja synkempi ilmaisumuoto.” (s.42)

”Ihmissuhteiden hitaasti kasvava mahdottomuus johtuu tietenkin tästä vapauden asteittaisesta lisääntymisestä...” s.43

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

(Myöhemmin vapaudesta puhutaan jo aivan eri merkityksessä, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe:
”Huomaan polttavani yhä enemmän. Minula menee vähintään neljä askia päivässä. Tupakanpoltosta on tullut ainoa todellinen vapaus. Ainoa toiminta, jolle omistaudun totaalisesti, koko olemuksellani.”s.59)

Vapaus merkitsee mahdollisuuksia, mutta myös eksyksissä olemista. Jatkuvat valintatilanteet pakottavat pysähtymään ja empimään. Valintojen äärellä havahdumme omaan epävarmuuteemme. Vapaus uuvuttaa, se suorastaan nöyryyttää meitä. Vapaus tuottaa stressiä. Se riistää meiltä yöunet, voimat ja omanarvontunnon.

Kun emme voi syyttää kurjuudestamme noidan kirousta tai ilkeää linnanherraa, meille jää vain tunne omasta arvottomuudesta. Lopulta toivomme, että joku vapauttaisi meidät loputtomien valintojen taakasta ja pähkälystä. Yritämme unohtaa enimmät vaihtoehdot ja tuuduttaudumme rutiineihin. Vapaudesta on kiva uneksia, mutta toteutuessaan se teettää vain lisää työtä. Jokaisen valintatilanteen jälkeen tekisi mieli vain juoda kahvia ja syödä jotain makeaa. Tuntuu, että vapauden läpi täytyy taistella. Se on umpihankea, kuten Aaro Hellakoski viisasti runoili.

Vapaus on pahimmillaan toimettomuutta, jonka läpäisee tietoisuus kuolemasta. Vapaus täytyy täyttää unelmoinnilla, mikä onkin helppoa, koska vapaudessa elävät kanssakärsijälle myöskin passiivisesti odottelevat jotakin jännittävää tapahtuvaksi: räjähdysta vaikkapa.

Vapaus on tarkoituksen puuttumita elämästä. Vapaus on vaikeutta sitoutua. Vapaus on pelkotila ja arjen tavallisten tehtävien muuttumista vähitellen valtavaksi haasteeksi. Vapaus on kammottava ahdistus pienistä asioista ja tietoisuutta ylitsepääsemättömistä katastrofeista. Vapaus on toteutumattomia lupauksia, pelkoa toisten ihmisten kohtaamisesta, epäröintiä anutlaatuisen tilaisuuden tarjoutuessa. Vapaus on yrityksiä ja erehdyksiä, joista viisastuminen on turhaa, koska uudenlaisia tilaisuuksia erehtyä riittää loputtomiin. Vapaus on yhteisöllisyyden kuolema, totta kai.

Vapaus on heltteille jättämistä. Kun ihmisellä on hätä, poliisi vastaa: en minä tiedä, keksi itse! Vanhemmat vastaavat: en minä tiedä, päätä itse!


Merkitseekö liberalismi vapautumista vai rahan hirmuvaltaa?

Talousliberalismi ei tarkoita hyvinvointiyhteiskunnan alasajamista. Se tarkoittaa koko yhteiskunnan alasajamista: ei ole poliiseja, ei vankiloita. Kohta ei ole myöskään kouluja tai sairaaloita. Niiden määrä on varmaan jo puolittunut huippuajoista. Junat kyllä kulkevat vielä, mutta tavallisilla kansalaisilla ei ole niihin varaa. Nykyään jopa sosialistisen valtiomonopolin täytyy tuottaa voittoa omistaville säädylle.

Amerikassa tilanne on tietenkin jo pitkään ollut vielä kurjempi. Koulutus maksaa ja terveydenhoito on sairaan kallista. Edes lain suojaa köyhillä ei ole: jos haluaa käynnistää oikeusjutun, se maksaa. Barbaariset yhteiskunnat eivät välttämättä edes osaisi kuvitella yhtä julmaa kansalaisten kohtelua. He eivät voisi ymmärtää sitä, että poppamies kieltäytyisi auttamasta muuten moitteettomia ihmisiä tai että tuomarit järjestelmllisesti sallisivat rahan määrätä oikeussalissaan.

Rikastuminen tekee jotkin ihmiset onnellisiksi, mutta useimmista ihmisista se tekee lähinnä kusipäitä, joiden typeryyttä ei enää hillitse mikään.

Länsimainen yhteiskunta on elämäntapojen koelaboratorio. Vastuu valinnoista on siirretty yhteiskunnalta ja uskonnolta yksilön harteille. Näennäisesti jokainen saa päättää, millä tavalla hän yrittää menestyä ja tulla onnelliseksi. Seurauksena on kekseliäs ja monipuolinen yhteiskunta: jotkut menestyvät ja hyvästä yrityksestä huolimatta toiset tuhoutuvat. Kun kurjuus leviää, seurauksena on pelokas ja ahdsmielinen yhteiskunta.


Epätietoisuus ja hajaannus

Koska yhteiset pelisäännöt ovat minimaaliset ja silti äärimmäisen sekavat - ja koska olosuhteet muuttuvat kaiken aikaa, on vaikea etukäteen sanoa minkälaisilla taidoilla ja menettelytavoilla unelmansa voisi parhaiten saavuttaa. Yksilöiden ja heidän arvojensa kilpailukentällä tietyt ideat ja periaatteet näyttäisivät ainakin htekellisesti pärjäävän paremmin kuin toiset. Televisiossa haastatellaan voittajia ja ihmiset matkivat heitä asenteissa ja pukeutumisessa tullakseen heidän kaltaisikseen, voittajiksi.

Lapset matkivat jonkin aikaa yhtä idolia, sitten toista. Kaikki puhuvat ristiin. Hyvältä kuulostavat neuvot sulkevatkin toisensa pois. Tilanne on hämmentävä. Ensin seuraamme yhtä villitystä, sitten seuraavaa. Menestys tempaa toiset mukaansa, toiset jäävät ihmettelemään. Ehkä paremmat ajattelutottumukset keskimärin ottaen selviytyvät ja lisääntyvät, kun median kentällä meemit kilpailevat elintilasta ja kopioivat itseään. Liberalismi luo kognitiivisia mutaatiota, jotka saattavat aiheuttaa syöpää, mutta prosessi kiihdyttää kulttuurista evoluutiota.

Konservatiiviset ja uskonnolliset ryhmät ovat staattisempia. Niiden tarjoamaan malliin sisältyy vähemmän muutosta ja vähemmän riskejä. Mielestäni ei ole mitenkään ihmeellistä, miksi ne ovat säilyttäneet suosionsa.

Yksilönvapauden perusajatus on hyvä sikäli, että se pohjautuu sekulaariin, maltilliseen relativismiin, jonka mukaan mikään totuus ei ole Jumalan sanaa, eikä mikään arvo ei kiveen kirjoitettu. Monet elämäntavat voivat elää rinnakkain ja on aloja, jotka todella hyötyvät tilanteesta: tekniset tieteet erityisesti, sikäli kuin ne voivat muuntaa ideat rahaksi.

On kuitenkin harhaanjohtavaa olettaa, että liberaali, moniarvoinen yhteiskunta olisi mikään luonnollinen ja itsestäänselvä tila. Se ei myöskään välttämättä tee kaikista onnellisia. Jos haluamme sen säilyvän, sitä on puolustettava – mutta se ei myöskään ole mikään täydellinen utopia, jonka kaikki olomuodot ansaitsisivat tulla puolustetuiksi.


Lopuksi

Monet luulevat, että liberalismi ja relativismi olisivat aatteellisesti lähellä toisiaan. Tämä on totaalinen väärinkäsitys. Liberalistit inhoavat relativisteja, koska nämä ovat ainoita, jotka voivat todella todella uhata heidän arvovaltaansa järjestelmän sisältä käsin. Liberalisteille vapaus on hyödyllinen käsite silloin, kun se on hämärä ja ylistetty. Vapaus on pyhä asia.

Relativistille "vapaus" on kuitenkin vain yksi arvo muiden joukossa - ja on vaarallista olettaa, että se olisi jotenkin koskematon. Relativisti toki hyötyy ajattelunvapaudesta, koska se mahdollistaa erilaisiin näkökulmiin samaistumisen ja ajatusleikit, mutta ei relativismi ole mikään yhteiskuntateoria tai valtiollinen instituutio, joka voisi tai haluaisi sanella ihmisten elämää. Sillä ei ole mitään tekemistä sellaisen liberalismin kanssa, joka määrittelee yhteiskunnan rakenteita tai pelisääntöjä.

Relativismi ehkä puolustaa taiteellista tai filosofista ajattelun riippumattomuutta, mutta koko käsite ei juuri mitenkään liity politiikkaan tai talouteen. Vapaa ajattelija ei voi sitoa itseään liberalismiin, joka paljon selkeämmin on tunnistettavissa ismiksi, eli ideologiaksi joka nostaa yhden arvon muiden yläpuolelle.

Liberalistit tietävät tämän. Siksi heidän suosikkihokemiaan onkin: "kannatamme moniarvoisuutta, mutta emmehän me sentään mitään relativisteja ole!" Ja sitten he osoittavat jonnekin hämärään nurkkaan, jossa ei ole ketään.

Menestyksen mahdottomuudesta

Teini-ikäisenä ajattelin, että minusta tulee menestynyt kirjailija. "Menestys" tarkoitti sitä, etten joutuisi ponnistelemaan. Pulppuaisin vain ideoita, ja muut tekisivät varsinaisen työn: toimittaisivat tekstiä, haastattelisivat, lukisivat ja ihastelisivat.

Sittemmin kirjallisesta menestymisestä on tullut kohdallani mahdottomuutta. Olen tehnyt paljon pitkäveteistä työtä ja niinpä en nuoruuteni määritelmän perusteella en enää voisi olla "menestynyt", vaikka saisin miten paljon lukijoita. Olen saastuttanut itseni puurtamisella.

Nykyään myös ajattelen, että kirjoittaminen ei tarkoita huomion kohteena olemista vaan "kirjoittamista"; monia sen eri vaiheita.

Nuoruuden näkökulmasta katsottuna tällainen asenne on tietenkin ihan vitun syvältä.

Aikuisten säälittävää alistumista realiteeteille.

Kaikki on suhteellista, ja onneksi en kovin usein enää tirkistele maailmaa nuoruuteni määritelmien lävitse. Elämän mielekkyys edellyttää, että toisinaan tarkistaa tavoitteidensa kohtuullisuuden.

Unelmat on määräajoin katsastettava. Se tuntuu epämiellyttävältä toimenpiteeltä, niin kuin joku työntäisi sormet suuhusi ja raapisi ikeniä metallisella instrumentilla.

Saadakseni yhtään mitään valmiiksi minun on täytynyt uhrata paljon - ja yksi suurimmista uhrauksista on juuri tästä tietystä menestyksen määritelmästä luopuminen. Muistan kuinka hieman yli 20-vuotiaana suorastaan varoin editoimasta mitään kirjoittamaani. Tiedostin, että se merkitsi väärää nöyryyttä: epäluottamusta omalle alkuperäiselle visiolleen, noloa yliyrittämistä uljaan alisuorittamisen sijaan.

Ajattelin myös sopimattomaksi tarjota kirjoituksiani lehdille, koska se tekisi nousustani kuuluisuuteen loivan - ja tärkeintä oli juuri pomppaaminen, äkillisyys. Minun täytyisi ilmestyä näyttämölle tyhjästä. Kun kirjani julkaistaisiin, sen liepeessä lukisi:
"hänen tekstejään ei ole julkaistu aiemmin missään. Hän on mysteeri, superlahjakkuus, joka ei ole koskaan harjoitellut, eikä koskaan tehnyt työtä. Hän vain yhtäkkiä syöksyi tietoisuuteemme, täynnä luovuutta, valmiina kaikkiin haasteisiin."

Edelleenkin olen varma, että kirjailijalla on suuremmat mahdollisuudet päästä osalliseksi nerouden myytistä, jos hän ei tee työtä - siis ainakaan kirjallista työtä - tai ainakaan myönnä sitä. Kirjailijan on oltava poikkeusyksilö. Hän ei saa olla kirjallista työtä tekevä tavallinen yksilö. Se olisi jotenkin väärin, että joku sillä tavalla esittää olevansa kirjailija, vaikka ei ole.

Kirjallisen urani vaikeimpia valintoja oli se, kun aloin kirjoittaa vakavasti. Tiesin, että koskaan en enää voisi tulla "löydetyksi", jos nyt istun alas ja vain työstän käsikirjoitusta, enkä lopeta ennen kuin työ on valmis.

En voisi koskaan ylpeillä käyttäneeni murto-osan ideoistani ja energiastani, koska tietäisin antaneeni kaikkeni - tai ainakin liikaa, jotta kusi nousisi nuppiin.

Ketä edes hetken päästä enää kiinnostaa se, jos joku on antanut kaikkensa? Urheilija, joka kaatuu taistellen, saattaa välttyä sakinhivutukselta, mutta siinä kaikki. Ja jos haluaa voittaa niin täytyy voittaa leikitellen: muuten voittaja et ole sinä itse vaan systeemi. Et ole mestari, vaan osoitus siitä, että harjoitus tekee mestarin. Et ole huippuyksilö vaan hyvän valmennustyön lopputulos, tuote.

Sitä paitsi julkinen maine ajattelee kuin nainen: kiinnostavinta on piiloon jäävä potentiaali. Jos mies haluaa timantiksi, niin hänen täytyy olla hiomaton timantti, sellainen, jota naiset voivat kilvan yrittää parantaa laiskuudesta ja kusipäisyydestä.

Dekonstruktio sodankäynnin muotona

"Dekostruktio on parhaimmillaan tarjoiltuna kylmänä."
- Klingonien sananlasku.

D on yksi aikamme vihatuimmista sanoista R-sanan ja PM-sanan ohella. Halveksunnan aste ei riipu siitä, ymmärtääkö henkilö mitä sillä tarkoitetaan.

Aluksi dekonstruktiota vihataan, koska se tuntuu hämärtävän minkä tahansa lauseen, jossa se esiintyy. Kun termin merkitys alkaa avautua, sitä vihataan sen vuoksi ettei keskustelun vastapuoli ole osannut käyttää sanaa oikealla tavoin. Ja lopulta, kun merkityksestä on löytynyt yksimielisyys, dekonstruktiota vihataan vain puhtaasti sen vuoksi mitä se edustaa.

Dekonstruktio on lähtökohtaisesti eräänlaista halveksuntaa. Se on merkki täydellisestä kunnioituksen puutteesta tarkasteltavana olevaa asiaa kohtaan (yleensä kyseessä on inhimillinen tapa tai uskomus, joka tuottaa maailmaan enemmän hyötyä kuin haittaa, mutta pienikin negatiivinen piirre on kutsunut paikalla jälki-intellektuellien nälkäisen lauman kuin veteen pudonnut veripisara).

Dekonstruktion on käsittelemättä jääneen isävihan purkautumista. Sen kaikenpirstova, analyyttinen voima kohdistuu satunnaiseen kulttuuriseen itsestäänselvyyteen (luultavasti dekoilijat itsekin puoltaisivat tätä näkemystä.) Aiempien sukupolvien normi tai arvo koetaan ahdistavaksi jäänteeksi, joka täytyy tavalla tai toisella saattaa huonoon valoon.

Dekonstruktiosta hurmaantunutta intellektuellia ei lähtökohtaisesti kiinnosta se, onko lytättävä kulttuurinen käsitys oikea tai väärä, oleellinen tai epäoleellinen, kunhan vain hän pääsee osoittamaan akateemista kelpoisuuttaan repimällä kappaleiksi jotakin, mikä on vallitsevaa tai vähintään jonkin kotoperäisen ihmisryhmän perinteekkääksi kokemaa. (Oletukset jonkin käsitteet pyhyydestä voivat olla täysin epärealistiset, koska dekonstruktiota harjoittava taho on yleensä varsin vieraantunut tavallisten ihmisten elämänhorisontista.)

Dekonstruktiota voisi verrata anti-mainokseen - tosin vandalismi ei kohdistu tuotemerkkiin vaan harmittomaan elämän pieneen harmittomaan iloon tai merkitystä tuottavaan toimintaan. Asetetaan esille jokin kaikkien tuntema asia ja sitten tunnistetaan siitä ristiriitoja tai epäkohtia - jos ei muuten niin väkisin yhdistämällä siihen jotain alkukantaista ja seksuaalista: esimerkiksi sijoittamalla samaan kuvaan tai lauseeseen Pokemon ja anorektikko - tai vaihtoehtoisesti Pokemon ja nääntynyt kehitysmaan lapsi - tai Pokemon, dildo sekä irti leikattu hevosen pää.

Jos taiteilijalta tämän jälkeen kysytään, mitä hän tahtoo pokemon-aiheisilla luomuksillaan viestiä, hän luultavasti vastaa: "Minua on aina vituttanut pokemonit. En minä tiedä miksi." Ja tämän hän sanoo vain vittuillakseen kaikille niille, jotka tykkäsivät hänen näyttelystään löysivät siitä jotain syvällistä.

Dekostruktio lähtee liikkeelle oletuksesta, ettei koskaan ole liian myöhäistä kokea onnetonta lapsuutta.

D rakentaa konflikteja yhteensopimatomista kulttuurielementeistä tai osoittaa valmiita, jo olemassaolevia, mutta huomaamatta jääneitä ristiriitoja. Kummassakin tapauksessa se merkitsee sodanjulistusta keskiluokkaisen elämän vakiintuneelle rattoisuudelle - mutta myös työväenluokalle, porvaristolle, hipeille, uskovaisille ja kaikille muillekin, jotka osaavat kävellä kahdella jalalla (niin ja tietenkin myös niille, jotka ovat pyörätuolissa).


Akateemiset aseet kieltävä sopimus

Useimmilla ihmisillä on siinä määrin huomaavaisuutta ja itsesuojeluvaistoa, että he kieltäytyvät soveltamasta dekonstruktiota liian arkipäiväisiin asioihin - ja varsinkaan sellaisiin asioihin, jotka ilmeisistä puutteistaan huolimatta tekevät tehtävänsä.

Ja kuitenkin dekonstruktio on parhaimmillaan silloin, kun se on yleispätevää, arkaluontoista ja tekee kipeää. Jos itse-refkektio on masturbaatiota, relativismi polyamorisuutta ja jälkistrukturalismi epätoivoista sinkkuelämää ja sitoutumiskammoa, voi dekonstruktiota verrata älylliseen sadomasokismiin - tai suorastaan inkvisition kaltaisiin toimiin.

Kuten sana jo vihjaa, dekonstruktioon sisältyy oleellisesti purkaminen tai riisuminen. Yleensä dekonstruktioksi ei kuitenkaan kutsuttaisi riisuuntumista silloin, kun se tapahtuu henkilön omasta aloitteesta tai yhteiselle suostumuksella. Dekonstruktio on ennemminkin kuin keskiaikainen häpeärangaistus tai avaruusolentojen suorittama abduktio. Kohde riisutaan väkisin ja sen jälkeen kaikkiin aukkoihin työnnetään tutkimusvälineitä.


Onko dekonstruktio tarpeellista?

Ikäväkseni minun on vastattava: kyllä. Dekonstruktio ei ole ainoastaan tarpeellista vaan suorastaan välttämätöntä... tietyissä ääritapauksissa. Se on äärimmäinen toimitus, kun muut keinot eivät auta.

Ihminen on uppiniskainen olento, joka harvoin muuttaa mieltään, varsinkaan täytettyään yli 30 vuotta. Oikein ajoitettu dekonstruktio merkitsee sitä, että vanhat, puolinaisesti pätevät tai päteväksi oletetut uskomukset kiistetään luovimmalla mahdollisella tavalla. Muuttuneissa olosuhteissa niiden uskottavuus on pakko saada horjumaan, eivätkä faktat koskaan yksinään riitä (tai siksi, että kyse on arvoista tai mieltymyksistä, ei niinkään tiedosta).

Voisin esittää akateemisia esimerkkejä dekonstruktiosta, mutta paljon parempiakin lähteitä on tarjolla: Monty Python, South Park ja Pasila.

Saatiirinen komedia on aina kyennyt helpommin ja säälimättömimmin pureutumaan kulttuurin rakenteisiin ja nakertamaan niitä hajalle. Dekosrtuktion hiljaista työtä tekevät kaikki ne komedian pienet huomautukset ja huomiot, jotka auttavat meitä nauramaan vakaville, vakiintuneille asioille.

Kieleemme ja skeemoihimme piiloutuvat pienet sorron mekanismit tai haitallisten elämäntapojemme todellisuus on helpompi tunnistaa sen jälkeen, kun sama asia on esitetty visuaalisesti, kärjistetyn henkilön toiminnan kautta ja absurdin liioitellusti.

Dekonstruktio riistää kansakunnalta ainakin kolme asiaa: yhtenäisen identiteetin, selkeät toimintamallit sekä turvallisuudentunteen. On ymmärrettävää, että konservatiivit haikailevat menneiden, yksinkertaisempien aikojen perään. Timo Hännikäinen kirjoittaa:

"Ennen asiat tuskin olivat paremmin, mutta selkeämmin ne kieltämättä olivat." (Ihmisen Viheliäisyydestä, s.161)

Mielestäni lause on erittäin paikkaansapitävä.

Kaikesta huolimatta turvallisuudentunteemme ja kaipuumme yksinkertaisuuteen joutaa romukoppaan, sillä meitä uhkaavat vaarat ovat (mahdollisesti) ihan todellisia. Elämäntapojemme on muututtava ja nopeasti. Nykymaailman on myöskään turha olettaa palautuvan selkeäksi, koska sitä se ei tee - eikä asia siitä uskon tai edes tahdon voimalla enää miksikään muutu. Selkeyttä voi löytää vain eristäytymällä luostariin tai metsäpirttiin.

Monen rakkaaksi kokemamme asian romahtamisen syyt eivät suinkaan piile dekonstruktiossa itsessään. Romahdus on tapahtunut aivan muista syistä ja dekonstuktio vain saa meidät huomaamaan ikävän, paljon aiemmin käynnistyneen ja meitä nyt visusti ympäröivän raunioitumisen. Epäakateemiset, teoreetikoista riippumattomat konfliktit (uskomusten ja maailman tai uskomusten ja uskomusten välillä - ja ehkä myös maailmojen ja maailmojen...) ravisuttavat mielikuviamme. Joskus myös ristiriidat voivat toimia kulttuurin kantavina rakenteina, mutta niiden kantavuutta täytyy tutkia, aivan kuten siltojen kantavuutta tutkitaan.

Yhteiskunnat jakautuvat tällaisessa tilanteessa helposti ryhmiin, jotka haikailevat erilaisten menetettyjen arvojen ja unelmien perään. Kiistely käydään tällöin siitä, mitä ihania harhakäsityksiämme meidän tulisi ensisijaisesti suojella ja mistä me puolestaan kykenisimme luopumaan. Muutamat hajallaan olevat intellektuellit, siis "tiedostajat" surevat menetettyjä eliölajeja, hakattuja sademetsiä, pilattuja meriä sekä haaskattuja luonnonvaroja (jopa hitusen enemmän kuin he surevat kadonneita illuusioita). Asteittain kaikkien olisi kuitenkin pakko hyväksyä se, että turvallisista unikuvista täytyy luopua, sillä vaihtoehtona olisi luopuminen koko planeetan tulevaisuudesta.

Tähän ikävään työhön tarvitaan D-miehiä. He saapuvat paikalle kuin mentaaliset hajottajaeläimet ja purkavat romahtanaiden fantasioidemme rauniot, ryömivät pitkin lattioita kuin Kafkan syöpäläiset ja irrottavat pehmeän kudoksen luusta.

Luonto ei pääse yli sitä, että ihminen on kiintynyt arvoihin, jotka ovat kivoja, mutta kestämättömiä. Todellisuus itse tulee suorittamaan dekonstruktion, ellei ihminen itse ole siihen valmis.

Sosiaalinen konstruktio

Sosiaaliset konstruktiot ovat vain pieni osa kokonaisuutta. Ihmisen mieli vääristää todellisuuskokemustamme monin tavoin, eivätkä suinkaan kaikki arjen hallusinaatiomme ole palautettavissa kulttuuriin.

Karkeasti ottaen jakaisin todellisuutta jäsentävät ja rakentavat voimat neljään ryhmään: yleisinhimilliset, emotionaaliset, käsitteelliset ja sosiaaliset. Nämä kaikki - eikä varmaan kaikkia subjektiivisuutemme osatekijöitä ole edes redusoitavissa näihin neljään ryhmään - osallistuvat havaistojemme lajittelemiseen ja tulkitsemiseen.

Todellisuus pommittaa meitä jatkuvasti informaatiolla. On tietenkin määrittelykysymys, sopiiko käyttää sanaa informaatio, ennen kuin aistimusta on tulkittu - mutta joka tapauksessa maailma puhuu kaikilla kielillä kaiken aikaa, kuten Paavo Haavikko taisi jossain sanoa. Me ymmärrämme sen minkä ymmärrämme. Suodatamme pois turhia kanavia ja turhia hälinää.

Yleisinhimillisilla suodattamilla tarkoitan esimerkiksi sitä, että kuulemme vain tietyt taajuudet ja näemme vain tietyt valon aallonpituudet. Samoin me hahmotamme maailmasta helpommin nopeasti liikkuvat kohteet tai vaikkapa ihmisen kasvot. Maistamme makean, karvaan, umamin jne. Jo hyvissä ajoin ennen kielen oppimista me osaamme valikoida maailmasta sen tiedon, joka edesauttaa selviytymään. Tietyt eläimet hahmottavat maailman hyvin eri tavalla. Yleisinhimillisiä suodattimia ovat lisäksi monet defenssit, joilla suojelemme itsetuntoamme tai varjelemme itseämme kohtuuttomalta murheelta tai stressiltä.

Myös emotionaaliset suodattimet ovat suurelta osin synnynnäisiä. Valikoiva muistimme esimerkiksi erottelee kokemuksia tunnetilan mukaan - samoin me poimimme maailmasta sellaisia havaintoja, jotka tukevat sen hetkistä fiilistä. Me vieläpä tulkitsemme näitä havaintoja liioitellusti. Rakastunut huomaa vain ihania asioita, vihainen vain lisää syitä olla vihoissaan. Valikoimme myös ystäviämme sen mukaan, missä määrin he osaavat samaistua omiin elämänasenteisiimme ja tunnetiloihimme. Emootiomme ovat siis usein itseään vahvistavia ja pitkään säilyessään ne voivat hallita koko maailmankuvaamme. Terroristiksi kasvanut lapsi on todennäköisesti kokenut paljon pelkoa ja katkeruutta, mitkä hänen näkökulmataan oikeuttavat pyhän sodan ja kostoiskut. (Ja tämän sanominen ei tietenkään tarkoita, että terroristia pitäisi taputtaa päähän tai kannustaa myönteisellä palautteella. Taustatekijöiden tiedostaminen ei tarkoita hyväksymistä.)

Käsitteellisten suodattimien ryhmä on hyvin monimutkainen. Tarkoitan niillä kaikkia kognitioita, jotka ovat sidoksissa kieleen ja oppimiseen. Käsitteiden avustuksella me erotamme toisistaan vaikkapa eläimiä, työkaluja tai ruokakaupan hedelmiä. Tutustuminen uuteen asiaan tarkoittaa yleensä sen nimen oppimista. Jo Raamatun luomiskertomuksessa ensimmäisten ihmisten tehtävä on nimetä maailman olennot ja nimeämisen kautta asettua niiden hallitsijoiksi ja vartijoiksi. Käsitteellinen haltuunotto on tärkeä osa myös emootioiden hallintaa: joskus pelon tai sairauden voittamisessa ensimmäinen askel on antaa peloilleen nimi. Tätä kuvastaa hyvin myös se, miten Harry Potter -kirjoissa vain Harry ja hänen ystävänsä uskaltavat lausua ääneen Voldemortin nimen - tämä on ensimmäinen merkki siitä, että he ovat valmiita myös haastamaan ja kukistamaan hänet. Samoin Ursula Le Guinin Maameri -saagassa taikuus merkitsee olioiden nimen tuntemista ja sitä kautta niiden hallitsemista.

Sosiaaliset suodattimet tai sosiaaliset konstruktiot monesti sekoitetaan muihin ylläoleviin ryhmiin. Toki ne myös onkin hyvin vaikea pitää niistä erillään. Itse näkisin, että sosiaaliset rajoitteet ja kannustimet - erilaiset normit, roolit, myytit ja tabut - tiedostetaan parhaiten silloin, kun tarjoutuu mahdollisuuksia elää erilaisten yhteisöjen kanssa. Niinpä puhe sosiaalisista konstruktioista on aktiivisempaa sellaisissa maissa, joissa monet kulttuurit kohtaavat tai risteävät. Myös antiikin filosofeista herkimmin kulttuurin vaikutusta (ja relativismia) korostivat sellaiset ajattelijat, joilla oli kielitaitoa ja kokemusta matkustamisesta tai kulttuurien sekoittumisesta. He olivat omin silmin nähneet, että yhteiskunta saattoi säilyttää eheytensä ja menestyä, vaikka sen mythos oli kudottu hyvin erilaisista uskomuksista ja lain säännöistä.


Sosiaalisten konstruktioiden ja dekonstruktion sukupolvet

Sosiaalisia konstruktioita käytetään tyypillisesti dekonstruktiota edistävä diskurssin osana. Suomeksi sanottuna niillä halutaan kiistää ja purkaa, ei niinkään vahvistaa vallallaolevia käsityksiä. Niihin liitetään siis vaivalloisia vaatimuksia elämäntapojen tai ajattelun muutoksesta. Äh, ei jaksaisi muuttua, taasko täytyy?

Kun keskustelu sosiaalisista konstruktiosta oli kiivaimmillaan 1960- ja 70-luvulla, niillä lähes yksinomaan haluttiin osoittaa sukupolvien väliset erimielisyydet (hippiliike, LSD-kokeilut) tai parantaa etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen asemaa (esim. Berger ja Luckmann: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen 1966, Lakoff ja Johnson: Metaphors We Live By, 1980.)

Homoseksuaalisuuden hyväksymisessä tärkeä kysymys liittyi heteroseksuaalisten käsitteellisten kategorioiden uhmaamiseen. Homoille oli ilmiselvää, että heteronormatiivisuus oli sosiaalinen konstruktio: homoseksuaalisuuden olemassaolo tai luonnollisuus haluttiin kieltää pitäytymällä perinteisissä erotteluissa, joita ei ollut mahdollista perustella empiirisesti. Ei esimerkiksi ollut lääketieteellistä näyttöä siitä, että homojen eheyttäminen olisi mahdollista - tai että sillä saavutettaisiin mitään todellisia hyötyjä.

Tiedettiin homoseksuaalien kärsivän monista psyykkisistä oireista: masennuksesta, ahdistuksesta, itsemurha-alttiudesta. Kun he kuitenkin perustivat omia yhteisöjä vapaamielisiin kaupunkeihin, nämä lääketieteelliset oireet ihmeellisesti hellittivät. Onnellisen elämän suurin este ei siis ollutkaan tauti nimeltään homoseksuaalisuus, vaan ahdasmielinen yhteisö, joka syyllisti ja painosti ihmisiä parantumaan - tai pakotti heidät elämään valheessa.

Sosiaaliset konstruktiot ovat tosiasia. Tämän on osoittanut hyvin konkreettisesti rotusorron ja orjuuden vuosisatainen perinne sekä naisten vapautusliike. Kulttuuristen tekijöiden puolustajat kuitenkin tekevät usein sen virheen, että näkevät sosiaalisia konstruktioita kaikkialla. Toki sellaisia yhä löytyykin joka puolelta ympäriltämme, mutta olisi väärin sanoa, että kaikki inhimilliset käsitykset johtuisivat kollektiivisista ja kulttuurisista tekijöistä. Monet ilmiöt ovat sisäsyntyisiä. Ne ovat biologisia ja psykologisia, eivät sosiologisia. Myös taloudelliset tekijät pakottavat ihmisiä suurin joukoin valitsemaan tietyn toimintamallin, joka saattaa vaikuttaa jonkinlaiselta sanattomalta "yhteiskuntasopimukselta". On väärin huutaa joka tilanteessa sutta, kun joskus kanalassa riehuukin kettu, haukka tai kulkutauti. Sosiaalisen konstruktion argumentti kadottaa uskottavuutensa, jos siihen vedotaan liian herkästi.

Lisäksi sosiaalisten konstruktioiden sukupolvet ovat olleet rakentamassa monia uusia sosiaalisia konstruktioita, joiden selvittelyssä olemme vasta pääsemässä alkuun. Sinkkukulttuuri ja nuorison syrjäytyminen ovat uusia ilmiöitä, joihin liittyy yhteisöllisesti aiheutettuja pulmia. Tutkijat vasta hahmottelevat niitä käsitteitä, joilla näihin sosiaalisesti rakennettuihin elämäntyyleihin olisi mahdollista pureutua. On hyvin mahdollista, että sosiaalisten konstruktioiden purkamisesta on seurauksena vain valtatyhjiö, jota aina tulee täyttämään jokin uusi, toisella tavalla haitallinen sosiaalinen konstruktio.


Pahat pahat humanistit

Pidän suuressa arvossa pientä Terra Cognita -kustantamoa. Olen lukenut varmaan 4-5 sen julkaisemaa kirjaa. Itseasiassa olen aina ajatellut, että yrityksen omistaa jokin tiedeyhdistys, suomalainen yliopisto tai jopa Tiede-lehti. Olin yllättynyt, kun Voima (7/12) kertoi kyseessä olevan yhden miehen yrityksen.

Haastattelussa kustantaja Kimmo Pietiläinen sivaltaa kotimaista kustannusalaa:

Pietiläiselle on olemassa tietokirjoja ja Tietokirjoja. Ensin mainittuihin hän lukee poliitikkojen ja missien elämänkerrat sekä keittokirjat. Nämä ovat kirjastojärjestelmän mukaan tietokirjoja, mikä luo harhakuvan runsaasta ja korkeatasoisesta tietokirjallisuudesta.

Kuitenkin Pietiläisellä, kuten niin monella suomalaisella kulttuurivaikuttajalla, on jotain myös relativismia vastaan. (Voi myös olla, että nämä teemat ovat vain jutun kirjoittaneen Heikki Hiilamon mieleen ja siitä syystä ne on nostettu etualalle - huomaatko, alan heti tiedostaa kunnon relativistin tavoin, että totuus voi median näkökiilassa olla aina rajallinen ja näkökulmasidonnainen. Kirjassaan Pietiläinen saattaa puolustaa relativismia. Kenties.)

Ensin haukkutaan humanisteja ylipäänsä:

Pietiläinen pitää humanistista tiedettä "muinaisten suurten ajattelijoiden ikiaikaisten kirjoitusten vatvomisena"...

(Tästä olen aivan samaa mieltä.)

...tai kulttuurirelativismina. kaikki on sosiaalista konstruktiota, eli totuutta ei ole, vaan se rakennetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Ja kyseessä on siis väärä ja epä-älyllinen näkökanta. Näin tulkitsen.

Kuulun itse selvästikin jälkimmäiseen humanistiryhmään. Luen toki klassikoita ja vatvon historiallisia totuuksia, mutta lähinnä vain siksi, että voisin dekonstruoida ne ja laatia niiden pohjalta pilakuvaelmia.


Luonnontieteilijöitä vituttaa humanismi?

Onko näin. En tiedä. Tuskin sentään niin paljon kuin jälkistrukturalismi ja postmodernismi vituttavat konservatiiveja. Joka tapauksessa juttu jatkuu:

Pietiläiselle biologia ja uskonto eivät ole yhteismitallisia: "Minun näkemykseni on, että ajatus ei ole paljonkaan arvoinen, ellei sitä ole haastettu kokeellisesti."

On vaikea olla lukematta juttua niin, että humanismia, relativismia ja uskontoja rinnastetaan yhteisinä vastakohtina tieteelle - siis luonnontieteelle.

Onko kyse siis siitä, että humanistit ovat ääliöitä, koska he suhtautuvat uskontoon mielenkiinnolla: esimerkiksi jos he ovat uskontotieteilijöitä tai antropologeja. Heissä ärsyttää se, että he antavat uskonnolle liikaa anteeksi ja ovat kavereita sen kanssa.

Vai onko humanismi huonoa tiedettä siksi, ettei sitä ole testattu kokeellisesti?

Ainakaan jälkimmäinen syytös ei pidä paikkaansa. Maailmassa suoritetaan hyvin paljon empiiristä humanistista tutkimusta. Tutkimuskohde vain on muuttuvampi: kielet ja käyttäytymistavat vaihtuvat sukupolvi toisensa jälkeen, toisin kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Ihmisen käyttäytymisessä toki on toistuvia kaavoja - ja myös muutos tuntuisi seuraavan tiettyjä lakeja. Niiden selvittäminen vain on erittäin vaikeaa. Tiedon kumuloitumista silti tapahtuu, ainakin sitä kautta, että kulttuurisesta lajirikkaudesta saadaan uusia esimerkkejä, kun yhä useammilla kansoilla on mahdollisuus taltioida tietoaan ja levittää elämänarvojaan.

Myös kulttuurirelativismin tueksi voidaan esittää konkreettisia esimerkkejä. Sosiaalisia konstruktioita paljastuu kaikkialta, kun vähän kaivelee. Ehkä aiheeseen pitäisi vain laatia jonkinlainen johdantoteos, jossa kuljetaan helppojen esimerkkien kautta kohti vaikeammin hahmotettavaa suhteellisuutta.

Ai niin, mutta juuri sitä kirjaahan minä itse asiassa olen kirjoittamassa.


Sosiaalisten konstruktioiden määrittelystä

On monia tapoja ymmärtää kysymys. Sosiaalisen konstruktion määritelmästä riippuu, löytyykö teorialle empiiristä tukea.

Täytyisi osata puhua sosiaalisesta konstruktiosta siinä merkityksessä, jossa siitä tulee todellisuutta - ja mahdollisesti myös ymmärtää ne määritelmät, jotka itse ovat pelkkiä kärjistyksiä, suuntaan tai toiseen.

Kun sanon näin, tunnustaudun realistiksi. Ajattelen siis, että kaikista tavoista määritellä sosiaalisen konstruktion teoriaa, yksi tietty on lähempänä todellisuutta - vaikka toki useammillakin voi olla tietyt vahvuutensa ja perusteltava asema omassa erityisessä kielipelissään. Tärkeää olisi tunkeutua keskustelun ytimeen ja tuoda näkyviin epärealistiset mielikuvat termin "sosiaalinen konstruktio" merkityksistä. Vasta kun ennakkoasenteet on artikuloitu, niiden todenmukaisuutta voi arvioida.

Tässä juuri piilee kaksinaisuus, joka tuntuu hämmentävän luonnontieteilijöitä. Humanistisessa tutkimuksessa ei useinkaan riitä, että sanotaan: "tieteen näkemys on, että sammakot kehittyvät nuijapäistä". täytyy sanoa myös: "kansantarinoissa kerrotaan sammakoiden syntyvän mudasta tai putoavan pilvistä." Kumpikin on relevanttia informaatiota, eikä totuusteoreettinen mölyäminen johda mihinkään. Se ei liity aiheeseen. Kysymyksenasettelu on toinen. Jos miljoonat ihmiset uskovat Shivaan niin on kulttuurihistoriallinen fakta, että he niin uskovat. Minusta tämän oletuksen tueksi on kylliksi empiiristä näyttöä.

Ihmisillä on yhtä lailla hulluja mielikuvia humanismista ja sosialisista konstruktioista. Veikkaan, että löytyy luonnontieteilijöitä, joiden vakaa uskomus on, että humanistit syntyvät mudasta tai putoavat pilvistä. Se on heidän päähänsä pesiytynyt mielikuva, josta he pitävät kiinni. Koska keskustelu liikkuu mielikuvien puolella, on vaikea puhua asioista realistiseen sävyyn.

Joskus ateistit ja luonnontieteilijät eivät omista väitteestään huolimatta oikein osaa keskustella loogisesti ja tieteellisesti. He kiihtyvät ilman aihetta, kun kuvittelevat, että uskon spagettihirviöön vain siksi, että kerron Richard Dawkinsin retoriikan joskus ärsyttävän minua. Heillä on vastapuolesta ennakkoluuuloja ja he kiirehtivät hätiköityihin johtopäätöksiin.

Olen lukenut monia Dawkinsin teoksia kannesta kanteen, ja uskon hänen näkemykseensa evoluutiosta, mutta mielestäni Alister McGrathin ja Joanna Collicutt McGrathin Dawkins-harha (2008) oli vähintään yhtä kiinnostava kirja - ja itse asiassa uskallan suositella sitä kaikille. Teos ei ole mitenkään liian uskonnollisesti värittynyt vaan perustuu terveeseen järkeen ja puolustaa asiallista keskustelukulttuuria.


Todellisuudessa eläminen on mahdoton tehtävä

Todellisuuden ja inhimillisen mielikuvatodellisuuden erilläänpitäminen on järkevää, sillä ihminen ei parhaassakaan tapauksessa voi perustaa maailmankuvaansa todellisuudelle. Informaatiota on yksinkertaisesti liikaa. Ihmisen on luotettava kognitioihinsa ja elämänkokemukseensa, vaikka mielikuvat olisivat pinnallisia ja puutteellisia. Humanisti tietää tämän, eikä luota maailmankuvaansa liikaa.

Väännän nyt vielä rautalangasta: pyydetään vaikkapa fysiikan opettajia piirtämään alkuaineiden jaksollinen järjestelmä ulkomuistista - tai maantiedonopettajia piirtämään Suomen kartta. Aivan varmasti löydämme useimmista piirroksista hullunkurisia virheitä. Ihmisen mieli ei kerta kaikkiaan voi sisäistää kaikkea informaatiota, ilman että syntyy aukkoja ja vääristymiä. Vaikka maailmankuvamme osaset olisivat tieteellisesti testattuja, niitä yhdisteltäessä syntyy kummia oikopolkuja ja yksinkertaistuksia.

Sosiaalinen todellisuus on todellisuudesta muodostettu, käteväksi koettu pelkistys. Todellisuus ja sen mentaalisen mallin välinen suhde muistuttaa toisinaan valokuvan ja pikkulapsen piirustuksen välistä suhdetta. Mielikuvat ovat pelottavan kaukana väitetystä referentistä.

Kokonaisuuteena kansakunnat ja kulttuurit tavoittelevat mahdollisimman karkeaa ja helppoa yksinkertaistusta, joka toimisi kielellisen käsitteen ankkurina ja keskustelun pohjana. Esimerkiksi seksuaalisuus olisi kovin helppoa ymmärtää vain miehen ja naisen väliseksi heterosuhteeksi. Kaikki monimutkaisemmat poikkeamat vaativat valtaväestöltä jonkinlaisen käsitteellisen erottelun oppimista, joka on aina työlästä. Nykyaikana moni skeema on monimutkaistunut, kun taas toiset skeemat ovat pelkistyneet.

Jotkut kaupunkilaiset eivät nykyään varmaan osaisi erottaa haukea ja särkeä. He eivät ehkä ole koskaan pidelleet käsissään elävää kalaa. Vastaavasti he tunnistavat kadulla vastaantulevasti ihmisestä pelkkien ruumiineleiden perusteella, että tämä on homo.

Todellisuuden loputtomasta moninaisuudesta me herkistymme huomaamaan vain tietyt valitut yksityiskohdat. Kaikelle ei yksinkertaisesti riitä aivojen resursseja - eikä tarvitsekaan riittää. Kyse ei ole tyhmyydestä vaan taitovalikoiman koostumuksesta, joka on sidoksissa ammattiin, harrastuksiin, sukupuoleen sekä sukupolveen.

Tämä on tietenkin hyvin karkea määritelmä sosiaalisesta konstruktiosta, eikä lähelläkään sitä, mistä jälkistrukturalistit puhuvat. Se on kuitenkin pitkän määrittely-yrityksen alkua.


PS. Televisiosarjojen ja elokuvien tarjoama kuva todellisuudesta on hullunkurisen vääristynyt, mutta sen tiedostaa paremmin silloin, kun on pitänyt taukoa televisiota - tai ainakaan ei ole katsonut suosituimpia amerikkalaisia sarjoja. Tapahtumien ja mielikuvien pommitus on aivan absurdi. Valtaosalla kohtauksilla ei ole mitään tekemistä todellisen elämän kanssa. Joskus tuntuu, että televisiossa näyttelijät voisivat nousta sivuttain seinää pitkin ja katsojan mieli pian tottuisi siihen, että tämä on normaalia (tietenkin supersankarit jo tekevätkin näin ja välillä alkaa nolottaa, jos vieressä istuu joku jolle sarjan maailma on vieras).

Eivät ihmiset myöskään puhu tai ilmehdi sillä tavoin kuin televisiossa. Äti, miksi ne nuutavat? Miksi ne heiluttavat käsiään ja pyörittelevät silmiään? Eivät pahikset ole niin pahoja ja hyvikset niin täydellisiä - eivätkä räjähdyksen sirpaleet oikeasti väistäisi sankaria, jos hän hyppää ja tekee kuperkeikan. Ihminen kaipaa draamaa ja fantasiaa. Todellisuuden kulmat voivat olla kovat tai vain tapahtumaköyhät. Maailma, jossa ihminen elää ei ole se maailma, jossa hän fyysisesti sijaitsee.

Otetaan nyt esimerkiksi relativismi. Koko ajan kuulee väitettävän, että ne kammottavat relativistit tekivät taas sitä ja tätä. Ja minä kun en ole tavannut itseni lisäksi ketään, joka millään tasolla puolustaisi relativismia julkisuudessa. (Saa linkittää, jos löytyy relativistisia kannanottoja).

Relativistien salaliitto on mielikuvituksen tuotetta - vähän niin kuin ajatus siitä, että naapurissasi asuisi vampyyrejä.

The Church of Bill Hicks of Comedy Club Saints

Bill Hicksin oli pakko olla järkyttävän hauska. Hänellä ei ollut muita mahdollisuuksia. Hänen viestinsä oli niin totinen ja tärkeä, että sitä täytyi pehmittää ensiluokkaisella huumorilla.

Bill Hicks uudisti stand-up-komedian loukkaavalla suorasukaisuudellaan. Hän uskalsi puhua lavalla omista ennakkoluuloistaan ja halpamaisista ajatuksistaan. Hän puhui avoimesti huumeidenkäytöstä ja keräsi hyvät naurut kertomalla, että unelmoi istuvan presidentin, George Bush vanhemman salamurhasta. Oli pakko nauraa mukana, koska mies tarkoitti juuri sitä mitä sanoi. Nauru karkoitti pelon.

Pohjimmiltaan Hicks oli jotain ihan muuta kuin pelle ja tarinaniskijä. Toki hän oli hyvä siinäkin, mutta hänen olemuksensa oli karismaattinen ja jopa mystinen, koska hänen huomionsa kohdistuivat amerikkalaisen yhteiskunnan sosiaalisiin konstruktioihin. Hän sanoi sen, mikä sattui eniten. Hän puhui muun maailman Amerikkaan kohdistamasta vihasta ja tavallisten amerikkalaisten elämän valheellisuudesta. Hän puhui siitä, minkä kaikki jo tiesivät, mutta mistä harva kehtasi ilmaista ääneen oman mielipiteensä.

Bill Hicks oli kokenut eräänlaisen valaistumisen. Hän oli irtautunut oman kulttuurinsa käsitteellisestä oravanpyörästä ja nähnyt todellisuuden toisesta näkökulmasta. Hän oli oman sukupolvensa Krisnamurti, amerikan Yrjö Kallinen.

"Hitler and Mussolini were only the primary spokesmen for the attitude of domination and craving for power that are in the heart of almost everyone. Until the source is cleared, there will always be confusion and hate, wars and class antagonisms."
-Krishnamurti

Bill Hicks kertoi vitsejä, kunnes oli saanut varastettua yleisön huomion ja voittanut heidät puolelleen. Sen jälkeen hän iski. Tylysti hän altisti kuulijansa todellisuuden realiteeteille.

"Jos ottaisimme murto-osan siitä rahasta, jonka vuosittain käytämme aseteollisuuteen, voisimme ruokkia ja kouluttaa kaikki maailman köyhät." - Bill Hicks

Rikokset, joihin kollektiivisesti osallistumme, ovat niin hirvittäviä, että niitä kestää ajatella vain parin kauhunsekaisen sekunnin ajan: väestöräjähdys, ilmastonmuutos, lajien sukupuutto, öljyn loppuminen, sademetsien hakkuut, pohjavesien saastuminen, aavikoituminen, jäätiköiden sulaminen... Sitten on pakko taas vetää peitto korville ja tuudittautua yhteisesti hyväksyttyyn kivaan mytologiaan. Katsella vaikka jääkiekkoa, jossa isot miehet hakkaavat toisiaan tai etsiä youtubesta hassuja kissanpentuja.

Monet vastustavat kiihkeästi puhetta "sosiaalisista konstruktioista". Minunkin mielestäni ilmaus on epäsovelias. Ennemmin puhuisin "kollektiivisesta psykoosista". Ihminen luokitellaan terveeksi, jos hän kykenee osallistumaan yhteiseen hulluuteen.

"It is no measure of health to be well adjusted to a profoundly sick society."-Krishnamurti

Bill Hicks oli tarpeettoman älykäs ihmiseksi. Hän olisi ansainnut elää aivan toisenlaisten olentojen asuttamalla planeetalla. Hänen täytyi esittää lavalla kusipäätä ja rasistista ääliötä, sillä muutoin hänet olisi ristiinnaulittu tai vähintään hakattu sailaakuntoon, aina kun hän avasi suunsa, ja myläytti ulos epämukavia totuuksia.

Itselleni eräät Bill Hicksin "saarnojen" katkelmat nousevat kaikkien aikojen tärkeimpien puheiden rinnalle. Pienellä savuisella komediaklubilla hän julisti sanomaansa kuin Martin Luther King - tai niin kuin  kasvonsa siniseksi maalannut Mel Gibson. joka nostattaa miestensä moraalia tärkeimmän taistelun alla elokuvassa Braveheart.

"Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat."
- vuorisaarna

Bill Hicks puhui kokonaisvaltaisesta muutoksesta, jonka täytyisi tapahtua tavallisten amerikkalaistn maailmankatsomuksessa. Hän pehmensi sanojaan komiikalla, mutta silti hetkittäin hänen koomisen naamionsa alta paljastuu profeetta ja hänen äänensä on kuin ylhäältä vuorelta kantautuva jyrisevä julistus, jota saattelevat taivaallisen sotajoukon torvet.

Helmikuussa 1994 Bill Hicks kuoli syöpään vain 32-vuotiaana, osapuilleen Jeesuksen ikäisenä. Hän ehti sanoa paljon, mutta maailmassa ei ole koskaan liikaa hänen kaltaisiaan näkijöitä.

Ihminen on eläin, joka sisustaa pesäkolonsa myyteillä ja fantasialla. Valaistumisen yksi osatekijä on tietoisuus oman mielemme defensseistä ja todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. Muita osatekijöitä ovat mm. vapautuminen minäharhasta (kuolemaa ei ole, koska ei ole pysyvää minuutta) sekä ymmärrys siitä, että todellinen onnellisuus saavutetaan vain myötätunnon ja muiden auttamisen kautta (boddhisattvan tie). Näitä kaikkia teemoja Bill Hicks sivusi koomisten rutiiniensa ohessa, ikään kuin hullunkurisina mystisinä välihuomautuksina. Ja silti niissä piilee hänen koko taiteensa varsinainen pointti.

Euroopasta käsin meidän on helppo samaistua hänen kritiikkiinsä, koska totta kai amerikkalaiset elävät kollektiivisessa unessa. Totta kai "amerikkalainen unelma" on sosiaalinen konstruktio.

Mutta heti kun meidän joukostamme nousee esiin oma Bill Hicks, me peitämme korvamme tai täytämme ilman buuauksilla. Tietenkään meidän kulttuurissamme ei ole mitään sosiaalisia konstruktioita. Ei tietenkään. Ja pyyteetön muiden auttaminen? Pyh, puhe rakkaudestahan on pelkkää naiivia toiveajattelua tai teeskentelyä irtopisteiden toivossa.

Maailmanlopun juhlallisuudesta

Ajatus maailmanlopusta on houkuttava. Tarkoitan tietenkin osittaista maailmanloppua, sellaista josta itse selviäisi. Esimerkiksi äkillinen ja nopea rutto tai zombie-epidemia. Saisi vaeltaa halki aitioiden suurkaupunkien, tutkien tyhjiä rakennuksia ja etsien säilykeruokaa.

Ei tarvitsisi käydä töissä tai herätä aamulla kouluun. Hyvästi täydet bussit ja alennusmyyntien tungos. Hyvästi jonotus. Voisi vain rikkoa ikkunan ja ottaa haluamansa. Hyvästi etuoikeutetut luokat, hyvästi muita kauniimmat julkkikset. Elämä perustuisi jälleen metsästämiseen ja keräilyyn.

 Veikkaan, että jopa rakkaus olisi mutkattomampaa maailmanlopun jälkeen. Ei tulisi eroa pikkuasioiden tähden.

Maailmanlopun jälkeen ihmisoikeuksien julistuksella ei olisi mitään merkitystä, mutta ihmisellä olisi jälleen arvo. Hän olisi perheenjäsen, ystävä, vihollinen. Ei asiakas, kollega, partneri ja mitä niitä muita koneelta, esineeltä tai silkalta kuolemalta kalskahtavia sanoja vielä onkaan.

Maailmanlopun jälkeen ruoka maistuisi taas ruoalta ja lepo ansaitulta. Ja ennen kaikkea: olisimme vapautuneet tästä tukalasta tiedostamisen vastuusta: älä syö lihaa, laske hiilijalanjälki, muista lajitella roskat, sammuta valot poistuessasi huoneesta...

Tervetuloa maailmanloppu ja hyvästi tiedostamisen epämukavuudet! Meidät on ohjelmoitu selviytymään, ei puntaroimaan jokaista liikettämme globaalissa mittakaavassa. Tämä eettinen vatvominen on sietämätöntä. Tulisi edes sotilasvallankaappaus ja ekofasismi, joka poistaisi meiltä yksilöiltä tämän jatkuvan sisäisen pakon säännellä omaa vapauttamme yhteiseksi hyväksi.

Ei ihmistä ole ohjelmoitu kieltäytymään herkuista ja rajoittamaan omaa elintasoaan. Meidät on ohjelmoitu haalimaan ja hamstraamaan; siinä me olemme hyviä.


Zombiet tulevat!

Zombie-elokuvien ja -pelien viehätys piilee ehkä siinä, kuinka vastaan tulevan henkilön saa ampua sillä perusteella, että hän on kuolaava idiootti. Normaalistihan me vain haaveilemme sellaisesta oikeudesta.

Parhaat zombileffat eivät edes yritä peitellä sitä tosiasiaa, että ne ovat kuvaus modernin yhteiskunnan sairaudesta ja lääke sen vaivoihin. Niissä ihminen esitetään ahneena, aivottomana, kuolaavana ahmattina. Jos kuuluu ääniä, zombit laahustavat tai säntäävät sinne suuntaan, kasautuen laumoiksi, jotka ilman suuntaa tai suunnitelmia hengaavat jossakin ostoskeskuksen liepeillä.

Zombie-elokuvat tarjoavat ainoan - joskin varsin kyynisen ja mielikuvituksekkaan - ratkaisun maailman väestöongelmaan. Missään muussa genressä tai ylipäänsä missään muussa mediassa koko tätä ongelmaa ei rakentavasti sivuta, eikä haluta edes tiedostaa.

Mad max 2, Fallout-pelisarja sekä monet muut mainiot zombirymistelyt ovat avoimesti ekofasistisia. Ne lainaavat Nietzschen asenteen ja sanovat: ecce homo - katso ihmistä! Tuo olento on muodostanut kuoleman leegion, mätänevän lihan kammottava lauman. Ihminen, jos et saa itseäsi kuriin, tämä on sinun huomisesi!


Nääntymisen kulttuurit

Länsimaissa syntyvyys on saatu kuriin varsin kyseenalaisin keinoin. En tiedä ovatko saavutukset kenenkään ansiota. Voi olla että jokin nerokas taho on jopa edesauttanut tällaisen tilanteen syntyä. Joka tapauksessa syntyvyys on saatu alas, koska useimmat ihmiset ovat piinattuja, yksinäisiä, ahdistuneita ja itsetarkkailusta nääntyneitä. Tilanne on tuttu eläintarhoista: vangittu eläin ei lisäänny.

Väkijoukkoon ja pieneen tilaan ahtautuminen, mahdottomien haasteiden ja vastenmielisen helppojen tehtävien vuorottelu, kiire ja pakottavat aikataulut kohottavat stressitason korkealle. Toisen ihmisen kohtaamiselle ja rentoutuneelle erotiikalle tuskin jää tilaa.

Modernin ihmisen ahdingosta kertoo paljon jo se, kuinka haaveilemme pikapanosta. Se on menestyneen ihmisen merkki: jopa seksiä hän voi harrastaa ohimennen ja ilman sitoutumista. Fast food, fast sex. Kuka sen taidon hallitseekin, on todellinen oman aikamme esikuva.

Tietenkin jos mies sattuu olemaan niin onnekas, että hänelle todella tarjoutuu mahdollisuus nopeaan ja helppoon seksiin, hän ennemmin tai myöhemmin joutuu sen tilanteen eteen, että ei suoriudukaan tehtävästä - joko ei kyllin nopeasti tai ylipäänsä ollenkaan. Tapahtunut voi murskata identiteetin kertaheitolla ja lopullisesti, sillä James Bond -elokuvat eivät ole valistaneet miestä tällaisesta vaarasta. Elämän järisyttävin kriisi iskee täysin arvaamatta, ilman mitään ennakkovaroituksia. Se on World Trade Centerin romahdukseen tai Thaimaan tsunamiin verratava hetki. Muistat varmaan missä olit sinä päivän ja kenen kanssa? Sen jälkeen kaikki voi tietenkin palata ennalleen, mutta mikään ei palaa ennalleen. Egon tuulilasiin on syntynyt särö.

Tästä kaikesta juolahti mieleeni, että vihaan uudempien elokuvien nopeita zombeja ehkä siksi, että he ovat enemmän meidän elävien ihmisten kaltaisia. Hitaasti laahustavat klassiset zombit ovat sentään vapautuneet nykyelämän hektisyydestä. Niiden kiireettömyydessä on jotakin lohduttavaa. Kuolema on tuonut helpotusta ainakin yhdessä suhteessa.


Ethän vain ole onnellinen!

Modernia ihmistä ei alista pelkästään kellon tikitys ja suurkaupungin tiivis ympäristö. Meihin kohdistetaan jatkuvalla tahdilla tyytymättömyyden motiiveja. Tyytymättömyys myy, joten sitä täytyy ruokkia. Mainosten tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että nykyisessä muodossaan meidän elämämme ei voi olla mielekäs. Meidän kuuluu verrata itseämme kuvankauniiseen kuvaan kauniista, ja tavoitella seuraavaa tasoa ulkonäössä, onnellisuudessa ja sosiaalisessa hierarkiassa.

Monet sellaiset asiat, jotka ennen merkitsivät koko maailmaa, eivät tänään merkitse mitään. Piirimestaruus, suomenmestaruus. Ne olivat isoja saavutuksia joskus, mutta nykyään merkitsee vain maailmanmestaruus. Kun maailman sadat kansat ovat yhdistyneet saman suuren mediaperheen osasiksi, olemme yhdistäneet myös idolimme. Katsojia on enemmän, idoleja vähemmän ja harvemmassa. Kansa maksaa unelmista ja myyttejä rakentavat tahot säästävät kuluissa.

Ennen sankareita oli joka kylässä, mutta nyt maailma on yksi suuri kylä. Niinpä oman kylän sankarit eivät tietenkään ole mitään verrattuna globaalin kylän pumpattuihin ja ehostettuihin jumalhahmoihin.

Mitä pienemmästä kylästä on kyse, sen paremmin ihmisten omanarvontunnon romahduksen voi havaita. Nuoret miehet ryyppäävät, koska heillä ei ole työtä eikä unelmia. Kaikki vertailukohdat sankaruudesta ovat liian kaukaisia. NHL-urakin katkesi siihen, ettei vanhemmilla ollutkaan varaa käyttää poikaa treeneissä. Lumilautaulusta olisi saattanut poikia jotakin, mutta ei ollut varaa leikata polvea.

Televisio ei tarjoa kovin rakentavia elämisen malleja. Kauniilla ja rohkeilla lähtötaso on ihan toinen: heillä on varakas perhe, oma firma ja ulkonäköä. Oikeastaan mikään, mitä TV.ssä tai elokuvissa tarjotaan elämisen malliksi, ei meidän useimpien kohdalla ole realismia. Pitäisikö pukeutua trikoihin ja kiivetä talojen katolle leikkimään hämähäkkimiestä?


Visiot vastaan unelmat

Maailmassa riittää unelmia. Ongelma on vain se, että unelmat johtavat tuhoon. Ne ovat kuin lottovoitto - joka vuosi koneeseen lisätään yksi pallo lisää ja mahdollisuudet voittoon vain pienenevät. Mutta etääntyessään arjesta unelmat paisuvat ja muuttuvat aina vain epärealistisemmaksi.

Kun ihminen aloittaa unelmoinnin nuorella iällä, hän on aikuiseksi kasvettuaan kehittynyt siinä on melkoiseksi ammattilaiseksi. Hän on kasvattanut oman elämänsä ja unelmiensa eron niin valtaisaksi, ettei häntä pelasta enää mikään.

Unelma.

Visiot ovat aivan toinen juttu. Visio on jotakin, mitä me voimme lähestyä - ja se myös lähestyy meitä. Visioita voi tavoitella pienissä erissä. Ne muuttuvat joka kierroksella pienemmiksi ja realistisemmiksi - kunnes lopulta olemme saapuneet perille jonnekin liki siedettävään, mutta sentään omin voimin saavutettuun ja makealta maistuvaan kelvollisuuteen.

Omakotitalo voi olla unelma. Kun ihminen tyytyy rivitaloasuntoon, kyse on jo yrityksestä muotoilla elämän mittainen visio. Lopulta visio on saavuttanut jo kerrostalon kaksion mittasuhteet. Siinä vaiheessa siitä voi tulla jo todellisuutta, jos tyytyy asumaan jossakin post-apokalyptisen nykysuomen autioituvassa pikkukaupungissa.

Visio.

Itse unelmoin aikoinaan Nobelin kirjallisuudenpalkinnosta. Sitten unelmoin Finlandia-palkinnosta ja sen jälkeen mistä tahansa tunnustuksesta. Nykyään minulla on selkeä visio siitä, että kirjoitan jotakin valmiiksi. Siitä hädintuskin ehdin tai uskallan edes unelmoida, että joku olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjoituksiani - tai että maailmasta löytyisi vielä ihmisiä, joilla on aikaa lukea.

Iso paha R

ELI KUINKA RELATIVISMI PÄÄTYI AINA ESITTÄMÄÄN ROISTON ROOLIA TARINASSA...

”Kirjoittamiseni on taistelua relativismia vastaan.”
- A.W. Yrjänä (Dome.fi 18.2.2011)

"PAAVI VAROITTI RELATIVISMISTA"
- Otsikko Katolisen kirkon tiedotteessa 12.9.2011 

"Ilkka Niiniluodon ykkösvihollinen on relativismi.
- HS 31.5.2003

Aluksi minulla oli asiasta vain mututuntuma, sellainen ikävä aavistus. Olin kuullut monien ihmisten puheesa kylmääviä äänensävyjä, kun he mainitsivat kyseisen sanan.

Päätin tutkia asiaa tarkemmin ja olin järkyttynyt löydöksistäni. Googlettamalla en löytänyt oikeastaan mitään positiivista relativismista, ainoastaan monelta eri suunnalta tulevia hyökkäyksiä.

Mielipidevaikuttajat tieteessä, politiikassa ja uskonnossa olivat yksimielisiä: akateemikot ja perussuomalaiset löysivät toisensa yhteisessä halveksunnassa - ja jos rokkari ja paavi ovat jostain samaa mieltä, se alkaa näkyä tavallisten ihmisten asenteissa.
Kadulla kohtasin lapsia, jotka poliisin ja rosvon asemasta leikkivät Totuuden Asiamiestä ja Relativistia - ja se Totuuden Tuntija oli leikin sankari. Kiinni saadut relativistit asetettiin hiekkalaatikon viereen riviin ja ammuttiin. Sitten vaihdettiin puolia.

Tilanne oli huolestuttava, koska olen aina ajatellut, että ilman relativismia ei voi olla tiedettä eikä taiteita. Ei ole ajatusleikkejä, eikä filosofista ajattelua. Ei ole vihollisen näkökulmaan samaistuvaa empatiaa - eikä mielikuvitustakaan ole ilman mahdollisia maailmoja. Ylipäänsä ilman relativismia ei ole luvallista ajatella omia ajatuksia tai testata niitä elämässä ja käytännössä. Ei ole muutosta. Ei ole kehitystä. Ei ole keskustelua. Ilman erimielisyyden tunnustamista ei voida saavuttaa ymmärrystä.


Natsikorttia pöytään

Oulun yliopiston oppi- ja aatehistorian professori Petteri Pietikäinen käsittelee relativismia kirjoituksessaan "Kuoliko Ramses II tuberkuloosiin?" (17.8.2010)

Petteri-Pietikainen: A Propos
Hän aloittaa määrittelemällä relativismia toteavasti ja puoleettomasti, mutta päätyy pian melko jyrkkiin vastalauseisiin.

”Relativistinen tiedekäsitys on tyypillisesti kriittinen luonnontieteen ”objektiivisuuskuvitelmia” kohtaan, mikä voi näkyä laajempana tiedekulttuurin ja länsimaisen tiedeperinnön hylkäämisenä. Relativistit eivät siis hyväksy totuuden objektiivisuuden ja jakamattomuuden ajatusta, mutta sen ohella pelkkä totuuden tavoittelu on turhaa. Tai paremminkin: totuuksia on monta, ja kukin voi valita omalle maailmankuvalleen tai omalle viiteryhmälleen (naiset/miehet, etninen ryhmä, uskonto jne.) sopivan totuuden, joka on sopusoinnussa oman ja viiteryhmän maailmankuvan kanssa.”

"Totuuden tavoittelu on turhaa" kuulostaa jo melkoisen masentavalta, mutta "kukin voi valita" on jo suorassa ristiriidassa fenomenologisen tai relativistisen tutkimusasenteen kanssa. Eihän relativistisesti ajatteleva tutkiva esimerkiksi voi ominpäin keksiä artikkeliensa sisältöä. Hän vain tiedostaa, että tiedeyhteisön pelisäännöt ovat historiallisesti määrittyneitä, ja varoo tekemästä yksipuolisesti oman viiteryhmänsä mukaisia tulkintoja. Tällaiset omaan objektiivisuuteen varovaisesti suhtautuvat ihmiset ovat varmasti tuota pikaa "hylkäämässä länsimaista tiedeperintöä."

Ylipäänsä tuo "KUKIN VOI VALITA oman itseään miellyttävän totuuden" on mielestäni kiintoisa. Onko relativistilla valta antaa ihmisille oikeus tähän tai estää heitä tekemästä näin? Relativistihan vain toteaa, että tällä tavoin ihmiset käyttäytyvät. On eri asia myöntää inhimillinen taipumus valita itseään miellyttäviä totuuksia kuin kannustaa ihmisiä siihen. Psykologisen faktan kieltäminen päinvastoin merkitsisi ilmiön ignoroimista ja sitä kautta sen sallimista.

Ja sitten kirjoituksessa vedetään jo esiin tuttu natsi-kortti, pelkkänä irrallisena heittona:

"Entä jos samaa relativistista tiedekäsitystä sovelletaan vaikkapa Holokaustiin tutkimiseen?”

Tässä vaiheessa aatehistorian professori sekoittaa mielestäni soppaan jo melko lailla aiheeseen kuulumatonta retoriikkaa, ja vieläpä älyllisesti laiskalla tavalla. Entä jos...? Niin, entä jos näin tehtäisiin? Täytyykö meidän nyt kiirehtiä sellaisiin johtopäätöksiin, että relativistit eivät hyväksy meidän kulttuuriamme, koska he ovat piilonatseja? Miten se nyt sitten tekee heistä relativisteja? Olivatko natsit relativisteja? Eivät varmaankaan olleet.

No, retoriikkaa toimii ja ihmiset vihaavat taas hieman enemmän relativisti-natseja. Tai sitten lukija alkaa vaistota, että aatehistorioitsijalla on tässä kohtaa omat vahvat asenteet sitä kohtaan, josta hän kirjoittaa.
  Lopulta syytökset relativisteja kohtaan menevät jo aivan hulvattomiksi:

”Relativistit näyttävät ajattelevan, ettei ole eroa löytämisen ja keksimisen, teorian ja tosiasian välillä, ja että sosiaalisen todellisuuden lisäksi myös fyysinen todellisuus on sosiaalisesti rakennettu. Tämä fyysisen ja sosiaalisen todellisuuden välisen yksinkertaisen eron hälventäminen on luultavasti tarkoituksellista, ja sillä voi olla ikäviä seurauksia älylliselle kulttuurille. Erityisen vahingollinen relativistinen tiedekäsitys saattaa olla kehitysmaissa, niissä kun ei ole vielä kehittynyt vahvaa tiedeyhteisöä, joka voisi hillitä relativismin leviämistä.” (Petteri Pietikäinen)

Relativistit siis tieten tahtoen haluavat sumentaa totuusteorioita ja hälventää fyysisen ja sosiaalisen todellisuuden ”yksinkertaista eroa”.

Mielestäni on tieteelle erittäin vahingollista ajatella, että ero olisi yksinkertainen. Tiedettä ja filosofiaa ei edes tarvittaisi, jos maailma olisi juuri sellainen, kun se meille näyttäytyy. Joskus tuntuu, että tällaisia väitteitä esittävät ihmiset eivät edes tajua, miten erilaisella tavalla toisessa kulttuurissa todellisuus saatetaan hahmottaa - tai kuinka paljon heidän omat havaintonsa ovat sidoksissa heidän sisäistämäänsä kieleen ja kognitioihin. Ei ole pitkään aikaa ollut kyse siitä, että relativistit tulisivat ja hämmentäisivät. Maailma, jossa elämme on hämmentävä, koska niin monet sosiaaliset näkemisen tavat kilpailevat elintilasta ja kietoutuvat keskenään.

Relativisti vain toteaa tämän ilmisevän asian ja yrittää elää sen kanssa. Erilaiset pseudo-realistit sen sijaan kuvittelevat tieteen avulla löytäneensä yhteyden fysikaaliseen, objektiiviseen todellisuuteen ja nyt he tahtovat kaikkien hylkäävän omat valheelliset fantasiansa ja liittyvän seuraansa. Tällaiset ihmiset elävät kaikkea muuta kuin fysikaalisessa todellisuudessa. Siitä on esimerkkinä jo se, miten hullunkuriseksi he kuvittelevat relativistien maailmankuvan. He tekevä pikaisia johtopäätöksiä ja sitten näkevät relativistien paikalla jotakin oman mielikuvituksensa luomia tonttuja.

Ja mitä tulee kehitysmaihin: vaaraa tuskin on. Ajatus relativismin äkillisestä leviämisestä sinne haastamaan fundamentalismia ja heimoajattelua on aivan posketon. Tuskin historiassa on tavattu sellaista kulttuuria, joka olisi missään määrin relativistinen ilman rikasta ulkomaankauppaa, korkeaa koulutusta ja tieteenfilosofista perinnettä.

Relativismilla ei esimerkiksi ole mitään tekemistä sen kanssa, että joku heimopäällikkö uskoo AIDSin paranevan, kun harrastaa seksiä neitsyen kanssa. Sellainen käsitys on taikauskoa, joka tuskin liittyy länsimaisen filosofian ja tieteen piirissä kehittyneeseen humanistiseen perspektivismin, jälkistrukturalismiin tai monien kulttuurien kohtaamisesta juontuvaan kykyyn ajatella monikulttuurisesti.


Toiveitamme vastaava todellisuus

Oulun yliopiston aatehistorian professori Petteri Pietikäinen jatkaa vuodatustaan relativismista näin:

”On luultavaa, että relativismin kannattajat ovat metafyysisen vision lumoissa: jos kaikki mikä näyttää pysyvältä onkin muovattavissa, se antaa periaatteellisen mahdollisuuden muuttaa todellisuutta omia toiveitamme vastaavaksi.”

Luultavampaa on, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt mitään relativistien argumenteista.

Epäilen myös, että useimpien ihmisen toiveita vastaava todellisuus olisi sellainen, joka olisi yksiselitteinen. Siellä oleillessaan voisi olla jatkuva tunne hallinnasta ja oikeassa olemisesta. Uskonnossa, politiikassa (ja ehkä pian myös tieteessä) tällaiset selitykset todellisuudesta ovat aina menneet paremmin kaupaksi.

”Kaltaiseni tiedeystävällinen humanisti pitää relativismia vahingollisena myös siksi, että se syventää kuilua luonnontieteiden ja humanistis-yhteiskunnallisten tieteiden välillä. Itse haluaisin kuroa umpeen tätä kuilua...”

Nyt ollaan jo aikana kaukana tieteellisestä objektivismista, mitä tulee aatehistorioihin. Ollaan myös aika kaukana ystävällisestä.
Eli humanistinen tiede kehittyy vain, jos se lakkaa olemasta ihmisen mielen ja inhimillisen kulttuurin tutkimusta ja tutkii samoja asioita kuin luonnontiede. Valitettavasti niin kauan kuin tahdotaan tarkastella ihmisen historiaa, kieltä, yhteiskuntarakenteita, uskomuksia tai taiteita, ei ikinä voida päästä yksitulkintaisuuteen tai objektiivisuuteen käsiksi.

Ehkä professori ajattelee, että humanististen tieteiden koko kysymyksenasettelun lakkauttaminen lähentäisiä tieteitä.

”Relativistinen opetusohjelma kouluissa ja yliopistoissa ei anna nuorille ja opiskelijoille kovinkaan hyviä mahdollisuuksia ymmärtää modernia yhteiskuntaa, jossa luonnontieteillä on erittäin suuri rooli tekniikassa, terveydenhuollossa, hallinnossa ja vaikkapa ympäristöpolitiikassa.”

Ei anna mahdollisuuksia ymmärtää modernia yhteiskuntaa. Huh. Melkoinen väite taas. Eli moderni yhteiskunta ei sisällä mitään ristiriitoja, joiden tiedostamisesta voisi olla apua.

Professorin kirjoitus on saanut yhden kommentin:

Erinomainen kirjoitus tärkeästä aiheesta
Relativismi sun muu postmodernismi on tiedeorganismin rappeutumissairaus...

Kulttuurin, joka vihaa näin suunnattomasti relativismia ja humanismia, täytyy olla valmistautumassa sotaan ja lipsumassa kohti totalitaarisuutta.
Mitä tulee luonnontieteiden ylivertaisuuteen niin ne eivät ole kyenneet poistamaan nälänhätää tai hillisemään väestökasvua. Jostain syystä ne eivät ole myöskään poistaneet uskontoja tai taikauskoa. Wittgenstein, joka eräiden tulkintojen mukaan oli relativisti, kirjoitti:

"Meistä tuntuu, että vaikka kaikkiin mahdollisiin tieteen kysymyksiin olisi vastattu, elämänongelmiamme ei olisi vielä edes sivuttu." (Tractatus 6.52)

Relativismi on hyvä vihollinen

Relativismi on hyvä vihollinen siitä syystä, että kukaan ei varsinaisesti ole relativisti. Ainakaan netistä en löytänyt minkäänlaista relativismin julistusta tai ylistystä. Oli vaikea löytää edes ihmistä, joka yhdessä lauseessa puhuisi relativismista puolueettomasti tai säyseään sävyyn.

Suomessa ei ole Relativistien liittoa tai yhdistystä. Minkään puolueen ohjelmajulistuksessa ei ilmoiteta, että relativismia tulisi edistää. Tuskin yhdenkään suomalaisen järjestön toimintasuunnitelmassa edes mainitaan relativismia. Yliopistolla ei järjestetä relativismista kursseja. Relativismin ylistykseksi ei julkaista kirjoja (paitsi tietenkin tämä, jota nyt kirjoitan - ja ehkä sitäkään ei tahdota julkaista). Muun maailman relativististen filosofian kirjoja ei käännetä, eikä heidän opetuksiaan referoida - ellei niitä erikseen tahdota vastustaa.

Relativismi on täydellinen vihollinen, koska sitä pilkatessa kukaan ei loukkaannu, eikä kukaan nouse esittämään vastalausetta. Relativismia vastaan osoitettu kritiikki on myös täydellinen esimerkki suomalaisen älymystön älyllisestä laiskuudesta.


Relativismi ei ole ismi

Kaikista niistä sanoista, jotka päättyvät "-ismi", relativismi on ehkä kaikkein tärkein, järkevin ja hyödyllisin. Tämä johtuu pitkälti siitä, että nimestään huolimatta kyseessä ei ole ismi.

Relativismi ei ole ideologia, ainakaan siinä mielessä, että sillä olisi pyhiä kirjoja, kouluja, temppeleitä, pappeja tai julistautuneita kannattajia. Se ei ole ismi myöskään siksi, että siltä puuttuu oppi, jossa esiteltäisiin miten elämä tulee elää. Relativismilla ei ole julistuksia tai tavoiteohjelmaa. Se on pikemminkin anti-ideologia, asettaessaan kaikki muut ideologiat kyseenalaiseen valoon.

Relativismi on filosofinen työkalu. Se on yksi tärkeä osa tieteellistä metodia. Se on epäilyn sukulainen ja kriittisyyden kumminkaima.

Sikäli kuin ihminen osaa, hän voi asemoitua johonkin asiaan relativistisella asenteella. Kaikkialle ulottuva, elämää hallitseva relativismi on mahdotonta ja hyödytöntä. Elämästä ei tulisi mitään.

Myös reletivismi itse on suhteellinen asia. Sen soveltaminen edellyttää suhteellisuudentajua.

Kun ihmiset sanovat vastustavansa relativismia, he varmaankin tarkoittavat, että haluaisivat maailmassa olevan vähemmän relativistista asennetta. Siihen taas filosofit eivät juurikaan voi vaikuttaa. Heillä ei ole sellaista valtaa.

Relativismi tietyllä tavoin kyllä kukkii nykyajassa, koska ihmiset ovat koulutettuja ja heillä on kokemuksia kulttuurien kohtaamisesta. Relativistinen asenne varmaankin ärsyttää silloin, kun joutuu kiistelemään sellaista ihmistä vastaan, joka ottaa sellaisen position tahtomattaan tai retorisista syistä.

Mutta että oikein periaatteesta vastustaisi näkökulmia? Tällaiset relativismin syyttäjät ikään kuin tahtoisivat, että ihmiset tulisivat tyhmemmiksi.


Klassinen argumentti

Relativismin ymmärtäminen ideologiaksi johtaa moniin huvittaviin virhepäätelmiin.

Kirjassa Kamppailu jumalasta (2011) vapaa-ajattelijoiden ex-puheenjohtaja Jussi K. Niemelä toteaa:

"Relativismi eli kaiken suhteellistaminen on sisäisesti ristiriitainen kanta. Jos relativismi olisi totta, se ei olisi suhteellista. Relativismi on siis virheellinen kanta." (s.142)

Jaan argumentin osiin:

Premissi: Jos relativismi olisi TOTTA...

Ergo: Se on siis virheellinen kanta.

Sanalla "jos" alkava premissi on tietenkin huonosti muotoiltu, mutta suurempi ongelma on sana TOTTA. Jos me olemme relativisteja, me emme voi lainkaan muodostaa tällaista loogista premissiä. Se olisi vääränlaista kielenkäyttöä relativismin kontekstissa (tai kielipelissä). Emme siis pääse sellaiseen tilanteeseen, jossa ristiriitaa syntyisi.

Ongelma on paljon laajempi. Relativismin vastustajat hyvin usein kiirehtivät tämänkaltaisiin loogisiin tai loogisenkaltaisiin johtopäätöksiin, vaikka relativismin olemus juuri kieltää hätiköimisen yksiselitteisiin totuuksiin. Vaihtoehtoinen, ja ehkä jonkun mielestä parempi muotoilu voisi olla tallainen:

Premissi 1: Kaikki on suhteellista.
Premissi 2: Myös tämä väite on suhteellinen.
Johtopäätös: Relativismia koskeva totuus on siis suhteellinen, mikä antaa tukea relativismin väitteille kaiken suhteellisuudesta. Premissit 1 ja 2 voivat olla yhteismitattomia ja silti esiintyä samassa todellisuudessa, erilaisten inhimillisten uskomusjärjestelmien osana.

Kunnon relativisti ei tietenkään hurahtaisi relativismiin niin vakavasti, että kuvittelisi sen toimivan aina ja kaikkialla. Silloihan relativismia voisi kutsua vakavaksi ideologiaksi pelkän uteliaan ja skeptisen asenteen sijaan.


Virhepäätelmien pitkä perinne

Relativismista on tehty jo kymmenien, ellei tuhansien vuosien ajan loogisia johtopäätöksiä. Usein ne ovat vain tyhjää retoriikkaa. Esimerkiksi Platon pilkkaa Protagorasta (todennäköisesti vain kuulopuheiden perusteella, edes tutustumatta Protagoraan omiin filosofisiin perusteluihin.)

Platon järkeilee, ettei Protagoraalla ole mitään perustetta opettaa sellaista filosofiaa, jonka mukaan "ihminen on kaiken mitta". Tällöinhän kuulijoiden mielipide asioista on aivan yhtä arvokas - ja millä perusteella Protagoras siis voi väittää, että hänen opetuksiaan tulisi pitää muita parempina, saati että niiden kuulemisesta kannattaisi maksaa. (Me emme tiedä, olisiko Protagoraan opetuksista kannattanut maksaa, koska ne eivät selviytyneet kristinuskon puhdistuksista.)

Platon on monessa suhteessa ristiriitainen filosofi itsekin. Hän vastusti relativismia hyvin kriittisesti, mutta silti hänen omissa dialogeissaan Sokrates päätyy hyvin usein aporiaan, eli tilanteeseen, jossa asioista ei voi sanoa juuta eikä jaata. Sokrates näyttää olleen relativisti, sillä tietoteoreettisen aporian lisäksi hän hämmensi ateenalaisia suhtautumalla heidän perinteisiin arvoihinsa kyseenalaistavasti.

Platonin ideamaailma onkin ehkä eräänlainen yritys vastata hänen nuoruudessaan kokemalle hämmennykselle, jonka Sokrateen relativismi aiheutti. Platon tahtoi löytää filosofisen ratkaisun, jonka avulla arvot ja totuudet voisi jotenkin suojata ilmiömaailman yleiseltä häilyvyydeltä ja suhteellisuudelta.

Nykyajassa harvojen järkevien ja maltillisten kirjoitusten joukossa on Kalle Puolakan netti-kirjoitus "Tulkinnallinen relativismi". Puolakka tekee Protagoraan ja Platonin suhteesta tulkinnan, johon myös itse aikoinaan päädyin:

"Relativismin historia ja ennen kaikkea sen nykytilanne ei myöskään ole yksinomaan filosofiselta perustalta muotoutuva ilmiö, vaan sillä on yhteydet laajempaan kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Jo Protagoraan lausuman taustalla voidaan nähdä lisääntynyt tietoisuus muista kulttuureista ja niiden erilaisista ajattelutavoista ja arvoista. Nykypäivänä tämä tietoisuus on tietenkin moninkertaista verrattuna antiikkiin, mutta se on edelleen yksi keskeinen seikka, jolla relativistista asennetta on puolustettu."

Tulkinnallinen relativismi

Löysin Puolakan kirjoituksen vasta tänään ja olin erityisen iloinen, että siinä annetaan vahvistusta myös toiselle minua jo vuosia askarruttaneelle aavistukselle:

"Filosofian historiasta ei löydy varsinaisesti yhtään systemaattista relativismin puolustusta."

Nettikirjoitusten joukossa Puolakka on kuitenkin harvinainen poikkeus. Relativismin vastustajat eivät useinkaan tunnusta sen historiallista taustaa. He yhdistävät sen pikemminkin postmodernismiin ja muihin viime vuosikymmenten muoti-ilmiöihin.

T. Ilari käyttää "Usko, järki ja filosofia -blogissaan hieman samanlaista itseensä viittamisen paradoksia kuin Platon aikoinaan,
Skeptisismi, relativismi ja postmoderni -kritiikki
Luku 3.1.2 Postmodernismin relativismin kritiikki:

Vastalause 1: dilemma

Ajattele postmodernia relativismia itsessään. Se itse on joko (absoluuttisesti) totta tai väärin. Jos se on totta, niin silloin se on itseensä viittaavasti epäjohdonmukaista (tai itsensä kumoavaa), sillä se on silloin objektiivinen totuus, jonka mukaan objektiivisia totuuksia ei ole olemassa. Jos postmoderni relativismi on taas väärin, niin silloin siitä tulee pelkkä yksilön tai ryhmän julistama mielipide tai tunneilmaisu, ilman minkäänlaista perustaa. Näin on varsin hankalaa suositella tätä näkemystä muille. Postmoderni relativismi kohtaa siis dilemman: joko se on itsensä kumoavaa tai sitten vain filosofisesti harmiton mielipide vailla perusteita.

Johtopäätökset ovat kärjistettyjä ja hätiköityjä. Objektiivisen totuuden ainoa vaihtoehto ei suinkaan ole vain "tunneilmaisu, ilman minkäänlaista perustaa". En ole vielä kohdannut relativistia, joka tyytyisi näin mustavalkoiseen yksinkertaistukseen - tai ylipäänsä näkisi, että tällainen määritelmäyritys mitenkään edes lähestyisi relativismin ydinajatusta. Koko katkelma on olkinukke.

Itse asiassa relativismin perusväitteille on usein hyvin helppo esittää rationaalisia ja empiirisiä perusteita. Kysymys on aina tilannekohtainen ja edellyttää luovuutta sekä etäisyyden ottamista. Kyse ei ole siitä, että suhteellisuudesta päädyttäisiin oikopäätä kaikenkieltävään nihilismiin tai kaikensallivaan suvaitsevaisuuteen. Mitään oikoteitä totuuteen ei ole.

Absoluuttisten totuuksien ja mielipiteiden välimaastosta löytyvät suhteelliset totuudet, joiden suhteelisuus on monenkirjavaa. Esimerkiksi fysikaalisesti mitattava paino on suhteellinen totuus. Hyttynen painaa Jupiterissa niin ja niin monta kiloa. Lopullinen vastaus on tietenkin riippuvainen myös hyttysestä, joita on hyvin eri kokoisia. Kaikki on suhteellista. Monella tavoin. Vaikka valitsisimme tietyn hyttysen ja päätyisimme samoihin laskelmiin sen painosta, meillä tuskin olisi mahdollisuutta mennä jupiteriin testaamaan teoriaa käytännössä.

Tietenkään relativismin ei ole tarkoitus olla pelkkää saivartelua, mutta mitä saivarteluun tulee, siinä relativisti on yleensä hyvässä asemassa.


Varokaa yleispäteviä sääntöjä!

"moni tiedostaja ottaa erilaiset postmodernit ja (kulttuuri)relativistiset ajatusmallit teoreettiseksi perustakseen. Nehän kiistävät objektiivisesti mitattavan todellisuuden olemassaolon ja pitävät kaikkea yksilö- tai kulttuurisidonnaisena. Siitä, että johdonmukaisesti tulkittuna ne mitätöisivät myös tiedostajien omien käsitysten yleispätevyyden, ei tarvitse välittää."

(Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä s.43)

Johdonmukaisesti tulkittuna ne MITÄTÖISIVÄT... omien käsitysten yleispätevyyden. Taas on siis kyse teorian testaamisesta siihen itseensä, jonka väitetään johtavan paradoksiin.


Ensinnäkin: Relativistit tuskin kiistävät objektiivisen todellisuuden olemassaoloa. Toisekseen: Relativisti jos joku ei pyri yleispätevyyteen. Suhteellisuuden mukaan mitään yleispäteviä sääntöjä ei voida muotoilla. Jos joutuisimme ohjelmoimaan ihmisenkaltaisen robotin, me joutuisimme käsittelemään loputtoman määrän sääntöjen poikkeuksia ja niiden poikkeuksia. Ihminen on juuri siinä suhteessa ovela eläin, että hän ymmärtää itsekin milloin kannattaa poiketa säännöstä.

Otetaan esimerkiksi hengittäminen. Joku voisi ajatella, että hengittäminen kannattaa aina. Siinä meille yleispätevä sääntö. Tämä joku voisi joutua ongelmiin, jos hän tippuisi veteen ja joutuisi sukelluksiin edes sekunniksi.

Relativismin viisauden ydin on suhteellisuudessa. Suhteellisuus on yleispätevyyden vastakohta (mutta suhteellisuudella on toki muitakin vastakohtia). Yleispätevyyteen uskova talonmies kantaisi mukanaan vain yhden koon ruuviavainta. Suhteellisuuteen uskova talonmies sen sijaan kantaa mukanaan jakoavainta, jonka leuat voi säätää mutterin koon mukaan. Juuri tällaista joustavuutta nykyajassa tarvitaan.

Yleispätevyyteen nojaavia talonmiehiä tuskin löytyy maailmasta montaakaan kappaletta, mutta jostain syystä filosofeilla ja uskonnollisilla auktoriteeteilla on jokin pakkomielle siihen, että metafyysiset väitteet täytyy muotoilla yleispätevästi.

Relativisti katsoo ihmisten touhuja ja toteaa, että ihmiset ovat usein kusessa vain siitä syystä, että ovat mieltyneet yleistyksiin. Kuka esimerkiksi lähtisi sienestämään yhden yleistyksen turvin? Esimerkiksi: "poimin vain keltaisia sieniä", "Poimin vain sieniä, joissa on pyöreä lakki", "Syön vain marjoja, jotka ovat sinisiä."

Elämässä ei selviä hengissä yleistysten turvin. Toimivat periaatteet ovat aina yhdistelmiä monista eri kriteereistä: ne ovat subjektiivisia ja luovia - olematta kuitenkaan pelkkiä mielipiteitä. Usein viisaimmat ratkaisut tapahtuvat intuitiivisesti monien eri havaihtojen ja oletusten pohjalta. Ammattimainen sienestäjä tuntee kymmeniä ellei satoja ruokasieniä, eikä hän tarvitse mitään absoluuttista mittaria.

Laihduttajat ovat tyypillinen esimerkki ihmisen pakkomielteisestä tarpeesta löytää yleistyksiä. Laihdutusoppaat tarjoavat aina yksinkertaisia niksejä. Ne puolustavat yhtä periaatetta muita vastaan - "Kun syöt näin, sinun ei tarvitse liikkua!" tai "Kun liikut näin, sinun ei tarvitse miettiä mitä syöt!"

Relativisti ymmärtää, että ihmisellä on armoton tarve yksinkertaistaa todellisuutta. Me emme halua myöntää, että tehokkain laihtuminen edellyttäisi sekä liikuntaa että ruokailutottumusten muuttamista. Emme halua hyväksyä monimutkaisia ohjeita, joissa on monta liikkuvaa osaa. Joskus kahdessakin ehdossa on ihan liikaa suhteellisuutta yhdellä kertaa sisäistettäväksi.

Relativismi varoittaa meitä muodostamasta yleispäteviä sääntöjä, jotka eivät salli poikkeuksia. Elämä on täynnä yllätyksiä ja jatkuvasti me joudumme tarkistamaan uskomuksiamme. Kaikki on suhteellista.


Toteava ja saneleva relativismi

Miksi relativismia syytetään niin paljosta? (Paitsi siksi, että se on hyvä vihollinen.)

Elämme aikana, jolloin monet kulttuurit ja niiden arvot törmäävät. Muutos myös sukupolvien välillä on ollut hyvin nopeaa. Säännöstömme ei ole selkeä. Ihmiset kokevat sen vuoksi epävarmuutta ja ahdistusta.

Tilanne on globalisaation sivuoire tieteessä, taloudessa ja medioissa - sekä ylipäänsä seurausta informaation lisääntymisestä. Filosofisella relativismilla on hyvin vähän tekemistä koko asian kanssa.

Kun puhun relativismista, tarkoitan useimmiten toteavaa relativismia. Tällaista käsitettä ei ole käytetty, mutta mielestäni se on hyvin tarpeellinen. Toinen mahdollinen ilmaus voisi olla fenomenologinen relativismi.

Kyseessä on tutkimusasenne, joka pyrkii pidättäytymään ennakko-oletuksista. Ihmisten käyttäytymistä ja keskustelua vain tarkastellaan, pitäytyen arvostelmista. Hyvin nopeasti toteava humanistinen tutkimus tekee seuraavat relativiset - mutta vain toteavat - johtopäätökset.

1) Kukaan ei kykene elämään johdonmukaisesti ja täysin niiden arvojen mukaisesti, joita hän kertoo kannattavansa.

2) Vaikka kaikki totuudet olisivat luettavissa Wikipediasta, ne eivät ole meidän päässämme, ja vaikka ne olisivat meidän päässämme, me tuskin osaisimme hyödyntää niitä, kun yllättävä tilanne tulee.

3) Jos tarjolla on useampia tulkintoja totuudesta, me valikoimme todennäköisesti sen, joka meitä intuitiivisesti miellyttää; joko siksi, että se on helpommin ymmärrettävissä - tai koska se helpommin yhdistyy aiempaan tietoomme tai omiin elämänkokemuksiimme - tai koska se imartelee meitä tai antaa lohtua.

4) Tarjolla on aina useampia tulkintoja totuudesta.

4b) Jos jostakin asiasta saavutetaan yksimielisyys, keskustelu siitä lakkaa. Mediat tyypillisesti kohdistavat huomionsa ristiriitoihin ja vastakkainasetteluihin, mistä seuraa että median tarjoama kuva todellisuudesta on näkökulmien ja ideologisten taisteluiden näyttämö. Me haluamme tätä, koska janoamme draamaa.

4c) Jos tutkimus on liian hyvin laadittu, eikä se jätä tilaa tulkinnoille, se unohtuu jonnekin arkistojen kätköihin. Ihmiskunnan huomio - eli tieteen sekä taiteiden diskurssi - siis tavallaan elää kaiken aikaa sillä rajapinnalla, jossa tapahtuu näkemysten törmäämistä.

5) Oppimista ei ole ilman tulkintaa. Kokemista ei ole ilman tulkintaa. Me joko tiedostamme tämän taipumuksen itsessämme tai sitten me ylläpidämme sitä tiedostamattamme.

Empiirinen tosiasia on, että kun empiirisiä tosiasioita paljastetaan ihmisyhteisöille - joihin myös tiedeyhteisöt lukeutuvat - ne hyvin nopeasti saavat näkökulmasidonnaisen ja dramatisoidun asun, eli muuttuat subjektiivisiksi.

Tämä on siis toteavaa relativismia - tai eräs tulkinta siitä. Sen mukaan ihmisen elämä on relativistinen täysin riippumatta kuvitellusta relativistisesta ja hämmentävästä propagandasta. Mitä sitten on saneleva relativismi?

Ei sellaista olekaan. Ei kukaan voi määrätä, että toinen hahmottaisi asioita samaan aikaan useammasta näkökulmasta. Saneleva relativismi on tonttu-ukko, taruolento. Mistä sellaisia löytyy?


Lopuksi

Jos silmästä putoaa ripsi, terve ihminen ei yritä saada sitä asettumaan takaisin liimalla ja pinseteillä. Sama pätee hyvin pitkälti myös arvoihin ja kansalliseen itsetuntoon. Emme voi väkisin palauttaa sellaisia aikoja, joiden kehityskulku on ohittanut tietyn vaiheen. Arvot ovat tietyllä tavoin orgaanisia, kuten niin moni asia ihmiselämässä. Maa täytyy kääntää ja siemen istuttaa tuoreeseen multaan. Myös uskomuksemme evoluutiosta itävät hitaasti. Ei aikuisia ihmisiä voi pelotella uskomaan johonkin, vaikka se olisikin perusteltua ja paras tarjolla oleva totuus.

Jos haluamme kannattaa yhtenäiskulttuuria, se tapahtuu parhaiten siten, että yhteisesti tuemme suvaitsevaisuutta ja kehitystä. On vain osoitus kansallisen itsetunnon puutteesta, jos emme luota suomalaisten kykyyn säilyttää omat arvonsa monikulttuurisessa maailmassa.

Samoin en ymmärrä, miksi niin monet perussuomalaiset ovat kauhuissaan islamin leviämisestä. Pitäisi olla suurempi usko siihen, että ihmiset tänne muuttaessaan kääntyvät pois ahdasmielisyydestä ja pakottavasta uskonnosta - sikäli kuin sellaisia islamin muotoja edes meillä tullaan kohtaamaan.

Relativismia syytetään pelkuruudesta, häilyvyydestä ja epäröinnistä. Sekään syyte ei ihan osu kohteeseensa. Mielipiteensä rohkea ilmaiseminen voi nykyajassa olla pelottavaa, kun ei ennalta tiedä mistä kukakin loukkaantuu. Jos toinen todella olisi relativisti, hän ei heti säikähtäisi siitä, että saa selville sinun kannattavan erilaisia arvoja - kunhan niitä arvoja ei lähde perustelemaan täysin kärjistetyillä käsityksillä asioiden syistä ja yhteyksistä.

Mielestäni relativismi ei myöskään tarkoita sitä, ettei saisi välittää arvoista tai valita puoltaan. Niin tehdessään on vain hyvä säilyttää suhteellisuudentajunsa.