Sosiaalinen konstruktio

Sosiaaliset konstruktiot ovat vain pieni osa kokonaisuutta. Ihmisen mieli vääristää todellisuuskokemustamme monin tavoin, eivätkä suinkaan kaikki arjen hallusinaatiomme ole palautettavissa kulttuuriin.

Karkeasti ottaen jakaisin todellisuutta jäsentävät ja rakentavat voimat neljään ryhmään: yleisinhimilliset, emotionaaliset, käsitteelliset ja sosiaaliset. Nämä kaikki - eikä varmaan kaikkia subjektiivisuutemme osatekijöitä ole edes redusoitavissa näihin neljään ryhmään - osallistuvat havaistojemme lajittelemiseen ja tulkitsemiseen.

Todellisuus pommittaa meitä jatkuvasti informaatiolla. On tietenkin määrittelykysymys, sopiiko käyttää sanaa informaatio, ennen kuin aistimusta on tulkittu - mutta joka tapauksessa maailma puhuu kaikilla kielillä kaiken aikaa, kuten Paavo Haavikko taisi jossain sanoa. Me ymmärrämme sen minkä ymmärrämme. Suodatamme pois turhia kanavia ja turhia hälinää.

Yleisinhimillisilla suodattamilla tarkoitan esimerkiksi sitä, että kuulemme vain tietyt taajuudet ja näemme vain tietyt valon aallonpituudet. Samoin me hahmotamme maailmasta helpommin nopeasti liikkuvat kohteet tai vaikkapa ihmisen kasvot. Maistamme makean, karvaan, umamin jne. Jo hyvissä ajoin ennen kielen oppimista me osaamme valikoida maailmasta sen tiedon, joka edesauttaa selviytymään. Tietyt eläimet hahmottavat maailman hyvin eri tavalla. Yleisinhimillisiä suodattimia ovat lisäksi monet defenssit, joilla suojelemme itsetuntoamme tai varjelemme itseämme kohtuuttomalta murheelta tai stressiltä.

Myös emotionaaliset suodattimet ovat suurelta osin synnynnäisiä. Valikoiva muistimme esimerkiksi erottelee kokemuksia tunnetilan mukaan - samoin me poimimme maailmasta sellaisia havaintoja, jotka tukevat sen hetkistä fiilistä. Me vieläpä tulkitsemme näitä havaintoja liioitellusti. Rakastunut huomaa vain ihania asioita, vihainen vain lisää syitä olla vihoissaan. Valikoimme myös ystäviämme sen mukaan, missä määrin he osaavat samaistua omiin elämänasenteisiimme ja tunnetiloihimme. Emootiomme ovat siis usein itseään vahvistavia ja pitkään säilyessään ne voivat hallita koko maailmankuvaamme. Terroristiksi kasvanut lapsi on todennäköisesti kokenut paljon pelkoa ja katkeruutta, mitkä hänen näkökulmataan oikeuttavat pyhän sodan ja kostoiskut. (Ja tämän sanominen ei tietenkään tarkoita, että terroristia pitäisi taputtaa päähän tai kannustaa myönteisellä palautteella. Taustatekijöiden tiedostaminen ei tarkoita hyväksymistä.)

Käsitteellisten suodattimien ryhmä on hyvin monimutkainen. Tarkoitan niillä kaikkia kognitioita, jotka ovat sidoksissa kieleen ja oppimiseen. Käsitteiden avustuksella me erotamme toisistaan vaikkapa eläimiä, työkaluja tai ruokakaupan hedelmiä. Tutustuminen uuteen asiaan tarkoittaa yleensä sen nimen oppimista. Jo Raamatun luomiskertomuksessa ensimmäisten ihmisten tehtävä on nimetä maailman olennot ja nimeämisen kautta asettua niiden hallitsijoiksi ja vartijoiksi. Käsitteellinen haltuunotto on tärkeä osa myös emootioiden hallintaa: joskus pelon tai sairauden voittamisessa ensimmäinen askel on antaa peloilleen nimi. Tätä kuvastaa hyvin myös se, miten Harry Potter -kirjoissa vain Harry ja hänen ystävänsä uskaltavat lausua ääneen Voldemortin nimen - tämä on ensimmäinen merkki siitä, että he ovat valmiita myös haastamaan ja kukistamaan hänet. Samoin Ursula Le Guinin Maameri -saagassa taikuus merkitsee olioiden nimen tuntemista ja sitä kautta niiden hallitsemista.

Sosiaaliset suodattimet tai sosiaaliset konstruktiot monesti sekoitetaan muihin ylläoleviin ryhmiin. Toki ne myös onkin hyvin vaikea pitää niistä erillään. Itse näkisin, että sosiaaliset rajoitteet ja kannustimet - erilaiset normit, roolit, myytit ja tabut - tiedostetaan parhaiten silloin, kun tarjoutuu mahdollisuuksia elää erilaisten yhteisöjen kanssa. Niinpä puhe sosiaalisista konstruktioista on aktiivisempaa sellaisissa maissa, joissa monet kulttuurit kohtaavat tai risteävät. Myös antiikin filosofeista herkimmin kulttuurin vaikutusta (ja relativismia) korostivat sellaiset ajattelijat, joilla oli kielitaitoa ja kokemusta matkustamisesta tai kulttuurien sekoittumisesta. He olivat omin silmin nähneet, että yhteiskunta saattoi säilyttää eheytensä ja menestyä, vaikka sen mythos oli kudottu hyvin erilaisista uskomuksista ja lain säännöistä.


Sosiaalisten konstruktioiden ja dekonstruktion sukupolvet

Sosiaalisia konstruktioita käytetään tyypillisesti dekonstruktiota edistävä diskurssin osana. Suomeksi sanottuna niillä halutaan kiistää ja purkaa, ei niinkään vahvistaa vallallaolevia käsityksiä. Niihin liitetään siis vaivalloisia vaatimuksia elämäntapojen tai ajattelun muutoksesta. Äh, ei jaksaisi muuttua, taasko täytyy?

Kun keskustelu sosiaalisista konstruktiosta oli kiivaimmillaan 1960- ja 70-luvulla, niillä lähes yksinomaan haluttiin osoittaa sukupolvien väliset erimielisyydet (hippiliike, LSD-kokeilut) tai parantaa etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen asemaa (esim. Berger ja Luckmann: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen 1966, Lakoff ja Johnson: Metaphors We Live By, 1980.)

Homoseksuaalisuuden hyväksymisessä tärkeä kysymys liittyi heteroseksuaalisten käsitteellisten kategorioiden uhmaamiseen. Homoille oli ilmiselvää, että heteronormatiivisuus oli sosiaalinen konstruktio: homoseksuaalisuuden olemassaolo tai luonnollisuus haluttiin kieltää pitäytymällä perinteisissä erotteluissa, joita ei ollut mahdollista perustella empiirisesti. Ei esimerkiksi ollut lääketieteellistä näyttöä siitä, että homojen eheyttäminen olisi mahdollista - tai että sillä saavutettaisiin mitään todellisia hyötyjä.

Tiedettiin homoseksuaalien kärsivän monista psyykkisistä oireista: masennuksesta, ahdistuksesta, itsemurha-alttiudesta. Kun he kuitenkin perustivat omia yhteisöjä vapaamielisiin kaupunkeihin, nämä lääketieteelliset oireet ihmeellisesti hellittivät. Onnellisen elämän suurin este ei siis ollutkaan tauti nimeltään homoseksuaalisuus, vaan ahdasmielinen yhteisö, joka syyllisti ja painosti ihmisiä parantumaan - tai pakotti heidät elämään valheessa.

Sosiaaliset konstruktiot ovat tosiasia. Tämän on osoittanut hyvin konkreettisesti rotusorron ja orjuuden vuosisatainen perinne sekä naisten vapautusliike. Kulttuuristen tekijöiden puolustajat kuitenkin tekevät usein sen virheen, että näkevät sosiaalisia konstruktioita kaikkialla. Toki sellaisia yhä löytyykin joka puolelta ympäriltämme, mutta olisi väärin sanoa, että kaikki inhimilliset käsitykset johtuisivat kollektiivisista ja kulttuurisista tekijöistä. Monet ilmiöt ovat sisäsyntyisiä. Ne ovat biologisia ja psykologisia, eivät sosiologisia. Myös taloudelliset tekijät pakottavat ihmisiä suurin joukoin valitsemaan tietyn toimintamallin, joka saattaa vaikuttaa jonkinlaiselta sanattomalta "yhteiskuntasopimukselta". On väärin huutaa joka tilanteessa sutta, kun joskus kanalassa riehuukin kettu, haukka tai kulkutauti. Sosiaalisen konstruktion argumentti kadottaa uskottavuutensa, jos siihen vedotaan liian herkästi.

Lisäksi sosiaalisten konstruktioiden sukupolvet ovat olleet rakentamassa monia uusia sosiaalisia konstruktioita, joiden selvittelyssä olemme vasta pääsemässä alkuun. Sinkkukulttuuri ja nuorison syrjäytyminen ovat uusia ilmiöitä, joihin liittyy yhteisöllisesti aiheutettuja pulmia. Tutkijat vasta hahmottelevat niitä käsitteitä, joilla näihin sosiaalisesti rakennettuihin elämäntyyleihin olisi mahdollista pureutua. On hyvin mahdollista, että sosiaalisten konstruktioiden purkamisesta on seurauksena vain valtatyhjiö, jota aina tulee täyttämään jokin uusi, toisella tavalla haitallinen sosiaalinen konstruktio.


Pahat pahat humanistit

Pidän suuressa arvossa pientä Terra Cognita -kustantamoa. Olen lukenut varmaan 4-5 sen julkaisemaa kirjaa. Itseasiassa olen aina ajatellut, että yrityksen omistaa jokin tiedeyhdistys, suomalainen yliopisto tai jopa Tiede-lehti. Olin yllättynyt, kun Voima (7/12) kertoi kyseessä olevan yhden miehen yrityksen.

Haastattelussa kustantaja Kimmo Pietiläinen sivaltaa kotimaista kustannusalaa:

Pietiläiselle on olemassa tietokirjoja ja Tietokirjoja. Ensin mainittuihin hän lukee poliitikkojen ja missien elämänkerrat sekä keittokirjat. Nämä ovat kirjastojärjestelmän mukaan tietokirjoja, mikä luo harhakuvan runsaasta ja korkeatasoisesta tietokirjallisuudesta.

Kuitenkin Pietiläisellä, kuten niin monella suomalaisella kulttuurivaikuttajalla, on jotain myös relativismia vastaan. (Voi myös olla, että nämä teemat ovat vain jutun kirjoittaneen Heikki Hiilamon mieleen ja siitä syystä ne on nostettu etualalle - huomaatko, alan heti tiedostaa kunnon relativistin tavoin, että totuus voi median näkökiilassa olla aina rajallinen ja näkökulmasidonnainen. Kirjassaan Pietiläinen saattaa puolustaa relativismia. Kenties.)

Ensin haukkutaan humanisteja ylipäänsä:

Pietiläinen pitää humanistista tiedettä "muinaisten suurten ajattelijoiden ikiaikaisten kirjoitusten vatvomisena"...

(Tästä olen aivan samaa mieltä.)

...tai kulttuurirelativismina. kaikki on sosiaalista konstruktiota, eli totuutta ei ole, vaan se rakennetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Ja kyseessä on siis väärä ja epä-älyllinen näkökanta. Näin tulkitsen.

Kuulun itse selvästikin jälkimmäiseen humanistiryhmään. Luen toki klassikoita ja vatvon historiallisia totuuksia, mutta lähinnä vain siksi, että voisin dekonstruoida ne ja laatia niiden pohjalta pilakuvaelmia.


Luonnontieteilijöitä vituttaa humanismi?

Onko näin. En tiedä. Tuskin sentään niin paljon kuin jälkistrukturalismi ja postmodernismi vituttavat konservatiiveja. Joka tapauksessa juttu jatkuu:

Pietiläiselle biologia ja uskonto eivät ole yhteismitallisia: "Minun näkemykseni on, että ajatus ei ole paljonkaan arvoinen, ellei sitä ole haastettu kokeellisesti."

On vaikea olla lukematta juttua niin, että humanismia, relativismia ja uskontoja rinnastetaan yhteisinä vastakohtina tieteelle - siis luonnontieteelle.

Onko kyse siis siitä, että humanistit ovat ääliöitä, koska he suhtautuvat uskontoon mielenkiinnolla: esimerkiksi jos he ovat uskontotieteilijöitä tai antropologeja. Heissä ärsyttää se, että he antavat uskonnolle liikaa anteeksi ja ovat kavereita sen kanssa.

Vai onko humanismi huonoa tiedettä siksi, ettei sitä ole testattu kokeellisesti?

Ainakaan jälkimmäinen syytös ei pidä paikkaansa. Maailmassa suoritetaan hyvin paljon empiiristä humanistista tutkimusta. Tutkimuskohde vain on muuttuvampi: kielet ja käyttäytymistavat vaihtuvat sukupolvi toisensa jälkeen, toisin kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Ihmisen käyttäytymisessä toki on toistuvia kaavoja - ja myös muutos tuntuisi seuraavan tiettyjä lakeja. Niiden selvittäminen vain on erittäin vaikeaa. Tiedon kumuloitumista silti tapahtuu, ainakin sitä kautta, että kulttuurisesta lajirikkaudesta saadaan uusia esimerkkejä, kun yhä useammilla kansoilla on mahdollisuus taltioida tietoaan ja levittää elämänarvojaan.

Myös kulttuurirelativismin tueksi voidaan esittää konkreettisia esimerkkejä. Sosiaalisia konstruktioita paljastuu kaikkialta, kun vähän kaivelee. Ehkä aiheeseen pitäisi vain laatia jonkinlainen johdantoteos, jossa kuljetaan helppojen esimerkkien kautta kohti vaikeammin hahmotettavaa suhteellisuutta.

Ai niin, mutta juuri sitä kirjaahan minä itse asiassa olen kirjoittamassa.


Sosiaalisten konstruktioiden määrittelystä

On monia tapoja ymmärtää kysymys. Sosiaalisen konstruktion määritelmästä riippuu, löytyykö teorialle empiiristä tukea.

Täytyisi osata puhua sosiaalisesta konstruktiosta siinä merkityksessä, jossa siitä tulee todellisuutta - ja mahdollisesti myös ymmärtää ne määritelmät, jotka itse ovat pelkkiä kärjistyksiä, suuntaan tai toiseen.

Kun sanon näin, tunnustaudun realistiksi. Ajattelen siis, että kaikista tavoista määritellä sosiaalisen konstruktion teoriaa, yksi tietty on lähempänä todellisuutta - vaikka toki useammillakin voi olla tietyt vahvuutensa ja perusteltava asema omassa erityisessä kielipelissään. Tärkeää olisi tunkeutua keskustelun ytimeen ja tuoda näkyviin epärealistiset mielikuvat termin "sosiaalinen konstruktio" merkityksistä. Vasta kun ennakkoasenteet on artikuloitu, niiden todenmukaisuutta voi arvioida.

Tässä juuri piilee kaksinaisuus, joka tuntuu hämmentävän luonnontieteilijöitä. Humanistisessa tutkimuksessa ei useinkaan riitä, että sanotaan: "tieteen näkemys on, että sammakot kehittyvät nuijapäistä". täytyy sanoa myös: "kansantarinoissa kerrotaan sammakoiden syntyvän mudasta tai putoavan pilvistä." Kumpikin on relevanttia informaatiota, eikä totuusteoreettinen mölyäminen johda mihinkään. Se ei liity aiheeseen. Kysymyksenasettelu on toinen. Jos miljoonat ihmiset uskovat Shivaan niin on kulttuurihistoriallinen fakta, että he niin uskovat. Minusta tämän oletuksen tueksi on kylliksi empiiristä näyttöä.

Ihmisillä on yhtä lailla hulluja mielikuvia humanismista ja sosialisista konstruktioista. Veikkaan, että löytyy luonnontieteilijöitä, joiden vakaa uskomus on, että humanistit syntyvät mudasta tai putoavat pilvistä. Se on heidän päähänsä pesiytynyt mielikuva, josta he pitävät kiinni. Koska keskustelu liikkuu mielikuvien puolella, on vaikea puhua asioista realistiseen sävyyn.

Joskus ateistit ja luonnontieteilijät eivät omista väitteestään huolimatta oikein osaa keskustella loogisesti ja tieteellisesti. He kiihtyvät ilman aihetta, kun kuvittelevat, että uskon spagettihirviöön vain siksi, että kerron Richard Dawkinsin retoriikan joskus ärsyttävän minua. Heillä on vastapuolesta ennakkoluuuloja ja he kiirehtivät hätiköityihin johtopäätöksiin.

Olen lukenut monia Dawkinsin teoksia kannesta kanteen, ja uskon hänen näkemykseensa evoluutiosta, mutta mielestäni Alister McGrathin ja Joanna Collicutt McGrathin Dawkins-harha (2008) oli vähintään yhtä kiinnostava kirja - ja itse asiassa uskallan suositella sitä kaikille. Teos ei ole mitenkään liian uskonnollisesti värittynyt vaan perustuu terveeseen järkeen ja puolustaa asiallista keskustelukulttuuria.


Todellisuudessa eläminen on mahdoton tehtävä

Todellisuuden ja inhimillisen mielikuvatodellisuuden erilläänpitäminen on järkevää, sillä ihminen ei parhaassakaan tapauksessa voi perustaa maailmankuvaansa todellisuudelle. Informaatiota on yksinkertaisesti liikaa. Ihmisen on luotettava kognitioihinsa ja elämänkokemukseensa, vaikka mielikuvat olisivat pinnallisia ja puutteellisia. Humanisti tietää tämän, eikä luota maailmankuvaansa liikaa.

Väännän nyt vielä rautalangasta: pyydetään vaikkapa fysiikan opettajia piirtämään alkuaineiden jaksollinen järjestelmä ulkomuistista - tai maantiedonopettajia piirtämään Suomen kartta. Aivan varmasti löydämme useimmista piirroksista hullunkurisia virheitä. Ihmisen mieli ei kerta kaikkiaan voi sisäistää kaikkea informaatiota, ilman että syntyy aukkoja ja vääristymiä. Vaikka maailmankuvamme osaset olisivat tieteellisesti testattuja, niitä yhdisteltäessä syntyy kummia oikopolkuja ja yksinkertaistuksia.

Sosiaalinen todellisuus on todellisuudesta muodostettu, käteväksi koettu pelkistys. Todellisuus ja sen mentaalisen mallin välinen suhde muistuttaa toisinaan valokuvan ja pikkulapsen piirustuksen välistä suhdetta. Mielikuvat ovat pelottavan kaukana väitetystä referentistä.

Kokonaisuuteena kansakunnat ja kulttuurit tavoittelevat mahdollisimman karkeaa ja helppoa yksinkertaistusta, joka toimisi kielellisen käsitteen ankkurina ja keskustelun pohjana. Esimerkiksi seksuaalisuus olisi kovin helppoa ymmärtää vain miehen ja naisen väliseksi heterosuhteeksi. Kaikki monimutkaisemmat poikkeamat vaativat valtaväestöltä jonkinlaisen käsitteellisen erottelun oppimista, joka on aina työlästä. Nykyaikana moni skeema on monimutkaistunut, kun taas toiset skeemat ovat pelkistyneet.

Jotkut kaupunkilaiset eivät nykyään varmaan osaisi erottaa haukea ja särkeä. He eivät ehkä ole koskaan pidelleet käsissään elävää kalaa. Vastaavasti he tunnistavat kadulla vastaantulevasti ihmisestä pelkkien ruumiineleiden perusteella, että tämä on homo.

Todellisuuden loputtomasta moninaisuudesta me herkistymme huomaamaan vain tietyt valitut yksityiskohdat. Kaikelle ei yksinkertaisesti riitä aivojen resursseja - eikä tarvitsekaan riittää. Kyse ei ole tyhmyydestä vaan taitovalikoiman koostumuksesta, joka on sidoksissa ammattiin, harrastuksiin, sukupuoleen sekä sukupolveen.

Tämä on tietenkin hyvin karkea määritelmä sosiaalisesta konstruktiosta, eikä lähelläkään sitä, mistä jälkistrukturalistit puhuvat. Se on kuitenkin pitkän määrittely-yrityksen alkua.


PS. Televisiosarjojen ja elokuvien tarjoama kuva todellisuudesta on hullunkurisen vääristynyt, mutta sen tiedostaa paremmin silloin, kun on pitänyt taukoa televisiota - tai ainakaan ei ole katsonut suosituimpia amerikkalaisia sarjoja. Tapahtumien ja mielikuvien pommitus on aivan absurdi. Valtaosalla kohtauksilla ei ole mitään tekemistä todellisen elämän kanssa. Joskus tuntuu, että televisiossa näyttelijät voisivat nousta sivuttain seinää pitkin ja katsojan mieli pian tottuisi siihen, että tämä on normaalia (tietenkin supersankarit jo tekevätkin näin ja välillä alkaa nolottaa, jos vieressä istuu joku jolle sarjan maailma on vieras).

Eivät ihmiset myöskään puhu tai ilmehdi sillä tavoin kuin televisiossa. Äti, miksi ne nuutavat? Miksi ne heiluttavat käsiään ja pyörittelevät silmiään? Eivät pahikset ole niin pahoja ja hyvikset niin täydellisiä - eivätkä räjähdyksen sirpaleet oikeasti väistäisi sankaria, jos hän hyppää ja tekee kuperkeikan. Ihminen kaipaa draamaa ja fantasiaa. Todellisuuden kulmat voivat olla kovat tai vain tapahtumaköyhät. Maailma, jossa ihminen elää ei ole se maailma, jossa hän fyysisesti sijaitsee.

Otetaan nyt esimerkiksi relativismi. Koko ajan kuulee väitettävän, että ne kammottavat relativistit tekivät taas sitä ja tätä. Ja minä kun en ole tavannut itseni lisäksi ketään, joka millään tasolla puolustaisi relativismia julkisuudessa. (Saa linkittää, jos löytyy relativistisia kannanottoja).

Relativistien salaliitto on mielikuvituksen tuotetta - vähän niin kuin ajatus siitä, että naapurissasi asuisi vampyyrejä.