Maailmanlopun juhlallisuudesta

Ajatus maailmanlopusta on houkuttava. Tarkoitan tietenkin osittaista maailmanloppua, sellaista josta itse selviäisi. Esimerkiksi äkillinen ja nopea rutto tai zombie-epidemia. Saisi vaeltaa halki aitioiden suurkaupunkien, tutkien tyhjiä rakennuksia ja etsien säilykeruokaa.

Ei tarvitsisi käydä töissä tai herätä aamulla kouluun. Hyvästi täydet bussit ja alennusmyyntien tungos. Hyvästi jonotus. Voisi vain rikkoa ikkunan ja ottaa haluamansa. Hyvästi etuoikeutetut luokat, hyvästi muita kauniimmat julkkikset. Elämä perustuisi jälleen metsästämiseen ja keräilyyn.

 Veikkaan, että jopa rakkaus olisi mutkattomampaa maailmanlopun jälkeen. Ei tulisi eroa pikkuasioiden tähden.

Maailmanlopun jälkeen ihmisoikeuksien julistuksella ei olisi mitään merkitystä, mutta ihmisellä olisi jälleen arvo. Hän olisi perheenjäsen, ystävä, vihollinen. Ei asiakas, kollega, partneri ja mitä niitä muita koneelta, esineeltä tai silkalta kuolemalta kalskahtavia sanoja vielä onkaan.

Maailmanlopun jälkeen ruoka maistuisi taas ruoalta ja lepo ansaitulta. Ja ennen kaikkea: olisimme vapautuneet tästä tukalasta tiedostamisen vastuusta: älä syö lihaa, laske hiilijalanjälki, muista lajitella roskat, sammuta valot poistuessasi huoneesta...

Tervetuloa maailmanloppu ja hyvästi tiedostamisen epämukavuudet! Meidät on ohjelmoitu selviytymään, ei puntaroimaan jokaista liikettämme globaalissa mittakaavassa. Tämä eettinen vatvominen on sietämätöntä. Tulisi edes sotilasvallankaappaus ja ekofasismi, joka poistaisi meiltä yksilöiltä tämän jatkuvan sisäisen pakon säännellä omaa vapauttamme yhteiseksi hyväksi.

Ei ihmistä ole ohjelmoitu kieltäytymään herkuista ja rajoittamaan omaa elintasoaan. Meidät on ohjelmoitu haalimaan ja hamstraamaan; siinä me olemme hyviä.


Zombiet tulevat!

Zombie-elokuvien ja -pelien viehätys piilee ehkä siinä, kuinka vastaan tulevan henkilön saa ampua sillä perusteella, että hän on kuolaava idiootti. Normaalistihan me vain haaveilemme sellaisesta oikeudesta.

Parhaat zombileffat eivät edes yritä peitellä sitä tosiasiaa, että ne ovat kuvaus modernin yhteiskunnan sairaudesta ja lääke sen vaivoihin. Niissä ihminen esitetään ahneena, aivottomana, kuolaavana ahmattina. Jos kuuluu ääniä, zombit laahustavat tai säntäävät sinne suuntaan, kasautuen laumoiksi, jotka ilman suuntaa tai suunnitelmia hengaavat jossakin ostoskeskuksen liepeillä.

Zombie-elokuvat tarjoavat ainoan - joskin varsin kyynisen ja mielikuvituksekkaan - ratkaisun maailman väestöongelmaan. Missään muussa genressä tai ylipäänsä missään muussa mediassa koko tätä ongelmaa ei rakentavasti sivuta, eikä haluta edes tiedostaa.

Mad max 2, Fallout-pelisarja sekä monet muut mainiot zombirymistelyt ovat avoimesti ekofasistisia. Ne lainaavat Nietzschen asenteen ja sanovat: ecce homo - katso ihmistä! Tuo olento on muodostanut kuoleman leegion, mätänevän lihan kammottava lauman. Ihminen, jos et saa itseäsi kuriin, tämä on sinun huomisesi!


Nääntymisen kulttuurit

Länsimaissa syntyvyys on saatu kuriin varsin kyseenalaisin keinoin. En tiedä ovatko saavutukset kenenkään ansiota. Voi olla että jokin nerokas taho on jopa edesauttanut tällaisen tilanteen syntyä. Joka tapauksessa syntyvyys on saatu alas, koska useimmat ihmiset ovat piinattuja, yksinäisiä, ahdistuneita ja itsetarkkailusta nääntyneitä. Tilanne on tuttu eläintarhoista: vangittu eläin ei lisäänny.

Väkijoukkoon ja pieneen tilaan ahtautuminen, mahdottomien haasteiden ja vastenmielisen helppojen tehtävien vuorottelu, kiire ja pakottavat aikataulut kohottavat stressitason korkealle. Toisen ihmisen kohtaamiselle ja rentoutuneelle erotiikalle tuskin jää tilaa.

Modernin ihmisen ahdingosta kertoo paljon jo se, kuinka haaveilemme pikapanosta. Se on menestyneen ihmisen merkki: jopa seksiä hän voi harrastaa ohimennen ja ilman sitoutumista. Fast food, fast sex. Kuka sen taidon hallitseekin, on todellinen oman aikamme esikuva.

Tietenkin jos mies sattuu olemaan niin onnekas, että hänelle todella tarjoutuu mahdollisuus nopeaan ja helppoon seksiin, hän ennemmin tai myöhemmin joutuu sen tilanteen eteen, että ei suoriudukaan tehtävästä - joko ei kyllin nopeasti tai ylipäänsä ollenkaan. Tapahtunut voi murskata identiteetin kertaheitolla ja lopullisesti, sillä James Bond -elokuvat eivät ole valistaneet miestä tällaisesta vaarasta. Elämän järisyttävin kriisi iskee täysin arvaamatta, ilman mitään ennakkovaroituksia. Se on World Trade Centerin romahdukseen tai Thaimaan tsunamiin verratava hetki. Muistat varmaan missä olit sinä päivän ja kenen kanssa? Sen jälkeen kaikki voi tietenkin palata ennalleen, mutta mikään ei palaa ennalleen. Egon tuulilasiin on syntynyt särö.

Tästä kaikesta juolahti mieleeni, että vihaan uudempien elokuvien nopeita zombeja ehkä siksi, että he ovat enemmän meidän elävien ihmisten kaltaisia. Hitaasti laahustavat klassiset zombit ovat sentään vapautuneet nykyelämän hektisyydestä. Niiden kiireettömyydessä on jotakin lohduttavaa. Kuolema on tuonut helpotusta ainakin yhdessä suhteessa.


Ethän vain ole onnellinen!

Modernia ihmistä ei alista pelkästään kellon tikitys ja suurkaupungin tiivis ympäristö. Meihin kohdistetaan jatkuvalla tahdilla tyytymättömyyden motiiveja. Tyytymättömyys myy, joten sitä täytyy ruokkia. Mainosten tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että nykyisessä muodossaan meidän elämämme ei voi olla mielekäs. Meidän kuuluu verrata itseämme kuvankauniiseen kuvaan kauniista, ja tavoitella seuraavaa tasoa ulkonäössä, onnellisuudessa ja sosiaalisessa hierarkiassa.

Monet sellaiset asiat, jotka ennen merkitsivät koko maailmaa, eivät tänään merkitse mitään. Piirimestaruus, suomenmestaruus. Ne olivat isoja saavutuksia joskus, mutta nykyään merkitsee vain maailmanmestaruus. Kun maailman sadat kansat ovat yhdistyneet saman suuren mediaperheen osasiksi, olemme yhdistäneet myös idolimme. Katsojia on enemmän, idoleja vähemmän ja harvemmassa. Kansa maksaa unelmista ja myyttejä rakentavat tahot säästävät kuluissa.

Ennen sankareita oli joka kylässä, mutta nyt maailma on yksi suuri kylä. Niinpä oman kylän sankarit eivät tietenkään ole mitään verrattuna globaalin kylän pumpattuihin ja ehostettuihin jumalhahmoihin.

Mitä pienemmästä kylästä on kyse, sen paremmin ihmisten omanarvontunnon romahduksen voi havaita. Nuoret miehet ryyppäävät, koska heillä ei ole työtä eikä unelmia. Kaikki vertailukohdat sankaruudesta ovat liian kaukaisia. NHL-urakin katkesi siihen, ettei vanhemmilla ollutkaan varaa käyttää poikaa treeneissä. Lumilautaulusta olisi saattanut poikia jotakin, mutta ei ollut varaa leikata polvea.

Televisio ei tarjoa kovin rakentavia elämisen malleja. Kauniilla ja rohkeilla lähtötaso on ihan toinen: heillä on varakas perhe, oma firma ja ulkonäköä. Oikeastaan mikään, mitä TV.ssä tai elokuvissa tarjotaan elämisen malliksi, ei meidän useimpien kohdalla ole realismia. Pitäisikö pukeutua trikoihin ja kiivetä talojen katolle leikkimään hämähäkkimiestä?


Visiot vastaan unelmat

Maailmassa riittää unelmia. Ongelma on vain se, että unelmat johtavat tuhoon. Ne ovat kuin lottovoitto - joka vuosi koneeseen lisätään yksi pallo lisää ja mahdollisuudet voittoon vain pienenevät. Mutta etääntyessään arjesta unelmat paisuvat ja muuttuvat aina vain epärealistisemmaksi.

Kun ihminen aloittaa unelmoinnin nuorella iällä, hän on aikuiseksi kasvettuaan kehittynyt siinä on melkoiseksi ammattilaiseksi. Hän on kasvattanut oman elämänsä ja unelmiensa eron niin valtaisaksi, ettei häntä pelasta enää mikään.

Unelma.

Visiot ovat aivan toinen juttu. Visio on jotakin, mitä me voimme lähestyä - ja se myös lähestyy meitä. Visioita voi tavoitella pienissä erissä. Ne muuttuvat joka kierroksella pienemmiksi ja realistisemmiksi - kunnes lopulta olemme saapuneet perille jonnekin liki siedettävään, mutta sentään omin voimin saavutettuun ja makealta maistuvaan kelvollisuuteen.

Omakotitalo voi olla unelma. Kun ihminen tyytyy rivitaloasuntoon, kyse on jo yrityksestä muotoilla elämän mittainen visio. Lopulta visio on saavuttanut jo kerrostalon kaksion mittasuhteet. Siinä vaiheessa siitä voi tulla jo todellisuutta, jos tyytyy asumaan jossakin post-apokalyptisen nykysuomen autioituvassa pikkukaupungissa.

Visio.

Itse unelmoin aikoinaan Nobelin kirjallisuudenpalkinnosta. Sitten unelmoin Finlandia-palkinnosta ja sen jälkeen mistä tahansa tunnustuksesta. Nykyään minulla on selkeä visio siitä, että kirjoitan jotakin valmiiksi. Siitä hädintuskin ehdin tai uskallan edes unelmoida, että joku olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjoituksiani - tai että maailmasta löytyisi vielä ihmisiä, joilla on aikaa lukea.