Menestyksen mahdottomuudesta

Teini-ikäisenä ajattelin, että minusta tulee menestynyt kirjailija. "Menestys" tarkoitti sitä, etten joutuisi ponnistelemaan. Pulppuaisin vain ideoita, ja muut tekisivät varsinaisen työn: toimittaisivat tekstiä, haastattelisivat, lukisivat ja ihastelisivat.

Sittemmin kirjallisesta menestymisestä on tullut kohdallani mahdottomuutta. Olen tehnyt paljon pitkäveteistä työtä ja niinpä en nuoruuteni määritelmän perusteella en enää voisi olla "menestynyt", vaikka saisin miten paljon lukijoita. Olen saastuttanut itseni puurtamisella.

Nykyään myös ajattelen, että kirjoittaminen ei tarkoita huomion kohteena olemista vaan "kirjoittamista"; monia sen eri vaiheita.

Nuoruuden näkökulmasta katsottuna tällainen asenne on tietenkin ihan vitun syvältä.

Aikuisten säälittävää alistumista realiteeteille.

Kaikki on suhteellista, ja onneksi en kovin usein enää tirkistele maailmaa nuoruuteni määritelmien lävitse. Elämän mielekkyys edellyttää, että toisinaan tarkistaa tavoitteidensa kohtuullisuuden.

Unelmat on määräajoin katsastettava. Se tuntuu epämiellyttävältä toimenpiteeltä, niin kuin joku työntäisi sormet suuhusi ja raapisi ikeniä metallisella instrumentilla.

Saadakseni yhtään mitään valmiiksi minun on täytynyt uhrata paljon - ja yksi suurimmista uhrauksista on juuri tästä tietystä menestyksen määritelmästä luopuminen. Muistan kuinka hieman yli 20-vuotiaana suorastaan varoin editoimasta mitään kirjoittamaani. Tiedostin, että se merkitsi väärää nöyryyttä: epäluottamusta omalle alkuperäiselle visiolleen, noloa yliyrittämistä uljaan alisuorittamisen sijaan.

Ajattelin myös sopimattomaksi tarjota kirjoituksiani lehdille, koska se tekisi nousustani kuuluisuuteen loivan - ja tärkeintä oli juuri pomppaaminen, äkillisyys. Minun täytyisi ilmestyä näyttämölle tyhjästä. Kun kirjani julkaistaisiin, sen liepeessä lukisi:
"hänen tekstejään ei ole julkaistu aiemmin missään. Hän on mysteeri, superlahjakkuus, joka ei ole koskaan harjoitellut, eikä koskaan tehnyt työtä. Hän vain yhtäkkiä syöksyi tietoisuuteemme, täynnä luovuutta, valmiina kaikkiin haasteisiin."

Edelleenkin olen varma, että kirjailijalla on suuremmat mahdollisuudet päästä osalliseksi nerouden myytistä, jos hän ei tee työtä - siis ainakaan kirjallista työtä - tai ainakaan myönnä sitä. Kirjailijan on oltava poikkeusyksilö. Hän ei saa olla kirjallista työtä tekevä tavallinen yksilö. Se olisi jotenkin väärin, että joku sillä tavalla esittää olevansa kirjailija, vaikka ei ole.

Kirjallisen urani vaikeimpia valintoja oli se, kun aloin kirjoittaa vakavasti. Tiesin, että koskaan en enää voisi tulla "löydetyksi", jos nyt istun alas ja vain työstän käsikirjoitusta, enkä lopeta ennen kuin työ on valmis.

En voisi koskaan ylpeillä käyttäneeni murto-osan ideoistani ja energiastani, koska tietäisin antaneeni kaikkeni - tai ainakin liikaa, jotta kusi nousisi nuppiin.

Ketä edes hetken päästä enää kiinnostaa se, jos joku on antanut kaikkensa? Urheilija, joka kaatuu taistellen, saattaa välttyä sakinhivutukselta, mutta siinä kaikki. Ja jos haluaa voittaa niin täytyy voittaa leikitellen: muuten voittaja et ole sinä itse vaan systeemi. Et ole mestari, vaan osoitus siitä, että harjoitus tekee mestarin. Et ole huippuyksilö vaan hyvän valmennustyön lopputulos, tuote.

Sitä paitsi julkinen maine ajattelee kuin nainen: kiinnostavinta on piiloon jäävä potentiaali. Jos mies haluaa timantiksi, niin hänen täytyy olla hiomaton timantti, sellainen, jota naiset voivat kilvan yrittää parantaa laiskuudesta ja kusipäisyydestä.