keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Dekonstruktio sodankäynnin muotona

"Dekostruktio on parhaimmillaan tarjoiltuna kylmänä."
- Klingonien sananlasku.

D on yksi aikamme vihatuimmista sanoista R-sanan ja PM-sanan ohella. Halveksunnan aste ei riipu siitä, ymmärtääkö henkilö mitä sillä tarkoitetaan.

Aluksi dekonstruktiota vihataan, koska se tuntuu hämärtävän minkä tahansa lauseen, jossa se esiintyy. Kun termin merkitys alkaa avautua, sitä vihataan sen vuoksi ettei keskustelun vastapuoli ole osannut käyttää sanaa oikealla tavoin. Ja lopulta, kun merkityksestä on löytynyt yksimielisyys, dekonstruktiota vihataan vain puhtaasti sen vuoksi mitä se edustaa.

Dekonstruktio on lähtökohtaisesti eräänlaista halveksuntaa. Se on merkki täydellisestä kunnioituksen puutteesta tarkasteltavana olevaa asiaa kohtaan (yleensä kyseessä on inhimillinen tapa tai uskomus, joka tuottaa maailmaan enemmän hyötyä kuin haittaa, mutta pienikin negatiivinen piirre on kutsunut paikalla jälki-intellektuellien nälkäisen lauman kuin veteen pudonnut veripisara).

Dekonstruktion on käsittelemättä jääneen isävihan purkautumista. Sen kaikenpirstova, analyyttinen voima kohdistuu satunnaiseen kulttuuriseen itsestäänselvyyteen (luultavasti dekoilijat itsekin puoltaisivat tätä näkemystä.) Aiempien sukupolvien normi tai arvo koetaan ahdistavaksi jäänteeksi, joka täytyy tavalla tai toisella saattaa huonoon valoon.

Dekonstruktiosta hurmaantunutta intellektuellia ei lähtökohtaisesti kiinnosta se, onko lytättävä kulttuurinen käsitys oikea tai väärä, oleellinen tai epäoleellinen, kunhan vain hän pääsee osoittamaan akateemista kelpoisuuttaan repimällä kappaleiksi jotakin, mikä on vallitsevaa tai vähintään jonkin kotoperäisen ihmisryhmän perinteekkääksi kokemaa. (Oletukset jonkin käsitteet pyhyydestä voivat olla täysin epärealistiset, koska dekonstruktiota harjoittava taho on yleensä varsin vieraantunut tavallisten ihmisten elämänhorisontista.)

Dekonstruktiota voisi verrata anti-mainokseen - tosin vandalismi ei kohdistu tuotemerkkiin vaan harmittomaan elämän pieneen harmittomaan iloon tai merkitystä tuottavaan toimintaan. Asetetaan esille jokin kaikkien tuntema asia ja sitten tunnistetaan siitä ristiriitoja tai epäkohtia - jos ei muuten niin väkisin yhdistämällä siihen jotain alkukantaista ja seksuaalista: esimerkiksi sijoittamalla samaan kuvaan tai lauseeseen Pokemon ja anorektikko - tai vaihtoehtoisesti Pokemon ja nääntynyt kehitysmaan lapsi - tai Pokemon, dildo sekä irti leikattu hevosen pää.

Jos taiteilijalta tämän jälkeen kysytään, mitä hän tahtoo pokemon-aiheisilla luomuksillaan viestiä, hän luultavasti vastaa: "Minua on aina vituttanut pokemonit. En minä tiedä miksi." Ja tämän hän sanoo vain vittuillakseen kaikille niille, jotka tykkäsivät hänen näyttelystään löysivät siitä jotain syvällistä.

Dekostruktio lähtee liikkeelle oletuksesta, ettei koskaan ole liian myöhäistä kokea onnetonta lapsuutta.

D rakentaa konflikteja yhteensopimatomista kulttuurielementeistä tai osoittaa valmiita, jo olemassaolevia, mutta huomaamatta jääneitä ristiriitoja. Kummassakin tapauksessa se merkitsee sodanjulistusta keskiluokkaisen elämän vakiintuneelle rattoisuudelle - mutta myös työväenluokalle, porvaristolle, hipeille, uskovaisille ja kaikille muillekin, jotka osaavat kävellä kahdella jalalla (niin ja tietenkin myös niille, jotka ovat pyörätuolissa).


Akateemiset aseet kieltävä sopimus


Useimmilla ihmisillä on siinä määrin huomaavaisuutta ja itsesuojeluvaistoa, että he kieltäytyvät soveltamasta dekonstruktiota liian arkipäiväisiin asioihin - ja varsinkaan sellaisiin asioihin, jotka ilmeisistä puutteistaan huolimatta tekevät tehtävänsä.

Ja kuitenkin dekonstruktio on parhaimmillaan silloin, kun se on yleispätevää, arkaluontoista ja tekee kipeää. Jos itse-refkektio on masturbaatiota, relativismi polyamorisuutta ja jälkistrukturalismi epätoivoista sinkkuelämää ja sitoutumiskammoa, voi dekonstruktiota verrata älylliseen sadomasokismiin - tai suorastaan inkvisition kaltaisiin toimiin.

Kuten sana jo vihjaa, dekonstruktioon sisältyy oleellisesti purkaminen tai riisuminen. Yleensä dekonstruktioksi ei kuitenkaan kutsuttaisi riisuuntumista silloin, kun se tapahtuu henkilön omasta aloitteesta tai yhteiselle suostumuksella. Dekonstruktio on ennemminkin kuin keskiaikainen häpeärangaistus tai avaruusolentojen suorittama abduktio. Kohde riisutaan väkisin ja sen jälkeen kaikkiin aukkoihin työnnetään tutkimusvälineitä.


Onko dekonstruktio tarpeellista?

Ikäväkseni minun on vastattava: kyllä. Dekonstruktio ei ole ainoastaan tarpeellista vaan suorastaan välttämätöntä... tietyissä ääritapauksissa. Se on äärimmäinen toimitus, kun muut keinot eivät auta.

Ihminen on uppiniskainen olento, joka harvoin muuttaa mieltään, varsinkaan täytettyään yli 30 vuotta. Oikein ajoitettu dekonstruktio merkitsee sitä, että vanhat, puolinaisesti pätevät tai päteväksi oletetut uskomukset kiistetään luovimmalla mahdollisella tavalla. Muuttuneissa olosuhteissa niiden uskottavuus on pakko saada horjumaan, eivätkä faktat koskaan yksinään riitä (tai siksi, että kyse on arvoista tai mieltymyksistä, ei niinkään tiedosta).

Voisin esittää akateemisia esimerkkejä dekonstruktiosta, mutta paljon parempiakin lähteitä on tarjolla: Monty Python, South Park ja Pasila.

Saatiirinen komedia on aina kyennyt helpommin ja säälimättömimmin pureutumaan kulttuurin rakenteisiin ja nakertamaan niitä hajalle. Dekosrtuktion hiljaista työtä tekevät kaikki ne komedian pienet huomautukset ja huomiot, jotka auttavat meitä nauramaan vakaville, vakiintuneille asioille.

Kieleemme ja skeemoihimme piiloutuvat pienet sorron mekanismit tai haitallisten elämäntapojemme todellisuus on helpompi tunnistaa sen jälkeen, kun sama asia on esitetty visuaalisesti, kärjistetyn henkilön toiminnan kautta ja absurdin liioitellusti.

Dekonstruktio riistää kansakunnalta ainakin kolme asiaa: yhtenäisen identiteetin, selkeät toimintamallit sekä turvallisuudentunteen. On ymmärrettävää, että konservatiivit haikailevat menneiden, yksinkertaisempien aikojen perään. Timo Hännikäinen kirjoittaa:
"Ennen asiat tuskin olivat paremmin, mutta selkeämmin ne kieltämättä olivat." (Ihmisen Viheliäisyydestä, s.161)
Mielestäni lause on erittäin paikkaansapitävä.

Kaikesta huolimatta turvallisuudentunteemme ja kaipuumme yksinkertaisuuteen joutaa romukoppaan, sillä meitä uhkaavat vaarat ovat (mahdollisesti) ihan todellisia. Elämäntapojemme on muututtava ja nopeasti. Nykymaailman on myöskään turha olettaa palautuvan selkeäksi, koska sitä se ei tee - eikä asia siitä uskon tai edes tahdon voimalla enää miksikään muutu. Selkeyttä voi löytää vain eristäytymällä luostariin tai metsäpirttiin.

Monen rakkaaksi kokemamme asian romahtamisen syyt eivät suinkaan piile dekonstruktiossa itsessään. Romahdus on tapahtunut aivan muista syistä ja dekonstuktio vain saa meidät huomaamaan ikävän, paljon aiemmin käynnistyneen ja meitä nyt visusti ympäröivän raunioitumisen. Epäakateemiset, teoreetikoista riippumattomat konfliktit (uskomusten ja maailman tai uskomusten ja uskomusten välillä - ja ehkä myös maailmojen ja maailmojen...) ravisuttavat mielikuviamme. Joskus myös ristiriidat voivat toimia kulttuurin kantavina rakenteina, mutta niiden kantavuutta täytyy tutkia, aivan kuten siltojen kantavuutta tutkitaan.

Yhteiskunnat jakautuvat tällaisessa tilanteessa helposti ryhmiin, jotka haikailevat erilaisten menetettyjen arvojen ja unelmien perään. Kiistely käydään tällöin siitä, mitä ihania harhakäsityksiämme meidän tulisi ensisijaisesti suojella ja mistä me puolestaan kykenisimme luopumaan. Muutamat hajallaan olevat intellektuellit, siis "tiedostajat" surevat menetettyjä eliölajeja, hakattuja sademetsiä, pilattuja meriä sekä haaskattuja luonnonvaroja (jopa hitusen enemmän kuin he surevat kadonneita illuusioita). Asteittain kaikkien olisi kuitenkin pakko hyväksyä se, että turvallisista unikuvista täytyy luopua, sillä vaihtoehtona olisi luopuminen koko planeetan tulevaisuudesta.

Tähän ikävään työhön tarvitaan D-miehiä. He saapuvat paikalle kuin mentaaliset hajottajaeläimet ja purkavat romahtanaiden fantasioidemme rauniot, ryömivät pitkin lattioita kuin Kafkan syöpäläiset ja irrottavat pehmeän kudoksen luusta.

Luonto ei pääse yli sitä, että ihminen on kiintynyt arvoihin, jotka ovat kivoja, mutta kestämättömiä. Todellisuus itse tulee suorittamaan dekonstruktion, ellei ihminen itse ole siihen valmis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti