Eksyksissä oleminen ja aika

Martin Heidegger (1889-1976) erottaa neljä olemisen tapaa: 1) toimettomana oleminen, 2) väärässä oleminen, 3) pulassa oleminen sekä 4) veden varassa oleminen.

Heideggerin tulkinnan mukaan muunlaisia olemisen tapoja ei ole - mutta tästä tietenkin on kiistelty hyvin paljon, eivätkä useimmat filosofit ole samaa mieltä. Viime aikoina esimerkiksi Paavo Arhinmäki on havainnollistanut, että mahdollista on myöskin toisessa paikassa oleminen.

Jean-Paul Sartren kilpailevan eksistentiaalifilosofian lähtökohtana on, että ihminen voi valita myöskin eri mieltä olemisen. Kukaan ei kuitenkaan voi vapautua siitä välttämättömyydestä, että hän on eri mieltä suhteessa johonkuhun toiseen. Ihminen ei siis voi olla yksin eri mieltä, vaikka hän toivoisi.

Tämä oli Sartren mukaan inhimillisen ahdistuksen lähtökohta: me haluaisimme olla eri mieltä yksin ja omassa rauhassa, mutta kielellisen ja loogisen välttämättämyyden mukaan erimielisyyden edellytyksenä on jokin toinen taho, jonka kanssa eri mieltä ollaan. Tätä toista tahoa Sartre kutsui nimellä "kaikki muut ihmiset".

Unohtakaamme kuitenkin Satre tällä haavaa. Mitä Heidegger tarkoitti sillä, että ihminen on toimettomana, väärässä, pulassa tai veden varassa?

Toimettomana oleminen on Heideggerin mukaan olemisen korkein muoto. Kun ihminen lakkaa olemasta toimeton, hän ennen pitkää huomaa olevansa väärässä tai pulassa. Jos hän on onnekas, hän päätyy veden varaan. Silloin hän virkistyy ja tiedostaa kaipaavansa toimettomuutta.

Jos ihminen ei ole onnekas, hän saattaa päätyä olemaan kuollut. Heideggerin mukaan tämä olemisen tapa ei olemisen tapa lainkaan. Kuolleet eivät ole, he ainoastaan sijaitsevat.

Tästä olemisen ja sijaitsemisen välisestä erottelusta juuri johtuu se, miksi Heideggerin mukaan esimerkiksi Arhinmäen väärässä paikassa oleminen ei ole olemisen muoto. Arhinmäki ei ole, hän sijaitsee.

On ongelmallista myöskin se, ettei Arhinmäkeä jonakin tiettynä ajanhetkenä välttänmättä löydy myöskään sieltä toisesta paikassa. Hän saattaa olla kolmannessa paikassa tai tyystin eksyksissä.

Juuri eksyksissä olemisen mahdollisuus tuotti Heideggerille suurta päänvaivaa. Hän yritti sovittaa sitä omaan filosofiaansa, mutta päätyi lopulta melko ovelaan määritelmään. On mahdollista, että me kaikki olemme eksyksissä, jolloin koko sana ei tarkoittaisi mitään erityistä.

Eksyksissä oleminen ei siis millään tavoin mullista normaalia olemisemme tapaa. Kun me toteamme olevamme eksyksissä, me vain hetkellisesti tiedostamme olevamme eksyksissä. Me olimme eksyksissä jo sitä ennen, emme vain halunneet myöntää.

Pitäisi olla II

Muutama kuukausi sitten julkaisin listan viidestä asiasta, jotka mielestäni pitäisi olla. Tämä blogimuoto on sinänsä aika huono tällaisten puutteiden julkituomiseksi, kun ei ole helppo äänestää kunkin asian kohdalla - ja varsinkin kun ei tule kommentteja. (Vali-vali, niitäkin pitäisi olla, kommentteja. En tiedä mikä mättää. Ehkä minun pitäisi viettää vähemmän aikaa netissä ja hankkia ystäviä...)

Tässä joka tapauksessa uusi lista asioista, joita pitäisi olla. MINKÄ VITUN TAKIA NIITÄ EI JO OLE!!!


1) Teetä

Yhdellä sanalla: TEE. Kun menen kahvilaan ja pyydän teetä, siellä ojennetaan hieno puinen laatikko, jossa ensisilmäyksellä näyttäisi olevan kymmenittäin teelajikkeita värikkäissä pusseissa.

Suomalainen teekulttuuri on kehittynyt siihen suuntaan, että vielä kymmenisen vuotta sitten kahviloissa oli vain 3-4 erilaista teetä mistä valita - MUTTA NE OLIVAT TEETÄ! Mustaa teetä, vihreää teetä, ruusunmarjaa, mustaherukkaa, sitruunaa, ei muuta.

Nykyään ravintoloissa on kymmenittäin teelajikkeita MUTTA MIKÄÄN NIISTÄ EI OLE TEETÄ. KAIKKI OVAT JOTAIN VITUN AROMISOITUA JA VÄRJÄTTYÄ KARAMELLIVETTÄ.

Olen katsellut kahvilakäyttäytymistä ja jutellut teetä juovien ihmisten kanssa ja kaikki ovat yksimielisiä. He haluavat juoda teetä, eivät maustettua ja keinotekoisesti värjättyä vettä.

Jostain syystä ravintolanpitäjät luulevat, että ihmiset joisivat enemmän teetä, jos huonoja lajikkeita olisi tarjolla enemmän - mutta ei se toimi niin. Tai sitten kukaan ei edes halua, että heidän asiakkaansa joisivat teetä.

En minä tiedä mistä tässä ilmiössä on kysymys. Minä en vain kerta kaikkiaan tajua, että kuka ihminen haluaa juoda teetä, joka ei sisällä teetä. En ole edes tavannut sellaista ihmistä - vain kahvinjuojia, jotka tuovat lahjaksi hienon nimisiä teesekoituksia, joissa on hyvin vähän teetä.

Varmaan suomalaiset inhoavat teetä juuri siitä syystä, että he luulevat, että SE, mikä heille teenä myydään olisi teetä. Eihän sitä juo Erkkikään, ja varsinkaan Erkki.


2) Dry Energy Drink

Jatkan juomalinjalla. Joisin paljon enemmän energiajuomaa, jos tarjolla olisi sellaista energiajuomaa, joka ei väsytä.

Niinpä. Kun juo pullollisen energiajuomaa niin puolen tunnin päästä jo tuntuu että on unessa. Tämä ei ole vain minun kokemukseni vaan lääketieteellinen fakta.

Energiajuomien sokeri lisää insuliinin tuotantoa, mikä hetken kuluttua aiheuttaa sen, että silmissä sumenee ja takaraivossa tuntuu sellainen jännä jomotus. Tekee mieli käydä makaamaan, eikä pysty keskittymään.

Monet tietenkin tässä tilanteessa juovat lisää energiajuomaa, mikä on ehkä tarkoituskin.

Valkoinen sokeri ja glukoosi-fruktoosi-siirappi ovat eräs tehokkain keino heikentää työkykyä - ja pitkällä tähtäimellä hankkia itselleen diabetes.

Light-energiajuomat eivät ole sen parempia, koska niissä on aspartaamia ja asesulfaatti-K:ta, mitkä myöskin sekoittavat kehon sokeritasapainon - koska ne huijaavat elimistön erittämään insuliinia.

Ainoa oikeasti toimiva energiajuoma olisi sellainen, missä olisi niukasti hedelmäsokeria, eikä mitään muuta makeutusainetta sen tilalla.

Se maistuisi tylylle, mutta mitä sitten. Maistuuhan kahvikin tylylle ja silti sitä juodaan. Nykyään muutenkin energiajuomien suurkuluttajia ovat teinipojat ja kuiva energiajuoma voisi olla heidänkin mielestä miehekkäämpää kuin siiderin makuinen sokerilitku.

Kuivan energiajuoman nimi voisi olla vaikka TYLY - niin kuin tyly jätkä - tai KARU - niin kuin karu muija. Muutamassa vuodessa se valtaisi mukavan osuuden markkinoista, koska sitä juovat ihmiset oikeasti jaksaisivat keskittyä.

Ja olisihan se aika tylyä juoda välitunnilla S-marketin parkkipaikalla TYLYÄ. Kyllä minä ainakin joisin.


Kommentaari:

Hups, eilen tuli kai painettua julkaisunappua vaikka piti vain tallentaa luonnos. No, joka tapauksessa tämän koko julkaisun ei pitänyt olla vielä lähellekään valmis, mutta antaa olla. Valituksen aiheitakin piti olla enemmän.

Kirjoitan sitten paremman version, kun vuorossa on PITÄISI OLLA, OSA 3.

Tarantino-väsymys

ELOKUVA-ARVOSTELU: Quentin Tarantino: Django Unchained (2012).

Katsoja voi olla tyytyväinen itseensä, jos tämän elokuvan lopussa tuntee pahoinvointia. Harvalle taitaa käydä niin. Enimmäkseen yleisö nauroi ja hurrasi.

1960-luvulla Stanley Milgram teki kuuluisan sähköiskukokeen. Koehenkilöille annettiin tehtäväksi rankaista sähköiskuilla toista koekaniinia vääristä vastauksista. Sähköiskujen voimakkuutta kasvatettiin kaiken aikaa, ja lopulta uhri aneli kidutuksen lopettamista.

Silti vain aniharvat kieltäytyivät kokeen jatkamisesta. Useimmat eivät joko uskaltaneet vastustaa testiä valvonutta lääkäriä - tai sitten heitä ei liikaa vaivannut kärsimyksen aiheuttaminen muille ihmisille.

Tutkimusta on tulkittu siten, että valtaosan ihmisistä voi hyvinkin määrätä vartioimaan vaikkapa keskitysleiriä. Kovan paikan tullen heiltä siis puuttuu rohkeutta, selkärankaa ja/tai myötätuntoa. He toimivat massan mukana, tekevät niin kuin heille käsketään... ja ovat tarvittaessa sydämettömiä.

Kyse on tietyllä tapaa täysin tarpeettomasta nollatutkimuksesta, koska historian valossa me jo tiedämme, että näinhän me ihmiset tosiaan käyttäydymme. Olemme varsin kykeneviä kiduttamiseen ja murhaamiseen, aikakaudesta, rodusta ja kansalaisuudesta riippumatta.

Django Unchained on uudenlainen Milgramin koe. Se osoittaa käytännössä, kuinka kolmen tunnin kuluessa melkein kuka tahansa voidaan aivopestä ajattelemaan, etteivät pahat ihmiset - tai edes heidän perheenjäsenensä - ansaitse lainmukaista tuomiota. Viholliset ja heidän liittolaisensa voi teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.

Ja teloituksen aikana yleisö hurraa.

Jos rehellisiä ollaan niin tuskin mikään toinen elokuva on saanut minua voimaan näin pahoin.

Sikäli kuin olet nähnyt elokuvan Django Unchained, tiedät kuinka elokuva päättyy. Loppuratkaisua on monessa arvostelussa kutsuttu onnelliseksi ja jopa riemukkaaksi. Paha saa palkkansa.

Elokuva lopussa päähenkilö teloittaa aseettoman naisen. Sen jälkeen hän ampuu aseetonta ja puolustuskyvytöntä vanhusta molempiin polviin ja jättää tämän kuolemaan. Vanhus rukoilee Jeesuksen nimeen, että Django saisi ansionsa mukaan.

Tämä on hauskaa, koska hetkeä aikaisemmin Django myös on ampunut ilkeää ja aseistettua roistoa munille. On hulvatonta, että roistoa ammutaan munille. Se saa yleisön niin hyvälle tuulelle, että he tuskin huomaavat ketkä seuraavaksi tapetaan ja millä tyylillä.

Sähköiskujen voimakkuutta korotetaan asteittain, kunnes koehenkilön oma tahto ja moraalinen taju sumentuvat. Hänet lietsotaan koston mielialaan ja työnnetään yli tietyn rajan, jota hän ei uskaltaisi rikkoa normaaleissa olosuhteissa.

Käsittelyn jälkeen yksilö ei edes huomaa sanoa ei. Hän ei uskalla myöntää itselleen, että tässä on jotain väärää, koska henkisesti hän on ehtinyt lähentyä päähenkilöön ja solmia liittolaisuuksia. Hän ihastunut, samaistunut ja valinnut puolensa. Hän on imeytynyt mukaan kertomuksen päihdyttävään rytmiin.

Katsojasta on tullut Django Unchanged-nimisen sissiarmeijan jäsen ja idolinsa Djangon seuraaja - siis eräänlainen orja ja palvelija. Hän on myös suuren gurunsa Tarantino lumoissa ja on kadottanut kykynsä itsenäiseen ajatteluun. Hän ei osaa kyseenalaistaa julmuuksia, joihin hänen joukkonsa syyllistyvät.

Miltei kolme tuntia kestävän session jälkeen katsoja ei ole puolueeton, eikä enää näe asioita laajemmasta perspektiivistä. Kaikki tapahtuu asteittain, eikä havahtumiselle jää aikaa.

Elokuvassa aseeton nainen ammutaan kylmäverisesti, koska hän on pahan miehen sisar. Verisiteensä kautta hän ansaitsee kuolla.

Vihollinen ei ole ihminen. Häntä ei tarvitse sääliä. Hän ei myöskään ansaitse minkäänlaista oikeudenkäyntiä.


Oma tulkinta vastaan suuren yleisön tulkinta

Mielestäni Tarantino ylitti tietyn säädyllisyyden rajan. Olisin ehkä ajatellut, että ratkaisu on kerrassaan nerokas, jos olisin katsellut tätä elokuvaa yksin.

Olisin halunnut ajatella, että valinta on harkittu.

Yksin katsellessani viimeiset ajatukseni olisivat olleet: Miten upeasti Tarantinolla olikaan uskallusta riistää päähenkilöltään kaikki arvovalta ja uskottavuus! Elokuva tahtoo osoittaa, kuinka väkivalta turmelee lopulta parhaatkin meistä, kuinka sankarista ei veritekojensa jälkeen löydy sankaruutta. Hän on vajonnut samalle tasolle vihollistensa kanssa.

En voinut ajatella näin, koska yleisö hurrasi veriteoille. Heidän silmissään sankarin uskottavuus oli tallella loppuun asti - ja arvostelujen lukeminen on vakuuttanut minut siitä, että 90% katsojista todellakin kokee asian juuri näin. Lopussa Django jopa tanssi ja kumarsi ratsunsa selässä, kuin tiedostaen, että hänelle hurrataan. Sekin tuntui mietityltä... mutta miksi kaikilla muilla oli niin hauskaa? He eivät edes myönnä moraalisen ristiriidan olemassaoloa?

Leffayleisön kollektiivinen tahto on päättänyt, että teloitus oli oikeutettu ja ettei sankarillisuuteen tullut minkäänlaista tahraa.

Elokuvaa rakastetaan, koska se ei ollut tottelevaisuuskoe.

Se oli viihdettä.

Tarkoitus on vain aivopestä katsojat hyvälle tuulelle. Tarantino tarjoaa ihmisille sitä mitä he haluavat: väkivaltaa ja kostoa, roppakaupalla verta ja suoraviivaista toimintaa.

Tarantino ei antanut sankarinsa ampua aseetonta naista siksi, että se olisi väärin ja herättäisi katsojissa ristiriitoja. Nainen ja vanhus ammuttiin, koska tappaminen on aina hyvää viihdettä, riippumatta kohteesta.

Mitään syvällisempää pointtia ei ole.

Olen lukenut läpi nyt useita kymmeniä arvosteluja ja nettikommentteja, eikä kukaan näytä ajattelevat, että Django olisi tehnyt mitään moraalisesti epäilyttävää. Katsojat yksinkertaisesti nauttivat hulvattomasta verilöylystä 1800-luvun etelävaltioissa. Elokuvaa on luonnehdittu koomiseksi. Se sisältää mainiota huumoria, kuten selkään ampumista ja tähtäämistä munille.

Kaiken tämän kirjoittelun taustalla vaikuttaa minun oma naivii haluni nähdä Tarantinossa ihmisyyttä. Jostain syystä tahdon puolustaa hänen taiteellista nerouttaan ja torjua ajatukset siitä, että hän olisi pesunkestävä psykopaatti.

Kuitenkin samaan aikaan minun on entistäkin vaikeampi uskoa, ettei Quentin Tarantino todellakin olisi psykopaatti - ja tarkoitan nyt lääketieteellisessä merkityksessä: ettei hän osaa tuntea minkäänlaista sääliä tai samaistua toisten ihmisten aikuisiin tunteisiin.

Yhdessäkään Tarantinon elokuvassa ei osoiteta armoa, ei kenellekään. Tyhmät ja rumat kuolevat ensin, sitten vasta ovelammat pahikset. Hyvät ovat yhtä itsekkäitä, mutta kauniimpia ja murhaavampia.

Kaikki roolihahmot ovat itsekkyyden ja koston motivoimia. Mies saattaa rakastaa naista ja nainen miestä, mutta sekin johtuu elokuvataiteen edellyttämästä elementistä.

Tarantino ei ole koskaan kuvannut romanttista kohtausta. Himoa ja viettelyä ehkä, mutta ei ystävyyttä, huolenpitoa ja romantiikkaa.

Ja kun sanon, että kaikissa Tarantinon elokuvissa ongelmat ratkaistaan väkivallalla ja kaikkien henkilöiden motiivit ovat itsekkäitä, tarkoitan niitä kaikkia. Jopa Jackie Brownin lopussa pehmeäksi oletettu sankari turvautuu väkivaltaan. Ovelasti hän naamioi murhan itsepuolustukseksi.

Kyse on rahasta, himosta ja ehkä rakkaudestakin... mutta rakkaus on vain peittämässä sitä, että kyse on rahasta... ja tietenkin myös alkukantaisesta selviytymisen vaistosta.

Quentin Tarantino osaa kirjoittaa ja ohjata psykopaattisia pahiksia uskottavasti, koska hän itse on psykopaatti. Se on kaikkein yksinkertaisin selitys. Elokuvien maailmassa hän saa turvallisesti toteuttaa itseään, kiduttaa ja tappaa. Puhuuko mikään tätä oletusta vastaan?

Alan epäillä, ettei Tarantino tule ohjaamaan inhimillistä elokuvaa. Hän ei yksinkertaisesti osaa. Myös Pulp Fiction on jälkikäteen mietittynä tulvillaan sadismia. Se on kertomus maailmasta, jossa kaikki kantavat asetta ja tappavat työkseen.

Kun Bruce Willisin esittämä nyrkkeilijä matkustaa taksilla, kuljettaja kyselee miltä tuntuu tappaa. Jollakin sairaalla tavalla kuolema kiehtoo kuljettajaa, osallistuminen murhaan. Ehkä hän lukee vapaa-ajallaan dekkareita, kuten niin monet meistä.

Tappamisessa on jotain lumoavaa. Sitä voisi kokeilla, jos vain ei olisi pelkoa kiinnijäämisestä. Ensin voisi harjoitella eläimillä, hankkia aseen ja liittyä metsästysseuraan. Muistan kuinka armeijassakin alikessu sanoi, että tarkkuus paranee, jos kuvittelee maalitaulun esittävän pahaa-aavistamatonta ryssää.

Hänen olisi pitänyt sanoa ryssän nivusia. Se olisi ehkä parantanut koko komppanian tuloksia.

Kysyttäessä elokuvaväkivallan ja kouluampumisten suhdetta, Tarantino toteaa tylysti olevansa nero ja että taide on kaiken kritiikin yläpuolella. Newton School Shooting

Yhdestäkään hänen elokuvastaan ei tarvitse etsimällä etsiä psykopaattia. Heitä on useampia. Kylmähermoiset sekopäät ovat Tarantinon tavaramerkki:

Reservoir Dogs: yksi ryöstäjistä (Michael Madsen) viiltää panttivangilta korvan lähinnä huvittaakseen itseään. Kaikki muutkin ovat kovaksikeitettyjä rikollisia, mutta sentään suhteellisen inhimillisiä.

Pulp Fiction: kaupanpitäjä on sodomiitti, joka vangitsee seksiorjia kellariinsa. Bruce Willis tappaa omien sanojensa mukaan toisen nyrkkeilijän vain vanhingossa ja Samuel L. Jacksonin esittämä tappaja tekee päätöksen luopua ammatistaan. Tarantinon elokuvissa ei vastaavaa moraalista herätystä ja hellämielisyyttä enää nähdä. Pulp Fictionin tag-line on "Tarinoita väkivallasta", mutta se tuntuu jälkikäteen huvittavalta.

Jackie Brown: Samuel L. Jackson on huumekauppias, joka tappaa järjestelmällisesti ja laskelmoidusti. Lopussa hänet tapetaan yhtä laskelmoidusti. Jengiä kuolee, mutta kaiken kaikkiaan tämä on Tarantinon elokuvista lämpimin ja sympaattisin.

Kill Bill: 1.) Bill ensinnäkin tappaa kaikki ihmiset häätilaisuudessa. 2.) Sairaalan vahtimestari vuokraa koomapotilaita kiimaisten miesten panopuuksi, 3.) O-Ren Ishii näkee vanhempiensa murhan ja muuttuu lopulta aivan yhtä psykopaattiseksi murhaajaksi. 4.) Hänellä on apurinaan tyttö, joka on täysi psykopaatti. 5.) Billin veli (Michael Madsen) hautaa päähenkilön elävältä. 6) Hänet murhaa toinen yksisilmäinen psykopaatti ilman selkeää motiivia, käyttäen myrkkykäärmettä. 7.) Billin oppi-isä on sutenööri-psykopaatti, joka viiltelee naistensa kasvoja.

(Voi olla, että unohdin jonkun Kill Billin psykopaateista, koska heitä on niin paljon. Voi myös ajatella, että Uma Thurmanin esittämä päähenkilö on aivan yhtä lailla psykopaatti, koska hän on aikaisemmin osallistunut samoihin rikoksiin, eikä armahda ketään.)

Death Proof: No ainakin Kurt Russell, jos ei muita. Hänessä onkin psykopaattia ihan kyllikseen. Elokuvan pahiksen motivaatiot jäävät aika lailla pimentoon. Tämän elokuvan jälkeen Tarantino lakkaa kokonaan perustemasta pahistensa pahuutta. He vain ovat julmia ja sillä siistä.

Inglorious Bastard: Käytännössä kaikki merkittävät henkilöhahmot nauttivat väkivallan tuottamisesta, eivätkä liiemmin tunne armoa. Muutamat ovat tietenkin sadismissa omaa luokkaansa. Oman elokuvateatterinsa polttava nainen on ainoa, jonka vihan taustoja perustellaan.

Django Unchained: Elokuva koostuu etupäässä täysin yksiulotteisesti kuvatuista pahoista miehistä, jotka esitellään lyhyesti ja sitten he kuolevat. Kenelläkään ei ole mitään moraalikoodia, vaikka muutamissa kohtauksissa ikään kuin paheksuttaisiin orjuutta. Koko orjuuden teema on lähinnä valittu siksi, että se oikeuttaisi erittäin julman väkivallan ja vaikeuttaisi järkevän kritiikin esittämistä.

Psykologisesti tai historiallisesti ajateltuna Django Unchained on totaalisen epäuskottava. Se on vain aivoton kostofantasia, joka on toteutettu taitavasti. Lisäksi dialogi on nokkelaa ja näyttelijät tekevät loistavaa työtä.

Tulee mieleen, että Tarantinossa ja Göebbelsissä on jotain yhteistä. Älyllisesti ja moraalisesti kestämätön mytologia on tehty vetovoimaiseksi karisman, ison rahan ja teknisen taituruuden avulla. Tarantinon kaksi viimeisintä elokuvaa ovat väkivaltaa ihannoivan ideologian uljasta propagandaa.

Tarantino saa valtaisat kansanjoukot mylvimään ihastuksesta tarjoamalla heille leipää ja sirkushuveja. Hän vetoaa amerikkalaisissa juuri niihin tuntoihin, jotka on helppo mieltää positiivisesti: kaksi voitettua sotaa ja niiden sotien kammottavat viholliset.

Vielä muutama vuosi sitten olin mitä suurin QT'n ihailija, mutta nyt minua lähinnä puistattaa. En saa pyyhittyä päästäni sitä hetkeä, kun yleisö nauroi ja hurrasi.

Vihollisten kanssa vehkeilleet siviilit oli asetettu riviin ja heidät oli teloitettu. Samalla hetkellä kuoli kunnioitukseni Tarantinoa kohtaan.

Todellisuudessa elämisen taito

Vuosina 2006-2008 kirjoitin esseekokoelmaa nimeltään Todellisuudessa elämisen taito. Sen toinen työnimi oli Sankarimatkaajan opas objektiivisuuteen. Kirjan suurin ongelma oli se, että sain sen muutamissa maanisissa puuskissa lähes valmiiksi ja kadotin mielenkiintoni.

Toinen suuri ongelma oli, etten vielä tuolloin pitänyt blogia. Kirjoitin tekstiä suurinpiirtein samalla huolimattomalla tahdilla kuin nykyäänkin, ja kiinnitin huomiota editointiin yhtä vähän - en vain julkaissut mitään missään. Minulla oli hassu kuvitelma siitä, että kirja kuuluisi julkaista vasta sitten kun se on valmis, kertarysäyksellä, fanfaarien saattelemana.

Jos Verraton relativismi koskaan tulee julkaisukuntoon, se on suuri ihme ja varmaan kymmenes esseeyritelmäni. (Kustannustoimittajasta olisi todennäköisesti paljon apua.) Muita aiempia räpellyksiä ovat:

Elämän tarkoitus (2003). Tästä puhuin kirjoituksessa "Peripeli".

Panteismi ja maailmankansalaisen etiikka (2004) Syntyi runokokoelman jälkikirjoitukseksi. Tämä on ainoa essee, jonka olen tulostanut ja jota muutamat ihmiset ovat jopa lukeneetkin.

Oivallus (2001-2005). Koottuja näkökulmia "huippukokemuksesta", eli satorista, kenshosta, moksasta - ja mitä niitä nimiä sitten onkaan. Vakava tutkielma Mystiikasta. Se osoittautui liian työlääksi tutkimusaiheeksi. Passiivisesti silti yhä kerään näitä kuvauksia, kun satun sellaiseen törmäämään kirjallisuudessa. Joistakin mystisistä meditaatiokokemuksista olen myös tehnyt muistiinpanoja.

Vapauden paradoksit (2005-09). Useita kymmeniä pakinoita ja näkökulmia, joista muutaman olen julkaissut blogissakin. Melko leikkisä ja hauska projekti, joka jatkuu varmasti.

Tavallinen elämä (2006-07), sisältää tärkeän esseen "Kusipäisyyden perintö". Pyrkimystä kohdistaa filosofista ajattelua mahdollisimman arkisiin ilmiöihin.

Elämänfilosofian filosofia (2006-08). Tutkielmia elämänfilosofian merkityksellisyydestä ja merkillisyydestä. Iäisyysprojekti. Vaatii sellaisten tuskallisten kirjojen lukemista kuin Salaisuus tai Kuinka muuttua ihmisenä ja tulla mijonääriksi yhdessä illassa? Näitä riittää.

Tyhjyys on uusi musta (2007) buddhalaisia tarinoita ja pohdiskeluja. Näitä on pöytälaatikossani kosolti.

Uskonnon puolustus (2008-09) Sekulaari kritiikki ateismille tai "ateologialle", kuten sitä kutsun. Tätä voisi kehitellä, nyt kun ilmestyi Ateismi 2.0, ja keskustelua on muutenkin käynnissä. Meinasin antaa kirjalleni nimeksi mmyös Ateismi 3.0. mutta joku ehti ensin.

Hätiköinti, toiselta nimeltään Oikaistut johtopäätökset (2008-09). Kokoelma oman kulttuurimme oikaisuja ja pohdintaa ihmisen taipumuksesta oikoa mutkia. Pääteesini on se, että johtopäätöksiä ei "tehdä", vaan ne opitaan matkimalla tai niihin kiirehditään. Tärkeä teos, joka vaatii työtä ja jolle uskon olevan tieteenfilosofista tarvetta. Pidän kirjan nimestä Hätiköinti. Se on ytimekäs ja kertoo oleellisen. Tällä ei ole kiirettä, koska aihe ei vanhene. En halua hätiköidä.


Todellisuudessa elämisen taito

Teos on keskeinen sikäli, että se oli varhainen yritys rakentaa synteesiä ajattelustani. Sittemmin saman paikan on ottanut Kvalifysiikka, joka on lähtökohdiltaan satiirinen tiedostaa oman fiktiivisen luonteensa. Ensi kertaa kvalifysiikka esiintyi kapteenin avaruusseikkailuissa, Aukean eeppisessä scifi-gonzo-runoelmassa:
Aukea: Kvalifysiikka

Olen määritellyt suhdettani todellisuuteen jo 2001 paikkeilla ja mielestäni vanha määritelmäni on yhä pätevä:

1. Todellisuudessa ei esiinny ristiriitoja, niitä on vain mielessämme.

1.1. Ristiriidat ovat seurausta yrityksestämme alistaa totuus ymmärryksellemme.

1.2.Kun sanon "ymmärrän asian A" ja "ymmärrän asian B", voin olla varma, että asioiden A ja B väliltä löytyy ristiriita.

Kvalifysiikka on humanististen tieteiden omaa tieteenfilosofiaa. Se tutkii inhimillisen perspektiivin vääristävää vaikutusta moneltakin kantilta.

Kvalifysiikka on useimmille pelkkää mystiikkaa, ja mystiikka onkin yksi kvalifysiikan tärkeä edeltäjä.

Kvalifysiikan taustalla on toki myös moderni käsitys evoluutiosta ja kvanttifysiikasta. Inhimillinen ajattelu on kehittynyt palvelemaan meitä tietyssä elämänympäristössä. Sitä yhä rajoittavat tietyt taipumukset, jotka ehkä ovat hyödyksi esimodernissa heimoyhteisössä, mutta jotka modernissa kaipungissa voivat olla vain haitaksi.

Kvalifysiikan näkökulmasta postmodernin ja modernin ero on seuraavanlainen:

Moderni opetti ihmiselle monia uusia taitoja.

Postmoderni edellyttää, että ihminen pois-oppii tietyt taipumukset. Tämä poisoppiminen aiheuttaa valtaisaa vastustusta, mikä on täysin ymmärrettävää.

Esimerkiksi:

Moderni mahdollisti sen, että syntyvistä lapsista yhä useampi jää eloon. (tehokkuus ja turvallisuus)
Postmoderni haluaa, että emme enää synnyttäisi maailmaan uusia lapsia (vaistojen vastustaminen).

Moderni mahdollisti sen, että kykenemme tuhoamaan vihollisemme.
Postmoderni vaatii, että sota on ohi, koska aseemme ovat niin kehittyneitä, että tuhoaisimme koko planeetan.

Moderni mahdollisti sen, että saamme tietoa joka puolelta maailmaa muutamien sekuntien viiveellä.
Postmoderni vaatii meiltä, että lopetamme Youtuben hassujen kissanpentujen katselemisen ja yritämme keskittyä oleelliseen.

Moderni mahdollisti sen, että elintasomme kohosi.
Postmoderni vaatii, että vapaaehtoisesti tingimme elintasostamme.

Tämä määritelmä modernin ja postmodernin suhteestani on minun itse keksimäni, vaikka voin toki olla parasti erehtynyt myös tässä asiassa. Kilpailevia määritelmiä on lukuisia ja on niin vaikea muistaa kaikkia eri suunnista tulleita teoreettisia vaikutteita. Joka tapauksessa on selvää, miksi postmodernia teoriaa kaikissa sen muodoissa niin paljon vastustetaan - ja miksi vastustetaan "tiedostajia" ja heidän moralismiaan.

Ihminen ei halua muuttua. Ennemmin hän tahtoisi tulla voimakkaammin inhimilliseksi ja toteuttaa inhimillisiä halujaan maksimaalisesti.

Moderni mies on supermies, joka lentää töihin rakettireppu selässä. Postmodeni on joutunut tunnustamaan modernismin hybriksen. Hän pyöräilee tai käyttää julkisia. Postmoderni mies on munaton mies. Hän ei saa unelmoida luonnon tai naisten alistamisesta oman tahtonsa alle.

Usein nykyaikaista valistusta vastustetaan vedoten "luonnollisuuteen". On luonnollista, että ihminen syö lihaa. On luonnollista, että ihminen puolustaa omia verisukulaisiaan ennen, sen jälkeen heimoaan, kansakuntaansa - ja vasta aivan viimeiseksi häntä kiinnostavat globaalit ongelmat.

On luonnollista myös että ihminen tarvitsee uskoa varmoihin totuuksiin. Onnellinen on se, joka saa vakuuttua omasta oikeassa olemisestaan. Tämä pätee myös meihin tiedostajiin. Myös meidän on syytä tiedostaa, että moraalinen ylemmyytemme on pätemisen tarvetta ja halua alistaa elämänsä jonkinlaiselle kutsumukselle.

Tämän tiedostettuamme meidän velvollisuutemme on jatkaa pätemistä ekologisilla elämäntavoilla, mutta emme saa päteä ilolla. Pätemisemme täytyy olla itsetietoista ja nöyrää.


Todellisuudessa elämisen vaaroista

Kvalifysiikka eroaa aiemmista tieteenfilosofioista siinä, että se tunnustaa totuuden vaarat. Se yhdistää siis epistemologiaan psykoterapian oivalluksia.

Tiedämme, että ihminen sairastuu masennukseen, jos hänen defenssinsä pettävät. Tämä on yksi syy, miksi tiedostamista, postmodernismia, relatativismia, monikulttuurisuutta ja ylipäänsä sivistystä vastustetaan. Ihminen tarvitsee defenssejään toimiakseen täydellä työteholla ja säilyttääkseen positiivisen elämänasenteensa.

Amerikkalainen oikeisto on hyvä esimerkki tästä. Jokin aikaa sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan ihmiset ovat onnellisempia, jos he osaavat vältellä ikäviä uutisia ja torjua tiedon oman elämäntapansa vaikutuksista maailmanongelmiin. Tämä pätee siis erityisesti republikaaneihin. He ovat onnellisia, jos he uskovat, että Amerikka on maailman hienoin valtio, jossa ei ole mitään korruptiota ja joka maailmalla vain edistää demokratiaa.

Onnettomampia olivat ne, jotka tiedostivat Amerikan tukeneen diktatuureja ja jotka tiedostivat tuloerojen kasvaneen - jotka tiedostivat ilmastonmuutoksen ja niin edespäin. He olivat huolestuneita ja murheellisia. He säälivät niitä jotka näkevät nälkää tai joutuvat lapsesta saakka. He tunsivat voimattomuutta. He olivat myös alttiimpia masentumaan.

Toisin sanoen yksilötasolla ihmiselle välinpitämättömyys ja ignoranssi olivat hyvin tehokkaita keinoja edistää omaa pirtsakkuutta: ja sitä kautta positiivista ajattelua, työtehoa ja menestyä elämässä.

Kun haluamme olla kosketuksissa todellisuuden kanssa, kyse on henkilökohtaisesta uhrauksesta. Me autamme tiedettä, me autamme tulevia sukupolvia - me valitsemme viisaampia päättäjiä, jotka säätävät viisaampia lakeja - mutta samaan aikaan totuus aiheuttaa meissä eräänlaista korroosiota. Kun riisumme defenssimme, me altistumme todellisuuden rankalle ilmakehälle.

Tämä on epistemologia 2.0: "totuudella on hintansa".

Laatumarkkina-alue

Käsitteen "laatumarkkina-alue" lanseerasi Oliver Hole vuonna 2017. Vuonna 2031 hän voitti taloustieteen Nobel-palkinnon. Sitä ennen useimmat taloustieteilijät olivat lähinnä naureskelleet koko ajatukselle.

Toisin kuin yleensä, Oliver Hole ei saanut tunnustusta ideasta, vaan vasta sen toteutuksesta. Ajatusta ei halunnut tunnustaa monikaan, mutta se toimi. Muutamat pienet valtiot kukoistivat, koska niiden talouspolitiikkaan oli rohkeasti liitetty Holen uudistuksia.

Oliver Holen talousteoriaa on kutsuttu aristokraattiseksi, erotuksena kapitalistisesta tai sosialistisesta. Ensimmäinen Holen laki kuuluu:

1. Fiksut lait kannattavat pitkällä tähtäimellä.

Lähes koko modernin aikakauden taloudellinen tutkimus ja teorianmuodotus olivat keskittyneet tavallisiin kuluttajiin. Markkinoijat ja poliitikot halusivat lähinnä tietää, millä tavoin ihmisten valtaosa oli mahdollista huijata ostamaan. Ideaalinen kuluttaja oli yksinkertainen ja seurasi mielijohteita.

Hole halusi tutkia valistuneita kuluttajia. Hän halusi ymmärtää, millaiset kulutustottumukset olisivat järkeviä. Hänen oli vaikea löytää tutkimuksilleen rahoittajia, koska poliitikot tai kauppiaat eivät halunneet ihmisten viisastuvan. Heitä kiinnosti ennemminkin tietää, miten massoja voisi manipuloida äänestämään tiettyä puoluetta tai ostamaan tiettyjä tavaroita, tietystä liikkeestä.

Oliver Hole kertoo kokeneensa eräänlaisen valaistumisen, kun hän väsyneenä ja hieman juovuksissa tarkasteli valtioiden vaihtotaseita. Hän hoksasi, että tyhmä kansa heijastui tyhmänä valtiona. Poliittisesti tämä oli tietenkin itsestäänselvyys, mutta ehkä se päti myös valtiontaloudessa! Kouluttamattomat ihmiset eivät ainoastaan valinneet huonoa presidenttiä, he ajoivat alas myös valtion vaihtotaseen.


Aristokraattinen shoppailija

Jotta voisimme ymmärtää Holen kokeman oivalluksen valtion tasolla, meidän on ensin tiedettävä, mitä hän tarkoittaa "aristokraattisella shoppailijalla".

Jo pitkään on tiedostettu, että korkean tulotason ja koulutustason perheet paitsi tienaavat enemmän, myös säästävät rahaa ostamalla kalliimpaa. He esimerkiksi sijoittavat omistusasuntoon ja hankkivat huonekaluja, jotka säilyttävät arvonsa ja kestävät aikaa. Tuhannen euron antiikkisohva saattaa esimerkiksi kertaa 30 vuotta hajoamatta, ja uudelleenverhoilun jälkeen siitä voi vielä saada omansa takaisin.

Köyhempi perhe käy samaan aikaan läpi kolme 300 euron sohvaa, joiden elinikä on enintään 10 vuotta. Köyhemmät perheet kuluttavat pienempiä kertasummia krääsään, joka hajoaa ja josta pitkällä tähtäimellä kertyy valtava menoerä.

Perhe A) Omistusasunto, kestävät huonekalut, kestävät kodinkoneet, kestävät vaatteet ja kestävä laatuelektroniikka. Suuret kertainvestoinnit, mutta siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, talo on oma ja jotkin ostetut tarve-esineet ovat yhä käyttökelpoisia.

Perhe B) Vuokranmaksua, paljon pieniä, edullisia kertaostoksia. Kun lapset ovat aikuisia, on perhe kuluttanut saman summan, mutta se ei omista mitään.

Oliver Hole kutsuu kaikkea sitä, mikä kestää aikaa ja käyttöä nimellä "varallisuus". Perheellä A on varallisuutta. Perheellä B ei ole varallisuutta. Kummankin perheen jättämä jälki bruttokansantuotteessa on samankokoinen, mutta toinen perhe samaan aikaan luo valtion sisällä kestävää varallisuutta, joka periytyy sukupolvelta toiselle.

Holen toinen laki kuuluu:

2. Aristokraattiset kulutustottumukset kasvattavat kansakunnan kokonaisvarallisuutta.

Varallisuusteoria

Oliver Hole oli aluksi kiinnostunut yksittäisistä kuluttajista, mutta pian oivalluksensa jälkeen hän julkaisi teoksen nimeltään Varallisuusteoria (2017). Siinä hän vertasi keskenään kahta talousmallia - tai pikemminkin vain talouden mittaamisen periaatetta: bruttokansantuotetta ja kansanvarallisuutta. Varsinaisesta varallisuusteoriasta puhutaan vasta teoksen lopussa, joss Hole ehdottaa varovaisesti, että jonkin valtion tulisi kokeilla hänen ideansa toimivuutta.

Niin todella tapahtuikin - ensin Norjassa, sitten Sveitsissä, Tanskassa ja lopulta kaikissa pohjoismaissa - Suomi hännänhuippuna. (Suomessa yhä keskityttiin rakentamaan uusia ydinvoimaloita - tai pikemminkin panemaan hankkeille projekteja, jotka tuottivat valtaisia työmaa-alueita, saamatta mitään koskaan toimintakuntoon.)

Kansanvarallisuudella Hole tarkoittaa kaikkea sellaista infrastruktuuria ja omaisuutta, joka ei ole riippuvaista bruttokansantuotteesta, eikä myöskään näy siinä. Se edistää taloutta ja tuottaa hyötyä kansalaisille, mutta sitä ei huomioida tilastoitaessa talouskasvua tai talouden tilaa.

Kolmas Holen laki kuuluu:

3. Kansantuotteen kasvulla ei ole suurtakaan väliä, jos kansanvarallisuus ei lisäänny - tai jos se jopa kääntyy negatiiviseksi.

Klassinen esimerkki BKT:n ja KV:n erosta on verrata keskenään lossia ja siltaa. Lossia operoimaan ja huoltamaan tarvitaan tietty määrä ihmisiä, joille maksetaan palkkaa. Myös siltaa täytyy kunnostaa. Oletetaan, että nämä summat ovat samansuuruiset, joten ero ei näy bruttokansantuotteessa. Silta on kuitenkin nopeampi. Silta kestää sata vuotta, kun puolestaan lossi täytyy jo muutamien vuosikymmenen välein kokonaan uusia - mistä tulee suuria kustannuksia.

Silta on esimerkki aristokraattisesta kulutustottumuksesta valtion tasolla. Lossi on köyhän valtion ratkaisu, joka pitkällä tähtäimellä tulee kalliimmaksi. Mikään tähän mennessä sanottu ei kuitenkaan haasta aiempia talousteorioita. Nämä ovat vain itsestäänselvyyksiä, joista ei tarvitse puhua.

Joskus itsestäänselvyyksistä vain täytyy puhua, koska saatetaan huomata jotain, mikä aiemmin on jäänyt huomaamatta.


Kansanvarallisuuden kasvu

Infrastruktuuri on selviö. Kaikki poliitikot ja taloustieteilijät tietävät, että infrastruktuuriin tehdyt investoinnit ovat hyödyllisiä, jos yhteiskuntaa tarkastellaan pitkällä tähtäimellä. Myös koulutus on tiedostettu tärkeäksi investoinniksi.

Varallisuusteoria-teoksessa astutaan vaarallisille ja yllättäville poluille vasta, kun esitellään neljäs laki:

4. Kun talous perustuu kusetukseen, se tuottaa etupäässä paskaa.

Hole kirjoittaa:

"Nykyaikaisen valtion BKT:stä valtaisa osa muodostuu pettymyksistä. Talouden rattaat pyörivät, kun ihmiset ostavat rihkamaa ja juoksevat turhien lupausten perässä."
(Varallisuusteoria, s. 322)

Teoksessa tarjotaan vaihtoehto, joka ei ole sosialistinen, mutta silti esittää kapitalismille suoran haasteen. Hole haluaa, että valtion päättäjät oppisivat kannattamaan uudenlaista itsekkyyttä ja nationalismia: he suhtautuisivat omiin kansalaisiinsa kuin sukulaiseen, jolle kannattaa antaa hyviä elämänohjeita pelkän kusettamisen sijaan.

Valtioiden rajalla rihkamaa vietiin ulos ja kannettiin sisään. Valtion vaihtotase oli negatiivinen, jos sinne kannettiin sisään enemmän turhaa ja nopeasti hajoavaa krääsää kuin sieltä kannettiin ulos. Jos krääsän tuleminen sisään vähentyisi, vaihtotase käätyisi positiiviseksi ja samaan aikaan varallisuus kasvaisi. Teoriassa kyllin järkevästi shoppaileva valtio kykenisi aikaa myöten haalimaan kaiken maailmassa olevan kestävän laatukäsityön.

Jos kansakunta kokonaisuutena perustaisi elämänsä aristokraattisiin kulutustottumuksiin, sen varallisuus kääntyisi jyrkkään kasvuun ja velkaantuminen lakkaisi. Muutamassa vuosikymmenessä se olisi varsinainen laatutavaran ja hyvinvoinnin keskittymä.

Miten tällainen muutos sitten on mahdollista? Pitääkö kaikille yksitellen opettaa millä tavoin tehdä järkeviä ostopäätöksiä?

Ei. Muutos tapahtuu lain ja asetuksen voimalla.


Kateus kääntyy matkimiseksi

Vain viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Norjan valtio asetti voimaan lait, jotka perustuivat Holen teoriaan. Se oli helppoa, koska Norjalla oli suuret rahavarannot, eikä maa ollut EU:n jäsen.

Norjan laki määräsi, että pesukoneella täytyi olla 20 vuoden takuu. Muunlaisia pesukoneita ei saanut maassa myydä eikä valmistaa. Niitä ei saanut tuoda edes rajan yli.

Useimmat yritykset eivät tietenkään edes valmistaneet tällaisia pesukoneita. Niiden myymät laitteet oli ohjelmoitu hajoamaan viiden vuoden käytän jälkeen.

Koska laki oli ankara, Norjan omat yritykset alkoivat kilpailla sen omista markkinoista. Pesukonetehtaat palkkasivat työvoimaa ja pian omat markkinat oli tyydytetty.

Klassisen taloustieteen kannattajat ovat kauhuissaan. He veikkasivat, että Norjalaiset pesukonevalmistajat olisivat pian konkurssin partaalla. Norjalaisten perheiden tarpeet olisi tyydytetty särkymättömillä pesukoneilla, joten kysyntä hiipuisi.

Tapahtui täysin päinvastaista. Ulkomailla kaikki uutisia seuranneet aristokraattisia kulutustottumuksia noudattavat perheet tiesivät, että Norjassa valmistetut pesukoneet eivät hajoaisi takuun mentyä umpeen, koska laki oli ehdoton. Kaikki halusivat sellaisen pesukoneen. Ympäri Eurooppaa, Aasiasta ja Yhdysvalloista sateli tilauksia. Norjalaiset koneet olivat kaiken lisäksi saaneet tutkimus ja kehittelyvaiheessa valtion tukea, joten hinta ei ollut sen korkeampi kuin kilpailijoilla.

Norja tuotti nyt maailman parhaat pesukoneet ja kilpailijoiden koneita ei saanut edes myydä Norjassa, koska ne eivät täyttäneet standardeja. Mikään laki ei kieltänyt muita yrityksiä kilpailemasta Norjan markkinoilla, kunhan he täyttäisivät standardit. Laissa ei ollut siis mitään väärää. Kansainväliset yritykset vain eivät nähneet Norjan markkinoita kyllin suuriksi, jotta ne olisivat halunneet satsata tuotekehittelyyn.

Laki laajennettiin koskemaan kaikkia kodin välttämättömiä tarvikkeita. Pian Norja valmisti jo maailman parhaita televisioita, stereolaitteita, tuoleja, sänkyjä, veneitä, autoja. Oli pakko, koska laki vaati laatua. Kaikilla tavaroilla oli 20 vuoden takuu, joillakin jopa 30 tai 40 vuoden. Edes kahvinkeitintä ei saanut myydä, ellei se ollut parhaaksi testattu.

Köyhien perheiden kohdalla valtio itse tuli osamaksusopimuksen takaajaksi. Kaikilla oli mahdollisuus luksukseen, koska valtion rajalla ei haluttu nähdä minkäänlaisia tavaroita, jotka olivat sekundaa. Omat tuotantolaitokset työllistivät aina vain enemmän ihmisiä ja työttömyyttä ei käytännössä ollut.

Muut maat eivät mahtaneet asialle mitään. Ainoa ratkaisu oli seurata perässä. Järki oli voittanut - tämän kerran.


Jälkisanat: vuosi 2040

Järkevän tuotannon ja järkevän kulutuksen malli tietenkin toimi vain niin kauan, kun muut maat eivät toimineet samoin. Vapailla markkinoilla yksi maa kukoistaa, kun se satsaa laatuun. Jos kaikki tekisivät samoin, kulutus tyrehtyisi: tarpeet olisi tyydytetty.

Finanssitalouden asiantuntijat heräsivät pian sen jälkeen, kun myös Sveitsi ja Tanska olivat julistautuneet laatumarkkina-alueiksi. Sijoittajat tajusivat, että kukaan heistä ei saisi lisäarvoa siitä, että joku pesee pyykkiä ikuisesti kestävällä pesukoneellaan. Laatu ja varallisuus eivät olleet mitattavissa, eikä ilman pienimittaista kusetusta ollut helppo harjoittaa laajamittaista kusetusta.

Hole nappasi Nobelinsa ja häipyi taka-alalle viimeistelemään muita teorioitaan. Muutamat itsekkäät ja laskelmoidusti järkevät valtiot olivat vuosikymmenen ajan ehtineet perustaa taloutensa kestävyyteen ja rohmuta kotinsa täyteen materiaalista varallisuutta. Talousteoreetikot keksivät uudet kivalta kuulostavat teoriat tukemaan kusetusta ja kapitalismi palasi ennalleen: tehtaiden liukuhihnat tuottivat jälleen kasapäin turhaa ja hajoavaa.

Ihmiset ostivat, koska he eivät olleet tulleet ostamaan esineitä alkujaankaan. He halusivat ostaa tyhjää ja tarpeetonta, joka oli kääritty muodikkaaseen lupaukseen rakkeudesta ja paremmasta elämästä.

Kuka oli Axel Fredenholm?

Ohhoh, näköjään edes Wikipedia ei ole kaikkitietävä!

Lueskelin eilen tuttua pikku kirjasta nimeltään Näin olen kuullut - Iti Maya Srutam. Kirjasta on otettu toista kymmentä painosta ja siihen törmää usein kirppareilla. Monet myöntävät sitä myös lukeneensa.

Se onkin varsin rakastettava pikku kirjanen, joka tyylin ja hengen puolesta sijoittuu lähelle Kahil Kibrania, toista suomalaisten ikisuosikkia.

Ihmettelin, kun jostain syystä kirjan kirjoittajasta, Axel Fredenholmista, ei löytynyt minkäänlaista elämänkertaa, ei edes vaatimatonta Wikipedia-viittausta.

Itse asiassa hänen elämästään ei kerrota netissä yhtään mitään, millään kielellä. Kirjan liepeestä tiedän, että hän syntyi Ruotsissa ja asui Amerikassa, thats it.

Lisäksi mainitaan syntymä- ja kuolinvuodet: 1881 - 1962.

Ruotsinkielisellä Så har jag hört tai englannikielisellä So Have I Heard nimellä hakeminen ei tuota sen kummempia tuloksia. Itse asiassa näyttää siltä, että Axel Fredenholm olisi kaikkein tunnetuin juuri suomessa. Täällä hänen kirjastaan on menossa 20. painos, kun taas muualla teos on lähinnä pienen painoksen kuriositeetti.

Haluaisin luoda hepulle oman wikipedia-sivun, mutta minulla ei ole mitään sen täytteeksi. En tiedä hölkäsen pöläystä koko Fredenholmista.

Niinpä menin kirjastoon tutkimaan hakuteoksia. Jos netti ei tarjoa tietoa, niin ehkä sitten jotkin vanhemmat kirjallisuusluettelot tai biografiat?

Selattuani läpi kymmenkunta hakuteosta kolmella kielellä en löytänyt mainintaakaan henkilöstä tai hänen teksteistään. Kirjan liepeen mukaan hän on kirjoittanut useita runoteoksia sekä matkakirjoja. Niistä ei löydy sen tarkempaa mainintaa. Yliopiston kirjaston kellarista löysin yhden runokirjan, en muuta.

Melkein jo aloin ajatella, että koko Fredenholm on jonkun suomalaisen kirjailijan salanimi, mutta huijausta tunne tai tunnusta yksikään virallinen lähde. Löysin viittauksen myös siihen, että hänen oikea nimensä olisi Axel Fredrik Holm - nimi, joka ei tuota yhtään sen ihmeempiä hakutuloksia.

Todennäköisempää on, että Axel Fredenholm kuoli melko tuntemattomana, ilman että kukaan ehti tehdä hänestä haastattelua tai kirjata talteen hänen elämänsä vaiheita. Vasta pikku hiljaa hänen kirjansa onnistui vakiinnuttaa suosionsa ja siitä otettiin yhä uusia painoksia - ja sekin tapahtui lähinnä vain meillä Suomessa.

Ehkä kyse on myös siitä, ettei Fredenholm ole modernistisen määritelmän mukaan kirjailija lainkaan, enemmänkin kevyt esseisti tai runonkerääjä. Hän ei luonut mitään omaperäistä ja omaäänistä, ainoastaan luki, matkusti maailmalla ja kokosi yhteen ajattomia viisauksia. Eihän sellainen ole mitään oikeaa taidetta tai tiedettä, vaan pelkkää harrastelijamaista folkloristiikkaa.

Voi olla ihan oikein, että emme tiedä mitään kirjoittajasta. Hän on vain osa katkeamatonta anonyymien laulajien ketjua. Hän taltioi muistiinsa ne säkeet ja vanhan kansan viisaudet, jotka kuulostavat hänen omasta mielestään kauniilta ja sitten toistaa niitä aikalaisilleen helppotajuisella tavalla.

Axel Fredenholmit tulevat ja menevät, mutta suloiset totuudet säilyvät.

*   *   *

PÄIVITYS: Päädyin sitten kumminkin luomaan Wikipedia-sivun, vaikka sanottavaa oli niukasti - http://fi.wikipedia.org/wiki/Axel_Fredenholm

Upanisadien uskonnollisuudesta (ja muustakin)

Kansanomaisin uskonnon funktio on epämukavien kysymysten pakoilu. Papit ja filosofit yksinkertaisesti tarjoavat kuulijoilleen vastauksia, joita nämä tahtovat kuulla. Kyse ei ole niinkään manipulaatiosta tai hyväksikäytöstä kuin parantamisesta.

Terve ihminen ei ole arvoitusten riivaama. Hän kehystää maailmansa lohduttavilla myyteillä ja katkaisee kysymykset tarpeettomina kuin napanuoran. Samalla tavoin kuin tavallisen ihmisen ei tarvitse tietää mitään maksan tai munuaisten toiminasta, ei hänen tarvitse vaivata päätään myöskään kuolemalla. Sellaiset asiat ovat asiantuntijoiden heiniä. Ja asiantuntijan tehtävä on hymyillä ja sanoa, että kaikki on kuten pitäälom.

Sillä tavoin elämä jatkuu, ja ongelmat joita ei voi ratkaista, eivät näyttäydy ongelmina lainkaan.

Upanisadit poikkeavat eräässä suhteessa useimmista muista uskonnollisista teoksista. Ne ovat pappissäädyn ja eliitin ohjekirjoja, eivät tavallisen kansan lukemistoa. Niinpä niissä voi tunnustaa asioita, jotka muista kirjoista on sensuroitu tai verhottu vertauskuviin.

Chandogya Upanisadissa esimerkiksi on säe:

"Aurinko on jumalista korkein. Tämä on tietenkin vain asioiden runollinen ilmaus."

Lähes kaikissa upanisadeissa on kohta, jossa dialogin muodossa testataan opiskelijan järjenjuoksua ja henkistä valmiutta.

Jos oppilas läpäisee testin, hän saa kuulla korkeamman totuuden: yleensä se kiistää jotakin edellä esitettyä tai ainakin paljastaa sen olevan karkea yksinkertaistus. Yltääkseen korkeimpaan tietoon oppilaiden on osattava olla kriittisiä. Upanisadien sanoma ei ole tarkoitettu hyväuskoisille. Lopulta asiat sanotaan niin kuin ne ovat ja lähestytään ateismia - tai pikemminkin jotain muuta, ateismin korkeampaa muotoa, joka lännessä vasta odottaa ilmenemistään.

Upanisadeissa ateismi ja materialismi esitetään alkeellisina väliasteina. Lapsi ikään kuin hoksaa, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Siinä ei idässä nähdä mitään ihmeellistä.

Lännessä monet ihmiset, jotka kieltävät Jumalan olemassaolon, luulevat saavuttaneensa jonkinlaisen erittäin vaativan ymmärryksen tason. Se on tietenkin pelkkaa bullshittiä. Sehän on vain yksi kyllä-ei -kysymys, joka ei ratkaise mitään. Täysi idioottikin voi opetella ulkoa oikean vastauksen - tai siis sen vastauksen, joka muita ihmisiä eniten miellyttää. Jeesus pelastaa, Jumala on kuollut - tai jotakin muuta, mitä?

Vaarallisinta on juuri se, että luulee saavuttaneensa ymmärryksen päätepisteen. Chandogya Upanisadissa tämä opintojen ansakuoppa esitetään erittäin upean tarinan kautta (8. kirja). Demoni yksinkertaistaa kuulemansa opetuksen ja muuttaa ne sellaiseen muotoon, joka hänen egoaan miellyttää. Jumalten lähettiläs Indra puolestaan alkaa nähdä suuressa kertomuksessa porsaanreikiä ja palaa opettajansa luokse kyseenalaistaakseen tämän opetukset. Opettaja Prajapati ilostuu siitä, että saa älyllistä haastetta ja vastaa siihen parhaansa mukaan.

Linkki: Chandogya Upanisadi

Kirjoitus kertoo myös opiskeluun vaadittavasta pitkäjänteisyydestä. Viisautta ei voi tiivistää muutamaan aforismiin vaan sitä on lähestyttävä dialektisesti tai hermeneuttisessa kehässä - pitkän kyselyn ja hapuilun kautta. Näkemyksen syventyminen on filosofinen prosessi, jossa oikotiet ovat vaarallisia.

Samalla tavoin ateistit ovat vaarallisia, koska he ovat oikaisseet siihen päätelmään, että Jumalaa ei ole - mutta he eivät välttämättä ymmärrä mitään elämästä. Kun ihminen käy läpi monia henkisiä kriisejä ja kohtaa iloja ja vastoinkäymisiä, hän lopulta havaitsee, että se runollinen tarina, jota kutsumme evankeliumiksi, eli ilosanomaksi tai pelastuskertomukseksi, onkin itse asiassa varsin todenmukainen ja syvällinen kuvaus inhimillisestä elämästä kaikkine ylä- ja alamäkineen.

Oikaisemisen ongelma koskettaa yhtä lailla kristittyja tai ateisteja. Jos ihminen suoraan hyppää siihen päätelmään, että Jumala on, hän ymmärtää Jumalasta ihan yhtä vähän kuin sellainen ihminen, joka hyppää siihen päätelmään, että Jumalaa ei ole.

Tärkeintä ei ole edes se, mitä me ajattelemme Jumalasta. Tärkeämpää on, että löydämme sellaisen uskon tai epäuskon asteen, joka tyydyttää meidän henkiset tarpeemme.


Jumalten nukketeatteri

Upanisadeilla on useita kirjoittajia. Useimmat heistä suhtautuvat jumaliin kuin draaman arkkityyppeihin. Jumalat ovat eräänlaista käytännöllistä nukketeatteria: luonnetyyppejä tai ihmisen persoonallisuuden puolia, jotka on esitetty kärjistetyssä muodossa.

Nukketeatteri on erittäin hyödyllinen tapa kertoa tarinoita - ja tarinat puolestaan saavat kuulijat keskittymään. Polyteismi on kaikkiaan varsin tehokas pedagoginen strategia.

Lännessä hindulaisuuteen on suhtauduttu jopa ylimielisemmin kuin yksijumalaisuuteen. Monet tiedeuskovaiset sijoittavat koko Intian kulttuurin hölynpölykoriin, eivätkä vaivaudu noteeraamaan sitä millään tavoin. Jos ihmiset, jotka uskovat yhteen jumalaan ovat hölmöjä, miten moneen jumalaan uskovien kanssa voisi edes keskustella.

Jälleen yksi kysymys hallitsee kaikkea: Jumalien määrä: nolla, yksi tai enemmän. Kyse on eräänlaisesta maailmankatsomuksellisesta rotuerottelusta. Täysin epäoleellinen seikka, kuten ihonväri tai jumalten lukumäärä asetetaan tärkeimmäksi kriteeriksi. Se ei edes vaikuta ihmisen arvoihin tai muihin uskomuksiin.

Kun hindulaisuutta on perinteisesti opetettu kouluissa, lapsille ei ole opetettu yhtään mitään oleellista. Tarinoita ei ole kerrottu - ja juuri tarinat ovat syy sille, miksi jumalia on niin lukuisia. Onhan meilläkin Aku Ankkoja ja Hannu Hanhia. Aku Ankka on toisaalta lyhytjänteisyyden ja toisaalta sinnikkyyden ilmentymä, kun taas Hannu Hanhi edustaa satumaista onnekkuutta.

Saatamme sanoa henkilöstä, että hän on kyllä melkoinen hannuhanhi. Tämä ei juurikaan eroa siitä, miten hindulaisuuden jumalista voi puhua. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivät köyhät ja kouluttamattomat ihmiset ihan oikeastikin uskoisi jumalten olemassaoloon. Uskotaanhan suomessakin lottovoittoon ja siihen, ettei hukkuminen voi juhannuksena osua omalle kohdalle.

Koska länsimaiset kirkot ja tiedeyhteisöt ovat voineet määritellä kulttuurien edistyneisyyden asteen, ovat ne päätyneet kategoriaan: polyteismi - teismi - ateismi. Tämä johtuu ehkä siitä, että monet muut kategoriat paljastaisivat idän ehtineen meidän edellemme.

Jos Ingmar Bergmanin elokuvassa Talven valoa olisi päähenkilönä ollut Upanisadeihin perehtynyt brahmiini, koko uskonkriisi olisi ratkennut varttitunnissa. Pappi olisi vain sanonut, että onneksi olkoon, tervetuloa kerhoon! Nyt opetan sinulle korkeamman totuuden: uskonto on vain runollinen esitys kaiken pysymättömyydestä.

Kaikki muodot ovat katoavaisia, mutta alutonta ja loputonta muutoksen prosessia kutsutaan nimellä luominen. Kaikki mikä on mahdollista, tulee tapahtumaan miljardien vuosien aikana rajattomassa avaruudessa. Sinun oma tietoisuutesi sammuu, mutta itse asiassa se on jo sammunut. Joka hetki sinä muutut joksikin toiseksi. Tämä on kuitenkin ilosanoma, sillä jokaisessa olennossa ilmenevä tietoisuus todistaa samalla tavoin olemisen ihmettä. Minä olen sinun ylösnousemuksesi ja sinä olet minun ylösnousemukseni.


Brahmiinien tehtävät

Kuten kaikissa kulttuureissa, papit ovat eräänlaisia virkamiehiä. He ottavat vastuun tietyistä rituaaleista ja pyrkivät säilyttämään yhteiskuntarauhan. He vihkivät syntyneet ja hautaavat kuolleet. Tarpeen mukaan he turvautuvat myytteihin, vaikka eivät itsekään uskoisi niihin.

He tietävät, että taikauskot voivat olla kansan omaksi parhaaksi. Ensinnäkin ihmiset tarvitsevat turvallisuuden tunnetta ja uskoa jatkuvuuteen. Muutoin he eivät sijoita tulevaisuuteen vaan elävät kädestä suuhun. Uskonto kasvattaa kohtuullisuuteen, eettisyyteen, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen. Taustalla voi olla hyväntahtoista kusetusta, mutta se toimii.

Tämän kaiken Upanisadit myöntävät melko lailla suoraan. Kuten totesin, ne ovat oppikirja ylemmille kasteille, eivät kaiken kansan iltalukemistoa.

Uskontojen yhteiskuntarauhaa ylläpitävä propaganda oikeutetaan - ja mielestäni tämä oikeutus on perusteltu - kahdella tapaa. Ensinnäkin myyttiset tarinat sisältävät käytännöllisiä elämänviisauksia ja vahvistavat tärkeitä arvoja. Uskontojen pyhät kirjoitukset ovat valikoituneet vuosien varrella monista eri lähteistä: mukaan ovat päätyneet sellaiset tarinat, jotka ovat vetovoimaisia ja jotka mahdollisimman monen ihmisen omatunto sallii. Mutta populistista televisioviihdettä ne eivät ole. Ne ovat filosofisia opetustarinoita, eivät halpaa roskaa.

Upanisadeissa ei ole juuri lainkaan vihapuhetta tai väkivallalla mässäilyä, kuten esimerkiksi Vanhassa Testamentissa. Opetukset ovat viisaita ja hyveellisiä - ainakin minun mielestäni. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että eräänlaisena kansalliseepoksena mukaan on valikoitu kirjoituksia, jotka esittävät Intian historian kauniissa valossa. Tämän jälkeen englanninkieliset kääntäjät ovat valikoineet suosikkikohtansa, joista minä sitten olen suomentanut omat suosikkikohtani.

Kyse on siis valioaineista. En peittele sitä, että tarkoitukseni on saada lukija ällistymään. Kyse on parhaiden tekstien parhaista paloista... mutta silti Upanisadit ovat omituisen väkivallattomia. Ikään kuin pakollista takaa-ajokohtausta ja lopun suurta miekkataistelua ei tarvittaisikaan jokaisessa jännittävässä tarinassa?

Myyteille on myös toinen hyvä peruste: ne ovat tosia. Ne ovat todellisten asioiden runollinen ilmaus.


Todellisuus, jota sellainaan on vaikea niellä

Upanisadeissa on usein käänne, jossa oppilaan illuusiot murskataan.

Brihad-Aranyaka 2:4 sisältää kohdan, jossa Yajnavalkya toteaa uteliaalle vaimolleen:

"...Kuoleman jälkeen ei ole tietoisuutta."


"Olen ällistynyt" sanoi vaimo. "Kuinka voit yhtäkkiä sanoa, ettei kuoleman jälkeen ole tietoisuutta?!"

Karujen tosiasioiden myöntäminen toimii perustana sellaiselle tiedolle, jota eivät aallot hajota tai tuuli puhalla kumoon. Lopulta kuitenkin usein palataan samoihin väitteisiin, joista lähdettiin liikkeelle ja jotka kiistettiin. Samat lauseet pätevät, nyt ne vain ymmärretään toiselta kantilta.
Uskonnon todenmukaisuus täytyy kokea elävässä elämässä ja sisäistää henkilökohtaisten oivallusten kautta.

Sanat ovat vain sanoja. Jos niitä ei ole juurrutettu syvälle persoonaan, niissä ei ole voimaa.
Jumalan olemassaolo riippuu täysin siitä, mitä "Jumalalla" tarkoitetaan. Uskonnolliset käsitteet ovat hyödyllisiä tietyssä diskurssissa, mutta niillä on perusta myös todellisuudessa. Täytyy vain osata antaa todellisuuden toimia käsitteiden esikuvana, eikä uskotella itselleen, että sanojen voimasta todellisuus muuttaisi mielensä.

Ateisteillekin tekisi hyvää se, että he kohtaisivat inhimillisen todellisuuden koko kirjon, eivätkä itsepintaisesti väittäisi, että uskontojen tulisi kuolla sen vuoksi, että ateisteilla on mielessään utopia uskonnottomattasta maailmasta. Todellisuus on se, että ihmiset uskovat monenlaisiin asioihin ja he myös kipeästi tarvitsevat uskoa - kuten myös toivoa ja rakkautta.

Ateistien näkemys ihmisestä ei ole realistinen. Se on ideologia, joka yksinkertaistaa todellisuutta ja rakentaa tarpeettomia vastakkainasetteluja. Ateistit lankeavat samaan ryhmäidentiteettien psykologiaan ja esimerkiksi suosittelevat tai tyrmäävät kirjoja sen mukaan vastaako kirjoittaja yhteen kysymykseen samoin kuin he itse: lehtihaastattelussa tämän romaanin kirjoittaja sanoi olevansa ateisti... varmasti hänen kirjansakin siinä tapauksessa täytyy olla lukemisen arvoinen jne.

Jumalan kiistämisessä ei ole kyse yleismaailmallisesta tai sellaiseksi koskaan muodostuvasta uskomuksesta vaan tietyn aikakauden asenneilmastosta ja eräänlaisesta pienpuolueesta. Yksi ainoa kysymys ei koskaan riitä määrittämään ihmisen maailmankuvaa. Tämä nähdään hyvin jo siinä, miten riitaisia Vapaa-ajattelijat ovat julkisuudessa. Ryhmän jäsenet eivät tule toimeen keskenään, koska loppujen lopuksi ei-uskovaiset kannattavat hyvin erilaisia arvoja ja näkemyksiä. He uskovat ties minkälaisiin hulluihin asioihin.

En halua luokitella itseäni millään sellaisella termillä, koska taustalla oleva kysymys ei kerro minusta mitään - päin vastoin se saattaisi antaa ajattelustani täysin vääristyneen käsityksen.


Upanisadien mystiikka

Upanisadien kuuluisa vastaus on neti-neti. Ei tämä, ei tuo. Kyse on pitkälti samasta havainnosta, johon myös kristilliset mystikot ovat päätyneet: Jumalasta ei voida puhua aktiivisin lausein, vaan ainoastaan negaation kautta. Jumala ei ole sitä, Jumala ei ole tätä.

Kaikki käsitteelliset määrittely-yritykset ovat tuhoon tuomittuja, koska käsitteet lähtökohtaisesti erittelevät ja karsinoivat todellisuutta. Jumalasta ei voida puhua dualististen käsitteiden ja kategorioiden kautta. Emme voi leikata kakkua ja sanoa: tämä puoli kuuluu Brahmanille, tämä puoli ei. Syön sen itse. Aina kun itse syömme kakkua, se on Brahman, joka syö Brahmanilla maustettua Brahmania.

Ja tämä koko lause on tietenkin täysin hullunkurinen, eikä kerro Brahmanista yhtään mitään.

Upanisadien toinen avainlause sanoo: Tat Twam Asi - Sinä olet se!

Kuka sinä ja mikä se? Siinäpä se. Ehkäpä se sama jokin, mistä ei mitään järjellistä voitu sanoa. Atman on Brahman. Mikä ihmeen Atman, mikä kumma Brahman.

Lauseet ovat nerokkaita, koska ne sanovat kaiken sanomatta juuri mitään. Samassa yhteydessä tekee mieli lainata Nagarjunaa, joka nimiin liitetään viisaus: "Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa."

Ah, miten nerokasta! Mieleen tulee Pseudo-Dionyseos ja Mestari Eckhart. Onneksi mystikot tietävät mistä he puhuvat.

Ja mistäs sen sitten voi tietää? Sen vaan tietää.


Viisauden aaltoliike

Itämaisen filosofian historiassa nähdään huippukausia ja asteittaista taantumista, jopa suoranaisia romahduksia.

Ihmiskunnan historiassa oli meneillään mielenkiintoinen vaihe, kun 500 eaa. elivät samaan aikaan Buddha, Kungfutse, Laotse ja jainalaisuuden perustaja Mahavira. On vaikea sanoa, oliko kyseessä laskukausi vai nousukausi. Kaikki neljä puhuvat henkisestä ja kulttuurisesta rappiosta, mutta pikemminkin näyttää siltä, että kyse oli teknisestä ja taloudellisesta kukoistuskaudesta.

Kungfutse opettaa hyviä tapoja, joiden hän näkee vaipuneen unohdukseen. Todellisuudessa hän itse pitkälti määrittelee uudenlaisen tapakulttuurin omien fantasioidensa pohjalta. Aikalaiskertomusten mukaan hän oli neuroottinen ja pikkutarkka hienostelija, joka sai huippupalkkaa valtiollisessa virassa. Hän rakasti etikettiä ja yhtenäisiä käytöstapoja, mistä voi päätellä hänen olleen lievästi autistinen persoonallisuus.

Laotsen kirjoituksiin sisältyy toteamus siitä, että kun johtajat ovat rappiolla, nousee kansan keskuudesta yksilöitä, jotka näyttävät uudenlaisen elämisen mallia. Todennäköisesti hän ajatteli ennemmin itseään kuin Kungfutsen kaltaisia juppeja. Jotenkin myös hän pystyi tulemaan toimeen vähällä työllä, vaikka oli melkoinen hippi. Ja hipit ja taiteilijat puolestaan ovat vauraan aikakauden tuote: valtio maksaa eläkkeitä suojateilleen tai eliitin keskuudessa harjoitetaan mesenaattitoimintaa.

Sidharta Gautama eli kertoman mukaan yltäkylläisyydessä, mutta koki herätyksen ja kaipasi jotain syvällisempää. Hän eli askeesissa, mutta luopui siitä, koska halusi elää tasapainoisesti, ei äärimmäisyyksiä. Buddhan joskus väitetään itse keksineen lähes kaiken, mutta todellisuudessa hän lainasi suurimman osan opetuksistaan vanhemmista teksteistä. Hän vain päivitti opetuksia, jotka olivat taantuneet - ja saaneet fanaattisia piirteitä.

Historiassa on monia vuosisatoja, joista ei kerrota juuri mitään legendoja. Ja sitten on yksi tällainen ihmeellinen neljän maailmanuskonnon samanhetkinen syntykausi. Aikakautta ei tietääkseni ole verrattu renessanssiin, mutta mitä muutakaan se on voinut olla: idän kultakausi, jolle ei juuri löydy vertailukohtia.

Kun kirjoitin Cdandogya Upanisadin 8. kirjaan kommentaareja (aiempi linkki), olisin halunnut liittää mukaan myös Taolaisen kommentaarin, Nagarjunan Tyhjyys-kommentaarin sekä Adi Shankaran non-dualistisen kommentaarin. Ne kaikki eräällä tavoin kuuluvat samaan filosofiseen traditioon, jossa kaavoihinsa kangistuneita perinteitä uhmataan ja dharmaa päivitetään uuteen asuun.

Viisaudet eivät koskaan voi saavutta lopullista, täydellistä muotoaan. Jokaisen historiallisen aikakauden täytyy kyetä pukemaan oivallukset tuoreeseen asuun - ja tietenkin sitä varten oivalluksia täytyy ensin kokea. Kirjoituksista valikoidaan mukavalta tuntuvia palasia ja harva edes jaksaa perehtyä teksteihin, jos jonkinlainen auktoriteetti ottaa siitä vastuun.

Kuka ties onnellisempia ovat sellaiset aikakaudet, joista on jäänyt vähän mitään kerrottavaa. Ei ole sotapäälliköitä, sotia ja levottomuuksia. Uskonnollisia uudistajia ei tarvita, koska uskonto ei näytä kaipaavan uudistamista. Se tarjoaa valtaosalle ihmisistä rauhan ja levollisuuden.

Pappien tarjoamat helpot ja kauniin runolliset vastaukset sammuttavat sen ikävän palon, joka kysymysten ja epäilysten muodossa kärventää monien ihmisten sydäntä ja mieltä.

Ei ole vuosikymmeniin koettu lamaa, joten ei ole laman lapsia. Ei ole epäluottamusta ja levottomuutta, joka purkautuisi korkeampien vastausten etsintänä.

Ei ole ilmastonmuutoksen kaltaista suurta katastrofia, joka väijyy tulevaisuuden yllä ja vaatii nopeaa reagoimista: asenteiden ja arvojen täyskäännöstä.

Ei ole yllättävää kirjapainon tai internetin kaltaista keksintöä, joka tuo ihmisten ulottuville valtavan määrän uutta tietoa ja kyseenalaistaa heidän aiemmat uskomuksensa.

Ehkä sellainen aikakausi todellakin olisi onnellisempi, jolloin historian valossa ei ole tapahtunut mitään. Mikään vaara ei ole uhannut tavallisten ihmisten elämää, joten ei myöskään ole tarvittu sankareita; ei profeettoja, ei vallankumoustaistelijoita tai tuskaisia taiteilijoita.

Ehkäpä niin, mutta me emme selvästikään elä sellaista aikaa. Juuri nyt julkaistaan ennätysmäärä hengellistä kirjallisuutta. Siitä iso osa on tietenkin helppoa ja populistista, ja toinen iso siivu muodostuu kännisten dharmapummien sekoiluista - mutta joukkoon mahtuu myös paljon terävää dharmaa.

Jos heräämme ajoissa ja tiedostamme aikakautemme ongelmat, kurssi ehkä kääntyy kohti parempaa. Enkä näe mitenkään pahana sitäkään, että tilanteen taas muuttuessa paremmaksi vaipuisimme taas porvallisen elämän turvalliseen uneen.

Chandogya Upanisad

Julkaisin Aukeassa neljännen osan Upanisad-suomennoksista:

Aukea: Chandogya Upanisad - 1. sekä 8. kirja

Tällä kertaa käsittelyssä on yksi pisimmistä ja rönsyilevimmistä teksteistä, Chandogya Upanisad, mikä suomeksi tarkoittaa jotain siihen suuntaan kuin "veisaajien viisaudet" tai "loitsunlaulajien opetukset". Kyseinen upanisadi on myös yksi vanhimmista, kirjoitettu noin 700-600 eaa. eli hieman ennen Buddhan ja Kunfutsen syntymää. Monessa osassa maailmaa elettiin vielä pronssikautta.

Upanisadissa on liki sata sivua tekstiä, eikä siinä ole yhtenäistä juonta tai päähenkilöä, joten olen valikoinut joukosta omia suosikkiteemojani. Joitakin katkelmia julkaisen täällä blogissa, koska muutoin aukea-sarjasta olisi tullut liian laaja.

Osat ovat luettavissa yhdessä tai erikseen. Kyse on ikään kuin erilillisistä tarinoista saman satukirjan sisällä.

Seuraavan katkelman nimi voisi olla vaikkapa...

SATU HÄRÄSTÄ, HANHESTA JA MERIMETSOSTA

Chandogya Upanishad - 4. kirja, 4. luku:

Satyakama puhutteli äitiään: "Äiti-rakas, tahtoisin omistautua hengellisille opinnoille. Sitä varten minun täytyy tietää mihin sukuun me kuulumme."

Hänen äitinsä vastasi rehellisesti: "Poikani, olemme köyhiä, enkä tiedä kuka on sinun isäsi. Elämäni varrella olen toiminut palvelijana monessa perheessä. Eräänä päivänä huomasin olevani raskaana, ja pian sinä synnyit."

Äiti neuvoi::

"Sinun nimesi on Satyakama, ja minun nimeni on Jabala. Jos joku kysyy nimeäsi, niin kerro vain olevasi Satyakama Jabala."

Poika lähestyi kunnioitettua mestaria ja pyysi päästä hänen oppilaakseen. Mestari Haridrumata Gautama kysyi:

"Poikaseni, mistä suvusta sinä polveudut?"

Satyakama vastasi:
"Kysyin sitä äidiltäni, mutta hän ei tiennyt. Äitini palveli monessa rikkaassa perheessä, ja sitten eräänä päivänä minä synnyin. Nimeni on Satyakami ja äitini nimi Jabala. Niinpä minua kutsutaan sillä nimellä."

Mestari sanoi:
"Olen tarkka siitä kenet hyväksyn oppilaakseni. Sinä olet kertonut totuuden, mikä tarkoittaa, että olet korkeinta kastia. Niinpä olet tervetullut tietäjien joukkoon."

Mestari opetti hänelle alkeen: sanat ja rituaalit. Sitten hän erotti laumastaan 400 laihaa härkää ja antoi ne pojan haltuun.

Satyakama sanoi: "Ohjaan ne vihreille laitumille ja kun palaan, minulla on tuhat lihavaa härkää." Poika paimensi laumaa joitakin vuosia, eikä lähtenyt paluumatkalle, ennen kuin oli täyttänyt lupauksensa.

4. kirja, kappaleet 5. - 9.:

Kun härkiä oli tuhat, niiden johtaja mylvi: "Satyakama, vie meidät takaisin mestarisi luo. Olemme syöneet kylliksi ja sinun on aika oppia lisää brahmiinien tavoista. Matka on pitkä, joten minä opetan sinua kulkiessamme."

Kun härkä oli opettanut pojalle kaiken minkä tiesi, se pyysi tulta auttamaan.

Kun tuli oli opettanut pajalle kaiken minkä tiesi, se pyysi hanhea auttamaan.

Kun hanhi oli opettanut pojalle kaiken minkä tiesi, se pyysi merimetsoa auttamaan.

Kun Satyakami palasi mestarinsa luokse, mestari hämmästyi sitä, kuinka poika oli muuttunut. Hän sanoi: "Satyakami, sinähän oikein hehkut viisautta - kuka sinua on opettanut?"

"Ei se ollut kukaan ihminen. Minua opettivat härkä, hanhi ja merimetso. Opin paljon, mutta tuskin se on mitään verrattuna pyhään Vedaan."

"Katsotaan", sanoi mestari Haridrumata Gautama. Hän opetti pojalle syvimmät salaisuudet jotka tunsi.

Poika hämmästyi, sillä kyse oli samasta viisaudesta, jonka hän oli jo oppinut kulkiessaan eläinten keskuudessa. Oli yksi opetus. Mitään eroa ei ollut.

4. kirja, kappaleet 10. - 15.

Satyakama Jabalasta tuli aikanaan suuri tietäjä. Hänen oppilaidensa joukossa oli Upakosala Kamalayana, joka asui opettajansa talossa ja huolehti tulesta.

Aikanaan muut oppilaat palasivat kotiinsa, mutta Upakosala jatkoi työtään mestarin kotona.

Satyakaman vaimo sanoi: "Poika on tehnyt työnsä hyvin. Eikö jo olisi aika opettaa hänelle salaisuudet ja vapauttaa hänet tehtävästään? Jos sinä et täydennä hänen tietojaan, voi olla että hän oppii kaiken tarvitsemansa tulelta!"

Satyakama ei kuitenkaan opettanut poikaa, vaan lähti pitkälle matkalle.

Upakosala masentui yksinäisyydestä niin ettei hänelle ruoka maistunut. Mestarin vaimo oli huolissaan: "Mikä on hätänä? Miksi et syö?"

"Sisälläni on monia toiveita ja haluja, jotka tuottavat kärsimystä. Suren ja siksi en syö."

Kun tulen lieskat kuulivat vaimon ja oppilaan keskustelun, ne pohtivat keskenään: "Tämä askeettinen oppilas on monen vuoden ajan huolehtinut meidän tarpeistamme ja ruokkinut meitä. Nyt on meidän vuoromme korvata palvelukset."

Liekit sanoivat pojalle: "Henkitys on Brahman. Mikä on Brahman. Kuka on Brahman."

Poika vastasi: "Tiedän, että henkitys on Brahman, mutta en tiedä mikä on mikä tai kuka on kuka."

Tuli opetti: "Se hahmo, joka havaitaan auringossa, on minä. Minä olen hän. Jokainen, joka tämän ajatuksen sisäistää, karttaa pahoja tekoja. Hän elää pitkän ja kunniakkaan elämän, eivätkä hänen jälkeläisensä joudu turmiolle."

Tuli opetti: "Se hahmo, joka havaitaan kuussa, on minä. Minä olen hän. Jokainen, joka tätä ajatusta mietiskelee, pitää pahan loitolla. Hän elää pitkän ja kunniakkaan elämän, eivätkä hänen jälkeläisensä joudu turmiolle."

Tuli opetti: "Se hahmo, joka havaitaan salaman välähdyksessä, on minä. Minä olen hän. Jokainen, joka tätä ajatusta mietiskelee, pitää pahan loitolla. Hän elää pitkän ja kunniakkaan elämän, eivätkä hänen jälkeläisensä joudu turmiolle."

Lopuksi liekit sanoivat: "Nyt tiedät kuka on kuka ja mikä on mikä. Tunnet oman minuutesi olemuksen, mutta opettajasi täytyy vielä sanoa, mistä kaikki tämä on peräisin."

Kun mestari Satyakama Jabala palasi matkaltaan, hän ihmetteli oppilaassaan tapahtunutta muutosta: "Hyvänen aika, sinun kasvosi loistavat kirkaasti kuin olisit kohdannut todellisuuden silmästä silmään. Kuka sinua on opettanut?!"

Poika katsoi tultta ja sanoi: "Nyt lieskat näyttävät tuollaiselta, silloin ne näyttivät sellaisilta."

Mestari kysyi: "Mitä ne sinulle opettivat?"

"Vain tämän."

"Tuli voi opettaa vain osan. Minun on aika täydentää tietosi." Mestari opetti: "Se henkilö, joka havaitaan silmässä, on itse. Hän on katoamaton, peloton, Brahman.

Häntä kutsutaan myös nimellä kaiken yhdistävä kauneus. Kaikki kaunis yhdistyy Hänessä, ja ihminen, joka tämän tiedostaa, on myöskin kauniiden ilmiöiden yhtymäkohta.

Häntä kutsutaan myös nimellä kaiken kauneuden lähde. Kaikki kaunis on lähtöisin Hänestä, ja ihminen, joka tämän tiedostaa, voi myöskin olla kauniiden asioiden lähde.

Häntä kutsutaan myös nimellä valon antaja. Kaikkien maailmojen valo on peräisin hänestä, ja ihminen, joka tiedostaa tämän, voi myöskin hohtaa ylimaailmallista valoa.

Ei ole suurta väliä sillä, toimitammeko rituaaleja, kunhan kuljemme kohti kirkkautta. Turvanamme on hän, joka ei ole syntynyt, eikä voi kuolla, ja joka opastaa muita Brahmanin polulla. Jokainen, joka tätä polkua seuraa, ei enää eksy kuoleman kieppuvaan pyörteeseen. Hän ei pyöri Kuoleman kehässä, vaan kulkee suoraan."

Seuraavassa osassa:

6. kirja, 1. luku

7. Kirja, 6. luku

7. Kirja 16. - 25. luvut

Toinen, kolmas sekä viides kirja jäävät tulevaisuuteen. En jaksa kerralla käsitellä koko sataa sivua.