Todellisuudessa elämisen taito

Vuosina 2006-2008 kirjoitin esseekokoelmaa nimeltään Todellisuudessa elämisen taito. Sen toinen työnimi oli Sankarimatkaajan opas objektiivisuuteen. Kirjan suurin ongelma oli se, että sain sen muutamissa maanisissa puuskissa lähes valmiiksi ja kadotin mielenkiintoni.

Toinen suuri ongelma oli, etten vielä tuolloin pitänyt blogia. Kirjoitin tekstiä suurinpiirtein samalla huolimattomalla tahdilla kuin nykyäänkin, ja kiinnitin huomiota editointiin yhtä vähän - en vain julkaissut mitään missään. Minulla oli hassu kuvitelma siitä, että kirja kuuluisi julkaista vasta sitten kun se on valmis, kertarysäyksellä, fanfaarien saattelemana.

Jos Verraton relativismi koskaan tulee julkaisukuntoon, se on suuri ihme ja varmaan kymmenes esseeyritelmäni. (Kustannustoimittajasta olisi todennäköisesti paljon apua.) Muita aiempia räpellyksiä ovat:

Elämän tarkoitus (2003). Tästä puhuin kirjoituksessa "Peripeli".

Panteismi ja maailmankansalaisen etiikka (2004) Syntyi runokokoelman jälkikirjoitukseksi. Tämä on ainoa essee, jonka olen tulostanut ja jota muutamat ihmiset ovat jopa lukeneetkin.

Oivallus (2001-2005). Koottuja näkökulmia "huippukokemuksesta", eli satorista, kenshosta, moksasta - ja mitä niitä nimiä sitten onkaan. Vakava tutkielma Mystiikasta. Se osoittautui liian työlääksi tutkimusaiheeksi. Passiivisesti silti yhä kerään näitä kuvauksia, kun satun sellaiseen törmäämään kirjallisuudessa. Joistakin mystisistä meditaatiokokemuksista olen myös tehnyt muistiinpanoja.

Vapauden paradoksit (2005-09). Useita kymmeniä pakinoita ja näkökulmia, joista muutaman olen julkaissut blogissakin. Melko leikkisä ja hauska projekti, joka jatkuu varmasti.

Tavallinen elämä (2006-07), sisältää tärkeän esseen "Kusipäisyyden perintö". Pyrkimystä kohdistaa filosofista ajattelua mahdollisimman arkisiin ilmiöihin.

Elämänfilosofian filosofia (2006-08). Tutkielmia elämänfilosofian merkityksellisyydestä ja merkillisyydestä. Iäisyysprojekti. Vaatii sellaisten tuskallisten kirjojen lukemista kuin Salaisuus tai Kuinka muuttua ihmisenä ja tulla mijonääriksi yhdessä illassa? Näitä riittää.

Tyhjyys on uusi musta (2007) buddhalaisia tarinoita ja pohdiskeluja. Näitä on pöytälaatikossani kosolti.

Uskonnon puolustus (2008-09) Sekulaari kritiikki ateismille tai "ateologialle", kuten sitä kutsun. Tätä voisi kehitellä, nyt kun ilmestyi Ateismi 2.0, ja keskustelua on muutenkin käynnissä. Meinasin antaa kirjalleni nimeksi mmyös Ateismi 3.0. mutta joku ehti ensin.

Hätiköinti, toiselta nimeltään Oikaistut johtopäätökset (2008-09). Kokoelma oman kulttuurimme oikaisuja ja pohdintaa ihmisen taipumuksesta oikoa mutkia. Pääteesini on se, että johtopäätöksiä ei "tehdä", vaan ne opitaan matkimalla tai niihin kiirehditään. Tärkeä teos, joka vaatii työtä ja jolle uskon olevan tieteenfilosofista tarvetta. Pidän kirjan nimestä Hätiköinti. Se on ytimekäs ja kertoo oleellisen. Tällä ei ole kiirettä, koska aihe ei vanhene. En halua hätiköidä.


Todellisuudessa elämisen taito

Teos on keskeinen sikäli, että se oli varhainen yritys rakentaa synteesiä ajattelustani. Sittemmin saman paikan on ottanut Kvalifysiikka, joka on lähtökohdiltaan satiirinen tiedostaa oman fiktiivisen luonteensa. Ensi kertaa kvalifysiikka esiintyi kapteenin avaruusseikkailuissa, Aukean eeppisessä scifi-gonzo-runoelmassa:
Aukea: Kvalifysiikka

Olen määritellyt suhdettani todellisuuteen jo 2001 paikkeilla ja mielestäni vanha määritelmäni on yhä pätevä:

1. Todellisuudessa ei esiinny ristiriitoja, niitä on vain mielessämme.

1.1. Ristiriidat ovat seurausta yrityksestämme alistaa totuus ymmärryksellemme.

1.2.Kun sanon "ymmärrän asian A" ja "ymmärrän asian B", voin olla varma, että asioiden A ja B väliltä löytyy ristiriita.

Kvalifysiikka on humanististen tieteiden omaa tieteenfilosofiaa. Se tutkii inhimillisen perspektiivin vääristävää vaikutusta moneltakin kantilta.

Kvalifysiikka on useimmille pelkkää mystiikkaa, ja mystiikka onkin yksi kvalifysiikan tärkeä edeltäjä.

Kvalifysiikan taustalla on toki myös moderni käsitys evoluutiosta ja kvanttifysiikasta. Inhimillinen ajattelu on kehittynyt palvelemaan meitä tietyssä elämänympäristössä. Sitä yhä rajoittavat tietyt taipumukset, jotka ehkä ovat hyödyksi esimodernissa heimoyhteisössä, mutta jotka modernissa kaipungissa voivat olla vain haitaksi.

Kvalifysiikan näkökulmasta postmodernin ja modernin ero on seuraavanlainen:

Moderni opetti ihmiselle monia uusia taitoja.

Postmoderni edellyttää, että ihminen pois-oppii tietyt taipumukset. Tämä poisoppiminen aiheuttaa valtaisaa vastustusta, mikä on täysin ymmärrettävää.

Esimerkiksi:

Moderni mahdollisti sen, että syntyvistä lapsista yhä useampi jää eloon. (tehokkuus ja turvallisuus)
Postmoderni haluaa, että emme enää synnyttäisi maailmaan uusia lapsia (vaistojen vastustaminen).

Moderni mahdollisti sen, että kykenemme tuhoamaan vihollisemme.
Postmoderni vaatii, että sota on ohi, koska aseemme ovat niin kehittyneitä, että tuhoaisimme koko planeetan.

Moderni mahdollisti sen, että saamme tietoa joka puolelta maailmaa muutamien sekuntien viiveellä.
Postmoderni vaatii meiltä, että lopetamme Youtuben hassujen kissanpentujen katselemisen ja yritämme keskittyä oleelliseen.

Moderni mahdollisti sen, että elintasomme kohosi.
Postmoderni vaatii, että vapaaehtoisesti tingimme elintasostamme.

Tämä määritelmä modernin ja postmodernin suhteestani on minun itse keksimäni, vaikka voin toki olla parasti erehtynyt myös tässä asiassa. Kilpailevia määritelmiä on lukuisia ja on niin vaikea muistaa kaikkia eri suunnista tulleita teoreettisia vaikutteita. Joka tapauksessa on selvää, miksi postmodernia teoriaa kaikissa sen muodoissa niin paljon vastustetaan - ja miksi vastustetaan "tiedostajia" ja heidän moralismiaan.

Ihminen ei halua muuttua. Ennemmin hän tahtoisi tulla voimakkaammin inhimilliseksi ja toteuttaa inhimillisiä halujaan maksimaalisesti.

Moderni mies on supermies, joka lentää töihin rakettireppu selässä. Postmodeni on joutunut tunnustamaan modernismin hybriksen. Hän pyöräilee tai käyttää julkisia. Postmoderni mies on munaton mies. Hän ei saa unelmoida luonnon tai naisten alistamisesta oman tahtonsa alle.

Usein nykyaikaista valistusta vastustetaan vedoten "luonnollisuuteen". On luonnollista, että ihminen syö lihaa. On luonnollista, että ihminen puolustaa omia verisukulaisiaan ennen, sen jälkeen heimoaan, kansakuntaansa - ja vasta aivan viimeiseksi häntä kiinnostavat globaalit ongelmat.

On luonnollista myös että ihminen tarvitsee uskoa varmoihin totuuksiin. Onnellinen on se, joka saa vakuuttua omasta oikeassa olemisestaan. Tämä pätee myös meihin tiedostajiin. Myös meidän on syytä tiedostaa, että moraalinen ylemmyytemme on pätemisen tarvetta ja halua alistaa elämänsä jonkinlaiselle kutsumukselle.

Tämän tiedostettuamme meidän velvollisuutemme on jatkaa pätemistä ekologisilla elämäntavoilla, mutta emme saa päteä ilolla. Pätemisemme täytyy olla itsetietoista ja nöyrää.


Todellisuudessa elämisen vaaroista

Kvalifysiikka eroaa aiemmista tieteenfilosofioista siinä, että se tunnustaa totuuden vaarat. Se yhdistää siis epistemologiaan psykoterapian oivalluksia.

Tiedämme, että ihminen sairastuu masennukseen, jos hänen defenssinsä pettävät. Tämä on yksi syy, miksi tiedostamista, postmodernismia, relatativismia, monikulttuurisuutta ja ylipäänsä sivistystä vastustetaan. Ihminen tarvitsee defenssejään toimiakseen täydellä työteholla ja säilyttääkseen positiivisen elämänasenteensa.

Amerikkalainen oikeisto on hyvä esimerkki tästä. Jokin aikaa sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan ihmiset ovat onnellisempia, jos he osaavat vältellä ikäviä uutisia ja torjua tiedon oman elämäntapansa vaikutuksista maailmanongelmiin. Tämä pätee siis erityisesti republikaaneihin. He ovat onnellisia, jos he uskovat, että Amerikka on maailman hienoin valtio, jossa ei ole mitään korruptiota ja joka maailmalla vain edistää demokratiaa.

Onnettomampia olivat ne, jotka tiedostivat Amerikan tukeneen diktatuureja ja jotka tiedostivat tuloerojen kasvaneen - jotka tiedostivat ilmastonmuutoksen ja niin edespäin. He olivat huolestuneita ja murheellisia. He säälivät niitä jotka näkevät nälkää tai joutuvat lapsesta saakka. He tunsivat voimattomuutta. He olivat myös alttiimpia masentumaan.

Toisin sanoen yksilötasolla ihmiselle välinpitämättömyys ja ignoranssi olivat hyvin tehokkaita keinoja edistää omaa pirtsakkuutta: ja sitä kautta positiivista ajattelua, työtehoa ja menestyä elämässä.

Kun haluamme olla kosketuksissa todellisuuden kanssa, kyse on henkilökohtaisesta uhrauksesta. Me autamme tiedettä, me autamme tulevia sukupolvia - me valitsemme viisaampia päättäjiä, jotka säätävät viisaampia lakeja - mutta samaan aikaan totuus aiheuttaa meissä eräänlaista korroosiota. Kun riisumme defenssimme, me altistumme todellisuuden rankalle ilmakehälle.

Tämä on epistemologia 2.0: "totuudella on hintansa".