Tarantino-väsymys

ELOKUVA-ARVOSTELU: Quentin Tarantino: Django Unchained (2012).

Katsoja voi olla tyytyväinen itseensä, jos tämän elokuvan lopussa tuntee pahoinvointia. Harvalle taitaa käydä niin. Enimmäkseen yleisö nauroi ja hurrasi.

1960-luvulla Stanley Milgram teki kuuluisan sähköiskukokeen. Koehenkilöille annettiin tehtäväksi rankaista sähköiskuilla toista koekaniinia vääristä vastauksista. Sähköiskujen voimakkuutta kasvatettiin kaiken aikaa, ja lopulta uhri aneli kidutuksen lopettamista.

Silti vain aniharvat kieltäytyivät kokeen jatkamisesta. Useimmat eivät joko uskaltaneet vastustaa testiä valvonutta lääkäriä - tai sitten heitä ei liikaa vaivannut kärsimyksen aiheuttaminen muille ihmisille.

Tutkimusta on tulkittu siten, että valtaosan ihmisistä voi hyvinkin määrätä vartioimaan vaikkapa keskitysleiriä. Kovan paikan tullen heiltä siis puuttuu rohkeutta, selkärankaa ja/tai myötätuntoa. He toimivat massan mukana, tekevät niin kuin heille käsketään... ja ovat tarvittaessa sydämettömiä.

Kyse on tietyllä tapaa täysin tarpeettomasta nollatutkimuksesta, koska historian valossa me jo tiedämme, että näinhän me ihmiset tosiaan käyttäydymme. Olemme varsin kykeneviä kiduttamiseen ja murhaamiseen, aikakaudesta, rodusta ja kansalaisuudesta riippumatta.

Django Unchained on uudenlainen Milgramin koe. Se osoittaa käytännössä, kuinka kolmen tunnin kuluessa melkein kuka tahansa voidaan aivopestä ajattelemaan, etteivät pahat ihmiset - tai edes heidän perheenjäsenensä - ansaitse lainmukaista tuomiota. Viholliset ja heidän liittolaisensa voi teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.

Ja teloituksen aikana yleisö hurraa.

Jos rehellisiä ollaan niin tuskin mikään toinen elokuva on saanut minua voimaan näin pahoin.

Sikäli kuin olet nähnyt elokuvan Django Unchained, tiedät kuinka elokuva päättyy. Loppuratkaisua on monessa arvostelussa kutsuttu onnelliseksi ja jopa riemukkaaksi. Paha saa palkkansa.

Elokuva lopussa päähenkilö teloittaa aseettoman naisen. Sen jälkeen hän ampuu aseetonta ja puolustuskyvytöntä vanhusta molempiin polviin ja jättää tämän kuolemaan. Vanhus rukoilee Jeesuksen nimeen, että Django saisi ansionsa mukaan.

Tämä on hauskaa, koska hetkeä aikaisemmin Django myös on ampunut ilkeää ja aseistettua roistoa munille. On hulvatonta, että roistoa ammutaan munille. Se saa yleisön niin hyvälle tuulelle, että he tuskin huomaavat ketkä seuraavaksi tapetaan ja millä tyylillä.

Sähköiskujen voimakkuutta korotetaan asteittain, kunnes koehenkilön oma tahto ja moraalinen taju sumentuvat. Hänet lietsotaan koston mielialaan ja työnnetään yli tietyn rajan, jota hän ei uskaltaisi rikkoa normaaleissa olosuhteissa.

Käsittelyn jälkeen yksilö ei edes huomaa sanoa ei. Hän ei uskalla myöntää itselleen, että tässä on jotain väärää, koska henkisesti hän on ehtinyt lähentyä päähenkilöön ja solmia liittolaisuuksia. Hän ihastunut, samaistunut ja valinnut puolensa. Hän on imeytynyt mukaan kertomuksen päihdyttävään rytmiin.

Katsojasta on tullut Django Unchanged-nimisen sissiarmeijan jäsen ja idolinsa Djangon seuraaja - siis eräänlainen orja ja palvelija. Hän on myös suuren gurunsa Tarantino lumoissa ja on kadottanut kykynsä itsenäiseen ajatteluun. Hän ei osaa kyseenalaistaa julmuuksia, joihin hänen joukkonsa syyllistyvät.

Miltei kolme tuntia kestävän session jälkeen katsoja ei ole puolueeton, eikä enää näe asioita laajemmasta perspektiivistä. Kaikki tapahtuu asteittain, eikä havahtumiselle jää aikaa.

Elokuvassa aseeton nainen ammutaan kylmäverisesti, koska hän on pahan miehen sisar. Verisiteensä kautta hän ansaitsee kuolla.

Vihollinen ei ole ihminen. Häntä ei tarvitse sääliä. Hän ei myöskään ansaitse minkäänlaista oikeudenkäyntiä.


Oma tulkinta vastaan suuren yleisön tulkinta

Mielestäni Tarantino ylitti tietyn säädyllisyyden rajan. Olisin ehkä ajatellut, että ratkaisu on kerrassaan nerokas, jos olisin katsellut tätä elokuvaa yksin.

Olisin halunnut ajatella, että valinta on harkittu.

Yksin katsellessani viimeiset ajatukseni olisivat olleet: Miten upeasti Tarantinolla olikaan uskallusta riistää päähenkilöltään kaikki arvovalta ja uskottavuus! Elokuva tahtoo osoittaa, kuinka väkivalta turmelee lopulta parhaatkin meistä, kuinka sankarista ei veritekojensa jälkeen löydy sankaruutta. Hän on vajonnut samalle tasolle vihollistensa kanssa.

En voinut ajatella näin, koska yleisö hurrasi veriteoille. Heidän silmissään sankarin uskottavuus oli tallella loppuun asti - ja arvostelujen lukeminen on vakuuttanut minut siitä, että 90% katsojista todellakin kokee asian juuri näin. Lopussa Django jopa tanssi ja kumarsi ratsunsa selässä, kuin tiedostaen, että hänelle hurrataan. Sekin tuntui mietityltä... mutta miksi kaikilla muilla oli niin hauskaa? He eivät edes myönnä moraalisen ristiriidan olemassaoloa?

Leffayleisön kollektiivinen tahto on päättänyt, että teloitus oli oikeutettu ja ettei sankarillisuuteen tullut minkäänlaista tahraa.

Elokuvaa rakastetaan, koska se ei ollut tottelevaisuuskoe.

Se oli viihdettä.

Tarkoitus on vain aivopestä katsojat hyvälle tuulelle. Tarantino tarjoaa ihmisille sitä mitä he haluavat: väkivaltaa ja kostoa, roppakaupalla verta ja suoraviivaista toimintaa.

Tarantino ei antanut sankarinsa ampua aseetonta naista siksi, että se olisi väärin ja herättäisi katsojissa ristiriitoja. Nainen ja vanhus ammuttiin, koska tappaminen on aina hyvää viihdettä, riippumatta kohteesta.

Mitään syvällisempää pointtia ei ole.

Olen lukenut läpi nyt useita kymmeniä arvosteluja ja nettikommentteja, eikä kukaan näytä ajattelevat, että Django olisi tehnyt mitään moraalisesti epäilyttävää. Katsojat yksinkertaisesti nauttivat hulvattomasta verilöylystä 1800-luvun etelävaltioissa. Elokuvaa on luonnehdittu koomiseksi. Se sisältää mainiota huumoria, kuten selkään ampumista ja tähtäämistä munille.

Kaiken tämän kirjoittelun taustalla vaikuttaa minun oma naivii haluni nähdä Tarantinossa ihmisyyttä. Jostain syystä tahdon puolustaa hänen taiteellista nerouttaan ja torjua ajatukset siitä, että hän olisi pesunkestävä psykopaatti.

Kuitenkin samaan aikaan minun on entistäkin vaikeampi uskoa, ettei Quentin Tarantino todellakin olisi psykopaatti - ja tarkoitan nyt lääketieteellisessä merkityksessä: ettei hän osaa tuntea minkäänlaista sääliä tai samaistua toisten ihmisten aikuisiin tunteisiin.

Yhdessäkään Tarantinon elokuvassa ei osoiteta armoa, ei kenellekään. Tyhmät ja rumat kuolevat ensin, sitten vasta ovelammat pahikset. Hyvät ovat yhtä itsekkäitä, mutta kauniimpia ja murhaavampia.

Kaikki roolihahmot ovat itsekkyyden ja koston motivoimia. Mies saattaa rakastaa naista ja nainen miestä, mutta sekin johtuu elokuvataiteen edellyttämästä elementistä.

Tarantino ei ole koskaan kuvannut romanttista kohtausta. Himoa ja viettelyä ehkä, mutta ei ystävyyttä, huolenpitoa ja romantiikkaa.

Ja kun sanon, että kaikissa Tarantinon elokuvissa ongelmat ratkaistaan väkivallalla ja kaikkien henkilöiden motiivit ovat itsekkäitä, tarkoitan niitä kaikkia. Jopa Jackie Brownin lopussa pehmeäksi oletettu sankari turvautuu väkivaltaan. Ovelasti hän naamioi murhan itsepuolustukseksi.

Kyse on rahasta, himosta ja ehkä rakkaudestakin... mutta rakkaus on vain peittämässä sitä, että kyse on rahasta... ja tietenkin myös alkukantaisesta selviytymisen vaistosta.

Quentin Tarantino osaa kirjoittaa ja ohjata psykopaattisia pahiksia uskottavasti, koska hän itse on psykopaatti. Se on kaikkein yksinkertaisin selitys. Elokuvien maailmassa hän saa turvallisesti toteuttaa itseään, kiduttaa ja tappaa. Puhuuko mikään tätä oletusta vastaan?

Alan epäillä, ettei Tarantino tule ohjaamaan inhimillistä elokuvaa. Hän ei yksinkertaisesti osaa. Myös Pulp Fiction on jälkikäteen mietittynä tulvillaan sadismia. Se on kertomus maailmasta, jossa kaikki kantavat asetta ja tappavat työkseen.

Kun Bruce Willisin esittämä nyrkkeilijä matkustaa taksilla, kuljettaja kyselee miltä tuntuu tappaa. Jollakin sairaalla tavalla kuolema kiehtoo kuljettajaa, osallistuminen murhaan. Ehkä hän lukee vapaa-ajallaan dekkareita, kuten niin monet meistä.

Tappamisessa on jotain lumoavaa. Sitä voisi kokeilla, jos vain ei olisi pelkoa kiinnijäämisestä. Ensin voisi harjoitella eläimillä, hankkia aseen ja liittyä metsästysseuraan. Muistan kuinka armeijassakin alikessu sanoi, että tarkkuus paranee, jos kuvittelee maalitaulun esittävän pahaa-aavistamatonta ryssää.

Hänen olisi pitänyt sanoa ryssän nivusia. Se olisi ehkä parantanut koko komppanian tuloksia.

Kysyttäessä elokuvaväkivallan ja kouluampumisten suhdetta, Tarantino toteaa tylysti olevansa nero ja että taide on kaiken kritiikin yläpuolella. Newton School Shooting

Yhdestäkään hänen elokuvastaan ei tarvitse etsimällä etsiä psykopaattia. Heitä on useampia. Kylmähermoiset sekopäät ovat Tarantinon tavaramerkki:

Reservoir Dogs: yksi ryöstäjistä (Michael Madsen) viiltää panttivangilta korvan lähinnä huvittaakseen itseään. Kaikki muutkin ovat kovaksikeitettyjä rikollisia, mutta sentään suhteellisen inhimillisiä.

Pulp Fiction: kaupanpitäjä on sodomiitti, joka vangitsee seksiorjia kellariinsa. Bruce Willis tappaa omien sanojensa mukaan toisen nyrkkeilijän vain vanhingossa ja Samuel L. Jacksonin esittämä tappaja tekee päätöksen luopua ammatistaan. Tarantinon elokuvissa ei vastaavaa moraalista herätystä ja hellämielisyyttä enää nähdä. Pulp Fictionin tag-line on "Tarinoita väkivallasta", mutta se tuntuu jälkikäteen huvittavalta.

Jackie Brown: Samuel L. Jackson on huumekauppias, joka tappaa järjestelmällisesti ja laskelmoidusti. Lopussa hänet tapetaan yhtä laskelmoidusti. Jengiä kuolee, mutta kaiken kaikkiaan tämä on Tarantinon elokuvista lämpimin ja sympaattisin.

Kill Bill: 1.) Bill ensinnäkin tappaa kaikki ihmiset häätilaisuudessa. 2.) Sairaalan vahtimestari vuokraa koomapotilaita kiimaisten miesten panopuuksi, 3.) O-Ren Ishii näkee vanhempiensa murhan ja muuttuu lopulta aivan yhtä psykopaattiseksi murhaajaksi. 4.) Hänellä on apurinaan tyttö, joka on täysi psykopaatti. 5.) Billin veli (Michael Madsen) hautaa päähenkilön elävältä. 6) Hänet murhaa toinen yksisilmäinen psykopaatti ilman selkeää motiivia, käyttäen myrkkykäärmettä. 7.) Billin oppi-isä on sutenööri-psykopaatti, joka viiltelee naistensa kasvoja.

(Voi olla, että unohdin jonkun Kill Billin psykopaateista, koska heitä on niin paljon. Voi myös ajatella, että Uma Thurmanin esittämä päähenkilö on aivan yhtä lailla psykopaatti, koska hän on aikaisemmin osallistunut samoihin rikoksiin, eikä armahda ketään.)

Death Proof: No ainakin Kurt Russell, jos ei muita. Hänessä onkin psykopaattia ihan kyllikseen. Elokuvan pahiksen motivaatiot jäävät aika lailla pimentoon. Tämän elokuvan jälkeen Tarantino lakkaa kokonaan perustemasta pahistensa pahuutta. He vain ovat julmia ja sillä siistä.

Inglorious Bastard: Käytännössä kaikki merkittävät henkilöhahmot nauttivat väkivallan tuottamisesta, eivätkä liiemmin tunne armoa. Muutamat ovat tietenkin sadismissa omaa luokkaansa. Oman elokuvateatterinsa polttava nainen on ainoa, jonka vihan taustoja perustellaan.

Django Unchained: Elokuva koostuu etupäässä täysin yksiulotteisesti kuvatuista pahoista miehistä, jotka esitellään lyhyesti ja sitten he kuolevat. Kenelläkään ei ole mitään moraalikoodia, vaikka muutamissa kohtauksissa ikään kuin paheksuttaisiin orjuutta. Koko orjuuden teema on lähinnä valittu siksi, että se oikeuttaisi erittäin julman väkivallan ja vaikeuttaisi järkevän kritiikin esittämistä.

Psykologisesti tai historiallisesti ajateltuna Django Unchained on totaalisen epäuskottava. Se on vain aivoton kostofantasia, joka on toteutettu taitavasti. Lisäksi dialogi on nokkelaa ja näyttelijät tekevät loistavaa työtä.

Tulee mieleen, että Tarantinossa ja Göebbelsissä on jotain yhteistä. Älyllisesti ja moraalisesti kestämätön mytologia on tehty vetovoimaiseksi karisman, ison rahan ja teknisen taituruuden avulla. Tarantinon kaksi viimeisintä elokuvaa ovat väkivaltaa ihannoivan ideologian uljasta propagandaa.

Tarantino saa valtaisat kansanjoukot mylvimään ihastuksesta tarjoamalla heille leipää ja sirkushuveja. Hän vetoaa amerikkalaisissa juuri niihin tuntoihin, jotka on helppo mieltää positiivisesti: kaksi voitettua sotaa ja niiden sotien kammottavat viholliset.

Vielä muutama vuosi sitten olin mitä suurin QT'n ihailija, mutta nyt minua lähinnä puistattaa. En saa pyyhittyä päästäni sitä hetkeä, kun yleisö nauroi ja hurrasi.

Vihollisten kanssa vehkeilleet siviilit oli asetettu riviin ja heidät oli teloitettu. Samalla hetkellä kuoli kunnioitukseni Tarantinoa kohtaan.