Elämään valmis

Älykkyyden toissijaisuudesta 4/4 A: Eräänlaista varmuutta

Tämä teksti on jatkoa joulukuussa julkaistulle kolmelle kirjoitukselle.


En ole valmistunut maisteriksi, enkä ole lujasti kiinni työelämässä, mutta tunnen olevani valmis elämään aivan eri tavalla kuin ennen.

Olen valmis parisuhteeseen. Olen valmis tekemään työtä pitkäjänteisesti ja ottamaan jopa hieman vastuuta asioiden valmistumisesta. Olen valmis tekemään kompromisseja. Olen valmis keskustelemaan. Olen valmis nousemaan lavalle ja tarttumaan mikrofoniin.

Olen valmis kestämään kipua, surua ja epäonnistumisia. Olen valmis kokeilemaan onneani ja tarvittaessa myös valmis kokemaan onnea.

Koko aihe on paljon minun yksityiselämääni laajempi. Usein minusta tuntuu kuin ajassamme kohtaisi niin vähän valmista. Kaikki on jotenkin kiiressä tehtyä ja puolinaista. Kengätkin hajoavat ennen kuin ne ehtivät muotoutua jalkaan sopiviksi.

Koko yhteiskunta tuntuu jotenkin vähemmän valmiilta. Kansainväliset lait ovat täynnä porsaanreikiä ja elämäntapamme on kaikkea muuta kuin valmis vastaamaan todellisuuden vaatimuksiin.

Demiurgit nostavat kätensä pystyyn. Luominen ei lähesty täydellisyyttä, vaan punos pikemminkin purkautuu joka suunnasta. Maailma hajoaa käsiin.

Kesämökki on ihan eri asia. Se on ollut valmis jo kohta 80 vuotta. Siellä on helpompi hengittää.

Kirjakin on valmis - yksi monista. Julkaisun jälkeen tuntuu, että korvien väliin tulee uutta tilaa. Vähän kuin veisi ison laatikollisen rojua roskalavalle. Siihen on takertunut vuosia, oikein tietämättä miten suhtautua.

En halua kaunistella asiaa. Joskus kirjoittaminen merkitsee minulle vain ullakon raivaamista. Vien rojut pihalla, parempaan valoon. Katselen niitä ja mietin, tarvitsenko tällaista ajatusta. Tarvitsenko tuota? Tästä voin luopua. Kirjoitan sen ulos.

Kirjoitusten julkaiseminen on merkki siitä, etten halua enää pitää ideaa itselläni ja työstää sitä paremmaksi. Haluan päästää irti.

Herkemmin luovun huonoista ajatuksista kuin hyvistä. Haluan pitää parhaat ideani itselläni, siltä varalta, että jonakin päivänä osaisin esittää ne sellaisessa muodossa, jonka ne ansaitsevat.

Haluan että niiden julkaisemiseen liittyy juhlallisuutta.

Kaikki ne ihmiset, jotka tuntevat minut tämän blogin kautta, tuntevat minut ikään kuin kirpputorin pitäjänä. Olen se tyyppi, jonka pöydältä löytyy sekalaisia matkamuistoja oudoista paikoista. Krääsä ei ole minkään arvosta, mutta esineisiin liittyy tarina.


Jumalan hiljaisuus ja Titaanien viha

Julkaisen jotain juhlallisempaa, kun aika on kypsä. En tiedä pidätteleekö minua enemmän pelko siitä, että en itse ole valmis tyylilliseen ponnistukseen - vaiko aavistus, että kirjoitan tyhjään avaruuteen? Olisi kammottavaa laatia omasta mielestään paras teksti - antaa kaikkensa - ja huomata, ettei aihe kiinnosta ketään. Kirja on valmis, eikä sitä halua julkaista kukaan.

Siksi on helpompaa julkaista nettiin, tehdä kiireellä, käsitellä niitä näitä, ikään kuin yrittää vähemmän... jotta ei huomaisi tehneensä kaikkea turhaan.

Kustantamot kykenevät täydelliseen hiljaisuuteen. Niiden mahdissa on jotain myyttistä. Vain Ingmar Bergman voisi kuvailla sitä kokemusta, kun huutaa keuhkojensa koko voimalla, mutta Taivas ei vastaa.

Kustannusmaailma on nykyajan vastine Olympuksen tai Valhallan väijyvästä mahdista. Vuori kohoaa jyrkkänä ja sen huippu katoaa pilviin. Kiipeät, mutta et löydä tukevaa jalansijaa. Huudat ja kuulet vain oman äänesi kaiun. Teet kaikkesi antaaksesi merkin siitä, että olet olemassa, että odotat - mutta kukaan ei anna pienintäkään vastausta. Alat jo epäillä, asuuko siellä kukaan... ovatko jumalat pelkkää tarua?!

Kymmenet kirjelmät, joissa kaikissa lukee sama "olemme tutustuneet käsikirjoitukseesi, mutta se ei valitettavasti sovi kustannusohjelmaamme."

Joskus ei tule sitäkään. Ei kirjettä, ei sähköpostia, ei mitään. Se on kylmää ja passiivista vihaa. Kuin oma puoliso olisi puoli vuotta puhumatta. Heidänhän juuri piti ymmärtää minua, tunnistaa nerouteni ja kohottaa minut jalustalle, niin että kaikki näkevät.

Niin luottamuksellinen suhde: olen paljastanut itsestäni kaiken, ja vastaukseksi saan vain hiljaista aggressiota. Jos siinä tilassa kustannuspäällikkö tulisi vastaan kadulla, niin varmaan löisin. Hutkauttaisin ihan vain nähdäkseni, pääseekö siitä jokin ääni. Onko olento todellinen vai pelkkä mielikuvitukseni tuotetta?


Unelmat normaalista elämästä

Olen itse valinnut maailman köyhimmän ammatin. Olisin voinut keskittää voimani johonkin muuhun kuin filosofiaan ja runouteen. Olisinko voinut? En ole varma, mutta ainakin minulla nyt eniten työkokemusta juuri taiteellisesta tuskastelusta. Tiedän paljonkin kirjailijan elämästä: varsinkin selkäkivuista ja vähävaraisuudesta.

Jos kroonista selkäsärkyä ei huomioida, olen yllättävänkin terve. En ole kärsinyt masennuksesta tai itsetunnon romahtamisesta, vaikka tilaisuuksia luovuttamiseen on ollut lukuisia.

Voisi olla parempi, jos tahtoni olisi vähemmän voimakas. Olen jotenkin jaksanut kirjoittaa kaiken hiljaisuuden lävitse, mikä on saattanut selkäni ja talouteni huonoon jamaan.

Olen kuitenkin voinut kirjoittaa. Olen etuoikeutettu, koska pysyn hengissä ilman leipätyötä. Saan kirjoittaa 4-10 tuntia joka päivä. Ja jos en kirjoittaisi - jos siis tekisin vähemmän "kutsumuksellista työtä" - vuosituloni pomppaisivat heti moninkertaisiksi. Kaikki työ mikä luokitellaan ei-kutsumukselliseksi, tuottaisi vähintään tonnin kuussa.

En unelmoi normaalista elämästä. Jätän sen normaaleille ihmisille. Ymmärrän, että sekin on nykyään vaikeaa. Täytyisi voittaa lukuisat henkiset ja sosiaaliset esteet tunteakseen itsensä terveeksi, ollakseen täysioppinut yhteiskunnan jäsen.

Joka tapauksessa täytyisi olla koulutusta, arvovaltaisia tuttavia ja yksilöllinen tyyli. Pitäisi kestää elämää kaupungissa, työuupumusta. Pitäisi jaksaa kierrättää, suosia luomua, huolehtia terveydestään ja muutenkin "ylläpitää tietoisuuttaan".

Aika harvat pysyvät siinä kelkassa, jota kutsutaan tavallisten unelmien täyttymykseksi: vakituinen työ, asuntolaina, toimiva parisuhde. Tilastollisesti varmaan alle 10% onnistuvat edes tavallisuudessa. Loput 90% keskeyttävät opintonsa, kohtaavat työttömyyskausia, eroavat pitkästä liitosta, kärsivät lapsettomuudesta, sairastuvat syöpään tai kokevat jonkinlaisen vakavamman haaksirikon matkalla unelmaan.

Minun unelmani oli se, että saisin kirjoittaa - ja se on toteutunut, vaikka maksankin siitä kalliisti rahassa, sitkuttelemalla noin 5.000 euron vuosiansioilla jo viidettä vuotta. Se ei näy mielenterveydessä, mutta vaatetuksessa kylläkin. Kirpputorin puvut eivät ole valinta, kuten teininä. Voisin perustella habitustani sillä, että olen boheemi taiteilija, mutta en perustele. Olen vähävarainen.

Kun rahaa ei ole liikaa, täytyy olla monessa asiassa ovela. Tietoisuus rahasta on myös yksi osa yhteiskunnallisten lainalaisuuksien tiedostamista. Ainakin tiedostan nykyään sen, ettei raha tule työn tekemisestä, vaan sopimuksista. Jos sinulla on hyvä työsopimus, voit vältellä työtä, maata kotona sairaana tai mitä tahansa ja palkka rullaa. Vastaavasti voit haravoida pihaa koko päivän tienaamatta penniäkään. Konsultit ja vastaavat korkeapalkkaiset virat perustuvat siihen, että on pokkaa laatia edullisia sopimuksia sellaista työpanosta vastaan, joka on hyvin hypoteettinen.

Muistelen filosofi David Humea, joka elämänkerrassaan kertoo jo varhain päättäneensä elää niukasti, jotta aikaa jäisi kirjoittamiselle. Sen jälkeen hän mainitsee onneksi saaneensa valtiollisen suojatyöpaikan ja virkamiehen säännölliset tulot.


Mentaalinen hygienia

Fyysinen terveys on sidoksissa mielenterveyteen. On helppo tuntea itsensä työkykyiseksi, jos on sellaisia haasteita, joihin haluaa tarttua.

Itseluottamus ei onneksi ole sidoksissa ansiotuloihin, vaikka odotus ehkä yhä on, että mies kuuluu tienata enemmän kuin puolisonsa.

Kirjallinen itseluottamukseni ei perustu niinkään siihen, että olisin saavuttanut jotain suurta. Päin vastoin olen tehnyt sellaisia itsetutkiskeluja ja pääkoppani uudelleenvirityksiä, että pystyisin uskomaan itseeni, täysin riippumatta olosuhteista ja sosiaalisesta asemasta.

Itseluottamuksen mekanismit on mahdollista hakkeroida, ainakin tiettyyn rajaan asti. Voi olla köyhä ja silti uskoa itseensä.

Voi saada sata hylkäyskirjettä ja silti jatkaa kirjoittamista.

Kyse ei ole vuosikausiin ollut siitä, että itseluotamukseni indeksi olisi sidottu kirjalliseen tai taloudelliseen menestykseen. Syy on siinä, että tiedän täysin, ilman mitään epäilyksiä, että minun täytyy saada tietyt teokset valmiiksi. Ne ovat liian tärkeitä, jotta voisin jättää homman puolitiehen tai sotkea asian sallimalla mielenterveyteni horjua.

Minun on kehitettävä kirjalliset kykyni vastaamaan sitä laatuvaatimusta, jonka aihe edellyttää. Olen alusta saakka ollut melko varma siitä, että suomalaiset kustantamot eivät mielly tyyliini tai aiheisiini. Tahdon käsitellä kysymyksiä, jotka sijaitsevat tieteenalojen välisellä rajavyöhykkeellä. Se vyöhyke on paljon laajempi kuin tieteet itse.

Relativismi on vain yksi työkalu. Se on toivon mukaan sopivaa flirttailua pahuuden kanssa, jotta joku haluaisi julkaista esseitäni. Kirjoitan sadoista aiheista puhuakseni siitä yhdestä, josta ei voi puhua: minäharhasta, minuutemme moninkertaisesta illuusiosta.

Kun kirjoitan, kirjoitan itseäni pois. Puhdistan päätäni individualismin harhasta. Kirjoitan kunnes saavutan autenttisimman itseni - ja lopulta olen pelkkää triviaalia yleisyyttä, kuka tahansa, ihminen vailla mitään persoonallisuutta, oleminen ilman tunnistettavia piirteitä.

Olen jo lukioikäisestä saakka ajatellut, että länsimaisen nykyihmisen tragedia on oma olemisensa ankkuroiminen yksilöllisyyteen. Kun yksilö kieltää omaperäisen itsensä, hän voi saavuttaa täydellisen itseluottamuksen, olemalla ei-kukaan, geneerinen tyyppi, jolla ei ole kasvoja menetettävänä.

Muistan kuinka 80-luvun Robin Hood tv-sarjassa Robin Hood kuoli. Sarja jatkui, koska tilalle tuli uusi Robin Hood. Kyse ei ollut yksilöstä vaan kutsumuksesta. Ihminen oli korvattavissa, kunhan rooli oli sama. Robin Hood kuoli ja nousi kuolleista.

Muistan kuinka se herätti minussa ensimmäisen hengellisen oivalluksen. Ajattelin, että olisi tyhmää säilöä ihmisiä Taivaaseen, koska he olivat pohjimmiltaan vain kokoelma perittyjä ja opittuja ominaisuuksia, sekä päälimmäisenä heille osoitettu rooli.

Yksilöllisyyttäni ei tarvinnut arkistoida jumalalliseen, ikuiseen arkistoon, koska ihmisyyteni ja kaikki siihen liittyvät tunteet jälleensyntyivät kaiken aikaa, kaikissa muissa ihmisillä. Minäkokemukseni oli maailman triviaalein asia.

Samalla tavoin suhtaudun kirjalliseen työhön. Olen vain kuka tahansa, joka kirjoittaa. Kirjoittaminen antaa minulle varmuuden, ei se henkilö joka on tekstien takana. Kirjoitan koska minun työni on kirjoittaa. Palkkani saan mentaalihygienian muodossa. Vapaudun ajatuksista, joita en tarvitse.

Kun kirjoitan hyvin, unohdan itseni.