Kustannusliike Monrepoo

Kustannusliike Monrepoo on häikäilemättömän laskelmoivasti luotu yrityskonsepti, jolla on taiteellinen, eettinen ja isänmaallinen missio. (Varsinaisestihan se ei tietysti ole mikään yritys, vaan enemmänkin yhdistys tai osuuskuntaliike.)

Jotta runoutta ja sarjakuvia julkaiseva uusi kustantamo pääsisi alkuun, se varastaa itselleen jo olemassaolevan brändin - jota kukaan muu ei ole vielä tajunnut hyödyntää: laulujen puiston kadotetusta Karjalasta.

Monrepoo edustaa kadonnutta aikaa kaikkine sen lukuisine arvoineen: karjalalaisuus, savolaisuus, kymiläisyys sekä Viipurin arkkitehtuuri, kansallisromanttinen maalaismaisema ja vanhojen suomifilmien viattomuus. Toimiakseen uskottavasti tällainen kustantamo ei voi fyysisesti sijaita Helsingissä vaan Kehä III:n ulkopuolella, vaan mahdollisimman lähellä kadotettua Karjalaa.

Henkisesti ja sosiaalisesti Monrepos ry. sijaitsee jo Imatralla, Lappeenrannassa ja Kotkassa, mutta varsinaista pääkonttoria ei vielä ole rakennettu. On vasta 17 miljoonan euron tontti Saimaan rannalla. Rakennuslupaa odotellaan.

Monrepoo rakentaa kaarisiltoja ja aasinsiltoja ennakkoluulojen ylitse, kirjoittajilta lukijoille. Sisällöllä ja tyylillä se tahtoo viekkaasti vedota suomalaisten nostalgisiin tunteisiin ja tehdä kirjoistaan niin vastustamattomia, että niihin on pakko tarttua.

Vaikka pelaan tällä tavoin avoimin kortein, kyseessä ei ole pelkkä gonzoläppä. Kustannusliikkeen takana on todellinen kutsumus ja tarve puuttua olemassaolevaan ongelmaan. Mission taustamotiivit ovat lyhyesti esitettynä seuraavanlaisia:


1. Mukavan runouden puolesta

Monrepoo'n eräs lentävä tunnuslause kuuluu "Mukavan runouden puolesta". Olen lukuisia kertoja havainnut todeksi sen yleisen ennakkoluulon, että suuret kustantamot julkaisevat runoutta etupäässä imagosyistä. Perinteet velvoittavat, vaikka oikeasti ei yhtään kiinnostaisi. Runous ei tuota rahaa, eikä sitä julkaista myöskään siksi, että se kustannustalon sisällä herättäisi suuria intohimoja.

Niinpä isosti julkaistu runous usein onkin sellaista, että siitä on vaikea innostua; korkealuokkaisesti hengetöntä sanataituruutta. Se ei herätä ajatuksia, eikä siihen voi samaistua. Sitä kuuluu vain ihastella ja ihmetellä. Kirja on olemassa voittaakseen tunnustuksia, ei tullakseen luetuksi. Ruohonjuuritasolta se ei tarjoa kosketuspintaa.

Suurten kustantamojen pääsääntöinen motiivi on kalastella pienten erityispiirien huomiota ja mielistellä kriitikkoja. Päälle tuhannen kirjan myyntilukuihin ei uskota, joten julkaisupäätöstä eivät ohjaa tavalliset kirjastossa asioivat kansalaiset. Toki joiltakin runoilijoilta peräti ostetaan kirjoja, mutta vastaavasti heitä ei palkita. Ilpo Tiihonen on tässä suhteessa harvinainen poikkeus.

Kriitikoiden ehdoilla julkaistu runous on tehokkaasti ajan hermoilla, eli se on hankalasti lähestyttävää, abstraktia ja tyylikeinoilla kikkailevaa. Sen yhteydessä ei viljellä adjektiiveja "sympaattinen", "kiva", "lämmin" tai "rattoisa" - siis yhdellä sanalla ilmaistuna mikä puuttuu on mukavuus.

Ihmisten ennakkoluuloille on syynsä. Runokirjaan ei kannata tarttua, koska hyvällä todennäköisyydellä se ei avaudu, puhuttele, eikä kosketa. Tämä ei johdu siitä, ettei runous lajina voisi puhutella ketä hyvänsä - se johtuu pikemminkin siitä, ettei kivaa runoutta maassamme uskalleta julkaista.

Eletään siinä luulossa, että kaikki kiva olisi vain ihan kivaa. Ei se mene niin. Kiva voi olla myös merkki laadusta ja luettavuudesta. Kiva voi olla oivaltavaa ja mukavaa.


2. Helsinki jyrää pienet kaupungit

Julkaisutoiminta on keskittynyt suuriin kaupunkeihin. Kirjailijan on helpompi lyödä läpi siellä missä kustantamot sijaitsevat. Kirjallisissa tapahtumissa ja tuoppien äärellä aloittelevat kirjailijat tapaavat helpommin toisia kirjailijoita, kustannustoimittajia ja kriitikoita. On huomattavasti helpompi saada käsikirjoitukselleen myöntävä päätös, jos naama on tuttu - ja vastaavasti on vaikeampi kirjoittaa ikävää palautetta jos tyyppi on oma facebook-kaveri. Niin se vain menee.

Pienten kaupunkien lahjakkaat nuoret jäävät helposti yksin, eivätkä voi edistää taitojaan tai haalia suhteita. Heidän on käytännössä pakko muuttaa suureen kaupunkiin ja ujuttauduttava kirjoittaviin piireihin saadakseen palautetta ja oppiakseen sadat välttämättömät niksit.

Asetelmasta seuraa myös, että julkaistu kirjallisuus heijastelee useammin kaupunkilaisten ja ylemmän keskiluokan tuntoja. Korkeasti koulutettu kustannuspäällikkö tekee lopulta kaikki päätökset ja hän samaistuu helpommin kertojaan, joka osaa puhutella urbaania, menestyvää maisteria.

Ja huomattakoon nyt, että esimerkiksi Lappeenranta tai Joensuu eivät ole isoja kaupunkeja. Niissä saattaa nuoren ura edistyä, jos tahtoo hevimuusikoksi tai jääkiekkoilijaksi, mutta kirjojen julkaisupäätökset tapahtuvat jossain ihan muualla. Itä-Suomessa ei ole vuosikymmeniin ollut kustantamoa tai kirjallisia piirejä. Sama tietenkin pätee Kainuuseen ja Lappiin. Vain Oulu ja Jyväskylä kykenevät elättämään jonkinlaista skeneä.

Loppujen lopuksi aika harvat kirjat sijoittuvat uskottavasti sinne jonnekin Vittulanjänkälle, jossa kuitenkin puolet suomalaisista asuu. Kustannusliike Monrepoo haluaa tuoda esiin periferian kykyjä ja parhaansa mukaan korjata vallitsevaa vinoumaa. Kustantamon ensimmäisen vuoden kirjailijat tulevatkin Torniosta, Kokkolasta ja Kotkasta.


3. Viipurin jättämä tyhjiö

Vielä 20- ja 30-luvuilla itä oli hyvin edustettuna kulttuurikartalla. Viipuri oli maamme toiseksi suurin kaupunki ja esimerkiksi Olavi Paavolaisella ja Tulenkantajilla oli voimakkaat yhteydet Karjalan kannakselle. Harva nykynuori edes tietää, että Viipuri oli aikanaan isompi kaupunki kuin Tampere. Se jätti valtavan kulttuurisen tyhjiön.

Viipurin mukana hävisi suuri osa idän kulttuurisesta itsetunnosta. Jäljelle jääneet kaupungit keskittyivät kukin mihinkin siivuun taiteen kakusta. Musiikki osoittautui elinvoimaisimmaksi: Savonlinnassa on oopperajuhlat, Joensuussa Ilosaarirock, Lappeenrannassa hevibändejä. Muutamat kaupunginteatterit ovat myös pärjänneet hyvin. Monien alojen kulttuuri kuitenkin näivettyi pahasti. Noin 50 tuhannen asukkaan kaupungeilla ei ole keinoja pärjätä kovin usealle alueella yhtä aikaa.

Kirjallisuuden suhteen tilanne on pitkään ollut melkoisen katastrofaalinen. Esimerkiksi kirjailijaliiton rekisteristä näkee, että Itä-Suomessa asuu suhteellisen vähän kirjailijoita. Myös kirjallisia tapahtumia on olematon määrä, tuskin lainkaan. Lappeenrannassakin voisi olla jonkinlaiset kirjamessut. Ei vain ole järjestäjiä eikä vetonauloja. Laila Hirvisaari ei yksinään ihan riitä. Kun mietin niin Pohjois-Karjalastakaan en keksi kuin Heikki Turusen.

Vaikka usein väitetään, että kirjoittaminen on yksinäistä hommaa, se ei tarkoita että kirjailijaksi tultaisiin ilman kenenkään apua. Kirjailijat usein elävät kirjallisesti aktiivisissa piireissä: he kannustavat toisiaan, lukevat toistensa tekstejä, muokkaavat niitä - ja ylipäänsä tarjoavat toisilleen sivistynyttä seuraa, jossa ei kuitenkaan tarvitse yrittää päteä tai leikkiä olevansa kenenkään yläpuolella.

Kirjallisten tovereiden tekemistä virheistä parhaimmillaan oppii jotakin - ja kirjailijaksi tuleminen on hyvin pitkälti sitä, että päihittää oman luonteensa ongelmat. Moni osaa kirjoittaa hyvin ja vielä usemmilla on hyviä ideoita - mutta vasta tavatessaan toisia sellaisia ihmisiä tajuaa sen, että täytyy myös tehdä työtä. Kirjailijat siis kilpailevat keskenään ja yllyttävät toisiaan yrittämään kovemmin.

Kirjailijoita syntyy yliopistokaupungeissa, joista löytyvät nämä kolme tekijää: a) kirjallisuuden opiskelijoita ja kirjallisuustapahtumia, b) kirjallisuuslehtiä tai kustantamoja sekä c) ihmisiä, jotka tahtovat kirjailijaksi ja ovat tietoisesti muuttaneet sinne, missä uskovat sen olevan mahdollista. Kun piirit ovat olemassa ja herättävät huomiota, ne houkuttelevat alueelle lisää tekijöitä.

Taitavasti kirjoittavien ihmisten valtavasta joukosta vain osa jaksaa saattaa suunnitelmansa loppuun ja valmiiksi käsikirjoituksen. Näistä sadoista sitten muutamat löydetään, ehkä vain siksi, että kustannustoimittaja on juuri saanut eteensä kahvin ja leivoksen - ja sattuu olemaan hyvällä tuulella silmäillessään käsikirjoitusta.


4. Facebook ja Poetry slam

Nykyään ei ole aivan mahdottoman vaikeaa pitää yhteyttä ihmisiin netin välityksellä. On myös helpompaa saada omia tekstejään julkisuuteen esimerkiksi pitämällä blogia.

Teoriassa potentiaalisia kirjailijoita olisi myös helpompi löytää, mutta tiedän ettei mikään kustantamo vielä suorita minkäänlaisia etsintöjä - ainakaan mikään suurista kustantamoista. Ne ovat vain liian perinteisiä ymmärtääkseen vielä internetin mahdollisuuksia. Ne lähinnä pelkäävät nettiä, koska se vie paperisilta kirjoilta lukijoita.

Isoilla kustantamoilla on myös tapana antaa pienempien suorittaa seulonnat. Jos joku pienten kustantamojen kirjailijoista menestyy, isot vain yksinkertaisesti kaappaavat hänet omaan talliinsa. Näin kävi esimerkiksi Heli Laaksoselle, joka näyttävästi ostettiin Sammakolta Otavalle.

Heli Laaksonen nousi pinnalle yksinkertaisesti sillä että hän myi kirjoja. Hän myös menestyi poetry slameissa, eli runopuulaakissa. Sen jälkeen slameissä on tullut puolen tusinaa kansan valitsemaa uutta mestaria, mutta kustantamot eivät ole olleet heistä lainkaan kiinnostuneita. Ehkä ei ole kulunut vielä kriittistä 30 vuotta. Se on se aika mikä kustantamoilta yleensä kestää tajuta, että maailma on muuttumassa. Vanhat sukupolvet jäävät eläkkeelle.

Kustannusliike Monrepoo on erilainen tapaus sikäli, että se ei pelkää olla populistinen. Jos joku runoilija on todistanut olevansa taitava ja suosittu, se on merkki siitä, että häntä kannattaa ehkä julkaista.

Jos Monrepoo onnistuu tavoitteissaan, siltä tullaan varastamaan vielä monta kirjailijaa.

Summa summarum

Tiivistettynä Monrepoo'n tavoitteet jakautuvat kahteen teemaan:

1) Lukuiloa tarjoavan runouden tukeminen ja runouteen liittyvien ennakkoluulojen hälventäminen.

2) Alueellisen tasa-arvon parantaminen ja Itä-Suomen kirjallisen kulttuurin elvyttäminen - vaatimaton yritys.