Homostelun mahti

Verraton relativismi, osa 5: Homoseksuaalisuuden eduista.

Kysymys, joka aikamme liberaalin älykön mielessä väistämättä liikkuu: onko seksuaalinen vapautuminen degeneroivaa ja turmiollista? Johtaako vapaa homoseksuaalisuus ihmislajin moraaliseen veltostumiseen ja geneettiseen heikentymiseen?

Tämä kysymys on totta kai syytä ottaa vakavasti. Monet historian suuret taiteilijanerot ja ajattelijat ovat kuuluneet seksuaalivähemmistöihin. Heillä on ollut puolellaan monta etua.

Moraalista tuomiota pelkäävä ja ulkopuoliseksi itsensä tunteva ihminen on herkempi kyseenalaistamaan oman aikansa ajatuksia. Tämä tuo tilaa uusille, edistyksellisemmille näkökulmille ja ideoille. Syrjityt ja kaltoin kohdellut yksilöt ovat myös tunteneet toisiaan kohtaan myötätuntoa ja luoneet vahvoja ystävyyssuhteita ja liittolaisuuksia. He ovat myös tunteneet voimakkaampaa paloa maailman muuttamiseen. Homoseksuaalien ryhmien suojissa uudet ja mullistavat ajatukset ovat kehittyneet, kun tavalliset ihmiset ovat eläneet tavallista elämäänsä.

Myös perheettömyys ja lapsettomuus on joissakin tapauksissa mahdollistanut koko elämän mittaisen uran tutkijana tai taiteilijana, kun yhteiskunta ei muutoin ole sellaista uraa tukenut.

Iso kysymys onkin, mitä tapahtuu nyt? Homoseksuaalisuus on ainakin osittain periytyvää, ja yhä useammat homot elävät avoimessa homosuhteessa. Ennen he perustivat perheen, kuten muutkin ja elivät kaksoiselämää. Jos homot eivät hanki lapsia, väheneekö taipumus ajan mittaan, mikä johtaisi yhteiskunnallisen moninaisuuden kaventumiseen? Homot ikään kuin kuolevat sukupuuttoon.

Tämän kysymyksen taustalla on monta oletusta, joita minun on käsiteltävä erikseen. Ensin on selitettävä, miksi homoutta ylipäätään esiintyy ja millaisia suuria psykologisia ja sosiaalisia etuja se tarjoaa. Tarkoitukseni on siis todistaa, ettei homous ei ole evolutiivinen oikku, vaan sillä on oma merkityksensä ihmisyhteisöissä.


Hakatkaa homot, ne vie meidän naiset!

Monesti irrationaalinen moraalinen kuohunta on seurausta sekavista ja jäsentymättömistä peloista, jotka koostuvat myyteistä ja todenmukaisista aavistuksista.

Homoseksuaalisuuden olemassaoloa ei voi selittää sillä, että olisi jokin yksi on/off -piirre, joka määrittäisi yksilön menestystä. Homoseksuaalisuutta on olemassa, koska umpihomot ja umpiheterot eivät erityisen hyvin pärjää tässä maailmassa.

Jos kaikki olisivat umpiheteroita, maailma olisi aika tyly ja tylsä paikka. Miehet ja naiset eivät ymmärtäisi toisiaan ja perheroolit olisivat ehdottomat. Peliteoreettisesti on helppo nähdä, kuinka parhaiten lähes kaikissa yhteiskunnissa pärjäävät yksilöt, jotka lukevat toisia ihmisiä sukupuoluolesta riipumatta ja aavistavat heidän ajatuksensa.

Mies menestyy naismarkkinoilla, jos hän tietää mitä naiset haluavat, mutta silti haluaa panna naisia. Biseksuaalit ovat tässä suhteessa ylivertaisia. Itse pidän itseäni seksuaalisesti täysin heterona, mutta minulla on paljon naisystäviä. En ole henkisesti hetero, vain seksuaalisesti. Kiihotun naisista, mutta tykkään myös keskustella naisten asioista. En ajattele, että muuttuisin homoksi, jos pidän Ameliesta ja suorastaan rakastan elokuvaa Rakkautta ennen aamua.

Vastaavasti on homoja, jotka ovat henkisesti heteroja. He tykkäävät miesten jutuista: autoista, metsästyksestä, urheilusta, kaljanjuonnista... Heissä ei ole mitään naismaista, eivätkä he välitä naisista edes juttuseuraksi. He ovat rajoittuneita äijiä ja erityisesti heitä uhkaa nyt sukupuutto. Jos moraali ei velvota heitä perustamaan perhettä julkisivuksi, he eivät perusta perhettä. Naiset eivät kiinnosta heitä. En tiedä tuntevatko he edes oloaan onnelliseksi tässä yhteiskunnassa, jos heitä ei liiemmin kiinnosta myöskään värikkäät kulkueet ja karnevaalit. Heitä ei varmaan kiinnosta kuunnella edes homoystäviään, jos nämä ovat liian naismaisia.

Voi toki olla, että monet homot perustavat perheen nykyäänkin, koska he ymmärtävät kauniin vaimon ja lasten merkityksen statussymbolina. He eivät halua olla ulkopuolisia. He haluavat kokea normaalin elämän kaikki vaiheet.


Mitä homous tarjoaa?

Muistan kuinka itse murrosiässä olin aivan lyöty. Minua hävetti lähes kaikki mitä ruumiissani tapahtui. Inhosin karvoittumista ja lihasten kasvaessa ajattelin muuttuvani neliskanttisemmaksi. Tunsin valtavaa himoa nähdessäni tyttöjen kehittyvän naiseksi ja pelkäsin katsoa tai lähestyä heitä, koska farkuissa alkoi tuntua kipeää pakotusta. Ajattelin, että nainen on kauneudessa täysin yliverainen olento ja ettei miehellä ole mitään mahdollisuuksia. Mies on niin kulmikas, karvainen ja ruma. En uskaltanut kunnolla jutella tytöille vasta kuin lukiossa, jos heti silloinkaan.

Olen lähinnä kirjallisuudesta (Ralf Königin sarjakuvista) lukenut hyvin toisenlaisia kasvukertomuksia. Usein juuri homomiehet kuvaavat nuoruuttaan röyhkeästi. He ovat innoissaan omasta itsestään. Katsoessaan peilikuvaansa he näkevät jotain kaunista. He kokevat itsensä seksikkäiksi ja saavat siitä itsevarmuutta. Vastaavasti he eivät ollenkaan hämmenny naisten seurassa.

Kun sosiaaliset paineet pakottavat homoja hankkimaan tyttöystävän, he myös helposti saavat sellaisen. Komeat homot saavat nopean startin sukupuolielämään, koska pelkäävät naisia vähemmän ja heillä on myös parempi itsetunto omasta ruumiistaan. Historiallisesti he ovat joko hankkineet vaimon statuksen ja velvollisuuden vuoksi tai sitten he ovat perustaneet liittonsa tasa-arvoiseen ystävyyteen. Mikään ei ole estänyt homoja lisääntymästä, niin kauan kuin yhteiskunta on velvoittanut heitä pysymään piilossa julkisuudelta. Kaksoiselämänsä turvin he ovat muodostaneet syviä ja kestäviä liittoja myös miehiin ja keskinäinen salaisuus on vain lisännyt näiden ystävyyssuhteiden uskollisuutta.

Parhaiten ovat tietenkin pärjänneet ne henkilöt, jotka ovat suhtautuneet lämpimällä uteliaisuudella kaikkiin ihmisiin. Sen sijaan, että kysymme, miksi on homoutta, tulisi ehkä kysyä: miksi kaikki eivät ole biseksuaaleja?

Siihenkin toki löytyy selitys: ihminen on suurilta osin uskollinen parisuhteissa ja pettää vain satunnaisesti. Jälkipolvelle on eduksi se, että molemmat vanhemmat osallistuvat lasten kasvatukseen ja elättämiseen, joten ydinperhe on vakiintunut prototyypiksi. Jos kaikki olisivat biseksuaaleja, perheiden keskinäiset suhteet menisivät sekaviksi. Mustasukkaisuutta ja uskottomuutta esiintyisi varmasti nykyistä enemmän.

On syytä muistaa myös se, että seksi ja siitä aiheutuva välienselvittely kuluttavat resursseja. Ei ihmisillä aiemmin ollut aikaa ja tarmoa vain paneskella joka suuntaan ja sitten selvitellä välejään. Nykyaikainen seksuaalinen vapautuminen ei ole seurausta vain ajattelun muuttumisesta: ennen perhekriisit olivat paljon suurempi uhka hyvinvoinnille. Jos isä ja äiti riitelivät, toinen ei noin vain voinut marssia ulos ja lähteä junalla takaisin äitinsä luokse. Lähimpään taloon saattoi olla kymmenen kilometriä. Ei riidan päätteeksi voinut ottaa taksia. Jos perhe hajosi, joku joutui tarpomaan hangessa.

Ei ystävilleen voinut edes soittaa edeltä että nyt minä olen tulossa. Käveletkö koko yön susien ulvoessa ympärillä vain havaitaksesi, ettei ketään ole kotona ja ovi on lukossa? Ennen ihmiset varoivat enemmän monimutkaistamasta elämäänsä, sillä ongelmia ei päässyt pakoon. Voi olla että talvi hiljentää seksihimojamme myös tästä syystä. Jos talvella pettää ja jää kiinni, se saattoi keskiajalla koutua kuolemaksi. Tärkeämpää oli varmistaa ruokahuolto ja katto pään päällä. Sen sijaan jos keväällä tekee jotakin hölmöä, on sentään koko kesä aikaa anella armoa.


Lopuksi: Ennen oli homot rautaa...

Olen joskus kuullut homojen vitsailevan, että elämä oli jännittävintä vielä silloin kun täytyi taistella ja kokea läpimurtoja. Nykyhomot eivät tiedä mitään poliittisista taisteluista ja sinnikkyydestä.

Minua kiinnostaa tietää enemmänkin se, miksi vielä nykyään jotkut vihaavat homoja. Millä tavoin jonkun toisen homous on minulle itselleni uhka? Miksi homoja pitää heittää pulloilla ja hakata?

Olisi kiva kuulla perusteluja. Siksi minua harmittaa se, ettei uusnatseja oikein koskaan syvällisesti haastatella mediassa. Jos heidän perusteensa ovat typeriä, olisi mukavaa että se typeryys tuotaisiin julkisuuteen. Onhan tosi harmillista, ettei heille tule tilaisuutta nolata itseään. He voisivat jopa muuttaa mieltään, kun kerrankin kuulisivat itsensä puhuvan. Joskus joku ajatus voi tuntua pätevältä, kun sen hiljaa mielessään ajattelee, mutta sitten se ei enää kuulostakaan niin hyvältä, kun se tulee ulos sanoina.

Käenmuna

Vuonna 325, niin kutsutussa Nikeian kirkolliskokouksessa, toteutettiin eräs kristinuskon historian häpeällisimmistä teoista. Silloin pyhät kirkkoisät raottivat kaapuaan ja pullauttivat Kristuksen opetusten viereen suuren, myrkynvihreän munan. Siitä munasta syntyi käenpoikanen, joka siitä asti on ahminut suuhunsa kaiken hyvän ja kammennut pois pesästä ison osan alkuperäisestä ilosanomasta, jonka Jeesus Nasaretilainen jätti perinnökseen.

Tämä loiseliö on nimeltään Apostolinen Uskontunnustus, ja yhä edelleenkin sen vierasta meemiperintöä levitetään rippikouluissa ja käytetään määrittelemään oikeaoppista uskoa.
Linkki: Uskontunnustus

Uskontunnustuksen rumuus tulee ilme, kun sitä verrataan Isä meidän -rukoukseen, tekstiin, jonka Jeesus itse lahjoitti opetuslapsilleen tueksi ja turvaksi.
Linkki: Isä meidän -rukous

Eräät kristinuskon räikeimmistä ristiriidoista löytyvät juuri näiden kahden tekstin väliltä, ja valitettavan usein Jeesuksen omat opetukset häviävät arvovaltakiistassa Nikeian uskontunnustukselle (tai sen tiivistelmälle).


Isä meidän VS. Uskontunnustus

Muistan kuinka ala-asteella ja vielä rippikoulussakin epäröin lausuessani uskontunnustusta. Tuntui kuin olisin tehnyt moninkertaisen petoksen. Varsinkaan juuri tämän tekstin kohdalla en ollut varma omasta uskostani, vaikka yritin tehdä parhaani. Nautin aidosti laulaessani eräitä virsiä - kuten esimerkiksi "Jumalan kämmenellä" - eikä minulla ollut mitään vaikeuksia oppia Isä meidän -rukousta. Uskontunnustusta lausuessani en kuitenkaan koskaan kyennyt uskomaan niihin sanoihin, joita muiden mukana mutustelin - ja lisäksi tunsin eräänlaista myötähäpeää Jeesuksen puolesta. Minulla oli sellainen olo kuin varsinkin hän itse olisi vieroksunut näitä sanoja. Jotenkin vaistosin, ettei Jeesuksella ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Vasta aikuisiällä aloin saada jonkinlaisen käsityksen kirkkohistorian kammottavista sekoiluista. Aloin ymmärtää miten mielipuolisia ja harhaisia tietyt kristityt auktoriteetit olivat olleet. En kuitenkaan kadottanut uskoani Jeesukseen. Hän merkitsi minulle paljon enemmän kuin virallinen kirkko. Näin hänet yhä elävänä kapinavoimana, joka ensimmäisenä tekonaan olisi murskannut kaikki oman aikamme fariseukset, jotka mukamas puhuvat hänen nimissään.

Lapsena en uskaltanut myöntää sitä ääneen, saati sitten perustella, mutta intuitioni sanoi jo silloin: uskontunnustuksen olivat kirjoittaneet myöhempien aikojen fariseukset, ei Kristus itse.

Ainakin kolme keskeistä yksityiskohtaa erottavat alkuperäisen ilmoituksen ja sen rinnalla elävän väärennöksen ja loiseliön. Ensinnäkin Isä meidän -rukous alkaa sanoilla:

"Isä meidän, joka olet taivaissa"

Ja tyylinsä mukaisesti uskontunnustus heti kättelyssä kiistää sen mitä Jeesus sanoi:

Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan...

Jeesus puhuu meidän isästämme, ei omasta isästään. Hän ei opeta meitä rukoilemaan: "Isään Jeesuksen, joka on taivaissa...", "Minun isääni, joka on taivaissa...", ei näin.

Tämä voi vaikuttaa pieneltä seikalta, mutta varsinaisesti kyseessä on merkittävästä uudelleenmäärittelystä, joka ulottuu kristinuskon koko sanomaan. Miksi meidän täytyisi uskoa, että kaikkivaltias Jumala tarvitsi yhden pojan, ikään kuin vallanperijäkseen? Miksi kirkko yhä edelleenkin pakottaa jäsenensä uskomaan antropomorfiseen pakanamyyttiin, jossa Zeus tai Apollo makaa ihmisnaisen kanssa ja siittää Herkuleksen kaltaisen sankarin?

Miksi emme voisi hyväksyä sitä, että Jeesuksen tarkoitus oli havahduttaa meidät ymmärtämään, että me kaikki olemme Jumalan lapsia? Miksi juuri kallein ja kaunein oppisisältö täytyy kategorisesti turmella?

Johanneksen evankeliumin 1. luvussa sanotaan:

"Mutta niille, jotka hänen ottivat vastaan, antoi hän voiman Jumalan lapsiksi tulla..."

Miten tämä nyt sitten muka menee yksiin sen kanssa, että pitäisi uskoa ainoaan poikaan? Miksi uskovaiset tunnustavat uskoa, joka ei ole linjassa Raamatun kanssa?


Neitsyt-myytti ja rituaalinen örsökaste

Edellä esiteltyä fantastista puolta vahvistaa toinen uskontunnustukseen lisätty mytologinen elementti:

"...joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta..."

Harva maallikko tietää, ettei Raamatussa juuri mainita neitseellisestä syntymää. Puhun nyt Uudesta Testamentista. Koko kirjasta ei löydä selkeää mainintaa siitä, että Maria olisi ollut neitsyt. Neitsythöpinä on tarkoituksellista myöhempää tulkintaa:

Neitseellinen syntymä:

"kyseessä on Vanhan testamentin kreikankielisen laitoksen (Septuagintan, 200-luvulta eaa.) käännösvirhe, jossa heprean "alma" ('nuori nainen') on käännetty muotoon "parthenos" ('neitsyt')"

(Wikipedia-artikkelista "Historiallinen Jeesus")

Itse asiassa on outoa, että niinkin tärkeä seikka olisi unohtunut keskeisiltä apostoleilta. Markus ei puhu mitään aiheesta. Matteus ja Johannes vihjaavat runollisesti, että Maria oli paksuna jo ennen naimisiinmenoa - joka on kaikkina aikoina varsin yleistä, mutta siitä myös on tapana puhua kuiskaillen. Luulisi, että mysteerinen raskaus kannattaisi ilmaista selkeästi, kun kumminkin keerotaan niin monista muista Jeesuksen tekemistä ihmeistä.

On aivan eri asia puhua neitsyydestä ja pyhän hengen vaikutuksesta. Matteus kirjoittaa:

Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. (Matt 1:18)

Nykyäänkin joku voisi sanoa, että raskaus on lahja Jumalalta tai osoitus pyhän hengen vaikutuksesta. Se ei tarkoita, ettei minkäänlaista yhdyntää olisi koskaan tapahtunut. Miltei jokainen tuntemani äiti tai isä on kutsunut oman lapsensa syntymää elämänsä suurimmaksi ihmeeksi. Neitsytvaimon ihailu on maskuliinisen kulttuurin ja huonon miehisen itsetunnon absurdi jäänne, joka ei kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, eikä myöskään nykyaikaiseen uskoon...

En edes välittäisi todistella ja argumentoida neitseellistä syntymää vastaan, koska mielestäni koko asia on täysin epäoleellinen. Vapahtajan äidin neitseellisyyden ei pitäisi vaikuttaa mitenkään toivon ja rakkauden sanomaan, eikä sillä pitäisi olla mitään sijaa uskontunnustuksen tekstissä. Yksityiskohta on ympätty mukaan lisäämään uskon maagillisuutta oppimattomien silmissä - ja kuitenkin juuri oppineet pitävät siitä kynsin ja hampain kiinni.

Paradoksaalisesti uskontunnustuksen fantastiset elementit ennen kaikkea vaikeuttavat uskomista. Yksilö pakotetaan alistumaan ja myöntymään sille, mikä on kaikkein tarpeettominta ja epätodennäköisintä. Uskontunnustuksen opettelussa on kyse eräänlaisesta henkisestä simputuksesta ja keltanokkakasteesta: uuden tulokkaan on ikään kuin syötävä matoja ja seistävä päällään. Hän pääsee mukaan kulttiin vasta päntättyään päähänsä rimpsun, jossa on kaikkein vähiten mitään järkeä.

Kristittyjen keskinäinen yhteys lujittuu, kun he myöntävät uskovansa johonkin, mihin kukaan selväjärkinen ei muuten vain uskoisi - toisin sanoen uskontunnustuksen eräs sosiaalinen tehtävä on selkeästi erottaa kristityt muista uskontokunnista.

Jos uskontunnustus olisi yleismaailmallinen, sen voisivat allekirjoittaa buddhalaiset tai ateistit, kuka tahansa. Se lakkaisi määrittämästä kristittyjä ja olisi kaikkien omaisuutta. Mitä jos uskontunnustuksessa esimerkiksi sanottaisiin:

Uskon siihen, että päivänvalo on peräisin auringosta ja että yöllä on keskimäärin pimeämpää kuin päivällä. Uskon siihen, että vesi jäätyy pakkasella, ja että jos päästän irti esineestä, se putoaa maahan - ellei sitten kyse ole ilmapallosta, joka jää leijumaan paikoilleen tai kohoaa.

Uskon, että jos satutan toista ihmistä, häntä sattuu. Uskon, että jos satutan kyllin monia ihmisiä, joku heistä kostaa ja sitten minua sattuu. Uskon, että jos valehtelen, muut lopulta lakkaavat uskomasta minun puheitani. Uskon, että jos aina ahnehdin itselleni isomman palan kakusta, minulla ei pian ole ystäviä - ja samoin uskon, että ystäväni kaikkoavat myös silloin, jos toistuvasti puhun heistä selän takana pahaa.

Uskon, että jonakin päivänä minä kuolen, eikä kuolemani hetkeä voi etukäteen tietää. Uskon, että myös läheiseni kuolevat, enkä elämässäni voi välttyä menetykseltä ja surulta. En tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta lohdutukseni on se, että lapset jotka tähän maailmaan syntyvät, tulevat kokemaan samat ilot ja surut. Niinpä haluan jättää heille yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään, enkä turmella maailmaa omalla lyhytnäköisyydelläni ja välinpitämättömyydelläni.

Uskon, että elämäni on onnellisempi ja harmonisempi, jos kuuntelen omantuntoni ääntä ja pyrin huomioimaan myös muut ihmiset. Uskon, että vaikka omistaisin rajattomasti rahaa ja valtaa, en osaisi olla onnellinen, tietäessäni, että muut joutuvat kärsimään minun tekojeni tai tekemättä jättämisteni tähden.

Viisaus ja henkinen sisältö puuttuvat

Kolmas syy katkeruuteeni on uskontunnustuksen silkka hyödyttömyys elämän oppaana. Siinä ei sanota mitään syvällistä, kaunista tai todellisuudelle herkistävää.

Isä meidän -rukous on joka päiväinen muistutus kiitollisuudesta ja se puhuu kauniisti anteeksiannon puolesta:

"Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,

niin kuin mekin anteeksi annamme niille,

jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Mitä uskontunnustuksessa opetetaan? Ei mitään.

...istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella...

Mitä merkitystä sillä on, istutaanko oikealla vai vasemmalla puolella? Miksi Jumalan pitäisi edes istua? Teksti on tulvillaan kulttuurisidonnaista hölynpölyä. Okei, saamme tietää että nousi kolmantena päivänä - numerologiaa kehiin, kolmonen on pyhä luku, joka toistuu tekstissä muuallakin. Joukossa on sentään historiallinen fakta: Pontius pilatuksen aikana... sentään jotain, mihin voin uskoa.

Uskontunnustuksen maagiset väitteet lähinnä laimentavat Kristuksen kumouksellista opetusta, jossa hän yllyttää köyhiä ja syrjäytyneitä kansalaisia antamaan itselleen sen arvon, joka heille kuuluu ja vaatimaan uudenlaista yhteiskuntaa. Jos ja kun Jeesus kohotetaan ainoaksi lapseksi, se jättää kansalle vain passiivisen toivon ainoan vapahtajan uudesta saapumisesta, ja riisuu sen kapina-aikeista. Ollaan tässä ja odotetaan, kun ei muuta voida. Kristus-hahmoa toisin sanon käytetään hänen omien vallankumouksellisten toiveidensa toteutumisen esteenä.

Ilman Paavalin kirjeitä ja ilman myöhempiä uskontunnustusrimpsuja evankeliumien sanoman voisi tulkita kehoitukseksi pelottomuuteen. Me kaikki olemme pyhän hengen ihme, Jumalan tasavertaisia lapsia. Ei meidän tule alistua vallanpitäjien käskyille ja uskoa, ettei meillä ole Jumalan silmissä mitään arvoa.

Uskontunnustus on eräänlaista kategorista jumalanpilkkaa. Ennen kaikkea se on pitkäkestoinen ja järjestelmällinen sketsi, huumoripläjäys. Teologian opettajat ja opiskelijat tietävät kyllä kirkon historiallisen syntytarinan. Jos he ovat luterilaisia, he tietävät myös, että Luther vaati palaamaan takaisin Raamattuun ja hylkäämään katolisen kirkon harhapolut.

Silti stand-up-rutiini jatkuu ja lapset pakotetaan opettelemaan ulkoa rimssu, jonka tiedetään olevan täynnä epäolleellisuuksia. Uskontunnustuksen ei tulisi missään tapauksessa langettaa varjoa Isä meidän -rukouksen päälle, sillä se on vain kapeakatseisten ja asemansa puolesta pelänneiden vallanpitäjien yritys määritellä oikeaoppisuutta. Se on irrationaalinen ja ahdasmielinen loru, joka on valovuosien päässä Uuden Testamentin kuvaaman itseoppineen ja uudistusmielisen kansanparantajan elämänopetuksista.

HPC:n odotettu Lava-Antologia on viimeinkin valmis!

Helsinki Poetry Connection -runokollektiivin ensimmäistä kokoelmateosta juhlitaan keskiviikkona 21. 8.

Kansi: Janne Kuisma

Lava-antologian julkaisee Osuuskunta Poesia ja se esittelee kollektiivin monivuotista taivalta runojen, esseiden, muistelmien, valokuvien ja julistetaiteen muodossa. Mukana on yli neljänkymmenen eri kirjoittajan tekstejä.

http://www.poesia.fi/lava-antologia/

Julkkarit järjestetään Vanhalla Ylioppilastalolla klo 19 - 21. (Mannerheimintie 3:ssa, vastapäätä Stockmannia ja Kolmen sepän patsasta).

Tapahtumassa esitetään lavarunoutta ja kerrotaan kirjan toimitustyöstä. Tilaisuuden juontavat kirjan toimittajinakin toimineet runoilijat Juho Nieminen ja Kasper Salonen.

Ovet ovat avoimet kaikille! Tervetuloa!

Intohimoinen tieto

Tieto-oppi on ehkä modernin filosofian näivettynein ja takapajuisin osa-alue. Tieto on karsittu kysymykseksi totuudellisuudesta ja samalla siitä on kadonnut kaikki inhimillinen lämpö ja luontaisen ravinnon rikkaat mineraalit. Se on kuin puhdistettua, homogenoitua maitoa, josta puuttuu herkullinen rasva ja elämälle hyödyllisten valheiden bakteerikanta.

Tieto on paljon muutakin kuin tutkimuksia ja todistelua. Olen aiemminkin kritisoinut tieteenfilosofiaa näkökulmien puutteesta ja valheellisesta itsetyytyväisyydestä, mutta totisesti havahduin kouluissa opetetun tietoteorian köyhyyteen luettuani Rene Angeluksen pienen esseen "de faire l'amour avec la langue". Se aloittaa hänen niukan ja postuumisti julkaistun kirjoituskokoelmansa. Esseen sanaleikin voisi kääntää jotenkin tähän tyyliin: "Kuinka tyydyttää nainen kielellä?" Angelus aloittaa Jean Genet'n tarkastelusta, mutta päätyy lopulta aivan omaan aihepiiriinsä.

Seuraavassa reilun sivun pituinen katkeama tekstin loppuosiosta, joka teki minuun vaikutuksen. Ranskankielistä alkuteosta ei tiettävästi aiemmin ole käännetty suomeksi tai muillekaan kielille, enkä ole varma käännöksen sanatarkasta muodosta. Jotenkin tähän tyyliin se kuitenkin menee:

* * *

La faire l'amour avec de langue (katkelma)

"...En ole koskaan fyysisesti pettänyt vaimoani. Olen tuskin edes koskenut toisia naisia. Olen kuitenkin muutamia kertoja tuntenut suurta syyllisyyttä ja häpeää. Syynä on ollut valtaisa seksuaalinen kiihottuminen. Olen kiihottunut toisen naisen tietämyksestä ja tuntenut suurta mielihyvää omasta älykkyydestäni, jonka hän on minussa tuonut esiin. Se on hybris, joka miltei voittaa orgasmin.

Yleinen keskustelu voi koskea yleisiä aiheita tai liikkua keräilyharvinaisuuksissa. On tietoa, joka miltei elää sukupuuton partaalla. On upeita kirjoja, joita ei luetella listoissa tai lueta. Joku silti voi tietää. Joku silti voi ne lukea, silläkin uhalla, että on yksin.

Ihminen voi olla lajinsa ainoa. Ammattitaito voi kuolla sukupuuttoon. Oman ainutlaatuisuutensa rajapinnassa voi kuitenkin löytää toisen, joka myöskin tietää. Hän voi olla mies tai nainen. Alkuinnostuksen suhteen se on samantekevää. Pian kohtaaminen kuitenkin muuttuu intiimiksi ja miltei alastomaksi. Harvinaisella tiedolla on sellainen vaikutus. Se riisuu meidät arkisuuden vaatteista.

Olen keskustellut naisen kanssa juhlissa, joissa on sata ihmistä. Ensin meitä on viisi. Sitten meitä on vain kaksi. Kaikki saa alkunsa siitä, että me keskustelemme tietämyksemme ja älymme äärirajoilla. Me luomme diskurssin, johon kukaan muu ei voi osallistua. Muut eivät tiedä mistä me puhumme. Me olemme tuskin tavanneet ja silti me kohtaamme kuin sisarukset tai aviopuolisot. Puhumme ikään kuin yhteisistä, jaetuista muistoista. Kukaan muu ei ollut siellä kanssamme. Kukaan muu ei lukenut sitä kirjaa.

Me olemme lajimme viimeiset. Emme saata vaihtaa puheenaihetta, koska ehkä koskaan toiste ei tule mahdollisuutta puhua. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi nyt. Vaivihkaa, kohteliaasti kaikki muut kaikkoavat. Hetken he ehkä yrittävät ymmärtää. Sitten he ymmärtävät, että heidän täytyy käydä vessassa tai hakea hieman lisää juotavaa. He eivät tunne tätä peliä. He eivät edes aavista, että sanojemme takana me jo rakastelemme. Rakastelemme kuin lajimme viimeiset.

Tieto on elämäni suurin intohimon kohde. Tiedän, ja siksi olen yksinäinen. Tiedän, ja siksi voin kohdata toisen ihmisen.

Sanoin, että en ole pettänyt vaimoani fyysisesti. Se ei ehkä ole aivan totta. Valehtelin tämän kerran. Totuus kuitenkin on, että suurempaan kiimaan olen syttynyt sanojen kosketuksesta. Tieto on minulle esileikki hurmaavaan kadotukseen. Hyvän ja pahan tiedon hedelmä voi riisua ja langettaa häpeän. Tieto on kiihottava ja syntinen. Ehkä Jumala karkotti Eevan ja Aatamin, koska he oppivat tietämään jotakin, mikä Hänelle oli mysteeri. Syntiinlankeamus on puhetta, jota Jumala ei ymmärrä. Paholainen osaa paremmin puhutella ihmistä. Hän puhuu samaa kieltä.

En osaa muuta kuin sääliä niitä ihmisiä, jotka eivät halua tietää mitään yksityistä ja harvinaislaatuista. He tyytyvät keskusteluun, joka on kaikille avoin. He ovat kuolettavan tylsiä. En voisi koskaan rakastella sellaista ihmistä.

Rakastan vaimoani. Hän tuntee minut. Hän kyllä tietää. Kaikkia lukemiani kirjoja en kuitenkaan hänelle paljasta. Jotakin tahdon tietää salaa. Tahdon olla ainoa, kunnes sattumalta löydän jonkun toisen joka tietää. Silloin on syntynyt yksityinen kieli, diskurssi, joka on liki enkelten kieltä.

Tieto tuottaa riskin, mutta se myös avaa ovia. Olin nuori ja köyhä saapuessani Pariisiin 1963. Uhmasin sääntöjä tietämällä liikaa. Kuunteli, olin läsnä, avasin suuni. Kuljin avoimista ovista, joista ikäiseni ja arvoiseni ei ollut sallittua kulkea. Istuin pöytään, astuin keskusteluun. Opettelin pelaamaan salonkien peliä. Minuun rakastuttiin, koska olin nuori ja tiesin sellaista, mikä ei kuulunut maalaiskoulujen opetussuunnitelmaan. Olin häpeilemättä lukenut aikuisten kirjoja jo lapsena, koska se oli kiellettyä. Luin kirjan, jossa kerrottiin, että salaisuuden avaavat ovia. Tiesin, että tieto lisää tuskaa, mutta en välittänyt. Olin nuori ja hölmö.

Astuessani golf-kerhon, ravintolan tai ranskan akatemian ovesta en koskaan pukeutunut niin kuin rikkaat pukeutuvat. Se olisi mielestäni ollut valheellista. Opettelin vain heidän puheenpartensa. Halusin yllättää kaikkien ennakkoluulot. Halusin näyttää siltä typerältä maalaispojalta, joka sosiaalisten mittapuiden mukaan olin. Luoda odotukset, ja sitten...

Opin tulemaan toimeen. Kohtasin tyhmiä ja älykkäitä. Tietämättömiin tein vaikutuksen esittämällä, että sattumalla tiesimme saman. Olimme sattumalta nähneet saman uutisotsikon. Osoitin hänelle sen näkökulman, jonka hän ymmärsi, mutta joka oli hänelle uusi. Olin taitava vaistoamaan, millainen näkökulma kullekin ihmiselle on rohkea ja raikas.

Älykkäisiin tein vaikutuksen osoittamalla, että en tiennyt, mutta olin halukas oppimaan. Minä todellakin olin halukas tietämään kaikesta kaiken. Älykkäiden seurassa minun ei tarvinnut pelata ja esittää. Sain olla rehellisen tiedonjanoinen, niin kuin se olisi jotakin syvästi rikollista, että tahtoo tietää ja rakastaa kirjallista sivistystä. Minä ikään kuin yksityisesti ripittäydyin professoreille ja voitin heidän luottamuksensa olemalla puutteellinen.

Tietämyksen tasolla flirttailusta puhutaan harvoin, koska se on eräänlainen etikettirikkomus. Mikään valtio ei siedä sitä, että seurassa kuiskutellaan. Sitä ei siedä Jumala, eikä École normale supérieure. Vain sinun diskursiivinen rakastajattaresi, tietää sinun sortuneen, astuneen niin pitkälle harhaan turvalliselta, yleiseltä tieltä.

Minulle tieto on vallankumouksen sisaruutta (soeur), jota liberté, egalité, fraternité ei luettele, eikä lupaa. Syvimmillään me kaksi olemme rikoskumppaneita intohimoisessa tiedossa. Perustamme oman kielemme ja oman valtiomme. Kaksi langennutta sielua kohtaavat puutarhassa, jossa ankarat kyltit määrittelevät, mistä milloinkin kuuluisi puhua..."

Antiikin arvo

Rationaalinen taloustiede, osa 1.

Voiko taloutta missään määrin kutsua rationaaliseksi? Perustuuko se lähinnä mielikuviin ja kusettamiseen? Mitä on kasvu, tarvitsemmeko sitä?

Rationaalinen taloustiede ei väitä edustavansa "rationaalista käsitystä taloudesta", eikä se väitä pystyvänsä ennustamaan tai ohjailemaan taloutta sen paremmin kuin muutkaan tieteellisiksi itseään nimittävät ekonomistiset ideologiat. Rationaalinen taloustiede ainoastaan kysyy, missä kohdin talous on maksimaalisen irrationaalista.

Rationaalisen taloustieteen guru, Nobelin-palkinnon ehdokkaaksikin nimetty filosofi Rene Angelus sai medialta osakseen lyhyen kiinnostuksen joskus 70-luvulla. Sitten hän kuoli auto-onnettomuudessa - täytettyään vasta 41 vuotta. Ranskassa hänet tuntee ehkä yksi sadasta, Suomessa ei kukaan.

Angeluksen pääpointti oli yksinkertainen: määritellään tietyt olosuhteet ja tekniset kriteerit, joiden yleensä odotetaan vaikuttavan tuotannon tai tuotteiden saatavuuteen ja hintaan - ja sitten tutkitaan missä määrin todellisuus poikkeaa teoriasta.

Esimerkiksi voimme asettaa harvinaisille maametalleille teoreettisen hinnan harvinaisuuden, louhittavuuden, jalostettavuuden ja teknisen hyödyn mukaan - ja sitten laskea mitä niiden kuuluisi maksaa. Jos hinnat todellisuudessa ovat toiset, se saattaa johtua poliittisista päätöksistä tai mielikuvista. Esimerkiksi kulta on kolme kertaa yleisempi metalli kuin osmium, mutta siitä huolimatta se on kolme kertaa kalliimpaa.

Kysyntä perustuu odotuksiin ja mielipiteisiin. Suomessa metsät ovat täynnä sieniä, mutta suurin osa kansalaisista ei tunnista niitä, eikä osaa niitä arvostaa. Rationaalinen taloustiede pyrkii paljastamaan mahdolliset kuplat markkinoilla sekä kertomaan, mitkä ovat kunkin yhteiskunnan hyödyntämättömät resurssit.

Rene Angelus voisi juuri nyt olla Suomessakin varteenotettava ajattelija, sillä vuonna 1971 hän ennusti Suomen Kuvalehden artikkelissa, että tulevaisuudessa Pohjoismaihin tuodaan halpatyövoimaa poimimaan metsistä sieniä ja marjoja - koska hyödyntämättömät resurssit on tapana hyödyntää, sikäli kuin rajat aukeavat ja muiden kulttuurien kansalaiset voivat osallistua markkinoihin omine asenteineen ja arvoineen.

Opin tuntemaan Rene Angeluksen, koska löysin kesämökiltä vanhan Kuvalehden ja selailin sitä. Joskus vanha ja arvoton lehti voi olla jonkin arvoinen.


Antiikin arvostuksesta

Sovellan seuraavaksi rationaalisen taloustieteen perusteita antiikkiin ja kirpparitavaroihin. Yritän siis määritellä, mitkä ovat vanhojen tavaroiden arvonmuodostuksen reunaehdot.

Ensimmäiseksi antiikista tulee mieleen eräs väärä mielikuva. Meillä on tapana - ja itsekin toisinaan tähän sorrun - ajatella, että ennen tehtiin kaikki kestävämmäksi. Illuusio syntyy siitä, että nyt markkinoilla olevat vanhat huonekalut ja kodinkoneet edustavat oman aikansa laatua ja kestotavaraa. Halvat romut ovat aikoja sitten hajonneet ja ne on kärrätty kaatopaikalle. Peltikanisterit ovat ruostuneet puhki, mutta jäljellä on vaarin sinkkiämpäri.

Voi olla että ennen monet esineet todellakin suunniteltiin kestävämmiksi, mutta samaan aikaan teollisuudella ei ollut käytössään yhtä laadukkaita materiaaleja. Ne kattilat ja työkalut, jotka nyt valmistetaan teräksestä ja titaanista, saattavat kestää paljon pidempäänkin.

Illuusio on itse asiassa paljon laajempi: saatamme sortua ajattelemaan, että antiikin Roomassa kaikki rakennukset tehtiin kivestä, vaikka todellisuudessa kyse oli puisesta hökkelikylästä, joka moneen kertaan paloi ja kasattiin uudelleen. Turistien kohtaama marmorinen historia edustaa Roomasta vain valaanluista luurankoa.

Taloudellisen rationaalisuuden näkökulmasta on kuitenkin suuri ongelma, että suunnittelemme tavarat kestämään vain muutamia vuosia. Pahimmassa tapauksessa elektroniikka ajastetaan hajoamaan tiettynä hetkenä. Printterin sisällä on piiri, joka käynnistää itsetuhon tai yksi ratas valmistetaan heikompilaatuisesta muovista, joka hapertuu kolmessa vuodessa, ja koko laite lakkaa toimimasta. Tietenkin kyseinen ratas on sellaisessa paikassa, että se on mahdotonta vaihtaa.

Toinen näkökulma on olemassa, mutta en ole nähnyt artikkelia, jossa sitä verrattaisiin ja punnittaisiin: se sanoo, että hajoaminen on hyvä, koska se työllistää ihmisiä ja pakottaa jatkuvaan tuotekehittelyyn.

En tiedä kumpi näkökulma on järkevämpi. Tiedän vain, että haluaisin elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka pitää kansalaistensa puolta ja paljastaa tahallisen tuotesabotaasin. Suomelle ei ole mitään etua siitä, että tänne tuodaan Kiinasta tarkoituksella hajoavia kodinkoneita. Ei se Suomalaisia työllistä. Se vain pahentaa vaihtosuhdetta, kun koko ajan täytyy olla tilaamassa uutta kahvinkeitintä ja uutta printteriä.

Jos minä saisin päättää, määräisin perustettavaksi tullin tuoteyksikön, joka testaisi yleisimpien laitteiden kestävyyttä ja lätkäsisi niihin haittaveron ja tarran:

VAROITUS:
SUUNNITELTU HAJOAMAAN KAHDESSA VUODESSA

Jokainen tällaiseen tutkimusyksikköön suunnattu euro maksaisi itsensä itsensä kymmenkertaisesti takaisin, kun huonojen tuontitavaroiden hinta kohoaisi ja kotimaiset tuotteet saisivat kilpailuedun - sikäli kuin nekään olisi suunniteltu kestämään. Silti minä ennemmin soisin senkin, että Kiinasta tai Saksasta tuodaan kestotavaraa kuin hajoavaa krääsää. Pitkällä tähtäimellä se vahvistaisi kansantaloutta.

Toinen vaihtoehto olisi se, että kaikilla kojeilla pitäisi olla vähintään viiden vuoden takuu. Sillä tavoin koko markkinat puhdistettaisiin hyödyttömästä krääsästä.


Missä mittakaavassa antiikkia voi harrastaa?

Antiikin kiinnostavuus vaihtelee. Viime vuosina Antiikkia, antiikkia ja muutkin huutokauppa-sarjat ovat lisänneet kirpputorien suosiota ja määrää. Monilla keskisuurilla paikkakunnilla on nykyään 7-8 kirpparia, kun niitä vielä 5 vuotta sitten oli vain kaksi tai kolme. Helsingissäkin kirpputoreja ja second-hand kauppoja on miltei sata.

Lähde:
Kirpputorihaku.com - Helsinki

Kirpputorien lisääntymiseen vaikuttaa sekin, että elämme jo viidettä vuotta taantumassa. Ihmiset haluavat päästä eroon turhasta tavarasta ja ehkä hieman tehdä rahaakin. Suurissa kaupungeissa neliöt maksavat ja asunnot ovat pieniä. Ei ole varaa hukkaneliöille.

Antiikin harrastaminen on nyt helppoa, koska tarjontaa on paljon. Suuri tarjonta ja pieni kysyntä painaa hinnat alas. Tyypillisimmät käytetyt vaatteet ja astiat maksavat vai euron tai pari. Se on vähän jopa lapsityövoimalla tuotettuihin trendivaatteisiin.

Samaan aikaan retro on tullut vahvaksi haastajaksi nykymuodille. En tiedä kumpi on syy ja kumpi on seuraus: hipsterit ja kirpparivaatteisiin pukeutuvat hipit ja punkkarit ilmestyivät jo paljon ennen lamaa. Ihmisillä ei ole ollut tarvetta pukeutua tyylikkään halvasti, mutta nykyään on sentään täysin sallittua pukeutua halvalla ja samaan aikaan tyylikkäästi.

Linkki:
Retro-hipstereiden Raamattu

Antiikki on kulttuurielitistille ja hipsterille turvallinen harrastus, sillä siitä ei voi koskaan tulla laajamittaista. Vanhat tavarat ovat rajallinen resurssi. Niitä ei enää valmisteta. Jos tietyn aikakauden tyyli tunnetaan suosituksi, tavarat tuodaan myyntiin, myyntipöydät tyhjentyvät ja hinnat nousevat.

Ehjiä 70-luvun kuteita näyttäisi olevan paljon, mutta niitä ei kumminkaan riittäisi jokaiselle. Laadukas tavara suojelee itseään rohmuamiselta ja polkumyynniltä.

Monilla ei myöskään ole aikaa kierrellä tuntikausia kirppiksillä ja toivoa, että jotain kivaa osuu kohdalle. Kivan täytyy olla myös ehjä ja sopivan kokoinen. Tarjolla on harvoin useita eri kokoja, mutta toisaalta, jos löytää itsensä kokoisen kauppiaan, miltei kaikki saman pöydän vaatteet ovat sopivia.


Antiikki ja talous

Voisi olettaa, että kestävät antiikkitavarat olisivat turvallinen sijoituskohde, joka vähintään säilyttää arvonsa. Todellisuudessa myös antiikin hinnat ovat alisteisia muodille. Buumit eivät kohdistu kaikkeen vanhaan, ainoastaan tietyn tyylin ja aikakauden tavaraan. Hinnat seilaavat ylös ja alas. Paljon voi aina pyytää, mutta halvallakaan ei ehkä löydy ostajaa.

Jos missasit villityksen, etkä myynyt vanhoja monojasi sille oudolle hipsterille, joka käytti salomoneja kesäkenkinään, voi olla että seuraavan kerran niillä on mitään arvoa vasta 40 vuoden kuluttua. Siinä välissä ne ovat vain tympeää rojua, joka ei kelpaa kenellekään.

Antiikkia voi uhata myös se, että joku tuottaa uutta ja vastaavaa, laadukasta tavaraa. Tällä hetkellä Suomessa valmistetaan kyllä muumimukeja, mutta lähes kaikki arvokas taidelasi on peräisin Riihimäen suljetuilta tehtailta Kumelalta ja Riihimäen lasilta. Myös Nuutajärven lasitehdas ollaan sulkemassa.

Kotimaisen retrolasin tilanne on siis melko hyvä: sitä ei juuri nyt valmisteta lisää ja jäljellä ovat yksilöt saavat tasaista tahtia kolhuja kirpputoreilla. Ehjän lasitavaran hinta tuskin romahtaa ihan pian - varsinkin kun tietoisuus Riihimäen lasin historiallisesta merkittävyydestä on vasta kasvussa. Harva edes tietää, että 1950-1970-luvuilla Suomi oli muotoilussa maailman kärkeä. Kotimainen desinglasi on kansainvälisesti tunnettua ja näyttää kiihottavalta miltei kenen tahansa hipsterin silmissä.

Nyt. On eri asia mitä tapahtuu, jos taloustilanne jatkuu huonona ja kaikki myyvät, eikä kukaan osta. Voihan sitä pyytää aurinkopullosta 300 euroa, mutta kuka sellaisen hinnan maksaa? Nehän ovat sitä paitsi rumia, ehkä rumin esine, jonka Helena Tynell suunnitteli. Aurinkopullojen hintakehitys perustuu siihen, että joskus 2000-luvun alussa Hesari kirjoitti näkyvästi niiden keräilijöistä ja sitten muutkin kirpparikävijät tiesivät, että ne ovat arvokkaita. Harvempi enää kauppaa niitä parilla eurolla.

On todennäköistä, että kotimaisen lasin arvostus jatkuu, koska tuotteet ovat teknisesti laadukkaita. Tietoisuus historiasta ja keräilijöiden määrä tulee kuitenkin vaihtelemaan - samoin vaihtelee se, miten paljon lasia on kulloinkin tarjolla. Hyvinä aikoina kokoelmat vain unohtuvat vitriineihin ja ne palaavat ehkä myyntiin vasta kuolinpesien kautta.


Esineiden omistamisesta

Monella ihmisellä on jostain syystä negatiivinen asenne kaikkeen käytettyyn tavaraan. Se ei ole omaa. Se on kuulunut jollekin toiselle.

Jonkun toisen vaatteisiin pukeutuminen voi tuntua ajatuksena jopa iljettävältä. Itse en esimerkiksi tykkää ostaa käytettyjä kenkiä. Ne ovat esineinä niin hikisiä ja olleet kosketuksissa maahan: niillä on tallottu koirankakkaa ja ties mitä. Ne ovat myös muotoutuneet jonkun toisen jalkoihin ja askeleisiin. Sama pätee hattuihin. Ne ovat muotoutuneet toisen päähän ja ajatuksiin - ja saattavat olla hiellä ja hilseellä kyllästettyjä.

Takki on paljon helpompi pukine, koska sen alla käytetään muita vaatteita. Se ei ole ollut ihon kanssa kosketuksissa.

Sitä en kyllä ymmärrä, mikä vimma ihmisillä on uusiin autoihin. Uuden auton ostaminen on taloudellinen itsemurha. Sen markkinahinta alenee heti ensimmäisenä vuotena 30 prosenttia. Paljon järkevämpää olisi ostaa vähän käytetty auto, jonka hinta on jo sopivasti alentunut. Miksi maksaa turhasta?

Auto on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkä väline. Se on keskeinen 1900-luvun symboli, joka kertoo itsenäisyydestä ja vauraudesta. Se on pyhä asia.

Voi olla että 2000-luvulla asenteet muuttuvat. Auto lakkaa olemasta symboli ja muuttuu itsestäänselvyydeksi. Eihän itsestäänselvyydestä enää jaksa maksaa turhia. Olenkin vaistoavani, että yhä useammat ostavat auton käytettynä. Siihen ei liity samanlaista häpeää kuin vielä 90-luvulla.

Lisäksi talous on se mikä se on. Joskus pitää tinkiä vaikka vähän pyhemmästäkin asiasta.

Tyhjyyden monet kasvot

Länsimainen ja buddhalainen ”tyhjyyden” käsite eivät ole alkuunkaan sama asia – ja juuri siitä syystä meidän on tärkeä ymmärtää, millä tavoin ne puhuvat samasta asiasta. Kumpikaan ei liity tieteelliseen termiin ”tyhjyys”, minkä takia on tärkeä huomata näiden käsitteiden keskeiset yhtymäkohdat tieteeseen.

Buddha ei missään elämänsä vaiheessa ollut ateisti, eikä eksistentialisti. Sen tähden hän päätyi kieltämään Jumalan sekä sielun olemassaolon ja riutui koko nuoruutensa merkityksettömyyden tunteessa. Kun nuori länsimainen lukee Kierkegaardin kirjoituksia ja tunnistaa niissä itsensä, hän ei mitenkään voi seuraavaksi lukea buddhalaisia tekstejä ja kokea saaneensa samanlaista sielullista lääkitystä. Itä ja länsi eivät koskaan kohtaa. Ne kohtaavat vain monissa keskeisissä kysymyksissä.

Yhtymäkohtia ei ole. Jos et usko niin voit kysyä vaikka buddhalaiselta mestarilta tai länsimaiselta uskontotieteen professorilta. Hän saattaa hyvinkin sanoa, että yhtymäkohtia on runsaasti. Se taas johtuu siitä, että kyse on mielipiteestä – mikä puolestaan johtuu siitä, että kyse on moninaisuutta pelkistävästä tulkinnasta, oli mielessä sittten kyllä tai ei. Jo pelkästään Buddha on mielikuvituksen tuotetta. Niin vihjataan jo Timanttisutrassa – ja siitä syystä Timanttisutra on ehkäpä tärkein todiste buddhan opetusten vankasta totuudellisuudesta.

Buddha onnistui puhumaan totta olemalla tyhjä, mytologinen olento. Buddhan olemuksen tyhjyys sisältää suuren viisauden. Se kautta hän kykenee moniin nykyaikaisiin ihmeisiin ympäri maailmaa. Hän vakuuttaa meidät puhumalla tavalla, jolla Buddha ei olisi voinut puhua. Tuhannen vuoden kuluttua saatetaan jossain maailman kolkassa ajatella, että Buddha opetti meitä menemään kyykkyyn ja ylös 10.000 kertaa. Se on hyvinkin mahdollista, sillä jo tänään sen ajatellaan olevan keskeinen tie valaistumiseen.

On hyvä, että on olemassa kahdenlaista buddhalaisuutta. Ensinnäkin on jääräpäistä buddhalaisuutta, jossa Buddhan ajatellaan olleen juuri tietynlainen ja sanoneen tietyt sanat. Tiedetään jopa mitkä päivät viikosta Buddhan lapsuudenkodissa olivat hernekeittopäiviä. Sitä rataa.

Sitten on toisenlaista buddhalaisuutta, jossa ajatellaan, että Buddha on ihan vitun sama. Buddha voi olla lihava tai laiha, ihan sama. Tärkeintä on se, että me yritämme seurata hänen mytologista esimerkkiään – kuten me seuraamme vaikkapa Ihmemies MacGyverin esimerkkiä viisaudessa ja myötätunnossa. On yhdentekevää millainen Buddha oli, koska hän on kuollut. Hän on kuollut ja me elämme. Hän voi auttaa meitä, mutta me emme enää voi auttaa Buddhaa olemaan onnellinen... tai todellinen.

Saattaa kuulostaa siltä kuin minä kannattaisin jälkimmäistä käsitystä Buddhasta. Se ei pidä paikkaansa. Pidän hyvin tärkeän sitä, että jotkut huolehtivat traditiosta. Tekisin niin ehkä itsekin, mutta se ei sovi minun luonteelleni. Olen levoton ja sotkuinen ihminen. Saan päähänpistoja. Jos opettaja puhuu, saatan keskeyttää typerillä kysymyksillä. Voi olla etten kuuntele ollenkaan, sillä olen keskittynyt johonkin ihan muuhun.

Olen yrittänyt muuttua kepillä ja porkkanalla, mutta turhaan. Luonteeni on sillä tavoin perustavasti sivistymätön, ettei se opi kurinalaisuutta. En kunnioita lakia ja hyviä tapoja. Joskus saatan syyllistyä esimerkiksi avunantoon. Annan apua, jos joku tarvitsee. Sitä varten on poikettava kurssilta ja oltava valmis myöhästymään. Tiedän että opettaja raivostuu, mutta teen sen silti. En hyvyyttäni, vaan siksi että olin ainoa joka huomasi. Muut olivat keskittyneitä tunnin aiheeseen. Minä tunsin oloni ikävystyneeksi. Opetus eteni liian hitaasti. Kaipasin jännitystä. Katsoin ulos ja näin siellä maailman. Koin valaistumisen, koska matkan aikana en katsonut sinne minne piti. En pitänyt käsiäni vaunussa. En pitänyt turvavyötä kiinni. Kurkistelin yli kaiteen.

Ne sanovat, että valaistuminen on häiriö. Tai jos ei häiriö, niin ainakin häiriöksi. Valaistuminen ei kuulu viralliseen museokierrokseen, eikä siitä saa kurssipisteitä. Se ei kelpaa tekosyyksi:

- Miksi myöhastyit?
- Anteeksi opettaja! Olen myöhässä, koska koin matkalla mystisen kokemuksen ja näin kuinka keskellä talvea pilvet raottuivat ja puut puhkesivat väriloistoon. Kuulin kuinka itse kosmos kuiskasi minulle ja hetken ajan tunsin kuinka kaikki on yhtä.
- Hyvä että sentään tunnustit rehellisesti! Älä tee sitä toiste! Mene istumaan ja ole hiljaa!

Tiibetinbuddhalaisissa patsaissa kuvataan monta Taraa: esimerkiksi punainen, valkoinen ja vihreä. Yksi Tara istuu sievästi meditaatioasennossa ja istuu siinä vaikka hamaan loppuun, koska hän on patsas. Toinen patsaista on lähdössä ylös. Se on jo ojentanut toisen jalkansa. Sillä levoton jalka ja meno päällä. Vihreä Tara on valmis toimintaan, vähän kuin Greenpeacen aktivisti. Istuminen tuottaa vihreälle Taralle vaikeuksia, koska maailma kaipaa toimintaa. Kaikki olennot on pelastettava, heti!

Vihreä Tara ei ehdi istumaan kuin hetkeksi. Sitten täytyy taas lähteä pelastamaan maailmaa. 

Punainen Tara on innokas ja säpäkkä, eikä osaa keskittyä. Jos hän näkee perhosen, hän menee katsomaan lähemmäs. Valkoinen Tara vain istuu kiltisti aloillaan ja tekee niin kuin on käsketty.

Haluaisin huoneeseeni sellaisen Buddhan patsaan, jossa näkyisi vain tyhjä tyyny ja ehkä jalka, joka vilahtaa ovenraosta. Buddha on lähdössä johonkin, eikä kukaan tiedä minne. Ehkä hän on nähnyt hädänalaisia ja rynnännyt auttamaan - tai ehkä hänen vain pitää päästä vessaan.

Mainitsinko jo, että Tara on nainen, naispuolinen boddhisattva, valaistunut yli-ihminen tai vain henkisesti pitkälle edennyt henkilö, vannoutunu buddhan seuraaja – tulkinta riippuu taas siitä, haluammeko ymmärtää ”boddhisattvan” olevan vain tyhjä käsite.

Voimme tehdä samoin mille tahansa arvottavalle sanalle: esimerkiksi sanalle ”sankari”. Voimme löytää kaupungista satoja sankareita, jos etsimme arjen sankareita tai oman elämänsä sankareita. Jos etsimme sankaria, joka pukeutuu viittaan ja lentä, saatamme pettyä. Sankareita on useita, muutamia, ei yhtään. Kyse on siitä millaisessa maailmassa me haluamme elää?

Ehkä siksi voitaisiin puhua Buddhasta ja super-Buddhasta. Buddha eli joskus, opetti ja kuoli. Hänen elämänsä oli tavallisesta poikkeava, siitä ei ole epäilystäkään. Hän oli myös älykäs, viisas, karismaattinen ja sinnikäs. On meistä itsestämme kiinni, riittääkö meille tavallinen, jokseenkin täydellinen Buddha, vai etsimmekö super-Buddhaa. Miksi tavallinen Buddha ei riittäisi? Miksei meditaation harjoittamisen perusteena voisi olla elämän laadun parantuminen? Miksi hengellisen uteliaisuuden herättämiseksi tarvitaan lupaus maailmankaikkeuden salaisuuksien selvittämisestä, supervoimista ja ikuisesta elämästä?

Ylipäätään: miksi elämässä pitää saavuttaa kiistämätön onni? Eikö riitä se, että on suhteellisen mukavaa? Eikö yhden sanan päässä kiistämättömästä onnesta ole kiittämätön onni?

Punainen Tara ei ollenkaan malta istua. Tässä kuvassa hän tosin näyttää muutenkin aika vauhkolta.  Hän sähköistää koko huoneen.

Tyhjyys on ikävä aihepiiri, sillä kaiken aikaa se uhkaa murentaa sen tukevan kamaran, jolla seisomme. Tyhjyys syövyttää pyhät arvot aivan samalla tavoin kuin maalliset murheet.

Tyhjyys on buddhalaisuuden kuningasvesi, jolla testataan mikä on pysyvää ja mikä on harhaa. Siinä suhteessa tyhjyys on sukua tieteelle: se kysyy ja kyseenalaistaa, eikä pidä mitään pyhänä.

Tyhjyys on sukua myös kristinuskolle ja runoudelle. Tyhjyys on tunteena epätoivoinen ja puhdistava. Tyhjyys on luopumista ja nöyryyttä, antautumista tosiasioiden edessä.

Jeesus repi temppelin esiripun ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät, koska hän kohtasi temppelissä tyhjyyden. Ei hän nähnyt, että siellä asuisi Saatanaa, vain välinpitämättömyys. Häntä varmaankin kuvotti vallanpitäjien veltto ahneus ja kansan hyväuskoisuus.

Tyhjyys on pahimmillaan silloin, kun elämä on laimeaa ja intohimo kuollut. Ei ole vaarantunnetta, joka antaisi toivon. Tarinan mukaan Buddha kohtasi palatsinsa ulkopuolella sairautta, vanhuutta ja kuolemaa. Yhdellä sanalla voisi sanoa, että palatessaan kotiin, hän kohtasi siellä tyhjyyden. Kaikki hänen entisen elämänsä tukipilarit olivat luhistuneet.

Se oli rakentavaa tyhjyyttä, sillä hindulaisen ajattelun mukaan tyhjyydellä on juuri se voima: kuolemasta syntyy uutta elämää, ja tyhjentymisen kautta uusiutuvat myös ajatuksemme. Paradigmanvaihdos, huippukokemus, henkinen kriisi ja uskonnollinen herääminen – kovin länsimaisia sanoja.

Kun sanon, että kotiin palatessaan Buddha kohtasi palatsin tyhjyyden, käytän sanaa länsimaisessa merkityksessä. Kun nuoret miehet palasivat Ensimmäisen maailmansodan rintamalta, he olihan shokissa. Heidän elämänarvonsa olivat kokeneet kriisin. Aika oli taiteellisten ja filosofisten mullistusten kulta-aikaa.

Heitä odotti koti, joka tuntui vieraalta. He kirjoittivat romaaneja, joissa kuvasivat henkistä hätäänsä, sivullisuuden tunnettaan – sitä, ettei mikään tunnu miltään, sitä että sydämessä asuu tyhjyys.

He olivat surrealisteja, dadaisteja, eksistentialisteja. He jättivät jälkeensä paljon ahdistavia kuvia, mutta myös kehittivät uusia ajatuksia vanhan aikakauden raunioille.

Ensimmäinen aalto tyhjyyttä vastaan oli irrationaalinen. Unelmansa menettäneet sukupolvet tarrasivat helppoihin, kiihkeisiin ideologioihin. Vasta vietnamin sodasta palaavat nuoret, illuusionsa kadottaneet miehet saivat otteen elämästään. He löysivät jälleen Kafkan, Camus'n, Hemingwayn, Kierkegaardin ja Hessen. Heille oli luotu valmis pohja, eksistentialismin ja buddhalaisuuden toimesta.

Tyhjyys oli heille todellinen kokemus ja heitä auttoi se, että joku kirjoitti ahdistuksesta, olematta ahdistunut – kaikkensa menettämisestä, kuitenkaan menettämättä toivoa. Tyhjyydestä kertovien suurten romaanien pohjavire on loppujen lopuksi vatsin valoisa. Kirjat on kirjoitettu mullistamaan ja kyseenalaistamaan, mutta myös auttamaan taistelussa yksinäisyyttä ja kyynisyyttä vastaan. Pöytä oli tyhjennetty porvarillisista arvoista, jotta voisi syntyä jotakin uutta – jotakin vähemmän sokeaa kuin natsismi tai kommunismi.

Tarkoitukseni on sanoa, ettei buddhalaisten tarvitse opettaa meille länsimaisille, mitä tarkoittaa ”tyhjyys” - me tiedämme sen jo. Meidän on kuitenkin syytä varoa luulemasta itsestämme liikoja, vaikka olisimme jo lukiossa lukeneet läpi koko eksistentialistisen kirjaston.

Buddhalainen tyhjyys on yli tuhat vuotta vanha käsite – melkein yhtä vanha kuin Buddha itse – vain muutamia muutamia vuosisatoja nuorempi. Buddhalainen tyhjyysoppi on etupäässä Nagarjunan, buddhalaisen filosofin käsialaa, mutta sanalle keksitään kaiken aikaa uusia käyttötapoja mahayanabuddhalaisten keskuudessa. Termejä saa täsmentää ja vertauksia parennella.

Valkoinen Tara on turvallinen äitihahmo, varsinainen Madonna.

Seuraavissa osissa tarkastelen lähemmin buddhalaisen tyhjyys-käsitteen monia merkityksiä. Etäännymme kauas eksistentialismista, mutta emme koskaan ota siitä täydellista eroa. Emme myöskään välty kohtaamasta käsiterelativismia, nominalismia ja kristillista mystiikkaa. Varsinkin mestari Echart esittää tärkeää roolia.

Ihminen on tyhjä monesta asiasta, kuten Jumalan idea, josta voidaan puhua vain negatiivisin käsittein. Boddhisattvan lähimmäisenrakkautta ja Jumalan kohtaamista voidaan kumpaakin edistää samoin keinoin: tyhjentämällä mieli valmiista mielikuvista ja oivaltamalla, että me itse olemme tyhjiä erillisyydestä.

Mieli on tyhjä minästä, mutta se ei vielä tiedä sitä. Eikä ole ketään, joka sen tietäisi. Kun kaiken oppii pois, muodostuu kalloon, kalenteriin ja ylipäätään elämään sellaista vapaata tilaa, johon sitten Jumala sopii suit sait sutjahtamaan. Pyhä henki, dharma, what ever!

Ilo tulee ja valtaa tontin. Se on kuin rikkaruoho, joka täyttää tyhjän pihan. Ilosta ei tarvitse huolehtia. Ilo huolehtii itsestään, kunhan lakkaat sitä häiritsemästä. Buddhalainen ilo on vähän kuin Jeesus. Riittää että avaa sydämensä ja sanoo kyllä.

Upanisadien jumalat

En yritä määritellä mitä jumalat merkitsevät nykyajan intialaisille tai millaista roolia ne esittävät vedakirjallisuudessa. Oma näkökulmani on lähinnä käsiterelativistinen: on mahdotonta antaa sanalle jumala yhtä täsmällistä merkitystä. Oikeaa tulkintaa ei ole.

En edes väitä, ettei Upanisadien jumalia olisi olemassa. Jos jos joku uskoo jumaliin, silloin sana "jumala" sisältää tuon merkityksen. Jos jumalat ymmärretään luonnonvoimiksi tai abstraktioiksi, kuten "rakkaus" tai "tuli", sitä suuremmalla syyllä niistä puhuminen on runollista todenpuhumista.

On helppo havaita myös, että monille Upanisadien kirjoittajista jumalat ovat hyödyllistä fiktiota, vertauskuvia ja osa mytologista tarinankerrontaa. He kirjoittavat jumalien edesottamuksista niin kuin kyse olisi Teräsmiehen tai Peppi Pitkätossun seikkailuista. Tarinaa ei ole koskaan tarkoitettu historialliseksi totuudeksi. Se on opettavainen ja jännittävä satu. Salaisuudet ja supervoimat ovat mukana mausteena.

Jumalten yksilöllistä persoonaa on joskus yhtä vaikea hahmottaa kuin niiden yleistä merkitystä. Toisinaan Upanisadien jumalhahmot esitetään voittamattomina sankareina, toisinaan taas hyvinkin inhmillisinä ja epätäydellisinä. Tässä suhteessa ne muistuttavat hieman antiikin Kreikan tai Rooman jumalia, jotka heijastelevat yleisön oman elämän haaveita ja vastoinkäymisiä amfiteatterien saippuadraamoissa. Yhdessä tarinassa yksi ja sama jumala kokee repiviä tunteita, toisessa hän on puolueeton ja neutraali kuin tuuli, joka puhaltaa, ymmärtämättä mitään iloista ja suruista.

On myös tapauksia, joissa hyvät jumaluudet rinnastetaan pahoihin demoneihin. Tällöin jumalat ovat hieman kuin "enkelit" kristillisessä mytologiassa. Ne palvelevat ylintä jumaluutta, Brahmania, ja johdattavat ihmiset oikealle polulle. Toisinaan pienemmät jumalat esiintyvät yhden ylijumalan aspekteina. Niillä ei ole omaa persoonaa tai tahtoa, vaan ne pikemminkin ovat vain Brahmanin valonsäteitä tai heijastuksia.

Witgensteinilaisittain kyse on siis sumeasta käsitteestä, jonka pedantti erittely johtaisi vain syvemmälle huonoon kielenkäyttöön. Jumalten teot ovat hämäriä ja sillä selvä.


Entä sitten Brahman?

Brahman on monoteistinen luojajumala, panteistinen kaiken elämän taustalla oleva tietoisuus, solipsistinen uneksija, nondualistinen jakamaton todellisuus sellaisena kuin vain mystikot sen voivat vaistota ja tietenkin myös sinä itse, juuri sinä, eikä kukaan muu - paitsi samalla kaikki muutkin, me kaikki.

Ei voida yksiselitteisesti sanoa, että Upanisadit olisivat sama asia kuin "hindulaisuus" (tai että hindut uskoisivat moniin jumaliin). Pikemminkin tekstiin sisältyy koko inhimillisyys kaikessa potentiaalisuudessaan.

Jotkut kääntäjät puhuvat "hindujen pyhästä kirjasta". Minulle Upanisadit ovat pyhä kirja, minun pyhä kirjani, enkä minä välitä hinduista. Löydän kirjoituksista viisautta, jota televisiosarjoissa harvemmin kohtaa - ja saan lukemisesta suurta lohtua.

Lähes jokainen Upanisadien kirja käsittelee kuolemaa: miten siihen voi suhtautua, jos ei ole Taivasta ja Helvettiä. Miten kohdata oman itsensä katoavaisuus: kuoleman hetkellä, tässä ja nyt. Miten minuus perääntyy, laajenee ja hälvenee, kun siihen kohdistaa tutkivan valokeilan. Kuinka minä liukenee pois ja lakkaa olemasta, eikä kukaan kuole. Kysymyksen tiedostaminen tarjoaa kaikki vastaukset ja lopulta vain tietoisuus jää: ei kenenkään oma, kaikkien.

Kirjoitukset tarjoavat vastauksia epäluuloiselle ja kriittiselle mielelle, mutta keskeisimmät asiat on ilmaistu arvoituksina tai runollisessa muodossa, jotta sanat eivät järkyttäisi lapsenmielisia ja niitä, joilla on tarve uskoa johdatukseen (johtajiin) ja jotka eivät pärjäisi yksin, seuranaan vain vaivalloiset ajatukset.

Vedakirjallisuus on kokoelma usean eri kastin tarkoitukseen kehitetyistä teksteistä, mutta korkealle arvostetut Upanisadit puhuttelevat etupäässä herroja ja pappeja. Kirjoituksista löytyy vastauksia useisiin elämän vaiheisiin: oppineisuuden, älykkyyden ja elämänkokemuksen mukaan. Riippuu monesta asiasta, millaisia tulkintoja lukija on valmis tekemään. Mitkä sanat hän hyväksyy totena ja mitkä vertauskuvana - ja mitä kaikkea hän sivuuttaa, koska ei juuri nyt kestä ajatella...

Näiden tekstien äärellä kriittistä kyselyä voi jatkaa hyvinkin pitkälle. Voi jopa mennä loppuun asti. Kaiken voi kyseenalaistaa: nähdä jumalat satuna, kieltää ilmiöiden pysyvyyden, kohdata kuoleman ehdottomuuden ja vapautua erillisen minuuden illuusioista.

Käytännössä Upanisadit sisältävät myös kaikki ne keskeiset osaset, joista buddhalaisuus on rakentunut. Nämä ovat niitä tekstejä, joita Buddha luki lapsena. Hän varmasti palasi niihin monissa aikuisiän väittelyissään, etsiessään totuutta, joka tyydyttäisi hänen kriittisen järkensä ja vapauttaisi hänet lohduttavista illuusioista.

Buddhalaisuus on joissakin kohdin antiteesi Upanisadeille, mutta valtaosin se on Upanisadien syvällistä ja johdonmukaista tulkintaa; perehtynyt ja viisas lukutapa. On samantekevää sanommeko, että Atman on Brahman tai ettei mitään Atmania ole olemassakaan. Joka tapauksessa käännymme kohti minää, kiellämme sen, oivallamme ja ego lakkaa määräämästä elämäämme. Tilalla on jotakin paljon parempaa: elämän iloinen leikki, murheista vapaa mieli, pelottomuus, tyyntyminen ja rauha.

Buddhalainen Arhat etsii vapautusta jällensyntymän ketjusta, ymmärtää ettei ole mitään ketjua, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta. Hän vapautuu peloista. Suurin osa pelkää jotakin päinvastaista: että jälleensyntymää ei tapahdu. Upanisadit vastaavat samaan aikaan kumpaankin huoleen jälleensyntymä on totta, mutta sinä et ole se, joka jälleensyntyy. Se joka jälleensyntyy on Atman, tietoisuuden ilmiö. Sinä olet hän, se olet sinä!