Tyhjyyden monet kasvot

Länsimainen ja buddhalainen ”tyhjyyden” käsite eivät ole alkuunkaan sama asia – ja juuri siitä syystä meidän on tärkeä ymmärtää, millä tavoin ne puhuvat samasta asiasta. Kumpikaan ei liity tieteelliseen termiin ”tyhjyys”, minkä takia on tärkeä huomata näiden käsitteiden keskeiset yhtymäkohdat tieteeseen.

Buddha ei missään elämänsä vaiheessa ollut ateisti, eikä eksistentialisti. Sen tähden hän päätyi kieltämään Jumalan sekä sielun olemassaolon ja riutui koko nuoruutensa merkityksettömyyden tunteessa. Kun nuori länsimainen lukee Kierkegaardin kirjoituksia ja tunnistaa niissä itsensä, hän ei mitenkään voi seuraavaksi lukea buddhalaisia tekstejä ja kokea saaneensa samanlaista sielullista lääkitystä. Itä ja länsi eivät koskaan kohtaa. Ne kohtaavat vain monissa keskeisissä kysymyksissä.

Yhtymäkohtia ei ole. Jos et usko niin voit kysyä vaikka buddhalaiselta mestarilta tai länsimaiselta uskontotieteen professorilta. Hän saattaa hyvinkin sanoa, että yhtymäkohtia on runsaasti. Se taas johtuu siitä, että kyse on mielipiteestä – mikä puolestaan johtuu siitä, että kyse on moninaisuutta pelkistävästä tulkinnasta, oli mielessä sittten kyllä tai ei. Jo pelkästään Buddha on mielikuvituksen tuotetta. Niin vihjataan jo Timanttisutrassa – ja siitä syystä Timanttisutra on ehkäpä tärkein todiste buddhan opetusten vankasta totuudellisuudesta.

Buddha onnistui puhumaan totta olemalla tyhjä, mytologinen olento. Buddhan olemuksen tyhjyys sisältää suuren viisauden. Se kautta hän kykenee moniin nykyaikaisiin ihmeisiin ympäri maailmaa. Hän vakuuttaa meidät puhumalla tavalla, jolla Buddha ei olisi voinut puhua. Tuhannen vuoden kuluttua saatetaan jossain maailman kolkassa ajatella, että Buddha opetti meitä menemään kyykkyyn ja ylös 10.000 kertaa. Se on hyvinkin mahdollista, sillä jo tänään sen ajatellaan olevan keskeinen tie valaistumiseen.

On hyvä, että on olemassa kahdenlaista buddhalaisuutta. Ensinnäkin on jääräpäistä buddhalaisuutta, jossa Buddhan ajatellaan olleen juuri tietynlainen ja sanoneen tietyt sanat. Tiedetään jopa mitkä päivät viikosta Buddhan lapsuudenkodissa olivat hernekeittopäiviä. Sitä rataa.

Sitten on toisenlaista buddhalaisuutta, jossa ajatellaan, että Buddha on ihan vitun sama. Buddha voi olla lihava tai laiha, ihan sama. Tärkeintä on se, että me yritämme seurata hänen mytologista esimerkkiään – kuten me seuraamme vaikkapa Ihmemies MacGyverin esimerkkiä viisaudessa ja myötätunnossa. On yhdentekevää millainen Buddha oli, koska hän on kuollut. Hän on kuollut ja me elämme. Hän voi auttaa meitä, mutta me emme enää voi auttaa Buddhaa olemaan onnellinen... tai todellinen.

Saattaa kuulostaa siltä kuin minä kannattaisin jälkimmäistä käsitystä Buddhasta. Se ei pidä paikkaansa. Pidän hyvin tärkeän sitä, että jotkut huolehtivat traditiosta. Tekisin niin ehkä itsekin, mutta se ei sovi minun luonteelleni. Olen levoton ja sotkuinen ihminen. Saan päähänpistoja. Jos opettaja puhuu, saatan keskeyttää typerillä kysymyksillä. Voi olla etten kuuntele ollenkaan, sillä olen keskittynyt johonkin ihan muuhun.

Olen yrittänyt muuttua kepillä ja porkkanalla, mutta turhaan. Luonteeni on sillä tavoin perustavasti sivistymätön, ettei se opi kurinalaisuutta. En kunnioita lakia ja hyviä tapoja. Joskus saatan syyllistyä esimerkiksi avunantoon. Annan apua, jos joku tarvitsee. Sitä varten on poikettava kurssilta ja oltava valmis myöhästymään. Tiedän että opettaja raivostuu, mutta teen sen silti. En hyvyyttäni, vaan siksi että olin ainoa joka huomasi. Muut olivat keskittyneitä tunnin aiheeseen. Minä tunsin oloni ikävystyneeksi. Opetus eteni liian hitaasti. Kaipasin jännitystä. Katsoin ulos ja näin siellä maailman. Koin valaistumisen, koska matkan aikana en katsonut sinne minne piti. En pitänyt käsiäni vaunussa. En pitänyt turvavyötä kiinni. Kurkistelin yli kaiteen.

Ne sanovat, että valaistuminen on häiriö. Tai jos ei häiriö, niin ainakin häiriöksi. Valaistuminen ei kuulu viralliseen museokierrokseen, eikä siitä saa kurssipisteitä. Se ei kelpaa tekosyyksi:

- Miksi myöhastyit?
- Anteeksi opettaja! Olen myöhässä, koska koin matkalla mystisen kokemuksen ja näin kuinka keskellä talvea pilvet raottuivat ja puut puhkesivat väriloistoon. Kuulin kuinka itse kosmos kuiskasi minulle ja hetken ajan tunsin kuinka kaikki on yhtä.
- Hyvä että sentään tunnustit rehellisesti! Älä tee sitä toiste! Mene istumaan ja ole hiljaa!

Tiibetinbuddhalaisissa patsaissa kuvataan monta Taraa: esimerkiksi punainen, valkoinen ja vihreä. Yksi Tara istuu sievästi meditaatioasennossa ja istuu siinä vaikka hamaan loppuun, koska hän on patsas. Toinen patsaista on lähdössä ylös. Se on jo ojentanut toisen jalkansa. Sillä levoton jalka ja meno päällä. Vihreä Tara on valmis toimintaan, vähän kuin Greenpeacen aktivisti. Istuminen tuottaa vihreälle Taralle vaikeuksia, koska maailma kaipaa toimintaa. Kaikki olennot on pelastettava, heti!

Vihreä Tara ei ehdi istumaan kuin hetkeksi. Sitten täytyy taas lähteä pelastamaan maailmaa. 

Punainen Tara on innokas ja säpäkkä, eikä osaa keskittyä. Jos hän näkee perhosen, hän menee katsomaan lähemmäs. Valkoinen Tara vain istuu kiltisti aloillaan ja tekee niin kuin on käsketty.

Haluaisin huoneeseeni sellaisen Buddhan patsaan, jossa näkyisi vain tyhjä tyyny ja ehkä jalka, joka vilahtaa ovenraosta. Buddha on lähdössä johonkin, eikä kukaan tiedä minne. Ehkä hän on nähnyt hädänalaisia ja rynnännyt auttamaan - tai ehkä hänen vain pitää päästä vessaan.

Mainitsinko jo, että Tara on nainen, naispuolinen boddhisattva, valaistunut yli-ihminen tai vain henkisesti pitkälle edennyt henkilö, vannoutunu buddhan seuraaja – tulkinta riippuu taas siitä, haluammeko ymmärtää ”boddhisattvan” olevan vain tyhjä käsite.

Voimme tehdä samoin mille tahansa arvottavalle sanalle: esimerkiksi sanalle ”sankari”. Voimme löytää kaupungista satoja sankareita, jos etsimme arjen sankareita tai oman elämänsä sankareita. Jos etsimme sankaria, joka pukeutuu viittaan ja lentä, saatamme pettyä. Sankareita on useita, muutamia, ei yhtään. Kyse on siitä millaisessa maailmassa me haluamme elää?

Ehkä siksi voitaisiin puhua Buddhasta ja super-Buddhasta. Buddha eli joskus, opetti ja kuoli. Hänen elämänsä oli tavallisesta poikkeava, siitä ei ole epäilystäkään. Hän oli myös älykäs, viisas, karismaattinen ja sinnikäs. On meistä itsestämme kiinni, riittääkö meille tavallinen, jokseenkin täydellinen Buddha, vai etsimmekö super-Buddhaa. Miksi tavallinen Buddha ei riittäisi? Miksei meditaation harjoittamisen perusteena voisi olla elämän laadun parantuminen? Miksi hengellisen uteliaisuuden herättämiseksi tarvitaan lupaus maailmankaikkeuden salaisuuksien selvittämisestä, supervoimista ja ikuisesta elämästä?

Ylipäätään: miksi elämässä pitää saavuttaa kiistämätön onni? Eikö riitä se, että on suhteellisen mukavaa? Eikö yhden sanan päässä kiistämättömästä onnesta ole kiittämätön onni?

Punainen Tara ei ollenkaan malta istua. Tässä kuvassa hän tosin näyttää muutenkin aika vauhkolta.  Hän sähköistää koko huoneen.

Tyhjyys on ikävä aihepiiri, sillä kaiken aikaa se uhkaa murentaa sen tukevan kamaran, jolla seisomme. Tyhjyys syövyttää pyhät arvot aivan samalla tavoin kuin maalliset murheet.

Tyhjyys on buddhalaisuuden kuningasvesi, jolla testataan mikä on pysyvää ja mikä on harhaa. Siinä suhteessa tyhjyys on sukua tieteelle: se kysyy ja kyseenalaistaa, eikä pidä mitään pyhänä.

Tyhjyys on sukua myös kristinuskolle ja runoudelle. Tyhjyys on tunteena epätoivoinen ja puhdistava. Tyhjyys on luopumista ja nöyryyttä, antautumista tosiasioiden edessä.

Jeesus repi temppelin esiripun ja kaatoi rahanvaihtajien pöydät, koska hän kohtasi temppelissä tyhjyyden. Ei hän nähnyt, että siellä asuisi Saatanaa, vain välinpitämättömyys. Häntä varmaankin kuvotti vallanpitäjien veltto ahneus ja kansan hyväuskoisuus.

Tyhjyys on pahimmillaan silloin, kun elämä on laimeaa ja intohimo kuollut. Ei ole vaarantunnetta, joka antaisi toivon. Tarinan mukaan Buddha kohtasi palatsinsa ulkopuolella sairautta, vanhuutta ja kuolemaa. Yhdellä sanalla voisi sanoa, että palatessaan kotiin, hän kohtasi siellä tyhjyyden. Kaikki hänen entisen elämänsä tukipilarit olivat luhistuneet.

Se oli rakentavaa tyhjyyttä, sillä hindulaisen ajattelun mukaan tyhjyydellä on juuri se voima: kuolemasta syntyy uutta elämää, ja tyhjentymisen kautta uusiutuvat myös ajatuksemme. Paradigmanvaihdos, huippukokemus, henkinen kriisi ja uskonnollinen herääminen – kovin länsimaisia sanoja.

Kun sanon, että kotiin palatessaan Buddha kohtasi palatsin tyhjyyden, käytän sanaa länsimaisessa merkityksessä. Kun nuoret miehet palasivat Ensimmäisen maailmansodan rintamalta, he olihan shokissa. Heidän elämänarvonsa olivat kokeneet kriisin. Aika oli taiteellisten ja filosofisten mullistusten kulta-aikaa.

Heitä odotti koti, joka tuntui vieraalta. He kirjoittivat romaaneja, joissa kuvasivat henkistä hätäänsä, sivullisuuden tunnettaan – sitä, ettei mikään tunnu miltään, sitä että sydämessä asuu tyhjyys.

He olivat surrealisteja, dadaisteja, eksistentialisteja. He jättivät jälkeensä paljon ahdistavia kuvia, mutta myös kehittivät uusia ajatuksia vanhan aikakauden raunioille.

Ensimmäinen aalto tyhjyyttä vastaan oli irrationaalinen. Unelmansa menettäneet sukupolvet tarrasivat helppoihin, kiihkeisiin ideologioihin. Vasta vietnamin sodasta palaavat nuoret, illuusionsa kadottaneet miehet saivat otteen elämästään. He löysivät jälleen Kafkan, Camus'n, Hemingwayn, Kierkegaardin ja Hessen. Heille oli luotu valmis pohja, eksistentialismin ja buddhalaisuuden toimesta.

Tyhjyys oli heille todellinen kokemus ja heitä auttoi se, että joku kirjoitti ahdistuksesta, olematta ahdistunut – kaikkensa menettämisestä, kuitenkaan menettämättä toivoa. Tyhjyydestä kertovien suurten romaanien pohjavire on loppujen lopuksi vatsin valoisa. Kirjat on kirjoitettu mullistamaan ja kyseenalaistamaan, mutta myös auttamaan taistelussa yksinäisyyttä ja kyynisyyttä vastaan. Pöytä oli tyhjennetty porvarillisista arvoista, jotta voisi syntyä jotakin uutta – jotakin vähemmän sokeaa kuin natsismi tai kommunismi.

Tarkoitukseni on sanoa, ettei buddhalaisten tarvitse opettaa meille länsimaisille, mitä tarkoittaa ”tyhjyys” - me tiedämme sen jo. Meidän on kuitenkin syytä varoa luulemasta itsestämme liikoja, vaikka olisimme jo lukiossa lukeneet läpi koko eksistentialistisen kirjaston.

Buddhalainen tyhjyys on yli tuhat vuotta vanha käsite – melkein yhtä vanha kuin Buddha itse – vain muutamia muutamia vuosisatoja nuorempi. Buddhalainen tyhjyysoppi on etupäässä Nagarjunan, buddhalaisen filosofin käsialaa, mutta sanalle keksitään kaiken aikaa uusia käyttötapoja mahayanabuddhalaisten keskuudessa. Termejä saa täsmentää ja vertauksia parennella.

Valkoinen Tara on turvallinen äitihahmo, varsinainen Madonna.

Seuraavissa osissa tarkastelen lähemmin buddhalaisen tyhjyys-käsitteen monia merkityksiä. Etäännymme kauas eksistentialismista, mutta emme koskaan ota siitä täydellista eroa. Emme myöskään välty kohtaamasta käsiterelativismia, nominalismia ja kristillista mystiikkaa. Varsinkin mestari Echart esittää tärkeää roolia.

Ihminen on tyhjä monesta asiasta, kuten Jumalan idea, josta voidaan puhua vain negatiivisin käsittein. Boddhisattvan lähimmäisenrakkautta ja Jumalan kohtaamista voidaan kumpaakin edistää samoin keinoin: tyhjentämällä mieli valmiista mielikuvista ja oivaltamalla, että me itse olemme tyhjiä erillisyydestä.

Mieli on tyhjä minästä, mutta se ei vielä tiedä sitä. Eikä ole ketään, joka sen tietäisi. Kun kaiken oppii pois, muodostuu kalloon, kalenteriin ja ylipäätään elämään sellaista vapaata tilaa, johon sitten Jumala sopii suit sait sutjahtamaan. Pyhä henki, dharma, what ever!

Ilo tulee ja valtaa tontin. Se on kuin rikkaruoho, joka täyttää tyhjän pihan. Ilosta ei tarvitse huolehtia. Ilo huolehtii itsestään, kunhan lakkaat sitä häiritsemästä. Buddhalainen ilo on vähän kuin Jeesus. Riittää että avaa sydämensä ja sanoo kyllä.