Tieto-oppi on ehkä modernin filosofian näivettynein ja takapajuisin osa-alue. Tieto on karsittu kysymykseksi totuudellisuudesta ja samalla siitä on kadonnut kaikki inhimillinen lämpö ja luontaisen ravinnon rikkaat mineraalit. Se on kuin puhdistettua, homogenoitua maitoa, josta puuttuu herkullinen rasva ja elämälle hyödyllisten valheiden bakteerikanta.
Tieto on paljon muutakin kuin tutkimuksia ja todistelua. Olen aiemminkin kritisoinut tieteenfilosofiaa näkökulmien puutteesta ja valheellisesta itsetyytyväisyydestä, mutta totisesti havahduin kouluissa opetetun tietoteorian köyhyyteen luettuani Rene Angeluksen pienen esseen "de faire l'amour avec la langue". Se aloittaa hänen niukan ja postuumisti julkaistun kirjoituskokoelmansa. Esseen sanaleikin voisi kääntää jotenkin tähän tyyliin: "Kuinka tyydyttää nainen kielellä?" Angelus aloittaa Jean Genet'n tarkastelusta, mutta päätyy lopulta aivan omaan aihepiiriinsä.
Seuraavassa reilun sivun pituinen katkeama tekstin loppuosiosta, joka teki minuun vaikutuksen. Ranskankielistä alkuteosta ei tiettävästi aiemmin ole käännetty suomeksi tai muillekaan kielille, enkä ole varma käännöksen sanatarkasta muodosta. Jotenkin tähän tyyliin se kuitenkin menee:
* * *
La faire l'amour avec de langue (katkelma)
"...En ole koskaan fyysisesti pettänyt vaimoani. Olen tuskin edes koskenut toisia naisia. Olen kuitenkin muutamia kertoja tuntenut suurta syyllisyyttä ja häpeää. Syynä on ollut valtaisa seksuaalinen kiihottuminen. Olen kiihottunut toisen naisen tietämyksestä ja tuntenut suurta mielihyvää omasta älykkyydestäni, jonka hän on minussa tuonut esiin. Se on hybris, joka miltei voittaa orgasmin.
Yleinen keskustelu voi koskea yleisiä aiheita tai liikkua keräilyharvinaisuuksissa. On tietoa, joka miltei elää sukupuuton partaalla. On upeita kirjoja, joita ei luetella listoissa tai lueta. Joku silti voi tietää. Joku silti voi ne lukea, silläkin uhalla, että on yksin.
Ihminen voi olla lajinsa ainoa. Ammattitaito voi kuolla sukupuuttoon. Oman ainutlaatuisuutensa rajapinnassa voi kuitenkin löytää toisen, joka myöskin tietää. Hän voi olla mies tai nainen. Alkuinnostuksen suhteen se on samantekevää. Pian kohtaaminen kuitenkin muuttuu intiimiksi ja miltei alastomaksi. Harvinaisella tiedolla on sellainen vaikutus. Se riisuu meidät arkisuuden vaatteista.
Olen keskustellut naisen kanssa juhlissa, joissa on sata ihmistä. Ensin meitä on viisi. Sitten meitä on vain kaksi. Kaikki saa alkunsa siitä, että me keskustelemme tietämyksemme ja älymme äärirajoilla. Me luomme diskurssin, johon kukaan muu ei voi osallistua. Muut eivät tiedä mistä me puhumme. Me olemme tuskin tavanneet ja silti me kohtaamme kuin sisarukset tai aviopuolisot. Puhumme ikään kuin yhteisistä, jaetuista muistoista. Kukaan muu ei ollut siellä kanssamme. Kukaan muu ei lukenut sitä kirjaa.
Me olemme lajimme viimeiset. Emme saata vaihtaa puheenaihetta, koska ehkä koskaan toiste ei tule mahdollisuutta puhua. Meidän on puhuttava suumme puhtaaksi nyt. Vaivihkaa, kohteliaasti kaikki muut kaikkoavat. Hetken he ehkä yrittävät ymmärtää. Sitten he ymmärtävät, että heidän täytyy käydä vessassa tai hakea hieman lisää juotavaa. He eivät tunne tätä peliä. He eivät edes aavista, että sanojemme takana me jo rakastelemme. Rakastelemme kuin lajimme viimeiset.
Tieto on elämäni suurin intohimon kohde. Tiedän, ja siksi olen yksinäinen. Tiedän, ja siksi voin kohdata toisen ihmisen.
Sanoin, että en ole pettänyt vaimoani fyysisesti. Se ei ehkä ole aivan totta. Valehtelin tämän kerran. Totuus kuitenkin on, että suurempaan kiimaan olen syttynyt sanojen kosketuksesta. Tieto on minulle esileikki hurmaavaan kadotukseen. Hyvän ja pahan tiedon hedelmä voi riisua ja langettaa häpeän. Tieto on kiihottava ja syntinen. Ehkä Jumala karkotti Eevan ja Aatamin, koska he oppivat tietämään jotakin, mikä Hänelle oli mysteeri. Syntiinlankeamus on puhetta, jota Jumala ei ymmärrä. Paholainen osaa paremmin puhutella ihmistä. Hän puhuu samaa kieltä.
En osaa muuta kuin sääliä niitä ihmisiä, jotka eivät halua tietää mitään yksityistä ja harvinaislaatuista. He tyytyvät keskusteluun, joka on kaikille avoin. He ovat kuolettavan tylsiä. En voisi koskaan rakastella sellaista ihmistä.
Rakastan vaimoani. Hän tuntee minut. Hän kyllä tietää. Kaikkia lukemiani kirjoja en kuitenkaan hänelle paljasta. Jotakin tahdon tietää salaa. Tahdon olla ainoa, kunnes sattumalta löydän jonkun toisen joka tietää. Silloin on syntynyt yksityinen kieli, diskurssi, joka on liki enkelten kieltä.
Tieto tuottaa riskin, mutta se myös avaa ovia. Olin nuori ja köyhä saapuessani Pariisiin 1963. Uhmasin sääntöjä tietämällä liikaa. Kuunteli, olin läsnä, avasin suuni. Kuljin avoimista ovista, joista ikäiseni ja arvoiseni ei ollut sallittua kulkea. Istuin pöytään, astuin keskusteluun. Opettelin pelaamaan salonkien peliä. Minuun rakastuttiin, koska olin nuori ja tiesin sellaista, mikä ei kuulunut maalaiskoulujen opetussuunnitelmaan. Olin häpeilemättä lukenut aikuisten kirjoja jo lapsena, koska se oli kiellettyä. Luin kirjan, jossa kerrottiin, että salaisuuden avaavat ovia. Tiesin, että tieto lisää tuskaa, mutta en välittänyt. Olin nuori ja hölmö.
Astuessani golf-kerhon, ravintolan tai ranskan akatemian ovesta en koskaan pukeutunut niin kuin rikkaat pukeutuvat. Se olisi mielestäni ollut valheellista. Opettelin vain heidän puheenpartensa. Halusin yllättää kaikkien ennakkoluulot. Halusin näyttää siltä typerältä maalaispojalta, joka sosiaalisten mittapuiden mukaan olin. Luoda odotukset, ja sitten...
Opin tulemaan toimeen. Kohtasin tyhmiä ja älykkäitä. Tietämättömiin tein vaikutuksen esittämällä, että sattumalla tiesimme saman. Olimme sattumalta nähneet saman uutisotsikon. Osoitin hänelle sen näkökulman, jonka hän ymmärsi, mutta joka oli hänelle uusi. Olin taitava vaistoamaan, millainen näkökulma kullekin ihmiselle on rohkea ja raikas.
Älykkäisiin tein vaikutuksen osoittamalla, että en tiennyt, mutta olin halukas oppimaan. Minä todellakin olin halukas tietämään kaikesta kaiken. Älykkäiden seurassa minun ei tarvinnut pelata ja esittää. Sain olla rehellisen tiedonjanoinen, niin kuin se olisi jotakin syvästi rikollista, että tahtoo tietää ja rakastaa kirjallista sivistystä. Minä ikään kuin yksityisesti ripittäydyin professoreille ja voitin heidän luottamuksensa olemalla puutteellinen.
Tietämyksen tasolla flirttailusta puhutaan harvoin, koska se on eräänlainen etikettirikkomus. Mikään valtio ei siedä sitä, että seurassa kuiskutellaan. Sitä ei siedä Jumala, eikä École normale supérieure. Vain sinun diskursiivinen rakastajattaresi, tietää sinun sortuneen, astuneen niin pitkälle harhaan turvalliselta, yleiseltä tieltä.
Minulle tieto on vallankumouksen sisaruutta (soeur), jota liberté, egalité, fraternité ei luettele, eikä lupaa. Syvimmillään me kaksi olemme rikoskumppaneita intohimoisessa tiedossa. Perustamme oman kielemme ja oman valtiomme. Kaksi langennutta sielua kohtaavat puutarhassa, jossa ankarat kyltit määrittelevät, mistä milloinkin kuuluisi puhua..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti