Olen joutunut myöntämään, että eräät suuret inhimilliset haasteet ovat vielä paljon suurempia kuin olen ennakoinut.
Esimerkiksi kehon hyvinvointi suhteessa onnellisuuteen. Sitä voisi parikymppisen hybreksessä kuvitella, että pelkällä tahdonvoimalla voi kestää ne pienet epämukavuudet, joita koituu vaikkapa syömisestä tai nukkumisesta säästämällä.
Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.
Tämä voisi toimia romaanin aloituslauseenakin: Tietyssä iässä pysyy henkisesti virkeänä ja onnellisena pelkkien tulevaisuuden lupausten voimalla.
Romaanissa en tosin jatkaisi sitä näin suoraviivaisesti: Tarkoitan tietenkin sitä, että ruumis ja alemmat vaistotoiminnot suostuvat tekemään kompromisseja, kun niille luvataan, että keski-iässä sitten herkutellaan ja myös harrastetaan enemmän liikuntaa, kun työn vaatimus rutinoitumisen kautta vähenee samassa suhteessa kuin palkka kohoaa.
Kun keski-ikä koittaa, mutta elämä ei muutukaan aiempaa helpomaksi, on aivojen aina vain vaikeampi perustella sitä, kuinka se on pitänyt mahan tyytyväisenä puhumalla pian koittavista työsuhde-eduista ja luksuselämästä.
Maha ottaa omansa nyt eikä heti. Kokouspöytään ilmestyy salaatin paikalle voisilmäpulla. Perjantainen oluttuoppi vaihtuu jokailtaiseen olutlasilliseen stressaavan työpäivän päätteeksi. Kuntosalikortti vaihtuu isompaan autoon, jotta maha mahtuisi mukavasti ratin taakse.
Kaksi myöhempääkin kappaletta voisivat ehkä olla samasta romaaninaloituksesta, vaikka en ole niitä kursivoinut. Sanotaanhan, että romaani on kuin sika, että se syö melkein mitä tahansa.
Itse olen onnistunut pitämään vyöni kutakuinkin alkuperäisessä kuosissa. Uusia reikiä ei vielä ole tarvinnut lisätä, vaikka olutta on kulunut.
Olen myöntänyt itselleni ennen kaikkea sen, että aivot tarvitsevat lepoa. Väsynyt tajunta huutaa rasvaa ja sokeria. Riittävät yöunet ovat yksi terveyden tukipilari. Pidän myös vuosittaisen paastoviikon, pyöräilen ja pelaan tennistä. Kahvistakin pidän taukopäiviä, mutta kuntosalikorttia ei ole. Elintaso ei siihen ihan riitä.
Kaupunkiin liittyvät kauhut
Eräs psykologiani heikko kohta ovat metsästäjä-keräilijän geenit. Olen selkeämmin paikkaa vaihtava eläin kuin yhdessä paikassa samaa työtä tekevä maanviljelijä, Se on varsin yleinen ad-hd-ihmisiä yhdistävä piirre: levottomuus, jota tylsä ja yksipuolinen työ tai vaihtelun puute aiheuttavat. Monille muillekin tämä ongelma on toki tuttu, mutta itselleni rutiinien kehittäminen tai säännönmukaisuuksille altistuminen on ylitsepääsemätön ongelma.
Tarkemmin sanoen en pääse asiasta yli, ali tai ympäri. Ainoa ratkaisu tuntuu olevan se, että palaan metsään.
Metsässä käveleminen tutkitusti rauhoittaa, mutta joillekin metsä on arjen pientä luksusta, toisille se on lääke. Ilman sitä lääkettä ei mieli pysy kasassa. Kaupunki muuttuu ahdistavasta shakkiruudukosta konkreettiseksi vankilaksi.
Maanviljelijän geeneillä laajemmin varustettu, useita sukupolvia kaupungissa asunut ja asteittain sinne sopeutunut henkilö omistaa kaksi menestyksen kannalta tärkeää ominaisuutta:
1.) Hän osaa odottaa palkintoa.
2.) Hän osaa iloita tasavertaisen hyvin (rationaalisesti) sekä työstä että sen saavutuksista.
Itsekin osaan odottaa palkintoa sikäli, että olen tehnyt paljon työtä kirjallisen urani eteen. Olen elänyt erittäin pienillä tuloilla uskotellen itselleni, että asiat muuttuvat paremmiksi: kannattaa hakea kouluun, kannattaa opiskella elämää, eikä vain työtä varten...
Vaikeampaa minulle on iloita asioista, jotka marxilaisen termistön mukaan edustavat työstä vieraantumista.
Jos esimerkiksi mökillä pilkon puita ja sytytän tulen takkaan, saan suunnatonta iloa siitä, että en joudu olemaan kylmissäni.
Jos sen sijaan teen työtä, josta saan rahaa, jotta voin maksaa kaupungissa sähkö- ja lämmityslaskuni, en saa samanlaista tyydytystä. Tunnen vain että rahaa tulee ja rahaa menee.
Osaa selittää itselleni, että nyt minun pitäisi iloita siitä, etten joudu olemaan sään armoilla, mutta en osaa kokea sitä iloa. Tästä syystä puhun psykologisesta epärationaalisuudesta: järkeni ja tunteitteni välillä on katkos, joka on yleisinhimillinen, mutta jota en osaa ratkaista.
Minulle ratkaisuksi tuntuu kelpaavan vain se, että määräajoin käyn mökillä tuntemassa sitä onnellisuutta, jota kaupungissa en koe.
Olen onnellinen, jos kerään sieniä tai marjoja, jos kalastan, kaadan puita, hakkaan halkoja ja lämmitän saunan.
Jos käyn kaupasta hakemassa samat elintarvikkeet tai lämmitän saunan nappia painamalla, on hyvin vähän mitään tekemistä sillä, olenko ansainnut sen työllä tai olenko vapaamatkustaja. Tunnen lähinnä tyhjyyttä, jota reunustaa vuoroin tylsistyminen tai pakokauhu.
Vähäistä iloa tuottavat ponnistelut aina vain vähemmän palkitsevan elintason saavuttamiseksi
Jotain siinä kuviossa on pielessä, kun miljoonat istuvat sohvalla pelaten Skyrimiä tai World of Warcaftia, joita olen aiemmin nimittänyt (suurella kunnioituksella) sienestyssimulaattoreiksi.
Olen saanut oikeassa metsässä oikeiden sienten perässä juoksemisesta monin verroin konkreettisempaa iloa kuin keittäessäni taikajuomia kokoamistani yrteistä jossain fantasiapelissä.
Tuolla ulkona on avoimen maailman peli, jossa on paljon enemmän vapauksia kuin missään ihmisen suunnittelemassa pelimaailmassa. Ongelma on lähinnä se, että kaupunkien ja luonnon tarjoamien vapauksien välillä on suuri ero. Koskaan en ole kokenut sellaista yltäkylläisyyttä kaupungissa, jota olen kokenut vetäessäni veneeseen suuren ahvenen toisensa perään tai kahmiessani korin täyteen täydellisiä herkkutatteja.
Kaupungeissa enin osa tilasta on kiellettyä: kahleiden sekä kaltereiden pilkkomaa, vaikka sitä ei tulisi ajatelleeksi. Voit vaikka tehdä kadulla kulkiessasi laskelmia siitä, miten monet kaikista ovista Helsingin keskustassa sinulle avautuvat. Huomaat, että joka paikassa on monin verroin enemmän suljettuja ovia - niitä vain ei merkitä yhtä selkeästi kuin avoimia ovia, joista asiakkaan toivotaan astuvan sisään. Suljetut ovet vievät lukuisiin yksityisiin tiloihin, varastoihin sekä huoltokäytäviin. Jopa avoimena olevat tilat lähes aina edellyttävät rahaa, jotta niissä olisi mitään mieltä asioida.
Ihmisten väenpaljous keskittyy muutamiin vapaisiin tiloihin, kuten puistoihin tai kävelykaduille. Jos jossakin on vapaata tilaa, voit olla lähes varma, että se on täynnä parkkiin ajettuja autoja tai turisteja.
Kaupunki on äärimmäisen suljettu tila, kaikkea muuta kuin avoimen maailman simulaattori. Kaupungissa on erittäin suuri houkutus paeta todellisuutta simulaattoriin, jossa maailma todellakin on vapaa tutkimusmatkoille sekä arvostuksen tai varallisuuden kehittämiselle.
Tietokonepelit ovat kuin huumetta, koska melkein kuka tahansa havaitsee hyvin äkkiä, että ne palkitsevat meidän alkukantaista metsästäjä-keräilijän mieltämme tehokkaammin kuin todellisuus - etenkin kaupunki, joka on putkijuoksu työhön ja takaisin, joka on puolestaan vain yksi pakollinen leveli elämän mittaisen uraputkijuoksun sisällä.
2000-luvun elämä on taistelua itsearvostuksesta, mutta samaan aikaan se on myös pidempää modernismin jatkumoa, jossa työ ja palkinto ovat etääntyneet toisistaan. Vieraantuminen ei ole kuitenkaan kapitalistien juoni, vaan se liittyy laajemminkin siihen kuinka ihminen on biologisesti ja psykologisesti jäänyt jälkeen teknologisessa kehityksessä. Meitä ei ole suunniteltu istumaan ja silti me istumme. Meitä ei ole suunniteltu tuijottamaan vain lähelle ja silti me katsomme vain lähelle (konkreettisesti, kun katsomme ruutua, jolloin yhä useammat tarvitsevat silmälasit).
Mitä paremmin teknologia tyydyttää meidän biologiset perustavat tarpeemme, sitä vakavammin me tulemme tuntemaan itsemme tarpeettomiksi. Ilman perustavia tarpeita tyydyttävää työtä me olemme hyödyttömiä itsellemme. Ilman resursseja ja vapauksia, jotka mahdollistaisivat korkeampia tarpeiden, kuten taiteellisten tai tieteellisten päämäärien tavoittelemisen, me olemme tarpeettomia muille ihmisille.
Ja kuitenkin paradoksaalisesti alempien tarpeiden tullessa tyydytetyiksi napin painalluksella, me näemme yhteiskunnan tekevän aiempaa vaikeammaksi korkeampien tarpeiden tyydyttämisen.
Näin me olemme tuplasti tarpeettomia, ja joudumme entistä kovemmin taistelemaan sitä tunnetta vastaan, että olemme vain orjia kaupungissa, joka ei meitä palvelukseensa edes haluaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti