Kirjoittajasta

Vaikka olen jakanut täällä avoimesti mielipiteitäni ties mistä aiheista, en ole tainnut juurikaan kertoa omasta elämästäni. Nyt tuntuu siltä, että täytyy vähän koota yhteen viimeaikaisia tapahtumia.

Uudesta blogista:
Muutos tuskin suuresti vaikuttaa Pikkujättiläisen tulevaisuuteen, mutta kesän alussa aloin julkaista kirjoituksia myös Uusi Suomi -verkkolehdessä:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/

En saa tuostakaan kolumnista palkkaa, mutta on kiva nähdä kuinka välillä jollekin omalle kirjoitukselle kertyy yli sata jakoa Facebookissa tai kymmenittäin kommentteja.

Vasta nyt alan konkreettisesti tajuta miten merkittävää netissä on se, missä tekstinsä julkaisee. Helsingin Sanomien tai Ylen nettikolumnit keräävät monesti vähintään sen 1k jakoa ja 10.000 klikkausta, vaikka niissä ei olisi mitään kiinnostavaa.

Minun olisi jo aikaa sitten pitänyt ulkoistaa ainakin poliittiset löpinät näkyvämpään mediaan, mutta sitkeästi uskoin, että bloggerissa julkaistu teksti voisi levitä samalla tavalla oman kaveripiirini ulkopuolelle.

Parhaille Pikkujättiläisessä julkaistuille kirjoituksille on kertynyt jotain 2000-3000 lukijaa (tai siis kaiketi vain klikkausta), ja nyt siis puhun kirjoituksista, jotka ovat herättäneet paljon säpinää Facebookissa.

Pari tuhattaa klikkausta ei tietenkään ole yhtään mitään, kun puhutaan 6 vuodesta ja 400 kirjoituksesta.

Yksi syy on tietenkin se, että kirjoitan juttuja, joissa ei ole potentiaalia. Kirjoitan liian pitkiä paasauksia, jotka koostuvat pitkistä virkkeistä ja käsittelevät omituisia aiheita.

Konkreettisempi syy on se, että Blogger on totaalisen jämähtänyt alusta, jolla ei ole tulevaisuutta. Yksittäinen henkilö ei pärjää huomioarvossa sivustoille, joilla kymmenet aktiivikirjoittajat suoltavat kaiken aikaa ajankohtaisia otsikoita.

Netissä parhaiten selviää verkostoutumalla. Täytyy olla joukkovoimaa. Blogger on vähän sama juttu kuin huutaisi jossain pienellä aukeamalla keskellä metsää ja toivoisi, että linnut ja oravat kiidättävät viestin kaikkien kuuluville.

Parhaimmillaan joku kaveri jakaa linkin Facebookissa ja toinen kommentoi sitä.

Tietenkään alkujaan en kirjoittanut siksi, että saisin lukijoita tai kommentteja, vaan saadakseni kirjoitetuksi. Nykyään kirjoitan vähän liikaakin, jotta sitä voisi pitää terveellisenä.

Aion etupäässä jakaa mielenkiintoani siten, että kirjoitan Uuden Suomen blogiin sellaisista jutuista, joiden ajattelen kiinnostavan ihmisiä - kuten politiikasta tai urheilusta.

Pikkujättiläiseen tulen yhä kirjoittamaan niistä asioista jotka kiinnostavat minua itseäni, eikä minua pätkääkään kiinnosta keräävätkö ne klikkauksia. Toivon mukaan se on useammalle lukijalle enemmän ilouutinen kuin viimeinen pisara.

Tiedeuutisten tuottamisesta:
Olen myös erittäin vakavasti alkanut harkita sitä, jos kokoaisin kirjoittajaporukan, joka keskittyy tiedeuutisiin.

Haluaisin monipuolisen, tieteestä kiinnostuneen ja ammattitaitoisen - mutta ei liian erikoistuneen ja vakavamielisen - porukan kanssa käsitellä julkisesti ajankohtaisia tieteen tapahtumia.

Kävin Tiede-lehden forumilla keväällä osallistumassa keskusteluun ja etsimässä sopivia henkilöitä. Tiede-foorumi osoittautui kuitenkin ihan totaalisen sekavaksi paikaksi. Useimmat eivät jaksa ollenkaan keskittyä aiheeseen, vaan trollaavat omia näkemyksiään ja haukkuvat toinen toistaan.

En ole ehkä koskaan tavannut keskustelualuetta, jossa vallitsisi yhtä heikko keskustelumoraali ja keskinäinen kunnioitus.

Tiede.fi keskustelufoorumi on tulvillaan ylimielisyyttä ja tieteenvastaista katkeruutta. Lupaan käsitellä havaintojani tarkemmin, kunhan taas käyn forumilla vähän hakemassa ällistystä ja kaiken sivistyksen poissaolosta herännyttä turhautumista.

Minulla saa myös lähettää sähköpostia, jos ajatus tiedeaiheisen sivuston perustamisesta kiinnostaa:
Monrepoo@gmail.com

Vaarista:
Lupasin puhua myös henkilökohtaisesta elämästäni. Koetan olla lörpöttelemättä.

Keväällä 92-vuotias vaarini sai aivohalvauksen ja halvaantui toispuoleisesti. Mummon ohella olen ainoa sukulainen, joka asuu samalla paikkakunnalla, joten aika monena päivänä on tullut vierailtua sairaalassa.

Tällaiset tapahtumat tuovat pintaan kaikenlaisia tunteita. En kuitenkaan tunne, että elämäni tärkeysjärjestykset olisivat merkittävällä tavalla muuttuneet. Olen jo viimeisen vuosikymmenen ajan seurannut läheltä vaarin asteittaista taantumista.

Pallolaajennuksen jälkeen hän hieman nuorentui. Hän sai uuden kuulolaitteen ja vielä 85-vuotiaana vietti koko kesän mökillä pilkkoen puita moottorisahalla ja kunnostaen paikkoja.

Sittemmin muisti on alkanut reistailla, eikä vaari ole sopeutunut tietokoneiden tai kännyköiden käyttöön. Ei hän varmaan koskaan päässyt sisään edes siihen, mitä internet merkitsee. Koko sana ei merkitse hänelle tai mummolle yhtään mitään ja silti sitä tuutataan heille kaikissa kirjeissä.

Verkkomaksut ja sähköiset palvelut ovat heille ihan täyttä hepreaa. WWW-sivut eivät hahmotu. Facebook on vain tv-ohjelma, joka lopetettiin joitakin vuosia sitten.

Vaari ei koskaan lakannut ihmettelemästä edes Teksti-TV:n palveluja. Olen yrittänyt joskus selittää, että internet ovat vähän kuin tekstitelevisio, jossa näkyy myös kuvia ja jonne voi itse kirjoittaa, mutta se menee niin korkealentoiseksi fantasiaksi, ettei hän pysy kärryillä.

Muutaman viime vuoden ajan kaiken uuden opettelu on ollut mahdotonta ja liikuntakyvyn myötä hänestä katosi muitakin pieniä paloja niiden palojen lisäksi, jotka dementia oli vuosien varrelle vienyt.

Mummon ja vaarin luona olen tyypillisesti juonut teetä ja lukenut uusimman Suomen Kuvalehden ja Hesarin kuukausiliitteen. Ne ovat hienoja julkaisuja ajassa, joka muilta osin on kadottanut hitautensa ja harkintakykynsä.

Minuun on varmaan paljonkin vaikuttanut se, että arvomaailmani on peräisin  ihmisiltä, jotka näkivät sodan ja osallistuivat jälleenrakennukseen.

En kiistä sitä, etten olisi idealisti, mutta jopa idealismini on lähinnä anakronismi, joka ei sovi tähän aikaan. Itsensä elättäminen tieteen tai sivistyksen puolustamisella on vaikeaa edes huumorin kautta.

Etenkin kun huumorini perustuu siihen, että minulla ei mene kovin hyvin taloudellisesti. En osaa palvella rahaa.

Voisin viihtyä paholaisen seurassa, jossa hän tykkäisi pelata shakkia tai maistella viinejä, mutta rahaa en osaa palvella.

En tiedä mitä raha haluaa. En osaa seurata sen ajatuksenjuoksua. En tiedä onko se liian inhimillinen vai puuttuuko siltä kaikki inhimillisyys.

Yleensä kaikki kääntelevät päätään epäluuloisesti, kun kerron, ettei minulla ole edes narkomaanin tai maahanmuuttajien tulotasoa.

Olen yrittänyt korjata asian sillä, että pidän menoni matalina. Työ on mitä parhain keino vähentää rahanmenoa, joska saatan kuluttaa kokonaisen päivän siihen, että kirjoitan.

Hyvin pieni osa siitä, mitä kirjoitan päätyy netissä julkaistavaksi.

On oikeastaan ahdistavaa miten hajallaan ammattini on, vaikka suhtaudun siihen niin vakavasti.

Vuoden paras omakustannerunokirja :
Tämän kesän ilouutinen on se, että Kalle Päätalo -seura myönsi runokokoelmalleni I Palkinnon omakustannekilpailussa.

Kirjaa voi halutessaan tilata minulta suoraan tai esimerkiksi täältä:
https://www.booky.fi/kirjailija/Juho+Nieminen#!product_id=9789526817507

Omakustanteiden työstämisessä on niin paljon vaivaa, että sitten kun ne lopulta tulevat painoista, jää hyvin vähän energiaa markkinointiin.

Tai minun tapauksessani ongelma taitaa olla enemmänkin se, että ajatukseni ovat jo seuraavassa kirjassa.

Tällä hetkellä olen koonnut esseekokoelmaa / pampflettia nimeltään Gonzotiede, sekä uutta runokirjaa, jonka työnimi on tässä vaiheessa Leikin pääoma.

Pöytälaatikossa minulla on yhä myös esseekokoelma Verraton relativismi sekä Kirjoittamisen opas liiasta luovuudesta kärsiville, joka käsittelee muun muassa ADHD-ihmisen elämää. Muistakin liiallisten ideoiden aiheuttamista ongelmista kirjassa puhutaan tavalla, joka ei ole ihan tavallinen.

Kirjojen suhteen olen turhan perfektionisti - tai sitten vain pelkään sanoa tärkeimpiä kirjoituksiani koskaan valmiiksi.

Hyvä olisi sekin, että minulla olisi ammattimainen kustannustoimittaja, joka sanoisi napakasti mitkä kohdat täytyy muuttaa ja asettaisi selkeät aikataulut etenemiselle.

Määrällisesti kirjoitan vuosittain 3-4 teoksen verran tekstiä, joten varmaan jonkinlainen esseekirja syntyisi, kunhan saisin apua valikoimisessa.

Minusta on vuosien saatossa tullut yhä huonompi lukija, mutta vähiten mieluusti luen omia kirjoituksiani.

Täytyisi lukea niin valtavasti omia tuotoksiaan, ja karsia pois kaikki mikä ei ole täydellistä. jotta saisin käsikirjoitukseni tyydyttävään muotoon. Sitten sillä vielä pitäisi löytää julkaisija.

Mielellään joku muu kuin linnut ja oravat.