Kelpoisuus

Relativismi on välttämätön työkalu filosofisessa ajattelussa. Ilman sitä ei ole mahdollista tarkastella inhimillisen todellisuuden sellaisuutta. Pohdinnat kangistuvat platoniseksi ideamaailmaan ja pysyviin arvoihin vetoamiseksi - mikä on pelkkää elämästä vieraantunutta abstratiota - tai sitten aristoteeliseksi määritelmien päälleekkäinkasaamiseksi ja tiedon järjestelyksi - mikä on pelkkää skolastiikkaa ja byrokraattista näpertelyä.

Instituutiot tietenkin tarvitsevat uskoa arvojen pysyvyyteen ja määritelmien aukottomuuteen - mutta vapaalle ajattelijalle ne ovat myrkkyä. Ehkä siksi akateeminen filosofia niin vierastaakin sekä tervettä järkeä että luovuutta.

Puhe on nyt siis arvorelativismista, ei tietoteoreettisesta relativismista. Arvorelativismi ei ole edes ismi. Se on vain inhimillisen todellisuuden lakien objektiivista tarkastelua. Mikään kulttuuri ei välty arvorelativismilta. Tämä on asia, josta ei edes synny keskustelua.


Älä tapa!

Otetaan esimerkiksi tappaminen. Älä tapa! Käsky on hyvin selkeä ja silti me kollektiivisesti hyväksymme, että ihminen, joka tappaa sodassa onkin sankari. Tappamisen moraalinen tuomittavuus on siis hyvin suhteellista. Näin se vain menee. Mikään yhteiskunta ei säästy sisään rakennetulta arvorelativismilta. Jopa pyhimpiin sääntöihin löytyy aina poikkeuksia. Ristiriidat ovat kaikkien näkyvissä, niitä ei vain uskalleta kohdata.

Relativistilla en tarkoita ihmistä, joka väistämättä haluaisi asettaa kyseenalaisiksi kaikki arvot. Ei hänen tarvitse. Ihmiset kyllä tekevät sen jo aivan itse. Relativisti päin vastoin saattaa tavoitella suurempaa eettisyyttä, koska hän on vilpitön itseään ja sosiaalista todellisuutta kohtaan. Kaikki on suhteellista.

Kun Immanuel Kant aikoinaan loi oman moraalifilosofiansa, hänellä oli vaikeuksia muotoilla sääntöjä, jotka pätisivät ehdottomasti. Nykyäänkin monet filosofisen koulutuksen saaneet ihmiset kokevat tämän ongelmalliseksi.

Siinä ei ole mitään ongelmallista. Kaikki inhimillisen todellisuuden pyhät palikat ovat kontekstisidonnaisia ja tulkinnanvaraisia. Relatiivisuutta eivät monet kuitenkaan uskalla myöntää, koska se sotisi platonismia, aristotelismia ja kantilaisuutta vastaan (tosin löytyy myös niitä kantilaisia, jotka ymmärtävät kategorisen imperatiivin olevan pohjimmiltaan intuintiivinen ja tilannekohtainen rakennelma: "toimi siis tavalla, joka voisi olla lakina tällaisessa spesifissä tilanteessa, mutta jota ei ole mahdollista määritellä aukottomasti. Keskity omantunnon mukaiseen tekoon, älä sen loogiseen muotoiluun.")


Kvalifysiikka

Antiikin filosofeista osui lähimmäksi Protagoras, joka sanoi "ihminen on kaiken mitta". Hän oli oikeassa ainakin kvalifysiikan näkökulmasta. (Tarkalleen ottaen me emme tiedä minkälaisia ajatuksia Protagoras kannatti, koska häneltä ei ole säilynyt omia kirjoituksia.)

Ja mitä kvalifysiikka sitten on?

Tiedät varmaan, että monet kvanttifysiikan havainnot ovat arkikokemuksemme vastaisia. Näyttäisi siltä, että kun siirrymme riittävän pieneen mittakaavaan, maailma paljastuu hyvin toisenlaiseksi. Kvanttifysiikan tutkimustulokset ovat ällätykselliiä ja vaikeasti ymmärrettäviä, sillä ajattelumme on kehittynyt palvelemaan meitä aistein kosketeltavien ilmiöiden kokoluokassa. Me hämmennymme hyvin herkästi siirryttäessä mikroskooppiseen tai makroskooppiseen.

Kvalifysiikka tutkii samalla tavoin hämmentävia ilmiöitä, mutta ne liittyvät laatuun ja inhimilliseen elämystodellisuuteen. Me kohtaamme elämässämme kummallisia ristiriitoja, koska evoluution myötä me olemme oppineet soveltamaan tiettyjä ajattelun oikopolkuja. Sovellamme niitä usein tiedostamatta. Suljemme pois esimerkiksi ristiriitoja, jotka johtaisivat meidät havaitsemaan elämämme arvaamattomuuden ja suhteellisuuden. Suojelemme psyykeämme peloilta.

Ihminen on tuomitseva, ennakkoluuloinen, ahdasmielinen, äkkipikainen, kateellinen, juoruileva, utelias - ja vaikka mitä - koska joissain tilanteissa se on hänen omaksi parhaakseen. Kvalifysiikka pyrkii tarkastelemaan kaikkia inhimillisen todellisuuden puolia ennakkoluuloista ja arvosteluista vapaana. Emmehän me esimerkiksi voisi nähdä kateellisuudessa mitään järkeä, jos vain suoralta kädeltä toteaisimme, että se on absoluuttisen paha asia.

Ikävien inhimillisten ilmiöiden ymmärrys syntyy vasta relativistisen tutkimusasenteen kautta. Jos lukuisat ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavoin, lajimme tai ainakin tiettyjen yksilöiden on täytynyt joskus hyötyä siitä - niinpä sen luokitteleminen vain ja ainoastaan pahaksi asiaksi ei ole tieteellisesti tai filosofisesti hedelmällistä.

Relativismi ei taaskaan tarkoita sitä, ettei moraalitonta käyttäytymistä saisi paheksua. Paheksuminen ja moralisoiminen ovat produktiivista toimintaa, joten myös niitä on syytä tutkia puolueettomasti. Ja mikäpä olisi parempi tapa lähestyä paheksumista kuin heittäytyä tuon tunteen vietäväksi. Hyi! Kamalaa!


Arkikokemuksemme vastainen sankarillisuus

Sankarillisuus on kvalifysiikan näkökulmasta kiinnostava aihe. Ennen kuin selitän mistä on kyse, joudun turvautumaan määritelmään.

Tarkoitan sankarillisuudella sosiaalista tunnustusta. Joku voi käyttäytyä sankarillisesti, mutta varsinainen "sankarillisuus" toteutuu vasta silloin, kun muut näkevät ja tunnustavat henkilön suurenmoisuutta. Hiljaiset arjen sankarit ovat eri asia. Määritelmän mukaiset sankarit saavat mitalleja ja hurraa-huutoja. Sankareille järjestetään valtiolliset hautajaiset ja pystytetään patsaita.

Kaikki tietenkin haluavat lyöttäytyä sankarin seuraan. Kukapa ei esimerkiksi tahtoisi olla taputtamassa olalle, kun keihäänheittäjämme palaa olympialaisista mitali kaulassaan. Sivistyneistön jäsenet voivat tietenkin väittää, ettei heitä liikuta tuollaiset asiat, mutta hekin ovat väkijoukon takana kuikkimassa kun sankari kulkee ohi ja tytöt päästelevät ilmoille ihastelevia kiljauksiaan.

Eräs kaikkia ihmisiä määrittävä piirre on se, että haluaisimme olla jollain tapaa sankarillisia. (Joku voi tietenkin sanoa, että ei muuten määritä kaikkia! No, kaikki on suhteellista.) Ainakin me tahtoisimme tulla luokitelluksi "kelvollisiksi", jotta meitä ei arvosteltaisi tai syrjittäisi.

Määrittelen seuraavanlaisen karkean asteikon ihmisen yleiselle kelvollisuudelle:

Sosiaalinen kelpoisuus

Tällaiset kaaviot eivät tietenkään koskaan ole kivoja, mutta niin se vain menee, että toiset toivotetaan tervetulleeksi ja toiset ei niinkään. En nyt ala sen tarkemmin erítellä, että mikä tekee ihmisestä kelvollisen ja mikä mahdollisesti riistää ihmiseltä ihmisarvon. Kysymys on hyvin kulttuurikohtainen ja liittyy pitkälti ennakkoluuloihin ja pinnallisiin mielikuviin.

Hyveellisellä tai moitteettomalla tarkoitan nyt yksinkertaisesti ihmistä, jolla on hyvä maine. Puhun siis edelleenkin sosiaalisesta arvostuksesta, en ihmisten todellisista ansioista. Myös moitteettomat ihmiset voivat saada kutsun juhliin - joskus jopa ihmiset, jotka ovat nipin napin kelvollisia. He ehkä kuuluvat sukuun tai sattuvat tuntemaan oikean ihmisen, mutta he eivät ole sillä tavalla kuuluisia ja ansioituneita, että ihmiset joukoin ryntäisivät hyysäämään ja tarjoilemaan drinkkejä heidät nähdessään.

Yleensä moitteettomat ja kelvolliset ovat niitä, joiden läsnäoloa kukaan ei erityisemmin pistä merkille.


Hyveellisyyden eteen tehtävä työ

Mutta asiaan. Mikä sankarillisuudessa sitten on mielenkiintoista relativismin tai kvalifysiikan näkökulmasta?

Moitteettomat ja hyveelliset ihmiset joutuvat varomaan sanojaan ja käyttäytymään siivosti. Jos he tekevät jotain paheksuttavaa, he saavat kyllä kuulla siitä. Mitä hyveellisemmästä henkilöstä on kyse, sitä enemmän häneltä odotetaan asiallista käytöstä ja nuhteettomuutta.

Sankarin lankeaminen kvalifyysisenä ilmiönä.

Sosiaalisen arvostuksen ja muiden ihmisten edellyttämässä nuhteettomuuden suhdetta ilmaisevassa käyrässä tapahtuu kuitenkin erikoinen notkahdus, kun saavutetaan sankaruuden tietty aste. Kyllin ansioitunut sankari saakin yhtäkkiä käyttäytyä täysin sopimattomasti, eikä häntä silti julkisesti uskalleta tuomita. Edelleenkin useimmat ihmiset haluavat olla hänen ystäviään.

Tämä ihmiö on mitä tyypillisin kvalifysiikan tutkimuskohde. Ihmisten käyttäytymisessä ja arvostuksissa tapahtuu erikoinen kiepsahdus, jonka olemassaolon kaikki voivat havaita, mutta joka on silti voimakkaasti terveen järjen vastainen. Jos perushyveellinen ihminen tekisi jotain samanlaista kuin sankari, eli esimerkiksi pettäisi puolisoaan tai esiintyisi julkisesti humalassa, hän menettäisi kasvonsa. Mutta samaan aikaan me suorastaan odotamme, että sankari tekee jotain typerää ja häpeällistä - eikä hän itse tai kukaan muukaan ole moksiskaan.

Kaikki siis jälleen kerran suhteellista, erityisesti mitä tulee moraaliin.


Lopuksi: ristiriidan ratkaisuyrityksiä?

On ainakin kaksi tapaa lähestyä tätä kyseistä paradoksia. Ensinnäkin voimme ajatella, että sankarillisuudessa on tietyn pisteen jälkeen kyse jostain ihan muusta kuin siitä, että ihminen olisi hyvänä esimerkki muille tai jonkinlainen hyveiden ruumiillistuma. Sankarillisuus on pitkälti showbisnestä: hurmosta ja myyttisyyttä. Emme välttämättä ole aidosti kiinnostuneita sankarista ihmisenä. Haluamme vain itsekkäästi lainata jotakin hänen loistostaan tai olla lokkimassa muruja hänen voitonjuhliensa buffet-pöydästä. Haluamme olla paikalla ihan vain siksi, että odotamme näkevämme jotakin jännittävää: hyvässä tai pahassa. Olemme uteliaita ja kalastelemme jotakin kerrottavaa.

Onneksi osaan esittää myös vähemmän kyynisen selityksen. Jälleen täytyy määritellä. Mitä eroa on ansioilla ja moitteettomuudella? Näkisin asian niin, että ansiot tai hyveet ovat jotakin mikä ihmisessä säilyy paikasta tai seurasta riippumatta. Joku on esimerkiksi ahkera tai rohkea. Sosiaalinen hyveellisyys ja moitteettomuus ovat puolestaan jotain, mitä varten täytyy todistella.

Ihminen saavuttaa taitoja kehittämällä itseään. Sosiaalisesti tunnustetun moitteettomuden hän puolestaan saavuttaa negatiivisesti: hän välttää tekoja, jotka saattaisivat pilata hänen maineensa.

Monet kuvittelevat, että he ovat lähellä sankarillisuutta, koska he ovat eläneet moitteettomasti. Moitteettomuudesta on kuitenkin äärimmäisen pitkä matka sankarillisuuteen. Tämä johtuu juuri siitä, että moitteettomuus on kokemattomuutta ja pelkoa. Siveellinen ihminen suojelee mainettaan ja siksi hän ei kykene sankarillisuuteen, kun sen hetki koittaa.

Sankariksi tullakseen ihmisen on jo alun perin täytynyt pyristellä irti normien mukaisesta normaalisuudesta ja pikkusieluisesta moitteettomuudesta. Uskaltamiseen liittyy aina moraalista riskinottoa, vaikka taustalla olisi hyvä tarkoitus. Poikkeaminen ryhmästä voidaan käsittää väärin - jos ei muuten niin kateudesta.

Lisäksi: Jo antiikin myytit vaativat, että tarinan hyveellinen sankari lankeaa. Vain virheen tai vastoinkäymisen kautta kohtalon kortit on tasattu. Kenelläkään ei pidä olla onnea liikaa, eikä kukaan saa olla liian hyvä - ainakaan, jos hän toivoo olla sankarimme.