Pikkujättiläinen ei suometu

Suomalaisia on viime viikot hemmoteltu ties minkälaisilla tortuilla. Myös uutisotsikoissa tarjoillaan perinteisiä herkkuja.

Torta på torta.

Väitteet suomettumisesta eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Esimerkiksi vasta joulun alla Yle uutisoi Italian korruptiosta otsikolla:

YLE: Italia on EUn korruptoituneimpia maita

Jutussa varottiin sanomasta sanaakaan Venäjän korruptioluvuista. Uutisessa toki keskityttiin EU:hun, mutta en ole etsimälläkään löytänyt suomalaista suurta lehtitaloa, joka olisi uskaltanut viime vuosina kirjoittaa mitään Venäjän sijoituksesta Transparency Internationalin vertailussa.

Italia on ehkä häntäpäässä, jos katsoo Euroopan Unionin maita, mutta kumminkin sijalla 69.

Venäjä löytyy sijalta 136.

http://www.transparency.org/cpi2014/results

Koska kukaan ei ole uskaltanut julkaista uusimpia tutkimustuloksia, julkaisen niistä valikoiman ohessa:
1. Tanska
3. Suomi (huolimatta eräästä poliisin oikeudenkäynnistä tai ehkä se katsotaan hyväksi asiaksi, että poliisitkin joutuvat syytteeseen...?)
12. Saksa
37. Espanja
43. Kreikka
 
136. Venäjä

142. Ukraina

Kyllä. Luit oikein. Ukraina on jopa Venäjääkin korruptoituneempi valtio, vaikka kenties olet saanut suomalaisesta mediasta sen kuvan, että siellä asuu lähinnä rauhaa rakastavia smurffeja.

http://www.transparency.org/country#UKR

45 miljoonan asukkaan kääpiövaltio Ukraina taistelee uutisotsikoissa sinnikkäästi itseään sata kertaa mahtavampaa 142 miljoonan asukkaan Venäjää vastaan, jonka on satelliittikuvissa osoitettu siirtäneen alueelle muutama tuhat sotilasta.

Ukraina ei omin voimin kykene vastustamaan separatisteja, koska maan poliittinen järjestelmä on sekaisin ja kansalaisilta puuttuu taistelutahto.

Putinin ei tarvitse tehdä paljoakaan. Suomalainen media liioittelee ennen kaikkea kahta asiaa:
A) Ukrainan johdon halu omaksua läntiset arvot ja edistää demokratian kehitykseen.
B) Putinin kyky juonia.

Ukrainan korruptiosta ei uskalleta puhua, koska silloin pitäisi puhua Venäjän korruptiosta, mitä ei uskalleta tehdä. Venäjä täytyy saada näyttäytymään pahana ja se onnistuu paremmin, jos lukijat eivät tiedä, että Ukraina on ihan yhtä lailla läpeensä korruptoitunut valtio, jonka johtajien tai tiedotusvälineiden puheisiin ei voi lainkaan luottaa.

Ukrainan johdon vakuuttelujen ansiosta tiedämme esimerkiksi täysin kiistatta, ettei 45 miljoonan asukkaan Ukrainassa asu ensimmäistäkään natsia.

On absurdia edes kiistellä natsimielisten ihmisten olemassaolosta, koska fasistisia ääriryhmiä on kaikissa maissa, jopa Suomessa tai Tanskassa. Kyse ei ole totuudesta, vaan tarinankerronnasta ja Ukrainan imagosta, joka täytyy muokata EU- tai NATO-kelpoiseksi, vaikka se ei ole lähellä kumpaakaan.

Natsikysymys ei sitä paitsi edes liity siihen, voiko toisen maan alueelle lähettää omaa raskasta kalustoa. Ei tietenkään saa. En minä puolusta Putinin toimia, jos totean, että Ukrainan median tai poliitikkojen puheisiin ei kannata luottaa.

Opimme lapsena monenlaisia pelejä ja leikkejä, ja jos niissä on mukana useampia ihmisiä, lähes kaikki pelit alkavat siitä, että kukin valitsee puolensa.

Onko siis mikään ihme, jos aikuisenakin lähestymme jokaista kirjoitusta ajatuksella: onko tuo ihminen meidän puolellamme vai meitä vastaan?


Putin: "Ich bin ein kriminal"

Putinin toimet eivät ole oikeutettuja, mutta samaan aikaan tulisi kysyä, miksi Krimin väestön vaatimusta kansanäänestyksestä ei ole voinut kannattaa kriisin aikana, kun Krimin asukkaat ovat toivonut sellaista useiden vuosien ajan, ja aiemminmyös Yle ja muut Suomen mediat kirjoittivat kriminvenäläisten huonosta kohtelusta.

Monet suomalaiset luulevat tietävänsä, että krimin asukkaat aivopestiin kannattamaan kansanäänestystä, koska toimittajamme ovat uskoneet ja esittänyt Ukrainan version tarinasta.

Suomalaiset nuoret toimittajat ovat Kiovassa katsoneet televisiosta Ukrainan propagandauutisia, nähneet kuinka paikalliset niihin reagoivat ja sitten uutisoineet täysin kritiikittömästi kaiken kuulemansa Suomen päässä - eikä samaan aikaan edes venäjänkielisten kansalaisten realistisimpia todistajanlausuintoja ole voinut siteerata, koska kyse on mahdollisesti ollut Putinin agentista.

Todistajalausuntoja Itä-Ukrainasta ei voi pitää totena, koska siellä asuvat ihmiset puhuvat venäjää ja ovat näin ollen separatisteja. Asetelma on suoraan sanottuna absurdi, jos huomioidaan, että Ukrainan hallinto pelaa täysin samanlaista propagandapeliä.

Viime vuoden maaliskuussa kirjoitin propagandasta Krimin taisteluiden yhteydessä, eikä tilanne sittemmin ole paljoakaan muuttunut.
Pikkujattilainen: Propagandasota tahraa myos suomalaista journalismia

Ukrainan kriisi tulee tarjoamaan politiikan ja yleisen ihmisyyden tutkijoille herkullisen aineiston, kunhan tunteet hieman rauhoittuvat. Kuluu hetki, ennen kuin mitään kovin realistista voi sanoa, ilman että siitä syntyy kammottava haloo.

Liian rohkeaa esimerkiksi saattaisi olla termin "hybridisota" uudelleenmäärittely sodaksi, jossa kansakunta haluaa tulla valloitetuksi. Kovin harvoin nähdään myöskään satojen tuhansien ihmisten samanaikaista määrittelemistä terroristeiksi, mutta niin on tapahtunut, koska suomalainen media on täysin hyväksynyt käsityksen, että itäukrainassa ei ole sisällissotaa, ja että separatistit ovat itse asiassa venäjän agentteja tai terroristeja.

Miten voi 42 miljoonan asukkaan maassa olla käynnissä kovia taisteluja, jos venäjä on parhaimmillaankin lähettänyt paikalle vain 10.000 taistelijaa? Vaikka kuinka vihaisin Putinia, ei faktojen valossa voi olla kyse mistään muusta kuin sisällissodasta. Ukrainalaiset taistelevat ukrainalaisia vastaan ja silloin kyse on sisällissodasta.

Toinen määritelmä on peräisin Kiovasta, ja aika monet ottavat sen vakavasti, koska eivät ole perehtyneet etnisiin rajoihin tai korruptiotilastoihin.

Itä-Ukrainan venäjää puhuvilla ihmisillä ei ole paljoakaan hävittävää. He ovat kypsyneet yhteen koruptoituneeseen hallintoon, ja jos Putin lupaa heille muutosta, ei heillä ole paljoakaan hävittävää. Loppujen lopuksi yhteinen kieli on perustavin asia, millä on toivoa yhdistää ihmisiä sekasortoisessa maassa.

Putinin propagandan nerokas erityispiirre on, että sen kirjoittamisesta vastaavat venäjää äidinkielenään puhuvat ihmiset, jotka kohdistavat viestinsä väestöryhmälle, joka puhuu äidinkielenään venäjää.

Suomessa pelätään trollien aivopesevän kansalaisia venäjänmielisiksi, vaikka koko hysteria päättyisi siihen, että perehdyttäisiin faktoihin. Venäjän joukot etenee vain ja ainoastaan siellä, missä kantaväestö puhuu samaa kieltä ja toivottaa sen tervetulleeksi, koska pettymys aiempaan hallintoon on kyllin suuri.

Ei ole epäliystäkään siitä, ettei rintamalla käytettäisi häikäilemätöntä propagandaa, mutta se on kohdistettu ihmisille, jotka lähtökohtaisesti kokevat olevansa samalla puolella - etupäässä jo siksi, että he etnisesti ovat venäläisiä.

Samalla tavalla Suomessa bloggaajien tai virallistenkin kolumnistien on helppo suunnitella uutisotsikoita ihmisille, jotka lähtökohtaisesti pelkäävät ja vihaavat Venäjää.

Vähemmistössä ovat ne, jotka vihaavat vielä enemmän valheita. Vaikka tarina saattaisi kärsiä, he voivat jopa myöntää, ettei Putin ehkä sitten ole kaikkeen kykenevä mielipuolinen Bond-pahis, joka on suunnitellut tapahtumien kulkua jo vuosien ajan.

Kun Venäjä esitetään tarinan konnana, täytyy etenkin varoa faktoja, sillä totuuden pelätään suututtavan itänaapuria paljon pahemmin kuin demonisoivien kärjistysten, joihin siellä on totuttu.

Asuntosankari Antero Vasara

Toiset rakentavat asuntoja, mutta yksi mies vapauttaa niitä. Hän kutsuu itseään asuntopatistajaksi, ja on tähän mennessä omin voimin vapauttanut Helsingissä jo yli 1000 neliötä asuinkäyttöön. Tärkeimpänä työkalunaan hänellä on puhelin.

67-vuotias Antero Vasara pitää itseään aivan tavallisena eläkeläisenä, joka vain sattui keksimään itselleen mielekkään harrastuksen:
- Tämä on tällaista pienimuotoista etsiväntyötä. Selvitän vain, missä osoitteissa ei ole vakituisesti kirjalla ketään ja sitten soitan omistajalle ja utelen syitä. Mikään ei estä minua kysymästä, ei se ole lain vastaista.

Tähän mennessä Antero on jo löytänyt Helsingistä yli 300 käyttämätöntä asuinkiinteistöä ja onnistunut hankkimaan vuokralaisen noin kahteenkymmeneen. Hänen ansiostaan kaupungissa on siis yli tuhat uutta asuinneliötä, eikä hän pyydä työstään mitään korvausta.
- Syyt asunnon tyhjilläänoloon ovat joskus todella heppoisat. Osaan liittyy jotakin dramaattista tai hullunkurista - ja sitten on paljon sellaisia salaisia perusteita, joista en ole vieläkään päässyt perille.

Omistajilla on usein vain ontuva selitys sille, miksi vuokralaista ei ole. Antero jakaa omistajien perusteet neljään ryhmään: 1) Perhedraama, 2) Sijoitusperuste, 3) poliittiset syyt sekä 4) silkka saamattomuus.

Viimeiseen ryhmään on helpoin puuttua, jos osaa olla syyllistämästä omistajia. Antero on muutamia kertoja itse auttanut laiskoja omistajia laittamaan asuntonsa vuokralle ja etsimään sopivan vuokralaisen.
- Monet perustelevat asunnon tyhjilläänoloa esimerkiski sillä, että vuokralainen saattaisi sotkea paikkoja. Asunnon hinnat ovat viime vuosikymmeninä kohonneet reilusti, joten moni pelkää, että asunnon käyttäminen alentaisi sen arvoa. Tämähän ei tietenkään ole totta. Vuokratuloja saa vähintään 5000 euroa vuodessa joten vuokralaisen täytyy olla melkoinen tuholainen. Syynä on pohjimmiltaan silkka tyhmyys tai laiskuus.

- Todellisia sijoitusperusteita ei ainakaan tällä hetkellä ole asunnon tyhjilleen jättämiselle, Antero toteaa. - Valtiolla sietäisi olla jokin virasto, jonka tehtävänä on patistaa ihmisiä vuokraamaan tyhjät asuntonta. Ongelma on nykyään se, ettei valtio mukamas saisi huolehtia ihmisten eduista ja holhota heitä. Paskanmarjat! Jos valtio ei patista asunnonomistajia niin meidän eläkeläisten täytyy tarttua toimeen. Meillä on oikein Asuntoministerikin, mutta eihän se tällaisia aloitteita suostu tukemaan. Mitä hyötyä sellaisista ministereistä sitten on?

Myös omalla taustalla vuokraamaton asunto

Antero sai idean asuntojen vuokrauttamisesta, sen jälkeen, kun hänen perheessään kehkeytyi monia vuosia kestänyt perintöriita.
- Yleisin syy asunnon tyhjänä pitämiselle taitaa kumminkin liittyä sukulaissuhteisiin, Antero sanoo. - Minunkin tätini kuolinpesä oli koskematta lähes viisi vuotta. Asia kaiversi minua aivan valtavasti, ja ehkä se syyllisyys sitten jotenkin johti tähän.

Antero ja hänen kaksi sisartaan väänsivät vuosia tädin asunnon kohtalosta. Yksi sisarista oli rahapulassa, ja olisi halunnut myydä asunnon. Toinen sisar oli tädin kanssa läheisempi, eikä olisi halunnut luopua siitä. Keskusteluja käytiin harvakseltaan ja oli paljon puhetta lapsenlapsista, jotka ylioppilaaksi valmistuttuaanehkä muuttaisivat Helsinkiin.
- Niin se asunto vain kaikki ne vuodet oli käyttämättömänä, ja siihen kasautui paljon riitaa ja pahaa  oloa päälle, Antero sanoo.

Lopulta tilanne ratkesi vasta, kun Anteron toinen sisar kuoli. Siinä vaiheessa sisarukset eivät olleet parin vuoteen edes puhuneet keskenään.
- Siita asunnosta tuli lopulta kaiken epäsovinnon symboli ja myimme sen pois. Viiden vuoden vuokratulot jäivät saamatta, vaikka asunto oli kalliilla alueella Töölössä.

Hieman tapahtuman jälkeen Antero tapasi naisen, jonka perheessä oli liki samanlainen tilanne. Hän myös luki lehdestä uutisen, jossa kerrottiin, että Helsingissä on 10.000 tyhjää kiinteistöä, joista monet ovat hyvällä paikalla sijaitsevia asuntoja. Koko ajan etsitään uusia rakennusalueita, mutta mitään ei tehdä tyhjien asuntojen hyödyntämiseksi.
- Kyse on niin arkaluontoisesta aiheesta, ettei kukaan tahdo siihen puuttua. Ja kuitenkin perheille voisi olla vain suureksi helpotukseksi, jos joku virallinen taho tulisi auttamaan. Meillä on valtakunnansovittelijoita, mutta joku sen sorttinen tarvittaisiin myös sovittelemaan perintöriitoja. Muuten tämä kaupungin jokaisen korttelin jokaisessa kerroksesssa on pian tyhjä asunto, joissa kuollut perheenjäsen kummittelee.

Anteron mukaan läheisten on itse vaikea ottaa itseään niskasta kiinni ja tyhjentää läheisen ihmisen kotia, johon liittyy paljon muistoja. Sinne ei myöskään haluta päästää tyhjennysfirmoja, koska lipastoissa on yksityisiä valokuvia ja kirjeitä.
- Monilla asuntoja omistavilla suvuilla ei ole välitöntä painetta tehdä asialle mitään. Perintöverot usein saadaan maksetuksi perityllä rahalla tai metsätuloilla. Asunto ajatellaan investoinniksi, vaikka se olisi käyttämättömänä.

Syyt joista ei uskalleta puhua

Kaikissa tapauksissa taustalla ei kuitenkaan ole perintöriitoja, tyhmiä sijoituksia tai saamattomuutta.
- Sitten on vielä tämä yksi ryhmä, jota nimitän poliittisiksi - mutta oikeasti kyse on jostain paljon likaisemmasta. Ei tekisi mieli puhuakaan siitä. En minä edes tiedä missä määrin se on totta.

Anteron monia vuosia kestäneen salapoliisityön seurauksena hän on kuullut monia kummallisia tarinoita, selvitellessään taustoja sukulaisilta, kuolinpesiä ostavilta yrityksiltä, talonmiehiltä, isännöintitoimistoilta, vuokrafirmoilta ja naapureilta.
- Minun mielestäni pitäisi olla jokin nettisoite, jossa näitä voi ilmiantaa, koska tyhjistä asunnoista pitäisi puhua - eikä silloin saisi häpeillä myöskään syitä.

Poliittisiksi asunnoiksi Antero alkoi aluksi nimittää sellaisia kiinteistöjä, jotka kuuluvat rikkaille yritysjohtajille tai kansanedustajille. Nämä asunnot eivät olleet täysin käyttämättömiä, mutta kylläkin vajaakäytöllä. Yriyksillä esimerkiksi saattoi olla useita toimipisteitä ympäri Eurooppaa ja pidettiin helpompana sijoittaa maasta toiseen usein liikkuvat työntekijät firman omistamaan asuntoon. Myös kansanedustajilla oli usein perhe toisella puolella Suomea ja Helsingin asunto oli vain väliaikainen majoituspaikka.
- On ikään kuin muodostunut ylemmän väen tavaksi, että asuntoja on useita, koska siihen liittyy muitakin etuja. Ei tarvitse esimerkiksi tavata rakastajattaria hotelleissa, joissa joku voisi tunnistaa. Paljon helpompi on, jos salarakkaalla on oma avain ja kumpikin voi eri aikaan hiippailla porraskäytävässä.

Antero ei osaa antaa tarkkaa lukua tällaisten "sivusuhdeasuntojen" määrästä, mutta kyse on vähintään sadoista asunnoista, jos huomioidaan ammattumaiset prostituoidut ja muu hämäräbisnes.

Antero toivottaa kaikki muutkin eläkeläiset talkoisiin metsästämään tyhjiä asuntoja omasta kaupunginosastaan. Yhteiskunnan kannalta tyhjien asuntojen hyödyntäminen olisi mitä parhain keino lisätä tehokkuutta ja synnyttää säästöjä. Hän on kuitenkin skeptinen sen suhteen, että kansanedustajat puuttuisivat asiaan nimittämällä esimerkiksi virallisen asuntopatistustoimiston tai perintösovittelijan.

Muutaman virkamiehen vuosipalkalla voitaisiin vapauttaa tuhansia asuinnelijöitä, mutta tiellä on monia esteitä.
- Jos asuntojen omistajia alettaisiin kartoittaa ja tentata, ennen pitkää osuttaisiin johonkin poliittisesti arkaluontoiseen tapaukseen. Tämä on se syy, miksi kansaedustajat tuskin innostuvat ajamaan uudistusta.

Yksityinen firma tuskin voi voisi tehdä riittävästi voittoa pelkällä patistamisella, sillä etsiväntyöhön haaskaantuu aikaa. Valta on ennen kaikkea kaupungilla. Lisäksi tarvitaan yksittäisten kansalaisten aktiivisuutta, jotta mahdollisimman monet heräisivät ongelmaan vakavuuteen.

Linkki:
Taloussanomat.fi: Helsingissä 24600 tyhjää asuntoa

PS. Anteron tuttavapiirissä on myös monia vakavaraisia vanhuksia, jotka asuvat Helsingissä kesät, mutta viettävät talven Välimerellä. Jotkut taas päin vastoin asuvat Helsingissä talvella, mutta siirtävät lähes koko kesän ajaksi postinsa mökille.

Lisäksi monet asunnot ovat tyhjillään, koska niiden entinen asukas on hyvin iäkös ja liian heikossa kunnossa asuakseen yksin. Hänen eläkkeensä ja säästömsä juuri ja juuri riittää hoitokodin maksuihin, ja hän haluaa jättää asunnon perinnöksi lapsenlapsilleen - jotka eivät kuitenkaan kehtaisi jo siinä samassa ehdottaa huoneistoon muuttamista. Niinpä asunto jää vaille mitään käyttöä useiden vuosien ajaksi.

Voiko Ukrainan karttoihin luottaa?

Suomi on virallisesti puolueeton maa, mutta se ei estä yksittäisiä ihmisiä tai edes lehtitaloja valitsemasta puoltaan.

Koska pyrkimys puolueettomuuteen niin järjestelmällisesti tulkitaan Venäjä-myönteisyydeksi, voisi väittää, että itse asiassa Suomi on valinnut puolensa.

Se on oman lähihistoriansa herättämien pelkojen puolella ja rationaalisuutta vastaan.

Sodan ensimmäinen uhri on totuus, joka on jo saanut aika pahoja osumia. Olen koettanut parhaani mukaan antaa totuudelle tekohengitystä, mutta se tuntuu olevan mahdotonta. Harva tykkää faktoista. Vain äärimielipiteet keräävät tykkäyksiä, ja faktoihin on vaikea päästä käsiksi.

Ymmärrän, jos julkinen maltillisuus ja puheet rauhasta voivat uhata jonkun työpaikkaa. Onneksi minulla ei sellaista etuoikeutta ole. Toistaiseksi minua on kutsuttu enintään trolliksi, kun olen tuonut kuumeisen keskustelun ytimeen esimerkiksi linkkejä Wikipediaan. Suorilta tappouhkailta olen sentään säästynyt piiloutumalla kyllin nopeasti luotettavien tilastojen taakse.

Sodan toisen osapuolen propagandaa ei saa kutsua propagandaksi, vaikka tiedämme kuinka sodassa sellaiset keinot ovat aina käytössä, molemmin puolin. Myös käsitteitä määriteltäessä vältetään Venäjän käyttämiä termejä, ikään kuin kaikki sanat kerran Putinin suuhun eksyessään muuttuisivat propagandaksi. Separatisteja esimerkiksi kutsutaan usein terroristeiksi jopa virallisissa lähteissä, ja jokainen Ukrainan rajojen sisällä asuva venäläinen lukeutuu pitkän tähtäimen valloitussuunnitelmaan, vaikka hän olisi työskennellyt maassa vuosikausia.

Annan pari esimerkkiä suomalaisen lehdistön huomaamattomasta propagandasta.

1) Hitler-kortin heittäjälle heti Kirjallisuuden Nobel

Ensinnäkin Putinia verrataan ahkerasti Hitleriin tai Staliniin - parhaimmillaan samassa kirjoituksessa molempiin. Ukrainan puolustautumista on puolestaan verrattu Talvisotaan.

Tällaiset rinnastukset ylenkatsovat historiaa, sillä yksikään tapahtuma tai henkilö ei ole sama asia kuin jokin toinen tapahtuma tai henkilö. Kyse on retoriikasta, joka vetoaa tunteisiin.

Yhtymäkohtia toki löytyy, mutta niitä löytää tarvittaessa mihin tarkoitukseen tahansa. Fiksutkin ihmiset luottavat osatotuuksiin, kun he ovat kyllin peloissaan.

Sota-ajan propagandaa tällaisista puheenvuoroista tekee varsinaisesti vasta niihin liittyvä konsensus. Hitler-kortti on halvin mahdollinen retorinen lyömäase. Me tiedämme, että se on siirtona epä-älyllinen ja helppo. Silti korkeasti koulutetut ihmiset postailevat Facebook-sivuilleen kolumneja, joissa Putinia ja Hitleriä verrataan toisiinsa kuin kyse olisi poikkeavaa lukeneisuutta ilmaisevasta korkeakirjallisesta tuotteesta.

Ihmisten vaatimustaso laskee, kun asiasisältö on sellaista josta he ovat samaa mieltä ja he innostuvat. Sota-aikana omien joukkojen moraalia kohottavat meemit vaikuttavat yhtä paljon taiteelta kuin oman lapsen ensimmäiset tikkupiirustukset.

Propagandan ei tarvitse olla suoranaista valehtelua. Propagandapuheelle ja vihaan yllyttämiselle on tyypillistä kollektiivinen itsekritiikin katoaminen. En ihmettelisi, vaikka kirjoitus, jossa Putinia verrataan Hitleriin, voittaisi journalistisia palkintoja, vaikka sodan alussa saman yhteyden hoksasivat yhtä aikaa sadat bloggaajat. Sodassa tarvitaan sankareita, joiden ennalta-arvattavuuteen voidaan luottaa. Sovinnaiset mielipiteet kohoavat suureen arvoon.

Samanmielisyyden vaatimus naamioi triviaalin toteamuksen älykkyydeksi ja sivistykseksi, jos se lausutaan oikealla hetkellä ja oikeassa seurassa.

2) Karttojen valikoiminen tai niistä vaikeneminen

Tärkeää sota-aikana on korostaa vastapuolen näkökulman epäluotettavuutta.

Jo se, että kaikki Venäjälta tulevat tiedot yksiselitteisesti luokitellaan propagandaksi, on osoitus länsipropagandan käytöstä.

Myös vakaumusta häiritsevät faktat luokitellaan propagandaksi tai trollaamiseksi, sillä vihollisuusrajojen piirtämisen jälkeen toinen ihminen on joko sinun puolellasi tai sinua vastaan.

(Itsekään en välty inhimilliseltä dualismilta. Olen koettanut elää totuuden puolella ja valheita vastaan. Rakastan etenkin provosoimiseen soveltuvaa besserwisserimiä ja jeesustelua.)

Jos tutkitaan ukrainan etnisyyttä ja kielialueita, kohdataan monenlaisia karttoja.

Tässä esimerkiksi koko Itä-Ukraina jo lähtökohtaisesti näyttää etnisen Venäjän miehittämältä.

 Toisessa kartassa puolestaan venäjänkieliset näyttäisivat olevan selkeänä vähemmistönä Ukrainassa, lukuunottamatta Krimin niemimaata, joka aiemmin historiassa on kuulunut Venäjälle.

En pysty varmistamaan kummankaan kartan todenpitävyyttä, mutta hieman taustatyötä tehtyäni olen alkanut uskoa, että kumpikin kartta itse asiassa saattaisi perustua tutkittuun tietoon.

Suuret erot syntyvät pikemminkin tavasta, jolla totuus tuodaan näkyville.

Ukrainassa asuu paljon ihmisiä, jotka puhuvat äidinkielenään venäjää. Maassa ei kuitenkaan asu kahta selkeästi toisistaan erottuvaa kieliryhmää, vaan kolme - enkä puhu nyt tataareista.

Kolmas ryhmä muodostuu ihmisistä, jotka puhuvat sujuvasti sekä ukrainaa että venäjää - ja heitä on miljoonittain.

Nämä kaksikieliset voidaan tarvittaessa siljoittaa kumpaan ryhmään tahansa, jos kannan puolustaminen sitä vaatii.

Kartasta tulee tietyn näköinen, jos siihen merkitään vain ihmiset, jotka puhuvat pelkästään venäjää ja kokevat olevansa venäläisiä - ja joilla kaikilla ei ole edes Ukrainan kansalaisuutta. Silti he ovat vuosia asuneet ja työskennelleet Itä-Ukrainassa.

Toisaalta jos karttaa merkitään ihmiset, jotka osaavat sujuvasti venäjää, etniset voimasuhteet ovat hyvinkin tasaväkiset. Näitä ihmisiä nimittäin paljon.

Vielä suuremman tulkitaongelman synnyttää se, että kaksikielisistä ryhmistä on hyvin vaikea sanoa, miten luottavaisesti he suhtautuvat Kiovan poliittiseen nykyhallintoon tai Moskovan lupauksiin paremmasta elämästä - siis viesteihin, joita puolin ja toisin kutsutaan sotapropagandaksi.

Täsmälliset väitteet kumpaan tahansa suuntaan ovat absurdeja, kun ne esitetään Suomesta käsin. Kaikki kartat todistavat, että Itä-Ukrainassa asuu runsaasti Putinin kannattajia, mikä helpottaa Venäjän kaluston tuomista maahan. Monet venäläisiksi itsensä mieltävät ihmiset ovat ilomielin vastassa, kun tankit tuovat tarvikkeita - sekä sotilaita, joiden määrästä ei ole tietoa - vähintäänkin joukkoja tarvitaan tiedustelutehtäviin sekä kouluttamaan separatistitaistelijoita.

Ukrainan sisäiset tukijoukot tekevät vaikeaksi sisällissodan kiistämisen. Vaikka Ukrainassa ei kokonaisuudessaan vallitsisi sisällissota, monessa sen kaupungissa epäilemättä maahan syntyneet kansalaiset taistelevat eri puolilla. Putin ei voi henkilökohtaisesti olla kaikkialla jakamassa käskyjä ja kaikkeen syyllinen.

Jos suomalainen media haluaisi uutisoida asioista mahdollisimman realistisesti, sen tulisi hahmottaa vastakkainasettelujen sijaan maan väestön kolmas osapuoli, eli kaksikieliset ukrainan kansalaiset. Vain heillä voi olla mitään käsitystä propagandan määrästä.

Kriisin lähtökohdaksi myös Wikipediassa on mainittu lakiuudistus, joka olisi heikentänyt venäjänkielisten asemaa. Radikaalin ehdotuksen herättämä hämmennys ja pelko tulee ymmärrettävämmäksi, kun huomioidaan kuinka monet puhuva sujuvasti venäjää vähintään toisena kielenään.

Samalla tulee paremmin ymmärrettäväksi se, miksi Putinin propagandasota on niin tehokasta. Se tavoittaa suuremman väestönosan kuin pelkän etnisyyden perusteella voisi luulla.

On liioiteltua pelätä, että sama hybriditaktiikka toimisi Suomen valloittamiseksi, ellei sitten hyökkääjänä olisi Ruotsi, joka onnistuisi ensin vakuuttamaan jokaisen suomenruotsalaisen siitä, että maamme johtajat ovat fasisteja.

Tuomitsemisen huomaamattomuudesta

Ihmiset uskovat vapaaseen tahtoon huonoimmasta mahdollisesta syystä, eli saadakseen oikeutuksen omalle vihalleen.

Tragian kohdatessa jokaisen täytyy valita puolensa - mutta ihmisen ei sallita valita vihan ja myötätunnon, vaan vihan ja vihatuksi tulemisen välillä. Jos tunnen surua, minun ei ole lupa surra myös murhaajan tai hänen omaistensa puolesta.

Liiallinen myötätunto tulkitaan sympatiaksi tekoa kohtaan, vaikka se olisi vain tietoisuutta tuskasta, jota terroristin sisaret, veljet tai vanhemmat tuntevat, kun heidän perheenjäsenensä on päätynyt niin kammottavaan ratkaisuun.

Monta ihmistä on kuollut, ja yksi heistä on selkeästi syyllinen. Entä sitten? Syypää on kuollut - mikä on huonoin mahdollinen tapa hahmottaa tapahtunut. Kulttuurinen ja sosiaalinen kuvio vain toistaa itseään, ellemme voi syyttää myös jotakin muuta tahoa, kuten järjestelmää, rakenteita - mitä vain muuta kuin kuollutta, sairasta yksilöä, johon ei saa muutosta.

Kuolleiden tuomitseminen on hyödytöntä, koska heidän mielensä ei käänny. Sen sijaan me voisimme kääntää katseemme yhteiskuntaan, köyhyyteen, ideologioihin tai median toimintatapoihin.

Terroristi on itsekin erityisen taitava langettamaan tuomioita. Hän on tuominnut kuolemaan toisen aatteen tai kansanryhmän ja lopulta myös itsensä. Haluammeko opettaa lapsille tuomitsemisen taitoa? Millaista esimerkkiä johtajamme näyttävät?

Suren etenkin sitä, ettei Suomessa enää osata kunnioittaa kristillisiä arvoja. Niitä ei yksinkertaisesti ymmärretä.

Heti kun maailmalla tapahtuu terrori-isku, myös Suomen pääministeri kiirehtii tuomitsemaan teon. Kansalaisjärjestöt, puolueet ja erinäiset kirkkokunnat kiirehtivät julkisesti tuomitsemaan iskut, eikä kukaan kauhistele sitä mitä on tapahtumassa.

Mitä Jeesus sanoi? Mitä hän erityisesti korosti, kun opetuslapset kysyivät, kuinka heidän tulisi elää?

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi."
Matteuksen evankeliumi 7:1

"Antakaa anteeksi, jotta teille annettaisiin anteeksi."

"...niin kuin mekin anteeksi annamme niille.
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." (Isä meidän rukouksessa)

"Älkää tehkö pahalle vastarintaa." (Vuorisaarnassa)

Minä en usko Jumalaan, mutta näihin opetuksiin minä uskon. Olen vakuuttunut siitä, että jos terrorismin tavoitteena on murentaa meidän perimmäisiä arvojamme ja synnyttää epätoivoa, he onnistuvat siinä sitä sen paremmin, mitä enemmän me sallimme tilaa koston ajatuksille ja tuomitseville puheenvuoroille.

En ehkä usko Jeesuksen nousseen kuolleista, mutta uskon että anteeksianto on paremman yhteiskunnan perusta - ja arvelen Jeesuksen tarkoittaneet tulevalla valtakunnalla likipitäen samaa asiaa, suurta mielentilan muutosta, joka on mahdollinen, vaikka lähenteleekin ihmettä.

Olen kasvanut kristillisessä kulttuurissa, ja kääntynyt buddhalaiseksi, mutta usein tuntuu, että minulla on kristillistä uskoa monin verroin enemmän kuin arvovaltansa puolesta pelkäävillä papeilla tai hurskastelevilla poliitikoilla.

Uskon, että eettinen arvopohjamme on riippumaton tarkkailevista enkeleistä tai tuonpuoleisesta Paratiisista. Siksi uskoni ei horju.

Huolettomuuden ammattilaiset

Ihmisen suurin huoli lienee jääminen kaikkea huolta vaille.

Vanhemmat tunnollisesti kantavat huolta omista lapsistaan, ja lapset varoitusten ja kehoitusten kautta oppivat sisäistämään mentaalisen äidin ja isän äänen. Myöhemmin elämässä tuo ääni huolellisesti jaksaa muistuttaa heitä siitä kammottavasta uhkakuvasta, että he saattaisivat laiminlyödä omasta itsestään huolehtimista.

Mitkä kammottavat vaarat heitä silloin uhkaisivatkaan sekä ulkoisesti että sisäisesti!

Taiteen ikuisuusongelmana on, että luovuus edellyttää tiettyä huolettomuutta - ja huolettomuus puolestaan tuottaa tiettyjä yhteiskunnallisia ongelmia - etenkin tulotason vinoutumista.

Taiteilijat ovat köyhä ammattikunta, koska he eivät kyllin hyvin "osaa huolehtia" omista tai yhteisistä oikeuksistaan.

Tiedämme, että naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa pitkälti vain siksi, että eivät vaadi itselleen rahakorvauksia samalla röyhkeydellä kuin miehet - jotka kilpailuhenkisyytensä lisäksi ovat taipuvaisia uskomaan suhteettoman paljon omiin kykyihinsä.

Taiteilijoiden sallitaan vaipua köyhyyteen kenties vain siitä syystä, että heidän uupumaton pyrkimyksensä huolettomuuteen saa muut ammattikunnat luulemaan, etteivät he tee työtä laisinkaan.

Suurella määrätietoisuudella kehitetyn huolettomuuden mantteli on erityisen raskas kantaa, ja se kuluttaa voimat niin täysin, etteivät taiteilijat enää työnsä ohessa jaksa nousta barrikaadeille ja vaatia itselleen kunnollista liksaa.

Kauanko runoilijoiden tulisi olla lakossa, ennen kuin koko muu yhteiskunta menisi sekasortoon ja vaatisi heitä palaamaan työnsä ääreen?

Kyllin luovaa huolettomuuden tilaa ei ole mahdollista tavoittaa laiskotellen. Ylevää päämäärää silmälläpitäen täytyy vaientaa superegon alaton höpöttely ja purkaa suuret määrät egon puolustuskeinoja - päästäen lopulta kokonaan irti siitä käsityksestä, että itsellä olisi merkitystä.

Taiteilijan on vuosikausien ajan harjoiteltava kurinalaista ja säännöllistä huolettomuutta muun muassa meditoiden ja lukemalla hengellistä self-help-kirjallisuutta.

Myös minä olen vaimentanut palkkaa vaativan egon vasta vuosien sinnikkäällä harjoittelulla, ja nyt kun viimeinkin olisin saavuttamassa kyllin kehittyneen huolettomuuden tilan, huomaan, ettei se ole mahdollista, koska minulla ei ole mitään säännöllisiä tuloja.

En kykene täysipainoisesti toteuttamaan työtäni taiteilijana, ellei yhteiskunta tarjoa huolettomuudelleni perusedellytyksiä.

Katson, että huolien minimoiminen on yksi työrauhan keskeisistä vaatimuksista - ja myös oman asiantuntijuuteni ydinaluetta. Ammattini on huolettomuus. Siitä minä kyllä osaisin luennoida ja piirtää ties minkälaisia ajatuskarttoja fläppitaululle - jos välittäisin huolehtia sellaisista silmänkääntötempuista.

Tulen joka tapauksessa jatkamaan taiteen tekemistä, sillä se on nykyään ainoa asia, josta osaan kantaa minkäänlaista huolta. Kun muita suruja ei ole, kykenen suurimpaan huolellisuuteen.

Perustulo vai kansalaispalkka?

Vaalit lähestyvät ja perustulo olisi mitä parhain vaaliteema, kun kaikilla puolueilla näyttää olevan halua vähentää byrokratiaa sekä edistää yrittäjyyttä.

Ihmisten ei tarvitsisi työpaikkojen välissä tai yllättävissä elämäntilanteissa käydä läpi uuvuttavaa lomakeprosessia, jos perustulo olisi lähtökohtainen oikeus kaikille, jotka tienaavat esimerkiksi vähemmän kuin 2.500 euroa kuukaudessa. Jos perustulon (500-700 euroa) päälle saisi lisäksi ansaita esimerkiksi 500 euroa, ilman että perustuloon tulee minkäänlaisia vähennyksiä, se kannustaisi pysymään ainakin osittain työelämässä.

Pelkän perustulon varassa eläminen olisi yhtä lailla niukkaa kuten nykyisen toimeentulotuen saaminen, mutta vähemmän nöyryyttävää. Toimentulotuen päälle ei myöskään saa ansaita penniäkään, tai se vähennetään heti perusturvasta. Siksi perustulomalli ei loisi negatiivista kannustinta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo

Malleja perustulon pohjaksi on kaavailti useita, mistä syystä sen kannattajien rintama on hyvin hajanainen. Silti perustulo saa kannatusta lukuisilta tutkijoilta sekä lähes kaikista kansalaisryhmistä, kunhan he vain saisivat osallistua sen määrittelyyn. Itse uskon, että huonompikin perustulo olisi parempi lähtökohta kuin nykymalli.

Perustulo helpottaisi opiskelijoiden, eläkeläisten, kotiäitien, työttömien, työllistettyjen sekä sairaslomalaisten elämää - ja samalla kaikissa näissä ryhmissä valitiokontrollin ja byrokratian määrä vähenisi. Perustulojärjestelmän kautta Kelan, Työttömyyskassojen ja Sosiaalitoimistojen työtä voisi keskittää ja köyhimpien kansanryhmien ostovoima kasvaisi, mikä piristäisi taloutta. Perustulon avulla voisi jopa tervehdyttää parisuhteita, jos kotiäidit ja koti-isät saisivat tuloa riippumatta puolisonsa palkasta, eikä omasta rahasta syntyisi riitaa tai piiloteltua alemmuudentuntoa.

Aktiivisilla kansalaisilla olisi vähemmän riskejä ryhtyä yrittäjäksi tai vaihtaa työpaikkaa, mikä parantaisi talouden sopeutumiskykyä ja kohentaisi työntekijöiden motivaatiota, kun useammat ihmiset löytäisivät itselleen sopivimman ammatin.

Starttirahan avulla perustetun yrityksen vaatimukset ovat nykymuodossaan ankarat. Jos yritys tekee tappiota (kuten alkuaikoina usein tapahtuu), voi yrittäjä pahimmillaan joutua tekemään ilmaista työtä sillä seurauksella, että menettää samaan aikaan oikeuden siihen perusturvaan, jonka hän saisi, jos vain istuisi sohvalla, eikä yrittäisi.

Nykysysteemissä ihmistä voidaan rankaista useiden kuukausien karenssilla siitä hyvästä, että hän on mennyt perustamaan toiminimen, mihin häntä on ensin kannustettu.

Perustulo olisi erityisen tervetullut uudistus myös kirjailijoille ja taiteilijoille, joiden tulot ovat äärimmäisen epäsäännölliset. Kuvataiteilija voi esimerkiksi saada ensin joidenkin tuhansien eurojen apurahan, valmistella näyttelyn, myydä tauluja, joista tulee lisää rahaa - ja sitten kituuttaa puoli vuotta tai vuodenkin ilman mitään tuloja, koska hänen on käytettävä rahansa materiaaleihin ja työhuoneen vuokraan, ja maalattava lisää tauluja, minä aikana kaikki aiemmat rahat hupenevat ilman mitään varsinaista hurluttelua tai hermolomaa.

Hiljaisen työvaiheen aikana taiteilija menettää oikeutensa yhteiskunnan tukeen, jos kieltäytyy työstä, sillä perusteella, että tekee kaiken aikaa työtä, johon hänellä on taitoa ja koulutusta.

Edesmenneiden mestareiden uran huipentavat teokset kyllä jälkikäteen kelpaavat yhteiskunnalle, mutta heidän työpanoksensa ei kelvannut, eikä kelpaa vieläkään. Useimmille muille ihmisille maksetaan työstä, samaan aikaan kun he sitä tekevät, mutta taiteilijalle maksetaan vasta jälkimaineen perusteella, sikäli kuin he sellaista saavuttavat.

Jos kaikki muu työelämä perustuu sopimuksiin ja lupauksiin - jotka saattavat olla katteettomia - miksi taiteilijan täytyy todistella, että KYLLÄ hän tekee työtä eikä lorvaile, ja AI JAA, työn tekeminen tarkoittaa, että hän menettää kaikki perusoikeutensa, koska ei ole taattua, että juuri hän edistää kansakunnan henkistä pääomaa ja kansainvälistä näkyvyyttä.

Miksi menestys ei olisi taattua? Taiteilijoiden ammattikuntaa ehkä tulisi katsoa kokonaisuutena, jolloin on varmaa, että yrityskonserni Me  Kaikki Luovan Työn Tekijät Oy putkauttaa maailmalle ennen pitkää uuden Tove Janssonin, Alvar Aallon tai Lordin. Lisäksi taiteet kaiken aikaa provosoivat ja virkistävät muiden alojen työntekijöitä, tarjoten heille ideoita ja edistäen heidän luovuuttaan. Taiteen pitäisi vain saada huomattavasti lisää näkyvyyttä kaikissa medioissa ja katukuvassa, jotta ei vaikuttaisi siltä kuin tukisummat ryypättäisiin, ja kaikki taiteilijoiden tekemä työ vain hautautuisi gallerioiden takavarastoihin ja kellareiden kanahäkkeihin.

Rahasumma, jolla yhteiskunta tukee muutamia satoja ammattitaiteilijoita on pieni verrattuna puoluetukiin, urheiluun tai viihteeseen, minkä lisäksi aktiiviset taiteentekijät huomioiva perustulo luultavasti toisi pikemminkin säästöjä - jos ei muuten, niin ainakin mielenterveystyön vähentyneinä kuluina.

Taiteilijalla ei luomisen hurmoksessa ole vaihtoehtoja: hän työskentelee vaikka näkisi nälkää. Hän ei kuitenkaan synnytä mestariteoksia, siksi että näkee nälkää. Hän pystyisi vielä parempaan, jos olisi hyvissä ruumiin voimissa, ja säästyisi ylimääräisten liitteiden toimittamiselta sosiaalitoimistoon.

Sanottakoon vielä, että henkilökohtaisesti pidän enemmän termistä kansalaispalkka.
Perustulo viittaa toki yhteisiin perusoikeuksiin, mutta kansalaispalkka muistuttaa vanhoista antiikin "kansalaisuuden" velvoitteista.

Kukaan ei ole kansalainen itsestäänselvästi ja ilman ponnistuksia. Kansalaisuus edellyttää perehtymistä oman maansa oikeuskäytäntöihin ja osallisuutta politiikkaan, jos ei muuten, niin äänestämällä vaaleissa.

Kansalaispalkka synnyttäisi mielikuvan siitä, että henkilö on saanut valtiolta palkkaa, ollakseen kunnon kansalainen. Kansalaispalkan saaminen ei kuulosta samalla tavalla nöyryyttävältä kuin eläminen pelkän perustulon varassa.

Demokratian perusmekanismeista ja tieteen popularisoinnista

Facebookissa on viime viikolla kiertänyt uutinen vuodelta 2012:

"Demokratiassa on yksi virhe: äänestäjien älyllinen suorituskyky ei riitä parhaan ehdokkaan valintaan.

Demokratia nojaa oletukseen, että enemmistö kansalaisista tunnistaa parhaan poliittisen ehdokkaan tai teorian. Monen nykytutkimuksen mukaan demokraattiset vaalit kuitenkin tuottavat vain keskinkertaista johtajuutta ja politiikkaa.
- Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole tarpeeksi sivistystä, jotta he voisivat tunnistaa hyvän näkemyksen."

Ilta-Sanomat.fi: " Demokratia ei toimi, koska ihmiset ovat liian tyhmiä"

Jutussa todetaan, että "demokratia nojaa oletukseen, että enemmistö kansalaisista...", mutta itse asiassa demokratian teoreetikot tai demokraattiset johtavat eivät koskaan historiassa ole tainneet liiemmin uskoa kansan tietotaitoon tai älylliseen kapasiteettiin.

Demokratiassa on kyse ennemminkin siitä, että tärkeimmät hallinnolliset virat vaihtavat omistajaa ja ovat tavalla tai toisella avoimesti haettavissa. Vaikka kansa valitsisi edustajiston, päättävät puolueet  keskuudestaan, ketkä henkilöt saavat ministerinsalkun tai puheenjohtajuuden lautakunnissa.

Lisäksi kansanedustajien apuna on koulutettuja avustajia sekä mittava virkamieskoneisto, joka ei muodostu omista lähisukulaisista.

Johtajien laatu ei ratkaise paljoakaan, jos heidän huomiokykynsä ei kohdistu oikeisiin asioihin. Demokratia nojaa mielestäni enemmänkin itse vaaliprosessiin kuin älykkäisiin johtajiin. Vaalit pakottavat päättäjät suhtautumaan vakavasti kansalle tärkeisiin kysymyksiin.

Jos diktaattorin ei tarvitse osallistua vaaleihin tai suhtautua niihin vakavasti, hän voi vain eksyä omiin suuruudenkuvitelmiinsa. Sama ongelma on yksipuoluejärjestelmässä.

Jopa Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmä toimii siltä osin, että presidenttiehdokkaat joutuvat koville. Putinin ja Obaman älynlahjoista tai persoonasta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin Obama on joutunut monet kerrat vastaamaan todella koviin kysymyksiin republikaanipuolueen puolelta - ja sama koskee republikaanipresidenttiä, sitten kun valta taas vaihtuu.

Vaalitaistelu ja jatkuvasti voihtuvat voimasuhteet kuluttavat paljon puolueiden ajallisia resursseja, mutta kova kilpailu pakottaa päättäjät nöyryyteen ja pitää yllä keskusteluyhteyttä kansaan. Enemmän olen huolissani siitä, että mediavalta myös Yhdysvalloissa on yhä enemmän kasautumassa tiettyille politiikkaan kytkeytyneille multimiljonääripiireille. Venäjän nykytilasta syyttäisin enemmän mediavallan keskittämistä kuin Putinin henkilökohtaisia ominaisuuksia.

Toisin sanoen yhteiskunnalliset rakenteet ratkaisevat enemmän kuin yksilön poikkeukselliset taidot.

Demokratian teoreetikot eivät ole koskaan olettaneet, että kansa olisi kyllin valistunutta päättämään asioista, vaikka se saisikin osallistua johtajien valintaan. Sen sijaan monet filosofit ja talousteoreetikot ovat liian sinisilmäisesti luottaneet lehdistön kykyyn puolustaa sivistystä ja toimia vallan vahtikoirana.

Paljon enemmän olen huolissani journalismin laadun heikkenemisestä tai sosiaalisen median propagandasta ja ylitsevyöryvän typeryyden vaikutuksista.

Mediatalot ympäri maailmaa ovat siirtyneet suurten talouskonsernien omistukseen, joilla on intressinä vain tehdä rahaa. Samaan aikaan taitavienkin toimittajien on täytynyt sopeutua uuteen klikkaus-kulttuuriin, jossa hyvin perusteltu ja maltillinen uutisointi ei pärjää shokeeraavien kuvien ja kärjistettyjen otsikoiden rinnalla.

Älykkyys ja objektiivisuus eivät ole niinkään demokratian kuin tiedotusvälineiden huolenaiheita. Siitä ei hyvä seuraa, jos tiedotusvälineet luovuttavan kaiken päätäntävallan sivistymättömille massoille, joilla ei ole taitoa erottaa totuutta valheesta, mutta valta klikata ja tykkäillä, liialti vaivaamatta otsalohkoaan.

Jos vaalijärjestelmä perustuu demokratiaan se on vain hyvä asia. Jos talousjärjestelmä perustuu pelkkään liberalismiin ja kulutukseen, se on jo huolestuttavaa - mutta pahinta on se, jos vaikutusvaltaisimmat mediat alistuvat paskajournalismille. Silloin vallan kolmijaossa ei ole ketään, joka puolustaisi korkeampaa sivistystä (riippumattomat oikeusistuimet taisivat olla mukana Montesquen alkuperäisessä vallan kolmijaossa, mutta sittemmin kolmijaolla on viitattu moneen kuvioon, jossa kolme toimijaa voivat puuttua toistensa väärinkäytöksiin, kuten lehdistö voi näpäyttää poliitikkoja, poliitikot talouselämää tai talouselämä toimittajia jne.)

Myös tiede on politiikasta, liike-elämästä ja mediasta erottautuva sektori, joka nykyään yhä enemmän joutuu toimimaan liike-elämän ja viihteellistyneen median lakeijana. Tieteen saavutuksilta odotetaan apua talouskasvulle tai sellaista uutisoitavaa dramaattisuutta, joka keräisi klikkauksia. Tutkijat voivat löydöksillään palvella tai vahingoittaa puolueita ja yrityksiä, mutta tieteellä ei ole mitään suoranaista uhkavaltaa, jolla se voisi vaatia itselleen palstatilaa tai resursseja.

Tieteen on luotettava siihen, että poliitikot ovat kyllin valveutuneita ulkoistamaan objektiivisuuden ja osan mielipiteistään tieteelliselle tutkimukselle, koska he luottavat asiantuntijoihin.
 
Toimivassa demokratiassa ei pyritä objektiivisuuteen, vaan puolueet tiedostavat sen, että ne kukin edustavat tiettyä eturyhmää ja näkökulmaa. Vaikka ne pitäisivät omaa näkökulmaansa muita tärkeämpänä, hyvät poliitikot tietävät, että muiden puolueiden näkökulma on omaa näkökulmaa täydentävä, eikä sen vastakohta. Epädemokratialla on taipumusta kansan tarpeista etäytyessään myös ajautua objektiivisuuden harhaan. Pahinta tuhoa saa aikaan todellisuudesta vieraantunut johtaja, joka kuvittelee edustavansa objektiivista totuutta.

Vaaleissa on sekin hyvä puoli, että poliitikot joutuvat niiden alla useita kertoja pyytämään apua yhteiskuntatieteilijöiltä: mielipidemittaukset pakottavat poliitikot tulkitsemaan tilastoja. Siitä on huomattavaa etua koko kansakunnalle, että maassa asuu vähintään 200 henkilöä, jotka (tai heidän avustajansa) ymmärtävät yksinkertaisia prosenttilaskuja.