Täytettyään 40 vuotta Pema oli asunut yli kymmenessä luostarissa ja nähnyt monenlaista järjestystä. Hän oli kuitenkin väsynyt matkustamiseen ja tahtoi keskittyä ennemmin mietiskelyyn kuin sosiaalisten kuvioiden korjaamiseen. Hänen idealisminsa oli rapissut ja sanghan täydellisyys tuntui enää naurettavalta haaveelta.
Niinpä hän lopulta valitsi uudeksi asuinpaikakseen luostarin, jonka mestari oli ottanut vaitiololupauksen. Kymmeneen vuoteen ei mestarin oltu kuultu sanoneen sanaakaan, hän oli vain istunut paikoillaan lootusasennossa. Kerran viikossa mestari peseytyi ja kerran päivässä hän joi kupin teetä ja söi pari suupalaa riisiä.
Pema tahtoi nyt omaksua saman asenteen. Hän ei halunnut koko ajan olla ohjaamassa ja arvostelemassa kanssaeläjiään vaan yritti hyväksyä kaiken mikä tapahtui. Näytti jo siltä, että hänen moralistin päivänsä olisivat ohitse.
Pian kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta. Hiljainen mestari kuoli, vaikka oli nuorekas ja vasta keski-iässä, ja koko luostari joutui kaaokseen. Pemalla oli eniten kokemusta vastaavasta, joten hän puhutteli tovereitaan:
- Vuosia sitten vierailin luostarissa, jossa ei ollut virallista mestaria lainkaan. Kyläläiset ja oppilaat palvelivat bodhisattvaa, joka oli kuollut 200 vuotta aikaisemmin ja muumioitunut lootusasentoon. He toivat muumion eteen uhrilahjoja ja ripustivat hänen otsalleen tuoreita kukkia. He rukoilivat muumion edessä ja edesmennyt vastasi heidän kysymyksiinsä unissa, kananluissa tai teekupin pohjalle jääneiden teelehtien välityksellä.
Pema jatkoi:
- Järjestys tuossa luostarissa oli säilynyt samanlaisena jo yli sata vuotta. En voi olla ajattelematta, että myös teidän mestarinne oli hieman kuin tuo muumioitunut patsas; vuosia hän vain istui paikoillaan, sanomatta sanaakaan.
- Nyt, kun hän on kuollut, te menette ihan vauhkoiksi, vaikka oikeasti mitään ei ole tapahtunut. Ehdotan, että hakkaatte kivestä mestarianne esittävän patsaan, sijoitatte sen keskelle salia - siihen missä hän istui mykkänä - ja jatkatte elämäänne niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki kyllä järjestyy, jos jokainen vain tekee oman tehtävänsä.
Munkkien reaktio oli niin jäätävä, että Pema katsoi parhaakseen lähteä jo samana iltana - ennen kuin hänet lynkattaisiin.
Nyt Pema oli vakuuttunut siitä, ettei hän pystyisi luottamaan kenenkään toisen voimaan ja viisauteen, vaan hänen täytyisi pärjätä omillaan. Niinpä hän suuntasi kohti kotikyläänsä.
Vanha luostari oli yhä paikoillaan, mutta sen oppilasluku oli vähentynyt ja rakennukset kaipasivat kunnostusta. Kaikki ällistyivät, kun Pema kertoi olleensa luostarin oppilas jo edesmenneen suuren mestarin aikana.
Tuon jälkeen kukaan ei ollut onnistunut keräämään vastaavaa kunnioitusta, eikä munkeilla yksinään ollut vaadittavaa toiminnantarmoa. Niinpä temppelissä toimitettiin vain välttämättömimmät uhrimenot ja talkootyöt. Kaikesta muusta kanssakäymisestä tingittiin ja munkit viettivät laiskaa hiljaiseloa.
Pema istahti teelle luostarin nykyisen esimiehen kanssa ja he juttelivat hetken luostarisäännöistä, dharmasta ja sen sellaisesta. Heidän siinä istuessaan Pema katsoi suoraan silmiin ja puhui selkeästi ilman taukoja. Temppelin uusi esimies katseli välillä maahan, räpsytteli silmiään, nieleskeli, pohti sanojaan pitkään ja änkytti.
Hän oli kymmenen vuotta Pemaa nuorempi ja kymmenen senttiä lyhyempi. Ero näytti sitäkin suuremmalta, koska hänen ryhtinsä oli huono ja hartiat lysyssä. Pema puhui suoraan omasta kokemuksesta, ja uusi esimies yritti vastata jotain kirjoista lukemillaan säkeillä. Jos hän teki jonkin virheen, Pema suoralta kädeltä korjasi hänen sanojaan ja kertoi tarkan lähteen josta asian saattoi tarkistaa.
Kaiken aikaa Pema oli vilpittömän ystävällinen, eikä kukaan ajatellut, että hän olisi tahtonut loukata vastapuolta ylivertaisuudellaan. Myöskään esimies itse ei kokenut tulleensa nöyryytetyksi. Pikemminkin hän tunsi pientä ylpeyttä, kun sillä tavalla sai osallistua keskusteluun ja mystinen vieras kohteli häntä kuin vanhaa ystäväänsä.
Mitään sopimuksia ei tehty. Mistään järjestelyistä ei puhuttu, mutta kun teet oli juotu, nousi temppeli esimies ja istui sille puolelle salia, jolla oppilaat tavallisesti istuvat. Kaikki muutkin munkit kokoontuivat hänen esimerkkiään.
Pema käveli rauhallisesti opettajan korokkeelle ja alkoi kertoa tarinaa nuoruudestaan. Hän jakoi muistikuvia vanhasta mestaristaan, joka oli rakentanut tämän luostarin sinä syksynä, jolloin entinen tuhoutui tulipalossa.
Kymmeniä vuosia Pema opetti kotikylänsä luostarissa. Hän varoi ottamasta vastuulleen liikaa tehtäviä ja piti huolen, että kaikissa tilanteissa joku toinen osasi ottaa ohjat käsiinsä. Itse hän lähinnä istui hiljaa ja tarkkaili.
Kun hänen kuolemansa hetki lähestyi, hän kertoi oppilailleen, että oli nähnyt unessa jälleensyntymänsä tarkan sijainnin. Hän antoi ohjeet, joiden avulla lapsi saatettaisiin löytää, ja hän opasti myös millä tavoin tätä tulisi kouluttaa, jotta dharman oppi palautuisi hänen mieleensä.
Sinä päivänä, kun mestari kuoli, mikään ei muuttunut. Munkit seurasivat rutiinejaan niin kuin ennenkin. Kun mestarin ruumis poltettiin roviolla, he ajattelivat, että siinä palaa vain vanha kulunut kuori. Jossain kaukaisessa laaksossa mestarin henki nyt vaelsi, ja pian hän taas saapuisi heidän luokseen nuorena ja terveenä. Silloin mikään ei olisi muuttunut - eikä sitä hetkeä odotellessa myöskään minkään tulisi sallia muuttuvan. Mestari oli kuollut, mutta elämä ennallaan.
Kaikki järjestys oli tallella. Kaikki toivo oli tallella. Tai ei; toivoa oli nyt jopa enemmän kuin koskaan ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti