Pienessä tiibetiläisessä kylässä elämän luonnollinen rytmi harvoin rikkoutui, mutta nyt oli läheisessä luostarissa syttynyt tulipalo. Tuuli kuljetti savun oikeaan suuntaan ja niinpä kaikki kylän liepeillä asuvat keskeyttivät työnsä ja kokoontuivat luostarin portille ihmettelemään tuhoa.
Mitään ei ollut tehtävissä: tuli oli levinnyt keittiörakennuksesta noviisien makuusaleihin ja sieltä temppeliin. Jopa aitta oli palanut maan tasalle.
Kyläläisille ei jäänyt aikaa ihmettelyyn, sillä luostarin esimies oli tuima ja tomera mies. Hän ei neuvotellut vaan kulki vuorollaan kunkin luokse ja kädestä pitäen näytti mitä hänen kuului tehdä. Oli kyseessä sitten paimen, kauppias, lapsi tai vanha muori, mestari katsoi häntä silmiin ja komensi kunnioittavasti, niin kuin kenraali käskisi luotettua upseeriaan.
Kukaan ei esittänyt kysymyksiä, kukaan ei epäröinyt. Kaikki vapaat kädet tarttuivat muonaan ja irtotavaraan, joka oli ehditty pelastaa liekeiltä, ja pitkänä jonona ihmiset sekä eläimet vaelsivat lähikylään. Siellä eri ikäiset munkit jaettiin tasan kyläläisten kesken ja kullekin perheelle tuli yksi lisäsuu ruokittavaksi.
Jos koira oli ennen nukkunut viltillä huoneen nurkassa, siinä nukkui tänä yönä savuinen ja tapahtumien uuvuttama noviisi.
Varhain aamulla koko kylä heräsi kellojen paukkeeseen. Luostarin esimies oli käskenyt oppilaitaan kulkemaan ympäri kylää ja soittamaan tulipalosta pelastettuja rumpuja ja kattiloita. Kun kaikki kylän väki oli jalkeilla, pyysi mestari perheitä astumaan yksitellen hänen puheilleen ja kertomaan selkeällä äänellä, mitkä toimet heidän tällä viikolla kuului toimittaa.
Mestari nimitti silloin heidän avukseen jonkun parhaiten asiaan perehtyneen munkin ja käski aloittamaan työt. Tänään he toimittaisivat tehtäviä kahden työpäivän edestä ja huomenna jokainen vapaa kyläläinen vuorostaan auttaisi rakentamaan uutta luostaria. Talvi oli tuloillaan ja aikaa oli tuskin kuukautta.
Kun onnettomuudesta oli kulunut tasan vuosi, pystyi satunnainen ohikulkija tuskin erottamaan luostarista mitään puutetta. Muutamaa mustunutta kiveä lukuun ottamatta mikään ei muistuttanut tapahtuneesta.
Tämän lisäksi paljon oli tapahtunut kylässä. Mestari muistutti oppilaitaan joka aamu kiitollisuudenvelasta, ja he olivat vuoden aikana auttaneet kyläläisiä kynnössä, kylvössä sekä talojen ja teiden kunnostuksessa.
Myös meditaatiolle ja mantrojen lausumiselle oli omistettu se riittävä aika, joka kirjoituksissa määrättiin.
Jos joskus kävikin niin, että oppilaiden oli ollut pakko luistaa muutamasta tuhannesta toistosta, oli lapsi määrätty pyörittämään rukousmyllyä pellon laidalle, sillä aikaa kun munkit vetivät auraa kuin kaksijalkaiset hevoset.
Kylässä ei koskaan oltu saatu sellaista satoa kuin tänä vuonna. Ylijäämä riitti täysin kattamaan ne jyvät, jotka olivat tuhoutuneet palossa. Luostarissa oli myös tapahtunut ennätysmäärä väenvaihdosta. Muutama noviisi oli tavannut kylässä viehättävän tytön ja päättänyt palata maalliseen elämään. Monet kyläläiset puolestaan olivat ihailleet mestarin jäätäviä one-linereita ja hakeutuneet hengelliseen oppiin.
Mestarin voimat olivat kuitenkin ehtyneet valtaisissa ponnistuksissa ja pian asioiden palauduttua ennalleen hänen järkensä terävyys ja muistinsa tarkkuus alkoivat lipsua. Hänestä uhkasi tulla vanha höperö - ja niinpä hän ymmärsikin siirtää manttelinsa järjestyksessä seuraavalle, karjaista kerran ja kuolla kupsahtaa.
Mestarin viimeinen puhe oli arvoituksellinen ja herätti monissa levottomuutta. Hän kertoi, että pyhyyden rajaa suojaavat väliverhot olivat lepattaneet tuulessa ja paljastaneet luvattoman paljon salaisuuksia puolin ja toisin. Temppelin esirippu oli revennyt. Mestari varoitti luostarin väkeä liiasta ystävällisyydestä kyläläisiä kohtaan.
Käytännössä kaikki kylän väki saapui kunnioittamaan mestarin muistoa. Ihmiset itkivät vuolaasti ja toivat lahjoja. Sitten palasi taas talvi ja hiljaiselo.
Vuosikymmeniä olivat kyläläiset avustaneet luostaria lahjoittamalla ruokaa ja vaatteita. Mutta kun munkit seuraavana keväänä saapuivat kylään hakemaan "luontaisia etuja" tai "hengen veroa", eivät kyläläiset enää olleetkaan niin avuliaita kuin ennen.
He olivat pelänneet ja kunnioittaneet mestaria, mutta nyt he yrittivät käydä kauppaa hyödykkeillään. Ruokaa ja vaatteita vastaan he asettivat munkeille erinäisiä tehtäviä: kyntämistä, siivoamista, katon korjaamista tai jopa lasten kaitsemista.
Munkit huomasivat, että heistä oli tullut palvelijoita. Heiltä ei enää kysytty neuvoa elämän tärkeissä kysymyksissä - pikemminkin he saivat vain luoda lantaa ja paikkailla rikkoutuneita housulahkeita.
Munkit siltikin tottelivat pyyntöjä nöyrästi, sillä he olivat riippuvaisia kylän avustuksista, mutta samaan aikaan heidän sisällään kiehui. Heidän tunteensa tulivat esiin vasta luostarin sisällä, missä heidän oli vaikea keskittyä harjoituksiinsa ja he tuon tuosta riitelivät keskenään.
Silloin yksi nuorista oppilaista sai tarpeekseen kaikesta ja päätti muuttaa toiseen luostariin, etsimään mestaria, jonka johdolla pysyisi yllä kuri ja asioiden oikea järjestys.
(jatkuu...)
PS. Kiitoksia Auralle otsikosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti