Haluatko sketsihahmoksi?

En olisi arvannut, että koskaan sanon tätä, mutta Suomeen tarvitaan uusi tositeevee-kisailu-ohjelmaformaatti!

Kolme kautta Putousta on takana ja ainakin yksi asia on selvä: on eri asia osata näytellä kuin luoda koomisia hahmoja. Käytännössä voitto ei ole ratkennut koskaan sketsihahmon oivallisuuteen vaan näyttelijän karismaan ja improvisaatiokykyihin.

Tällä kaudella Jani-Petteri oli ainoa hahmo, jossa oli keksitty jotain tuoretta ja aiemmasta poikkeavaa. Kaikki muut hahmot olivat poikkeavia sillä samalla vanhalla tyylillä: seksismiä, rivoja vitsejä, liioittelua, stereotypioita, mies pukeutuu naiseksi, naisella on isot tissit (tai yksi) jne.

Enemmän kuin puolet hahmoista olivat jo lähtökohtaisesti käyttökelvottomia:

1. Sulo: Mitä tekee peikolla? Mihin sketseihin sellaisen voi sovittaa? Entä synergia - kuinka tällainen hahmo voi pelata muiden hahmojen kanssa?
2. Piia Potka: Kuka jaksaa nauraa jollekin lihanleikkaajalle, joka toistaa yhtä tylsä fraasia? Elena Leeve osaa ehkä näytellä draamaelokuvissa, mutta hän meni ihan jäihin aina kun piti improvisoida.
3. Varamies: Liian geneerinen, liian helppo ratkaisu. Tällaisella hahmolla ei synny vaarallisia tilanteita. Hahmolta puuttuivat lisäksi kaikki ilmeiset persoonallisuushäiriöt, mikä on lähes välttämätön ominaisuus.
4. Yossu: Liian groteski, epäsympaattinen. Krisse Salminen on jo esittänyt pissistä paljon paremmin. Yosefinan ainoa kiinnostava ominaisuus oli siinä, että Krista Kosonen on selvästi luonut hahmon kompensoidakseen omia liiallisesta kauneudestaan johtuvia traumoja, ja tämä terapeuttinen jännite antoi hänen performanssiinsa hyytävän lisälatauksen.
5. Hieno Alghren: Myös aivan liian irvokas ja epäsympaattinen. Tämä hahmo olisi pudonnut paljon aiemmin ellei Riku olisi niin nerokkaan vimmainen näyttelijä.

Tuomio: Uskomattoman paskoja sketsihahmoja.

Oli alusta saakka selvää mikä tulee olemaan kärkikolmikko. Ainoa mistä yllätyin oli se, että Jani-Petteri jäi kolmanneksi.

Ehkä joukon pienentyessä Leena Hefner ja Usko-Eevertti saivat pervoista vitseistään synergiaetua, ja ikään kuin sulkivat Jani-Petterin ulkopuolelle "aikuisten jutuillaan". J-P ei voinut osallistua keskusteluun samalla tasolla, koska se ei olisi sopinut rooliin.

Kaksi muuta puhuivat samaa kieltä. Syntyi dialogia. Synergia ratkaisi. J-P olisi tarvinnut omanikäisiään kavereita, jotta vitsi olisi löytänyt uusia ulottuvuuksia. Traagista, eikö.

Putouksessa on löydetty ihan mainio uusi idea. Kokonaistoteutuksessa on kuitenkin yksi suuri ongelma: tarvittaisiin alkukarsinta.

Tähän asti sarja on toiminut vain ja ainoastaan siksi, että näyttelijöillä on ollut taitoa pari viikkoa pitää elossa hahmoja, joilla ei oikeastaan ole mitään toivoa selviytymisestä.

Putous paranisi huomattavasti, jos hahmoja olisi alussa vaikka 30, joista sitten ekassa ohjelmassa karsittaisiin kahdeksan parasta. Eivät pätevät näyttelijät välttämättä takaa sitä, että heidän sketsihahmonsa olisivat erinomaisia. Meillähän on oikeastaan vasta nyt syntymässä jonkinlainen sketsihahmojen arviointikulttuuri, joten tällaiset pakolla puristetut hahmot tuppaavat olemaan kliseisiä tai väärällä tavoin kärjistettyjä.


Uusi ohjelmaidea

Putousta olisi varaa kehittää monin tavoin, mutta vielä parempi olisi luoda kokonaan uusi ohjelmaformaatti - ja niinpä luonkin sen tässä ja nyt: Haluatko sketsihahmoksi? Tässä ohjelmassa ei etsitä parasta näyttelijää vaan parasta hahmoa - ja tietenkin luovaa hulluutta. Kuka tahansa saa osallistua. Käytössä on koko maanlaajuinen kylähullujen verkosto.

Suomessa asuu valtavasti tyyppejä, jotka viihdyttävät vain lähipiiriään. He pitävät yllä jatkuvaa showta, heittävät vitsejä, kehittelevät hahmoja ja imitoivat tuttujaan tai julkkiksia. Tunnen monia tällaisia ihmisiä. Jotkut heistä ehkä vain ärsyttävästi kerjäävät huomiota tai kompensoivat arvottomuuden tunnettaan - mutta on myös niitä, jotka osaavat aidosti olla hauskoja. Heillä on huumorintajua ja kykyä heittäytyä spontaaniin hölmöyteen.

On väärin, että vain muutamille tunnetuille näyttelijöille on tarjottu tilaisuus rikastuttaa suomalaista sketsikulttuuria. Esimerkiksi Kummeli synnytti valtavan määrän loistavia hahmoja, vaikka näyttelijät olivat lähinnä amatöörejä ja koko sarja sai alkunsa kotivideosta.

Ehdotankin siis, että uudessa formaatissa unohdetaan koko "näyttelijän" status ja annetaan amatööreille mahdollisuus esitellä omat hahmonsa. Alkukarsinta voisi tapahtua ehkä kotivideoiden muodossa ja live-esiintymisiin mentäisiin enintään ihan lopussa - kun esiintyjät olisivat saaneet otetta hahmoihinsa sekä rohkeutta.

Uskon että halukkaita löytyisi satoja. Alkukarsinnassa heistä poimitaan lupaavimmat amatöörinäyttelijät, kylähullut sekä kotisohvien standup-koomikot. Porukkaa pienennetään tuomaroinnilla ja yleisöäänestyksellä kunnes kasassa on timantinkova joukkio.

Tehtävissä on tarkoitus itse kirjoittaa ja toteuttaa sketsejä. Näyttelijäntaidot ovat vain yksi osa kokonaisuutta. Sellaisetkin tyypit saavat mahdollisuuden, joista ei ehkä olisi vakaviin rooleihin vakavissa elokuvissa. Hitto, jos uskottavuus olisi kriteerinä niin eihän meillä koskaan olisi ollut esimerkiksi Spedeä!

Fenomenologia & impressionismi

Minua on usein vaivannut filosofien vaitonaisuus tietyistä kulttuurisista yhteyksistä. En tiedä onko kyse vain eräiden suurten filosofien yleissivistyksen puutteesta vai jonkinlaisesta defenssistä. On täysin mahdollista, että filosofit eivät yksinkertaisesti ole seuranneet taidesuuntauksia ja oman aikakautensa muoti-ilmiöitä. Heidän intohimonsa eivät suuntaudu maailmalliseen pintakuohuun - tai sitten tutkijat mielellään ylläpitävät myyttiä filosofisten nerojen omaperäisyydestä ja itsenäisyydestä.

Joka tapauksessa on ilmiselvää, että fenomenologia on paljossa velkaa impressionismille - vaikka fenomenologit itse tai heitä tutkivat akateemikot eivät tätä yhteyttä juurikaan halua korostaa.

Uskaltaisin jopa väittää, että kyseessä on saman liikehdinnän kaksi perättäistä sukupolvea. Edmund Hussel (s.1859) oli teini-iässä, kun Claude Monet (s.1840) maalasi tällaisia tauluja
Impression, soleil levant 1972 (vaikutelma nousevasta auringosta)
En väitä tietäväni, että Husserl olisi altistunut impressionismin teorialle tai impressionistiselle taiteelle - mutta kumpikaan liike ei kehittynyt tyhjiössä vaan osana eurooppalaista laajempaa sivistyselämää. Impressionismi peilasi ja kehitti oman aikansa ajattelua - ja samoin teki fenomenologia. Niiden tutkiminen kahtena peräkkäisenä kehitysvaiheena voi auttaa ymmärtämään kummankin koulukunnan pyrkimyksiä.

Mitä impressionismi tahtoo sanoa?

Määritelmästä tulisi tietenkin tuskallisen monimutkainen, mutta lähdetään sanasta "impressio" eli vaikutelma. Miten havainto muodostuu? Miten (aistein) havaitseminen eroaa (mielen) käsitteestä - ja mikä on näiden suhde? Entä millä tavoin maalaustaide voisi vangita hetkestä sen, mitä valokuva ei objektiivisuudessaan tavoita?

Täytyy muistaa, että impressionismi kehittyi aikakaudella jolloin valokuvaus uhkasi vielä leivän muotokuvamaalareiden ammattikunnalta. Realistiset piirrokset ja maalaukset eivät pärjänneet realistisuudessaan valokuvalle. Taiteiden täytyi keskittyä siihen, minkä ne hallitsivat (mustavalkoista) konetta paremmin: värimaailman kylläisyyteen ja subjektiiviseen tulkintaan.

Impressionalismin teoreettiset oivallukset näkyvät melko suoraan heidän teoksissaan (tai siis sellaiset työt ovat ainakin valikoituneet historiankirjojen ja oppimateriaalien klassikoiksi). Impressionistiset maalarit tiedostivat, ettei ihminen ei näe maailmaa sellaisenaan, vaan ihmisen oma tajunnantila ja kulttuurisesti sisäistetyt käsitteet vaikuttaa aina aistikokemukseen. Ennen kuin ymmärrämme sen mitä näemme, tapahtuu päässämme monia tiedostamattomia proseseja - ja tämäkin voidaan jo tulkita monin tavoin:

a) Havainnon skeemat: Mieli tulkitsee ja suodattaa kokemusta jo ennen kuin se tulee tietoisuuteen. Me emme näe asiota suoraan vaan kategorioiden ja skeemojen läpi. Tämä ajattelu on perua Immanuel Kantilta, joka sata vuotta aiemmin rakensi rationalismin ja empirismin synteesin, joka yhä edelleen on melko pätevä: mieli ei ole tyhjä taulu vaan jäsentää kokemusta aktiivisesti jo syntymästä alkaen. Kulttuuri tarjoaa meille käsitteistön muodossa erilaisia maailman hahmottamisen tapoja.

b) Subjektiivisuus ja tunnelma: Surullisen tai rakastuneen ihmisen kokemus tietystä maisemasta poikkeavat toisistaan. Maailmaa ei koeta objektiivisesti, eikä sitä myöskään NÄHDÄ objektiivisesti.
Georges Seurat 1889
Impressionistit keksivät esimerkiksi maalata teoksensa pelkistä pisteistä, mikä havainnollisti sitä, kuinka ihmisen mieli yhdistää nämä pisteet kuvaksi. Katsoja näkee hahmoja ja tunnistaa muotoja, mutta läheltä katsottuna hän huomaan niiden hajoavan pikseleiksi. Impressionismi siis tietyllä tavoin osoitti empiirisesti sen psykologisen prosessin, josta Kant oli puhunut teoreettisella tasolla.

Eri taiteilijoiden pyrkimykset tietenkin erosivat suuresti, ja osa kallistui enemmän havainnon mekanismien aukikirjoittamiseen, kun taas toiset korostivat sisäisen tunteen ja mielihalujen merkitystä (- ja kolmannet vain leikkivät valoilla, varjoilla, väreillä, jne. jne.) Myöhemmin kantilaisesta fiksaatiosta havainnon mekanismeihin kehittyi esimerkiksi pointillismi ja kubismi - kun taas sisäisestä kokemuksesta ekspressionismi ja surrealismi.
klikkaa isommaksi!
Jälki-impressionismi (van Gogh, Gauguin) sovelsi varhaisempien impressionistien esille nostamia havaintoja siten, että esimerkiksi värejä korostamalla voitiin voimistaa tunnetiloja ja luoda maalaukseen elävä läsnä-olemisen tai merkityksellisyyden tuntu. Monissa maalauksissa voi jopa aistia jonkinlaisen inhimillisen eksistenssin kokemusta, joka edeltää ja ehkä myös inspiroi Kafkan, Camus'n ja Sartren kirjoituksia.

Fenomenologia astuu kuvioihin vasta 1900-luvun alussa, kun impressionismi on jo ohittanut kukoistuskautensa. Mutta mitkä sitten tarkalleen ottaen ovat nämä paljonpuhumani yhteydet fenomenologian puolelta?


Mitä fenomenologia tahtoo sanoa?

Edmund Husserl asetti sulkeisiin kysymyksen olioiden todellisesta luoteesta, jotta voisimme keskittyä siihen, miten asiat meille näyttäytyvät - siis toisin sanoen, millaisen impression me saamme maailmasta, jos emme kiirehdi erittelemään ja luokittelemaan sitä käsitteellisesti. Meidän on siis unohdettava kysymykset todellisuuden luonteesta ja pidättäydyttävä arvostelusta, mitä tulee havaintoon. Pyrkimyksenä on olla tyynesti läsnä ilmiömaailman meille näyttäytyvässä sellaisuudessa.

Tässä on tietenkin heitetty heti suuri joukko mahdottomalta tuntuvia haasteita. Husserl itse puhui "tieteellisestä ankaruudesta", mutta hyvin nopeasti fenomenologit loittonivat kaikesta minkä me ymmärtäisimme tieteeksi.

Asioiden näyttäytymisen ongelma on ensinnäkin subjektiivisuudessa. Kuinka me voimme puhua meille näyttäytyvistä asioista, ellemme käytä yhteistä kieltä - ja siinä vaiheessa olemme jo sitoutuneet kielipeliin, joka sanelee sen, miten asiat valtaosaltaan meille näyttäytyvät.

Niinpä Husserl päätyi lopulta sanomaan hyvin vähän impressioista sinänsä ja keskittyi etsimään kokemuksemme yhteisiä, välttämättömiä nimittäjiä. Hän siis ei loitonnut kovinkaan pitkälle kantilaisista "kategorioista", kuten kokemus ajasta ja tilasta.

Nämä kategoriset lähtökohdat tuottivat fenomenologien keskuudessa merkittäviä erimielisyyksiä. Husserl esimerkiksi lähti oletuksesta, että maailma on jotain, joka avautuu tietoisuudelle - kun taas Heideggerille maailma on jotain, jossa ollaan: oleminen on täällä-olemista.

Ensimmäinen siis ikään kuin runollisesti vihjaa, että maailma on näyttämö, jota filosofinen mieli tarkkailee. Lisäksi katsoja on tullut varta vasten katsomaan jotakin - ja tuo jokin tuntuu olevan tietoinen katseesta. Olemisen kokemus on intentionaalinen ja vaikka näkymä tempaisi mukaansa, se ei täysin poista katsojan tietoisuutta itsestään. Heidegger puolestaan katsoo seisovansa näyttämön lavalla, osallisena käynnissä olevassa näytelmässä. Nämä kaksi metaforista elämänasennetta on aika hankala sovittaa yhteen - ja jotkut tulkitsevat, että Heideggerin filosofia olisi suoraan osoitettu kritiikiksi ja antiteesiksi Husserlia kohtaan.

Jos rinnastetaan Husserlin ja Heideggerin erilaiset fenomenologiset kehityspolut impressionismin kehityspolkuihin, olisi houkutus sanoa, että Hussers päätyy eräänlaiseen kubismiin ta abstraktionismiin, jossa hän on purkanut havainnot sen osatekijöihin - ja uskoo analyysinsä lopulta johtavan syvempiin havainnon ja kokemuksen tapoihin...

Heidegger puolestaan on hyväksynyt sen, että havainnon välttämätön osatekijä on kokemus täällä-olemisesta, johon väistämättä yhdistyy inhimillinen pyrkimys olla jotakin enemmän ja autenttisemmin - saavuttaa eksistenssinsä täyttymys, eikä vain passiivisesti nököttää ja olla kuten kaikki muutkin. Husserlilainen tarkkaileva oleminen on hänelle tyhjä itsestäänselvyys ja elämän varsinaisen sisällön antaa sen katoavaisuus, tietoisuus lähestyvästä kuolemasta. Heidegger siis kallistuu lopulta eksistentialismiin: oleminen ei ole vain vaikutelmia vaan myös itsensä ilmaisemista, pyrkimystä entistäkin täysivaltaisempaa olemiseen.

Riippumatta siitä, kumpi fenomenologioista (H. tai H.) on filosofisesti uskottavampi tai henkilökohtaisesti puhuttelevampi, on nähtävissä että filosofian ottamat askeleet kulkevat kokonaisen sukupolven jäljessä, jos vertaa kuvataiteisiin. Taiteilijoiden intuitio on pohtinut samoja kysymyksiä reilusti ennen kuin käsitteellinen mieli on pystynyt niihin pureutumaan.

Havainto on sikäli itsestäänselvä, että kuvataiteilijat ovat aistimisen ammattilaisia. Osatakseen tavoittaa malliensa olemuksen on taiteilijan opittava nöyrästi vain katsomaan ja tarkkailemaan - ja tämän lisäksi hänen täytyy tietää, millä tavoin erilaiset maalaamisen tekniikat voivat imitoida kokemuksia tai tuntemuksia, sellaisina kuin ne elävän elämän tilanteissa meille näyttäytyvät.

Maalaustaiteen mestarit ovat oikeastaan jo vuosisatoja ymmärtäneet aistikokemuksemme rakentumisesta asioita, joita fenomenologit julistivat ikään kuin uusina mullistavina löydöksinä.

Iloversumi

Usein on itse vaikea arvioida ajatustensa yleismaailmallisuutta tai arvoa. Kun tutkin vanhoja muistiinpanojani, löydän joskus surkeita tekeleitä, joita olen luullut neroikkaiksi - ja vastaavasti aiemmin itsestäänselviksi ja tylsiksi olettamiani hahmotelmat tuntuvatkin nyt kiehtovilta ja kehityskelpoisilta. Kumpi on lähempänä totuutta - nykyinen minä vai se aiempi?

Eräs vanha idea palasi mieleeni, kun kirjoitin Edith Södergranista pienen tarinan (uuden tarinan voi lukea täältä: Aukea: Edith ja seuraavana viikolla mieleni teki palata hänen runoihinsa.

Luin runoja nyt myös sillä silmällä, että olinko vain itse kuvitellut Södergranin yhteyden astronomiaan ja panteismiin, kun ystäväni ilmaisivat, että tarinani ei oikein istunut heidän mielikuvaansa Edithistä.

"Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki.
- - -
Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta.
Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla."
(Kiertotähdet)

Lukioikäisenä rakastuin Edith Södergranin runoihin, koska en mistään ollut löytänyt niin likeistä maailmankuvaa - en romaanista, en elokuvasta, en tietokirjasta, en kerta kaikkiaan mistään mitään vastaavaa. Edith oli ensimmäinen ja hetken aikaa ainoa laatuaan. Hän tuntui ymmärtävän koko skaalan nihilimistä silkkaan olemisen iloon ja leikkien leikkiin - jonka sittemmin olen tunnistanut viittaukseksi hindulaisuuteen. Tuohon aikaan luulin panteismia lähinnä omaksi yksityiseksi aavistuksekseni.

Edith on oman uskontonsa perustaja, eivätkä häneen oikein istu valmiit luokittelut. Hän on kyllä sikäli autenttinen teosofi, että näkee käsitteiden takana piilevän totuuden ja osaa suodattaa monista eri lähteistä oleellisen. Buddhalaisittain tulkittuna hänen kirkas älynsä on murtanut luontaiset minuuden defenssit ja tavoittanut sen kokonaisuuden, mitä vain mystikon intuitio voi tavoittaa - ja hän ilmaisee itsensä usein kauniisti ja selkeästi, kuten mystikon sopii. Hänen runokielensä hyödyntää myös paljon kristillistä kuvastoa - ja myös sisällöllisesti Edith tavoittaa jotain virsien ja evankeliumien julmasta kauneudesta.

"Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,
he luuluvat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat,
eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan
tuntemattomina."
(Jumalat tulevat)

Edith puhuu kyllä toistuvasti Jumalasta tai jumalista, mutta hänen Jumalansa on 1800-luvun romantiikan, Nietzchen ja Scopenhauerin valaisema absoluutti, hajoavien muotojen takana piilevä ykseys. Samoin hänen animistiset luonnonvoimansa ovat pikemminkin fysikaalisia luonnonlakeja, joilla ei ole persoonaa tai vapaata tahtoa - vain pakkomielteinen kuuliaisuus omalle tehtävälleen. Aurinko, tuuli tai komeetat eivät voi valita. Ne vain armottomasti noudattavat luontoaan.

Ateistin, nihilistin ja kaikenkieltävän skeptikon on paljon helpompi kohdata Jumala kasvosta kasvoihin tai tulla pyhän ekstaasin valtaamaksi. Nihilisti-kieltäjä on riisunut aisteistaan ne käsitteet, joiden taaksen uskontojen totuus piiloutuu. Paljas aistimus paljastaa maailmankaikkeuden kauhistuttavan armon: kaikki pelastuvat, kaikki pahat teot annetaan anteeksi.

"Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niin kuin lapset."
(Animaalinen hymni)

Edith Södergran toistaa kaiken katoavaisuutta, kuten hindulaisuus tai kristisusko: kaikki näkyvä on vain hetkellistä ja katoavaa; tuhkaa ja tomua; mayan hunnun liuhumista; maasta olet sinä tullut ja maaksi jälleen tuleva. Edith ei lisää tähän mitään valheellista toivoa minuuden pelastuksesta, mutta hän hyväksyy totuuden ja kääntää sen riemuksi. Miten? Niin kuin mystikot aina: katsomalla kohti totuutta ja näkemällä sen ytimessä mittaamattoman onnen ja ehtymättömät syyt ilolle.

"ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut
sielua.
Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä."
(Materialismia)

(Tämä kohta oli pysäyttävä, koska olin nimennyt runosarjan samantyylisellä rimpsulla, vaikken ollut vuosiin lukenut Södergranin runoja.)

Jotta pystyisin kuvailemaan Edithin minussa synnyttämää vaikutusta, minun on kuvailtava omaa maailmankuvaani Edithiä edeltävällä ajalla.


Multiversumin monet kasvot

Palaan ajassa taaksepäin aika 90-luvulle, jolloin olin yläasteella. En ole varma millä luokalla se tapahtui, kun kuulin, että fysiikan lait ovat kuin ihmeen kaupalla sellaiset, että ne ylläpitävät elämää: jos jokin maailmaa hallitsevista perusvoimista olisi heikompi tai vahvempi, ei universumi voisi synnyttää elämää.

Ensimmäinen ajatukseni ei suinkaan ollut: jaahas, sittenhän Jumalan täytyy olla todellinen! Sen sijaan aloin kehitellä omaa teoriaani todellisuuden rakenteesta. Päädyin heti siihen johtopäätökseen, että elämme useiden rinnakkaisten ulottuvuuksien multiversumissa, jossa kaikkien perusvoimien monet erilaiset arvot toteutuvat suhteessa toisiinsa. Yhdistelmiä on oltava äärettömästi - ja meidän elämämme on vain todiste siitä, että tietyillä asetuksilla homma toimii. Multiversumi siis toteuttaa kaikki luonnovakioiden variaatiot, mutta suurin osa ulottuvuuksista ei realisoidu oman mahdottomuutensa vuoksi.

Vastaus oli niin selkeä, ettei siinä mielestäni ollut mitään kovin ihmeellistä. Oletin, että 99% fyysikoista tekisi saman johtopäätöksen. Halusin kuitenkin tehdä teoriaan pikku täsmennyksiä – jota varten loin muutamia omia käsitteitä.

0. Pihiversumi = multiversumin haara tai kerrostuma, jossa perusvoimat eivät salli edes varsinaisen tilan tai ajan syntymistä. Ne käpertyvät pisteeksi tai vain tussahtavat olemattomiin.

1. Mahoversumi= multiversumin ulottuvuus, joka ei kykene luomaan elämää. Todennäköisesti suurin osa haaroista sijoittuivat tähän tai edelliseen luokkaan.

2. Bioversomi = ulottuvuus, joka kykenee luomaan alkeellista järjestystä, mutta ei välttämättä pysty tarjoamaan kyllin turvallisia olosuhteita, jotta evoluutio voisi kehittää elioissä tietoisuutta.

3. Tajuversumi/Aistiversumi = meidän ulottuvuutemme. Universumi, joka kykenee luomaan tietoista elämää. Tajuversumit myös olivat ainoita -versumeja, jotka tiettyjen filosofisten näkökantojen mukaan olivat edes olemassaolevia. Jos puu kaatuu eloversumissa, mutta siellä ei ole aistillista ja tajullista olentoa havaitsemaan sitä, onko koko eloversumia silloin olemassa?

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä:
4. Iloversumi.

Myöskään tämä universumityypin olemassaolosta meillä ei ole varmuutta. Saatamme elää iloversumissa tai sitten ei. Voi olla ettei iloversumia ole olemassa muualla paitsi haavekuvitelmissamme.

Iloversumi on sellainen olemisen versumi, jossa itsestään tietoinen elämä on kehittynyt vaiheeseen, jossa se saavuttaa henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen harmonian. Iloversumi kykenee siis synnyttämään itsessään Nirvanan tai Taivasten Valtakunnan.

Me tiedämme, että ainakaan ihmiskunta ei ole saavuttanut tällaista tilaa - enintään kuin hetkellisesti tiettyjen yksilöiden kohdalla, mutta siitäkin voi kiistellä.

Itse asiassa tuntemiemme tajullisten olentojen tajunta sisältää hyvinkin paljon erilaista kärsimystä, ristiriitoja ja hihkeää huolta, johon iloversumin kehkeytyminen tyssää.
a) Saatamme elää iloversumissa, mutta emme vain vielä ole kehityksessämme päässeet siihen vaiheeseen, tai b) kaikki tiedostava elämä tässä universumissa on tuomittu tuhoamaan itsensä tiettyjen vääjäämättömien lakien vaikutuksesta: esimerkiksi kuluttamalla planeettansa luonnonvarat tai kehittämällä kyllin tehokkaita aseita. Me olemme siis parasta mitä tämä universumi pystyy koskaan tarjoamaan.

Mieltäni kutkutti tämä kysymys:
elämmekö me iloversumissa vai ainoastaan tavallisessa tajuversumissa? Pystyikö tällaista asiaa tutkimaan ilman, että kävisimme joka planeetalla ja kääntäisimme jokaisen kiven?

Oliko iloversumi pelkkää utopiaa? Tai jos elimme potentiaalisessa iloversumissa, toteutuisiko kehityksen huippu koskaan ihmiskunnan kohdalla – olihan myös sattuma vaikuttavana tekijänä!

Iloversumi ei siis tarkoittanut, että automaattisesti kaikki sivilisaatiot kehittyisivät tähän tilaan: iloversumi ainoastaan mahdollisti sellaisen kehityshaaran omassa itsessään – ei suinkaan tehnyt kehityksestä vääjäämätöntä ja fatalistista.

Vaikka tietyllä peltotilkulla maaperä ja sää yhdessä olisivatkin mahdollistaneet auringonkukan kasvamisen, se ei tarkoittanut, että löytäisimme auringonkukan jokaiselta neliömetriltä.


Seuraava runollis-looginen askel

Näin siis mietin yläasteella joskus 1996, mutta lukiossa ajatukseni ehtivät jo harppoa monta askelta pidemmälle. Otin nyt lukuun myös sen, että mahdollisesti iloversumia koskeva totuus löytyisi minusta itsestäni: jos pystyisin saavuttamaan edes hetkellisen onnen ja harmonian tilan, se olisi todiste siitä, että oma maailmankaikkeutemme oli todellakin iloversumi – sillä edes hetkellinen onni tarkoitti äärettömässä ajassa ja äärettömässä avaruudessa ääretöntä kertautumista: kysehän ei ollut realisoitumisista vaan luonnonlakien mahdollistamista tiloista.

Jos esimerkiksi heitin kolikkoa 10 kertaa peräkkäin ja sain joka heitolla kruunan, se ei todistanut, että myös seuraavan heiton tulos olisi kruuna – mutta sen sijaan se todisti, että tässä universumissa on mahdollista heittää 10 kertaa keräkkäin kruuna. Sitä ei olisi tapahtunut edes yhtä ensimmäistä kertaa, ellei se olisi mahdollista.

(Oma kosmologiani erosi jo alkuvaiheissaan Nietzschen "ikuisen paluun" myytistä, sillä huomioin myös perhos-efektin. Iloversumista versonneiden ilojen ei tarvinnut olla keskenään identtisiä: perhosefekti yhdistettynä olentojen metafysiikan kiistämiseen, eli toiselta nimeltään populaatioajatteluun. Ilot eivät muodostaneet olemukseltaan yhtenäistä joukkoa vaan ilojen populaation - ja tämä pätee myös kristukseen ja buddhaan. Ei ole yhtä oikeaa tulkintaa esimerkiksi valaistumisesta: on erilaisten valaistumiskäsitysten populaatio. Olentojen metafysiikka olettaa, että esimerkiksi jokainen koira on essentialtaan koiruullinen, mutta populaatioajattelu osoittaa, ettei tällaista koiruutta voida yksiselitteisesti määritellä. Sama pätee iloversumista versonneisiin iloihin.)

Ajattelin asioita äärimmäisen suurissa mittasuhteissa ja minulle olisi tuottanut jo valtaisaa riemua, jos olisin saanut vihjeitä iloversumin olemassaolon todennäköisyydestä. Vaikka onni ja harmonia sattuisivatkin väistämään ihmiskunnan, tietäisin kuitenkin että jossain tämä valtavan tyhjyyden keskellä oli saari, joka uhmasi kaikkea tuntemaamme kärsimystä – ja ehkä myös kaikkea tuntemaamme tyhmyyttä. Siellä jossain joku tietäisi elävänsä iloversumissa ja iloitsisi siitä täydestä sydämestään.

Minun ei kuitenkaan tarvinnut tiirailla tähtiin ja odottaa avaruusolentojen yhteydenottoa, sillä kuin ihmeen kaupalla tuo ihmeellinen olento löytyi samasta maasta – tosin hän oli jo kuollut aikaa sitten. Oman kotiseutukirjastoni runohyllystä löysin todisteeni siitä, että joku oli torjunut kärsimyksen ja tuntenut suurta iloa jo silkasta olemassaolostaan.

Tämän runoilijan suhtautumisessa avaruuteen ja tähtiin oli jotain ihmeellisen tuttua. Hän oli lukenut Nietzscheä ja kuullut tältä ”ikuisen paluun myytistä”. Tuota myyttiä voitiin tulkita monilla tavoin, mutta sen ytin oli silkkaa todennäköisyysmatematiikkaa: jos jokin on todellista, se todistaa, että se on mahdollista – vaikkakin kuinka epätodennäköistä. Mutta jos maailmankaikkeus on äärettömän suuri ja käytettävissä on rajattomasti aikaa, jopa kaikkein epätodennäköisimmät asiat tapahtuvat - ja jopa toistuvat, jos toistoksi hyväksytään "samankaltaisuus", ei ontologinen "samuus".

Jos minä katson tähtiin ja tunnen suurta ihmetystä – suurta pyhää riemua siitä, että olen saanut kokea tämän kallisarvoisen onnen hetken – jos siis minä tässä ja nyt todistan sen mahdolliseksi, lupaa ja varmistaa ääretön avaruus äärettömässä ajassa sen, että jonakin päivänä joku jossain tulee kokemaan saman.

Ja siinä oivalluksessa en tunne enää yksinäisyyttä. En tunne kauhua kuoleman edessä. Äärettömyys ei ole enää erottaja vaan siitä on tullut yhdistäjä.

Äärettömyys takaa, että kukaan ei ole yksin. Kaikilla on ymmärtäjä. Kaikki saavat loputtoman määrän yrityksiä - mutta toisin kuin Nietzsche esittää, jokainen eritys ei tule fatalistisesti johtamaan samaan lopputulokseen. Tästä vastaa perhos-efekti: äärettömän pieni poikkeama ympäröivissä olosuhteissa kertautuu ja aiheuttaa koko joukon erilaisia lopputuloksia multiversumissa.

Elämä on ehkä lottoa, mutta multiversumi omistaa kaikki lottokupongit. Se ei voi hävitä. Vaikka käytäisiin läpi kaikki mahdolliset numeroyhdistelmät se kaivaa jostain taskunsa pohjalta voittokupongin.


Elämä on kuitenkin kärsimystä

Tärkeä elemetti koko yhtälössä oli kärsimys. Edithin oli kärsinyt, mutta keksinyt keinot ylittää mahdottomalta tuntuvan epätoivon. Samoin oli runojen kääntäjän laita. Myös Uuno Kailas oli katsonut avaruuden tyhjyyteen kuin kuoleman kuiluun ja silti keksinyt itsestään portin iloon.

Mutta entä sitten maailmankaikkeus? Kuinka se liittyy asiaa? Miksi olen asettanut sen kirjoitukseni päähenkilöksi?

En usko, että maailmankaikkeudella on aivoja. En usko, että se tiedostaa itseään. Sillä ei ole mitään syytä tiedostaa itseään, koska sillä ei ole tarpeita, joita sen täytyisi tyydyttää. Ihmisen tietoisuus on kehittynyt, koska aistielimet, vaistot, järki ja halut auttavat meitä tekemään elämän kannalta oikeita ratkaisuja – useimmiten – ja kaiken tämän koossapitämiseksi tarvitaan jonkinlainen psyko-sosiaalinen solmukohta: tietoinen harkinta, minäkokemus.

Ihmisen minuus ei ole varsinaisesti häntä itseään varten. Ihmisen minuus palvelee lajin jatkuvuutta: viettejä, intohimoja. Minätietoisuus on syntynyt myös "sinua", "häntä" ja "meitä" varten. Minuus on osa sosiaalista peliä, jossa muodostetaan käsitteellisiä eroja liittolaisten ja vihollisten välille. Ymmärrämme ”minän” merkityksen vasta sitä kautta, että on joku toinen.

Tietoisuus on vaatimaton aivojen pikku lisäohjelma, joka pallottelee tunteita, muistoja, aistimuksia, johtopäätöksiä ja sosiaalisia erotteluja. Suurimman osan aikaa tietoisuutemme on uppoutunut palvelemaan näitä muita toimintoja ja tarpeita – se ei ole mikään ylin herra. On suuri väärinkäsitys olettaa, että minuus olisi aivojen keisari ja komentaja - pikemminkin tietoinen minä toimii jonkinlaisena vaatimattomana talonmiehenä, joka siivoilee tunteiden sotkuja ja mielistelee kulttuurisia normeja.

Tietoisuus tulee tietoiseksi itsestään vain niinä hetkinä, jolloin se on päästetty vapaalle – se on saanut hetken joutilaisuutta tunteilta ja ulkoisilta aistimuksilta.

Kun tietoisuus on vapaalla, se treenaa yleiskuntoaan filosofialla ja haaveilulla. Se ei oikeastaan haluaisi olla vapaalla, mutta toisinaan se on pakotettu siihen. Tätä tilaa kutsutaan "ikävystymiseksi" tai "flanööraamiseksi". Tietoinen minä on niin heikko ja tylsämielinen aivotoiminnan osa, että se ennemmin täyttää aikansa Youtube-videoilla kuin mietiskelee maailmankaikkeuden arvoituksia omassa yksinäisyydessään.

Vain silloin saattaa tietoinen minuus havahtua kyselemään isoja kysymyksiä, kun se oikein pelästyy. Yleensä tämä tapahtuu kuoleman edessä. Niin kävi myös Edithille. Jos hän ei olisi lainkaan sairastanut ja joutunut nuorella iällä kohtaamaan kuoleman kitaa, hänestä olisi ehkä tullutkin missi tai onnellinen kotiäiti. Hän olisi vain elänyt ja siinä kaikki.

Lisättäköön tähän, että myös itse olin lapsena usein sairas ja maatessani kuumeisena vuoteella sain erikoisia näkyjä kuolemasta, joka vaani huoneeni pimeissä nurkissa ja taivaalla tähtien välisessä tyhjyydessä. Löysin kirjoja, joissa kuvailtiin tähtikuvioita ja kierteisgalakseja - ja ensikauhun ylitettyäni löysin niistä yllättävää lohtua.


Tietoisuus hakoteillä

Kun tietoisuus on kyllin vinoutunut vapauteensa, se saattaa lähteä tutkimaan ihan outoja paikkoja – se saattaa jopa tarjota palveluksiaan muille kuin ”itselleen”.

Jos tietoisuus liiaksi eksyy avaruuteen, se saattaa tajuta olevansa avaruudelle paljossa velkaa – eräällä tavoin avaruuden lapsi. Sen oma biologinen perusta on pitkän ajan kuluessa kehittynyt auringon lainaenergialla. Kehomme ja aivomme ovat rakentuneet tähtien tomusta, kuten sanonta kuuluu.

Kun Jeesus sanoi ”Taivaallinen isämme” hän saattoi tarkoittaa juuri tätä. Ja jännintä tässä on se, että Jeesus todellakin saattoi tarkoittaa tätä – miksi muuten hän olisi sanonut ”Taivaallinen isämme”?

Toki on mahdollista, että hän ei tarkoittanut ihan tätä, mutta tulkinta on mahdollinen, koska hänen sanansa on suodatettu opetuslasten ja kirkollisen tradition ymmärryskyvyn läpi. Ehkä Jeesus oli paljon fiksumpi kuin mitä uskallamme olettaa? Ehkä Jeesus katseli tähtiin ja jatteli niiden olevan kaukaisia aurinkoja? Ehkä hän katsoi itseensä ja tuumi:

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa.
- -
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten ja sanoo:
kerran sammuvat kaikki tähdet
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla."
(Olemisen riemu)


Kaikkeus, joka katsoo meissä

Joka tapauksessa olemme nyt päätyneet tarinassa siihen vaiheeseen, jossa ihminen katsoo avaruuteen ja tajuaa, että siellä on aurinkoja, suunnattoman etäisyyden päässä toisistaan. Hän tajuaa millainen uskomaton tulen ja kylmyyden koneisto on Linnunrata, joka pyörittelee näpeissään miljoonia tähtiä kuin kokenut jonglööri.

Tällainen tajuaminen on jotain ihan muuta kuin luolamiehen ihmettely auringon ja kuun noustessa ja laskiessa. Moderni ihminen ei enää arvuuttele – hän tietää, että avaruus on järisyttävä ilmestys, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Hän ei edes luule ymmärtävänsä avaruuden mittasuhteita, sillä hän tietää että ne eivät ole mitattavissa työmuistilla, johon mahtuu kerrallaan 7-8 käsitettä.

Ja tämä on se hetki, jolloin Maailmankaikkeus on tullut tietoiseksi itsestään.

Maailmankaikkeudella ei ole siihen omia keinoja: sen on lainattava ihmisen silmiä ja ihmisen älyä – ja ihmisen ihmettelykykyä.

Ihminen on maailmankaikkeuden voimien ruumiillistuma, sen lakien ja todennäköisyyksien epätodennäköinen hedelmä. Ihmisen silmä on maailmankaikkeuden silmä, joka on nyt kääntynytkin katsomaan sitä itseään.

Ihmisen kokema wow! Kosmoksen rannalla on Kosmoksen oma tuote: tietoisuuden emergenssi, joka hetkeksi lainaa kaikkeudelle oman sielunsa.

Ja kun ihminen samaan aikaan kokee rajatonta iloa silkasta olemisestaan, eikä pelkää katoamistaan, koska on transsendentaalisen minän olevan kaikkialla sama – yhtäläistä tietoisuutta, joka järjestäytyy ja kohoaa esiin kaikkialla, missä olosuhteet ovat sopivat...

Kosmos tarjoaa olosuhteet, joissa ihmisen mieli voi kehittyä. Ihmisen mieli puolestaan tarjoaa olosuhteet, joissa voi syntyä tietoisuus. Mieli kohoaa kuin sieni kosmoksen sienirihmastosta, eikä maailman tiedostaminen todeksi ole yhdenkään mielen yksityisomaisuutta. Minä kuolen, sinä kuolet - ja maailma yhä tiedostetaan todeksi, ja yhä Kosmos itse saattaa kurkkia silmiemme lävitse ja sanoa: Wau! Minä olen mittaamaton, olen ihmeellinen ja vailla erotteluja!

Siinä hetkessä Iloversumi riemuitsee siitä tiedosta, että se itse on mahdollistanut tämän ja se itse saa sen myös kokea.

"Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää,
mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa
kaikelle."
(Ero)

Mikään tässä sanottu ei ole varsinaiseti uskon varaista – ainoastaan matemaattisesti pääteltyä ja tietyillä runollisilla käsitteillä väritettyä. Lähes saman viestin on antanut hindufilosofia keskeisimmässä teesissään:

”Atman on brahman.”

Ja jälleen me voimme tehdä saman aliarvioimisen tai yliarvioimisen, jonka jo suoritimme Jeesuksen kohdalla... tai sitten voimme vain hyväksyä sen, että muinaiset pohtivat samoja kysymyksiä ja päätyivät samoihin havaintoihin. He tajusivat olevansa Kaikkeuden lapsia, ja että mitään ei tarvitse pelätä, sillä...

"Hey! It's just a ride!"
- Bill Hicks

Taiteilija

Taiteilija heilautti kättään laajassa kaaressa:
”Katso tuota kauneutta”, hän julisti.

En tiennyt mitä hän tahtoi minun näkevän, mutta katsoin, koska olin niin ikävystynyt. Toljotin viittauksen perään kuin ilotulitusta odottava lapsi.

Ja todellakin! Taivaalla aukeni pilvien esirippu. Miljoonat auringot loistivat tähtien asemissa. Varjot väistyivät eikä pimeää ollut.
Huudahdin: ”Näen sen vihdoin!”

Taiteilija painoi päänsä liikutuksen vallassa, ja tunsin kuinka tuon lyhyen hetken ajaksi välillemme aukeni täydellinen yhteys.

Seisoin vaiti ja hämmästelin koivikkoon sirotettua himmeästi helkkyvää valoa. Valkeiden puiden rintaan oli jäänyt aavistus jo kaikonneesta kirkkaudesta.
Taiteilija kuivasi silmänsä ja huokasi:
”Eikä tavallinen silmä erota merkkiäkään siitä.”

”Mitä näin?”, kysyin.

”Näit kuinka kaukana oli lähellä, kuinka suurin ja pienin sulautuivat yhdeksi.”

”Ne eivät olleet tähtiä.”

”Eivät, ne olivat siskosi ja veljesi, mutta avaruutta ei ollut enää välillänne.”

”Eikä minun tuntemani aurinko lämmittänyt enempää kuin yksikään toinen,", sanoin, "kuten ei leipä omassa vatsassani poista nälkää maailmasta; se vain on kaikki mitä aistin. On niin vähän tuntea vain yksi liekki – se mikä on lähin. Ja oman tähtemme tuli häikäisee meitä niin, ettemme sen loistaessa kykene näkemään ainuttakaan toista.”

”Mutta tästä eteenpäin aistit jokaisen ilon ja surun kuin omasi. Sulkiessasi silmäsi muistat tähtien leirin ja tiedät ikuisuuden ajassa ja avaruudessa – olet osa ääretöntä.”

”...Ja jokainen syntymä on merkki elämän voitosta. Eikä kuolemaa ole”, jatkoin.

”Sinulla on pitkä tie edessäsi”, Taiteilija sanoi. “Itse vaelsin kaksikymmentä vuotta etsien uutta laupeuden hetkeä. En enää osannut tarrata sieluun, tuohon synkkään ennustukseen henkemme perustavasta yksinäisyydestä.”

“Löysitkö sen mitä etsit? Saitko vastauksen?”

“Olen oppinut, ilman jatkuvaa ponnistusta, tiedostamaan itseni avarasti – rakastamaan myös sellaista, mitä en omista: vastauksia, mennyttä ja tulevaa... Paljon turhaa olen karistanut päältäni, mutta vielä on matkaa siihen, että joka hetki valppaasti toimisin kauimmaisteni hyväksi.”

”Pääni on täynnä toivoa, innostusta.”

”Se juuri sumentaa katseesi. Kun aamulla heräät, elät yhä oman vatsasi ehdoilla; näet omien silmiesi kautta ja vain sen minkä aurinko sallii; kuulet vain niillä korvilla, jotka on määrätty päähäsi.”

Taiteilija poimi reppunsa ja jatkoi matkaa. Kirjoitin nopeasti ylös kaiken minkä muistin.

Aamulla ihmettelin kirjoittamaani. Minun oli nälkä.


(Kirjoitus pöytälaatikosta, vuodelta 2003. Alunperin tekstillä ei ollut mitään yhteyttä Van Goghiin.)

Tervetuloa nykyisyyteen!

Oli jo ehtinyt kulua jonkin aikaa siitä, kun herra Höyhen edellisen kerran kävi matkoilla. Tänään oli sopivasti maanantai ja edessä työntäyteinen viikko, kun hän tuli ajatelleeksi asiaa.

"Korkea aika käydä pikku vierailulla erilaisessa ja saada etäisyyttä omaan kulttuuriin", tuumi herra Höyhen.

Hän muisteli hetken aikaa menneitä matkakohteitaan. Sitten hän tähyili kohti tulevia seikkailuja. Näinhän tämä matkan suunnittelu aina etenee, hän mietti - mutta mitäpä jos tekisin tällä kertaa poikkeuksen? Menneet ja tulevat tuntuvat perin tutuilta: muistossa on vierailtu jo monet kerrat ja myös suuret suunnitelmat ovat minulle milteipä rakkainta kotiseutua.

Mitä jos...? Ja niin päätti herra Höyhen tällä kertaa matkustaa nykyhetkeen.

* * *

Ratkaisu tuntui heti virkistävältä. Nykyhetkeen matkustaminen kävi yllättävän vikkelästi ja se oli myös edullista. Menolipun sai tilattua netistä vain 35 eurolla! (tosin herra Höyhenellä kävi tuuri, sillä hän sattui saamaan peruutuspaikan.)

Nykyhetki on lumoavan outo, päätteli herra Höyhen. Se tuntuu muuttuvan joka hetki!

Nytkin edessäni on vain valkoisia paneleita - mutta kun käännyn niin näen pitkän ja pimeän käytävän täynnä takkeja ja kenkiä. Tämän täytyy olla oman nykyhetkeni eteinen, pohdiskeli herra Höyhen ja käveli käytävän läpi ovelle.

Herra Höyhenellä oli vain hämärä aavistus siitä, mitä oven takaa paljastuisi, sillä hän kieltäytyi muistelemassa menneitä kokemuksiaan tai ennakoimasta tulevaa.

Häikäisevä valkeus. Silmiä kirvelevä lumihanki ja suuri sininen taivas. Herra Höyhen miltei kääntyi ympäri ja pakeni näkyä, sillä hän ei osannut ennakoida, että hänen silmänsä tottuisivat kirkkauteen. Uteliaisuus kuitenkin voitti siristelyn tuottaman epämukavuuden ja niin hän eteni kotipihansa polkua ihmetellen ympäröivää kauneutta.

Oliko nykyhetki aina tällainen? Tätäkö elämä on, jos unohdamme menneet ja tulevat surut edes hetkeksi?! Nykyhetki on mahtavin paikka, jossa olen ikinä käynyt!

(Hän ei ollut koskaan kävellyt pihalla miettimättä seuraavien tuntien tai seuravien päivien sovittuja velvollisuuksia. Kaiken aikaa hän muisteli menneitä tai murehti tulevia ja yritti järkeillä parhaita siirtoja.)

Herra Höyhen oli täysin nykyhetken lumoissa - ja silloin sattui kipeästi. Au au au! Polku oli liukas ja herra höyhen putosi suoraan takamuksilleen.

Normaalisti herra Höyhen olisi ottanut käsillä vastaan, mutta sellainen reaktio olisi edellyttänyt tulevan ennakoimista. Nyt hän vain tunsi jännän tunteen vatsanpohjassa ja sitten kivuliaan äkkipysähdyksen.

Herra Höyhen kiljui kuin sika, sillä hänen nykyhetkensä oli yhtäkkiä täyttynyt kaikenlaisista ruumiillisista varoituksista. Hermoyhteydet aivojen ja kankkujen välillä ampuivat hätäraketteja minkä paniikiltaan kerkisivät. Todellisuus, joka äsken oli ollut laaja ja kirkas, supistui nyt kivuksi sekä pieneksi, ahneeksi itsesuojeluvaistoksi.

* * *

Naapuri oli nähnyt pyllähdyksen ja saapui auttamaan. Hän oli roteva mies ja auttoi herra Höyhenen jaloilleen yhdellä nykäisyllä.

"Aijai kun sattuu", ulisi herra Höyhen.

"Kyllä se siitä", lohdutti naapuri. "Ei kuulunut sellaista rusahdusta, että noin nuorelta mieheltä voisi päätellä lonkan menneen sijoiltaan. Teet vain niin kuin kaikki muutkin ja matkustat ajatuksissasi tulevaan hetkeen, jossa kipu on jo hellittänyt."

"Mutta en voi!" valittu herra Höyhen. "Olen juuri ostanut menolipun nykyhetkeen!"

"Niinkö?" pohti naapuri myötätuntoisesti. "Sehän on kerrassaan hienoa. Matkustat nykyhetkeen ja heti saat kokea jotain vallan jännittävää."

Herra Höyhenen olo hieman parani naapurin sanoista. Nykyhetkessä hän oli unohtanut kaikki ennakkoluulonsa ja ilkeät puheet, jotka aiemmin oli yhdistänyt tuohon eriskummalliseen vanhukseen, joka yleensä viihtyi yksikseen ja jonka kasvoissa saattoi tietyssä valossa tunnistaa susimaisia piirteitä.

Nyt herra Höyhen näki edessään vain ihmisen, joka puhui viisaita ja halusi auttaa. Se toi herra Höyhenen sydämeen lämpöä ja auttoi unohtamaan pakaralihaksessa vellovan jomotuksen. Edes naapurin saksalainen aksentti ei häirinnyt, sillä tänään herra Höyhen oli lähtenyt matkalle ja eksootinen puhetapa vain lisäsi lomakohteen uskottavuutta.

"Etkö yhtään ole osannut varautua nykyhetkessä matkailun vaaroihin?" kysyi naapuri.

"En. Matkatoimistossa ne sanoivat, etten tarvitse rokotuksia, kunhan muistan jättää passin kotiin nykyhetkessä ollessani."

Naapuri nauroi:
"Et sinä rokotuksia tarvitse, mutta ystävän apua kylläkin. Ei sitä ihminen noin vain voi omine nokkineen lähteä nykyhetkeen. Sinä tarvitset oppaan - ja paljon kuivaharjoittelua."

"Mutta eihän kukaan nykyhetkessä tuollaisesta murehdi."

"Ei murehdi ei - ja juuri siksi nykyhetki onkin niin vaarallinen lomakohde. Sinne lähtemistä täytyy harjoitella vuosia sisätiloissa, rauhallisessa paikassa, tyynyllä istuen ja osaavan ohjaajan opastuksella. Ennen nykyhetkeen siirtymistä täytyy muistaan maksaa vuokra, varautua nälän tunteeseen - ja pukeutua sään vaatimalla tavalla."

Nyt vasta herra Höyhen huomasi, ettei ollut ottanut eteisestä mukaansa päällystakkia. Ihmekös se, jos kylmä viima tuntui jo luissa ja ytimissä.

"Ehkä minä perun tämän matkan tällä kertaa", myönsi herra Höyhen, "ja vastaisuudessa suunnittelen menoni vähän huolellisemmin. Monet viimeaikaisisita retkistäni ovat tuottaneet yllättäviä vaaratilanteita."

Ja huomaatkos, näin sanoessaan herra Höyhen oli taas alkanut muistella menneitä, ja unohtanut nykyhetken ihan tykkänään.

Humen kynsisakset

Olen pyrkinyt blogissani kirjoittamaan tasapuolisesti kaikista kulttuureista ja historiallisista aikakausista. Samoin olen halunnut huomioida tasapuolisesti tieteet, taiteet, uskonnon sekä filosofian.

Mikään tällainen pyrkimys ei tietenkään ole onnistunut - eikä tule onnistumaan. Ja siitä juontuikin mieleeni David Hume.

Ihailen suuresti hänen kirjoituksiaan. Hänen filosofiset ja poliittiset esseensä ovat tiiviitä ja osuvat asian ytimeen. Samaa en voi sanoa omista esseistäni, mutta tänään yritän David Humen kunniaksi tehdä poikkeuksen (siis tiiviydessä huom.).

Kuuluisin Davin Humen väittämistä on seuraavanlainen:

sen mitä on ja sen, mitä tulisi olla välillä esiintyy katkos.

Kuinka hän sitten päätyi tähän toteamukseen ja mitä se tarkoittaa?

Kaikki sai alkunsa eräänä sunnuntaina, kun David Humen olisi tullut mitä pikimmin kirjoittaa tärkeä kirje ministeriölle. Sen sijaan hän vietti koko aamupäivän Facebookissa ja Youtubessa.

Puolenpäivän aikaan David Humen olisi kuulunut lääkärin suosituksesta syödä puuroa ja hedelmiä, mutta sen sijaan hän paistoi pekonia ja avasi punaviinipullon.

Ruokailtuaan David Humen olisi kuulunut palata tärkeän työtehtävänsä pariin, mutta sen sijaan hän avasi telkkarin ja katsoi kolme tuntia mäkihyppyä.

Illalla David Humen olisi jo viimeistään ollut aika havahtua asioiden tärkeysjärjestykseen, mutta silloin hän oli saanut omasta mielestään nerokkaan idean ja kirjoitti siitä esseetä.

David Hume oli oivaltanut, että siitä, miten asioiden olisi pitänyt olla ei mitenkään suoraan päästy siihen, miten asiat todellisuudessa menivät.

Tämä teesi sai nimen "Humen kynsisakset", ja se selittää lähes yksiselitteisesti sen, kuinka David Hume saavutti filosofisen maineensa.

Vasta noin 10 vuotta myöhemmin David Hume oivalsi, että yhtälön saattoi kääntää myös toisin päin: siitä, miten asiat olivat ei myöskään päästy filosofisella deduktiolla siihen, miten asioiden kuuluisi olla - mutta tämä "giljotiiniksi" tunnettu variantti on paljon tylsempi juttu, enkä jaksaisi nyt höpöttää siitä sen enempää.

Kieltämisen ihanuus

Meille on opetettu, että kieltäminen on tuhmaa. Lapsena aikuiset kielsivät kaiken mikä oli kivaa, eikä se ollut ollenkaan kivaa. Kieltämisestä tulee mieleen Vaarallisen juhannuksen puistonvartija-hemuli, jota vastaan Nuuskamuikkunen käy ikuista sotaa: hän tuhoaa puiston kieltokyltit, koska hemuli tahtoo kieltää nurmikolla kävelemisen, leikkimisen ja jopa kovaan ääneen nauramisen.

Läpikulku kielletty!
Rullalautailu kielletty!
Ilakoiminen kielletty!

Kieltämisestä saa helposti vanhoillisen leiman. Kieltäjät ovat kuivia, kateellisia, ahdasmielisiä. Ja kuitenkin kieltäminen voi olla myös oikea ratkaisu.

Asetelma on muuttumassa. Nykyään kieltäminen voi olla myös edistyksellistä ja luovaa. Kävelykatu on autoilta kielletty katu - ja varsinkin tupakoinnen kieltäminen ravintoloissa oli valtaisa menestys. Positiivisempi mielikuva kieltämisestä olisi hyvä pitää mielessä, sillä on paljon asioita, jotka olisi syytä kieltää.

Automarketit pitäisi kieltää totta kai! - ja karppaaminen, se on ilmiselvä asia. Lukuihin yhtään perehtyneet tietävät, että lihansyöntiä tulisi tuntuvasti rajoittaa. Jos kiellot toimisivat maltillisesti, kasvatettaisiin karjaa kullakin alueella vain luonnon sietokyvyn mukaan. Ainakin sademetsien hakkaaminen laitumeksi pitäisi kieltää. Pihvien rahtaaminen ympäri maailmaa pitäisi kieltää. Ihmiselle kelpaavan viljan syöttäminen teuraseläimille pitäisi kieltää, koska se kuluttaa vettä ja kasvattaa entisestään karjankasvatuksen vaatimaa peltotilaa. Eläinten huono kohtelu pitäisi kieltää - ja kaikki nämä kiellot pitäisi viedä loppuun asti niin, että se näkyisi lihan hinnoissa. Lihaa sietäisi muutenkin syödä vähemmän, koska nykyihminen ei tarvitse niin paljon proteiinia lihasten kasvattamiseen ja kovat eläinrasvat tukkivat verisuonet.

Poliittinen rohkeus puuttuu osin siksi, että kieltäminen on ollut niin pitkään pois muodista. Kieltäminen myös koetaan yhä totalitaariseksi ratkaisuksi, vaikka kieltoja voisi soveltaa luovasti.

Niitä voisi esimerkiksi toteuttaa kokeiluluontoisesti. Ihmiset saisivat vertailla maailmaa kielloilla ja ilman. Tällä tavoin voisi kieltää hetkeksi vaikka alastonkuvat iltapäivälehtien kannessa: ei uimapukuja, ei alusvaatteita. Mitäköhän kummaa ne keksisivät viikkoliitteidensä kanteen, jos yhden kuukauden ajan ei saisi julkaista puolialastomia missejä? Kiellot ehkä toisivat esille jotain uutta ja ihmeellistä!

Tällaiset väliaikaiset rajoitukset voisivat ruokkia monen alan luovuutta. Esimerkiksi mallitoimistojen työntekijät saisivat mielenkiihoketta, jos yhden kuukauden ajan naistenlehdissä ja ulkomainoksissa ei saisi käyttää malleja, joiden painoindeksi ei ole normaali tai sen yläpuolella.


Monen pienen mainoksen sijaan yksi suuri

Ulkomainonnan voisi jopa kokonaan lakkauttaa joksikin tietyksi kaudeksi. Ihmisten katse siirtyisi silloin vastaantulijoiden tyyliin ja ilmeisiin - tai rakennusten arkkitehtuuriin. Valtasuhteet kääntyisivät huomiomme vangitsemisessa.

Monet ajattelevat, että Kruununhaka on jotenkin arkkitehtuurisesti poikkeuksellinen alue Helsingissä; että siellä sijaitsevat upeimmat Jugend-korttelit. Tämä luulo on kuitenkin jokseenkin vääristynyt. Itse asiassa Aleksanterinkadulla, Esplanadilla ja Mannerheimintiellä on aivan yhtä hienoja taloja kuin Kruununhaassa, mutta niihin ei kiinnitä huomiota, koska kulkijan katse kohdistuu katutason näyteikkunoihin. Kruununhaan poikkeuksellinen tunnelma syntyy pitkälti siitä, että siellä on niin vähän kauppoja ja ulkomainontaa.

Jos Helsingin kaupunki kieltäisi kaiken ulkomainonnan yhdeksi viikoksi vuodessa, tuosta viikosta tulisi monen Guggenheimin veroinen vetonaula. Helsinki muuttuisi ulkomuseoksi, jossa sen kuuluisa arkkitehtuuri kohoaisi täyteen kukoistukseen. Monet varmasti haluaisivat kokea sellaisen aikamatkan ja jos tämä mainoskielto sijoitettaisiin hiljaiselle kaudelle, tempaus silti täyttäisi kaikki hotellit. Ehkä muutaman vuoden ajan Helsinki voisi varastaa Euroopan turistivirrat, mutta sitten muut keksivät tehdä saman ja useissa suurkaupungeissa olisi mainos-saasteesta vapaita jaksoja.


Vapaus riistää

Margaret Thacher tuli kuuluisaksi siitä, että hänen käsityksensä vapaudesta hieman poikkesi yleisestä: vapaus tarkoitti sitä, että rikkaille suodaan täysi vapaus riistää köyhiä. Sittemmin tämä tulkinta on voittanut paljon kannattajia ja liike on saanut nimen "uusliberalismi". Markkinoita ei sovi rajoittaa esimerkiksi siten, että jokin yksittäinen maa kieltäytyisi ostamasta orjuudella tai lapsityövoimalla valmistettuja tuotteita. Uusliberalismin mukaan ei ole reilua, että jotain kielletään vain siksi, että se koetaan eettisesti vääräksi. Suurempi vääryys olisi se, että jotain kielletään.

Reilu kauppa on siitä eriskummallinen ilmiö, että se perustuu maailmaan, jossa ei ole kieltoja. Reilua kauppaa tarvitaan, koska epäreilu kauppa on itsestäänselvyyttä, eikä vääryyksiä saa kieltää. Reilu kauppa on olemassa, koska kaupan maailmassa eettisyyttä ei koeta reiluksi. Reilu kauppa on korvike niille, jotka tahtoisivat elää toisenlaisessa maailmassa - sellaisessa maailmassa, jossa kieltäminen ei olisi kiellettyä.

Kieltojen ainoa sallittu muoto on kieltäytyminen. Minä voin kieltäytyä ostamasta lapsittyövoimalla valmistettuja vaatteita, mutta en saa kieltää muita tekemästä niin. Tämä on sinänsä hassua, koska kieltämisen ja kieltäytymisen välinen ero ei ole suuri. Kieltäytyminen on yksilön valinta, kun taas kielto tarkoittaa sitä, että valinta on tehty valtion tasolla - kielto tarkoittaa, että valtio on kieltäytynyt.

Jos kieltoja ei ole, ei ole valtiota. Ja siihen me olemme tulleet: poliittiset päättäjät kieltäytyvät kieltämästä ja sillä tavoin he lakkauttavat valtion.

Jos Suomi haluaisi oikeasti suojella eettistä autonomiaansa, sen täytyisi tehdä positiivisuudessaan ikäviä eettisiä ratkaisuja, jotka loisivat työpaikkoja ja lisäisivät talouskasvua panostamalla hyvyyden voittoon.

Jos Suomi esimerkiksi kieltäisi lapsityövoimaa käyttävien yritysten toiminnan maaperällään, nousisivat monen tuotteen hinnat välittömästi - hintakilpailu muuttuisi heti oikeudenmukaisemmaksi kotimaisten yritysten kannalta. Näin kotimaiset tuotteet eivät enää kärsisi riistotuotettujen hintojen rinnalla ja työpaikat säästyisivät kotimaassa. Ankara eettisyys suojelisi työpaikkoja monella alalla, mutta liberalismin ideologia estää näkemästä tällaiset ratkaisut. Kiellot ja eettisyys nähdään talouden kannalta vain ja ainoastaan pahaksi, vaikka kiellot ovat valtion olemassaolon perusta.

Kotimarkkinoita voitaisiin suojella tullimaksujen sijaan eettisillä täyskielloilla - tai korkeilla laatuvaatimuksilla, jotka siivoaisivat silmistä rihkaman. Kielletäänhän nyt jo huumeiden tulo maahan. Miksi samoilla perusteilla ei voisi kieltää tuotteita, joiden valmistuksessa ei ole noudatettu suomalaisia käsityksiä työoloista tai minimipalkasta?

Joku suuryrtitys voisi tietenkin suuttua Suomelle, mutta mitä siitä seuraisi? Milloin suuryritys on saanut kuluttajat boikotoimaan valtiota, joka tahtoo vaalia eettisiä käsityksiään? Mikä valtio uskaltaisi puolestaan kieltää suomalaiset tuotteet, kun se saisi heti kansainvälisen huomion kohdistumaan omiin ihmisoikeustilanteeseensa?

Kukaan ei ole vielä todistanut, että Suomen kokoinen valtio kärsisi, jos se rohkeasti sanoisi ei! globalisaation kielteisille ilmiöille. Sen sijaan on varmaan, että Suomi lakkaa olemasta "valtio", jos se vain myötäilee muiden mukana, ja jättää kieltäytymisen vastuun muutamille tiedostaville hipeille. Kansakunta on yksi yhteinen ääni, joka sanoo ei.

ateismi vastaan ameitsi

Tyypillinen ateisti ei tietenkään noin vain tunnusta olevansa uskossa. Tämä johtuu vain siitä, ettei hänen uskomuksiaan ole kyllin terävästi osattu horjuttaa... niin ja tietenkin ateistin ylimielisyydestä sikäli, että hän täysin perusteettomasti uskoo ateismilla ja tieteellisellä ajattelulla olevan paljonkin yhteistä.

Ateistin ainoa saavutus skeptismin saralla on se, että hän on kiistänyt Jumalan olemassaolon ja varustanut teismin etuliittellä "a-". Kaiken muuhun uskonvaraisen hän nielee täysin kritiikittömästi. Ennen kaikkea ateisti uskoo sellaiseen asiaan kuin "meitsi" - hänen oman ajattelunsa takana olevaan näkymättömään subjektiin.

Ateisti uskoo meitsiin kolmesta syystä: ensinnäkin hän kokee olevansa meitsi - mutta tämä todistaa vain sen, että ihmisellä on synnynnäinen taipumus uskoa minuutensa olemassaoloon. Mitään muuta tuollainen epämääräinen tuntemus ei todista - sanovathan monet uskovaiset, että he uskovat Jumalaan, koska ovat kokeneet Jumalan läsnäolon. Aivan yhtä subjektiivisin, eli heppoisin perustein uskoo ateisti oman minuutensa vankkumattomuuteen.

Toiseksi ateisti uskoon meitsiin siitä syystä, että useimmat muutkin ihmiset tekevät niin. Ihmisethän voisivat pitää hulluna sellaista, joka kieltää oman erillisen minuutensa olemassaolon. Ateisti seuraa siis tässäkin suhteessa täysin kristillisen laumasieluisuuden keskiaikaista perinnettä.

Kolmas syy ateistin meitsiuskolle on se, että hän on katsonut peiliin ja nähnyt siinä itsensä. Tätä rituaalista toimitusta ateisti kutsuu nokkelasti nimellä: "uskon vain siihen, minkä olen nähnyt omin silmin."
(Tästä meitsille ripittäytymisen aktista tunnetaan myös toinen muotoilu: "tukka hyvin, kaikki hyvin.")

Vaikka joku saattaisi pitää peiliin katsomista empiirisenä todisteena meitsistä, ei testi valitettavasti läpäise tarkempaa filosofista syyniä. Suurin ongelma on siinä, ettei pelistä näkyvä meitsi miltään ulkoisilta piirteiltään eroa pelistä näkyvästä - tai toisinaan jopa täysin ilman apulaitteita havaittavasta - "teitsistä".

Ateisti on nyt suuren filosofisen kysymyksen äärellä: jos näen peilissä kaksi hahmoa, millä perusteella minä voin kutsua niistä yhtä "meitsiksi" ja toista "teitsiksi"?

Tyypillinen ensireaktio on torjunta: ateisti heilauttaa kättään vaistomaisesti kuin pyyhkäistääkseen pois koko kysymyksen ja nimittää tätä kädenheilauttajaa meitsiksi - sillä perusteella, että käden heilauttaminen oli hänen keksintönsä... mutta kenen ihmeen hänen ja miten me sen voimme tietää?

Edelleenkään emme saa vastausta siihen, miksi 7 miljardista miltei samankaltaisesta olennosta yhtä tulisi nimittää meitsiksi ja kaikkia muita "teitsiksi", "tuoksi", "häneksi" tai "yhdeksi niistä" - riippuen etäisyydestä kädenheilauttajaan - ja millä perusteella muka hänet edes on valittu kysymyksemme ja vastauksemme pyhäksi instrumentiksi?

Tietyn meitsin erillisyyden ja erinomaisuuden tueksi ei ole vielä esitetty tieteellisesti pätevää todistetta, joten kriittisesti uskonvaraisten ilmiöiden olemassaoloon suhtautuva ihminen ei voi muuta kuin mennä askelen tai kaksi ateismia pidemmälle ja julistautua ameitsiksi, eli henkilöksi, joka metafyysisistä ja eettisistä syistä suhtautuu omaan meitsiyteensä suurella varauksella.