Fenomenologia & impressionismi

Minua on usein vaivannut filosofien vaitonaisuus tietyistä kulttuurisista yhteyksistä. En tiedä onko kyse vain eräiden suurten filosofien yleissivistyksen puutteesta vai jonkinlaisesta defenssistä. On täysin mahdollista, että filosofit eivät yksinkertaisesti ole seuranneet taidesuuntauksia ja oman aikakautensa muoti-ilmiöitä. Heidän intohimonsa eivät suuntaudu maailmalliseen pintakuohuun - tai sitten tutkijat mielellään ylläpitävät myyttiä filosofisten nerojen omaperäisyydestä ja itsenäisyydestä.

Joka tapauksessa on ilmiselvää, että fenomenologia on paljossa velkaa impressionismille - vaikka fenomenologit itse tai heitä tutkivat akateemikot eivät tätä yhteyttä juurikaan halua korostaa.

Uskaltaisin jopa väittää, että kyseessä on saman liikehdinnän kaksi perättäistä sukupolvea. Edmund Hussel (s.1859) oli teini-iässä, kun Claude Monet (s.1840) maalasi tällaisia tauluja
Impression, soleil levant 1972 (vaikutelma nousevasta auringosta)
En väitä tietäväni, että Husserl olisi altistunut impressionismin teorialle tai impressionistiselle taiteelle - mutta kumpikaan liike ei kehittynyt tyhjiössä vaan osana eurooppalaista laajempaa sivistyselämää. Impressionismi peilasi ja kehitti oman aikansa ajattelua - ja samoin teki fenomenologia. Niiden tutkiminen kahtena peräkkäisenä kehitysvaiheena voi auttaa ymmärtämään kummankin koulukunnan pyrkimyksiä.

Mitä impressionismi tahtoo sanoa?

Määritelmästä tulisi tietenkin tuskallisen monimutkainen, mutta lähdetään sanasta "impressio" eli vaikutelma. Miten havainto muodostuu? Miten (aistein) havaitseminen eroaa (mielen) käsitteestä - ja mikä on näiden suhde? Entä millä tavoin maalaustaide voisi vangita hetkestä sen, mitä valokuva ei objektiivisuudessaan tavoita?

Täytyy muistaa, että impressionismi kehittyi aikakaudella jolloin valokuvaus uhkasi vielä leivän muotokuvamaalareiden ammattikunnalta. Realistiset piirrokset ja maalaukset eivät pärjänneet realistisuudessaan valokuvalle. Taiteiden täytyi keskittyä siihen, minkä ne hallitsivat (mustavalkoista) konetta paremmin: värimaailman kylläisyyteen ja subjektiiviseen tulkintaan.

Impressionalismin teoreettiset oivallukset näkyvät melko suoraan heidän teoksissaan (tai siis sellaiset työt ovat ainakin valikoituneet historiankirjojen ja oppimateriaalien klassikoiksi). Impressionistiset maalarit tiedostivat, ettei ihminen ei näe maailmaa sellaisenaan, vaan ihmisen oma tajunnantila ja kulttuurisesti sisäistetyt käsitteet vaikuttaa aina aistikokemukseen. Ennen kuin ymmärrämme sen mitä näemme, tapahtuu päässämme monia tiedostamattomia proseseja - ja tämäkin voidaan jo tulkita monin tavoin:

a) Havainnon skeemat: Mieli tulkitsee ja suodattaa kokemusta jo ennen kuin se tulee tietoisuuteen. Me emme näe asiota suoraan vaan kategorioiden ja skeemojen läpi. Tämä ajattelu on perua Immanuel Kantilta, joka sata vuotta aiemmin rakensi rationalismin ja empirismin synteesin, joka yhä edelleen on melko pätevä: mieli ei ole tyhjä taulu vaan jäsentää kokemusta aktiivisesti jo syntymästä alkaen. Kulttuuri tarjoaa meille käsitteistön muodossa erilaisia maailman hahmottamisen tapoja.

b) Subjektiivisuus ja tunnelma: Surullisen tai rakastuneen ihmisen kokemus tietystä maisemasta poikkeavat toisistaan. Maailmaa ei koeta objektiivisesti, eikä sitä myöskään NÄHDÄ objektiivisesti.
Georges Seurat 1889
Impressionistit keksivät esimerkiksi maalata teoksensa pelkistä pisteistä, mikä havainnollisti sitä, kuinka ihmisen mieli yhdistää nämä pisteet kuvaksi. Katsoja näkee hahmoja ja tunnistaa muotoja, mutta läheltä katsottuna hän huomaan niiden hajoavan pikseleiksi. Impressionismi siis tietyllä tavoin osoitti empiirisesti sen psykologisen prosessin, josta Kant oli puhunut teoreettisella tasolla.

Eri taiteilijoiden pyrkimykset tietenkin erosivat suuresti, ja osa kallistui enemmän havainnon mekanismien aukikirjoittamiseen, kun taas toiset korostivat sisäisen tunteen ja mielihalujen merkitystä (- ja kolmannet vain leikkivät valoilla, varjoilla, väreillä, jne. jne.) Myöhemmin kantilaisesta fiksaatiosta havainnon mekanismeihin kehittyi esimerkiksi pointillismi ja kubismi - kun taas sisäisestä kokemuksesta ekspressionismi ja surrealismi.
klikkaa isommaksi!
Jälki-impressionismi (van Gogh, Gauguin) sovelsi varhaisempien impressionistien esille nostamia havaintoja siten, että esimerkiksi värejä korostamalla voitiin voimistaa tunnetiloja ja luoda maalaukseen elävä läsnä-olemisen tai merkityksellisyyden tuntu. Monissa maalauksissa voi jopa aistia jonkinlaisen inhimillisen eksistenssin kokemusta, joka edeltää ja ehkä myös inspiroi Kafkan, Camus'n ja Sartren kirjoituksia.

Fenomenologia astuu kuvioihin vasta 1900-luvun alussa, kun impressionismi on jo ohittanut kukoistuskautensa. Mutta mitkä sitten tarkalleen ottaen ovat nämä paljonpuhumani yhteydet fenomenologian puolelta?


Mitä fenomenologia tahtoo sanoa?

Edmund Husserl asetti sulkeisiin kysymyksen olioiden todellisesta luoteesta, jotta voisimme keskittyä siihen, miten asiat meille näyttäytyvät - siis toisin sanoen, millaisen impression me saamme maailmasta, jos emme kiirehdi erittelemään ja luokittelemaan sitä käsitteellisesti. Meidän on siis unohdettava kysymykset todellisuuden luonteesta ja pidättäydyttävä arvostelusta, mitä tulee havaintoon. Pyrkimyksenä on olla tyynesti läsnä ilmiömaailman meille näyttäytyvässä sellaisuudessa.

Tässä on tietenkin heitetty heti suuri joukko mahdottomalta tuntuvia haasteita. Husserl itse puhui "tieteellisestä ankaruudesta", mutta hyvin nopeasti fenomenologit loittonivat kaikesta minkä me ymmärtäisimme tieteeksi.

Asioiden näyttäytymisen ongelma on ensinnäkin subjektiivisuudessa. Kuinka me voimme puhua meille näyttäytyvistä asioista, ellemme käytä yhteistä kieltä - ja siinä vaiheessa olemme jo sitoutuneet kielipeliin, joka sanelee sen, miten asiat valtaosaltaan meille näyttäytyvät.

Niinpä Husserl päätyi lopulta sanomaan hyvin vähän impressioista sinänsä ja keskittyi etsimään kokemuksemme yhteisiä, välttämättömiä nimittäjiä. Hän siis ei loitonnut kovinkaan pitkälle kantilaisista "kategorioista", kuten kokemus ajasta ja tilasta.

Nämä kategoriset lähtökohdat tuottivat fenomenologien keskuudessa merkittäviä erimielisyyksiä. Husserl esimerkiksi lähti oletuksesta, että maailma on jotain, joka avautuu tietoisuudelle - kun taas Heideggerille maailma on jotain, jossa ollaan: oleminen on täällä-olemista.

Ensimmäinen siis ikään kuin runollisesti vihjaa, että maailma on näyttämö, jota filosofinen mieli tarkkailee. Lisäksi katsoja on tullut varta vasten katsomaan jotakin - ja tuo jokin tuntuu olevan tietoinen katseesta. Olemisen kokemus on intentionaalinen ja vaikka näkymä tempaisi mukaansa, se ei täysin poista katsojan tietoisuutta itsestään. Heidegger puolestaan katsoo seisovansa näyttämön lavalla, osallisena käynnissä olevassa näytelmässä. Nämä kaksi metaforista elämänasennetta on aika hankala sovittaa yhteen - ja jotkut tulkitsevat, että Heideggerin filosofia olisi suoraan osoitettu kritiikiksi ja antiteesiksi Husserlia kohtaan.

Jos rinnastetaan Husserlin ja Heideggerin erilaiset fenomenologiset kehityspolut impressionismin kehityspolkuihin, olisi houkutus sanoa, että Hussers päätyy eräänlaiseen kubismiin ta abstraktionismiin, jossa hän on purkanut havainnot sen osatekijöihin - ja uskoo analyysinsä lopulta johtavan syvempiin havainnon ja kokemuksen tapoihin...

Heidegger puolestaan on hyväksynyt sen, että havainnon välttämätön osatekijä on kokemus täällä-olemisesta, johon väistämättä yhdistyy inhimillinen pyrkimys olla jotakin enemmän ja autenttisemmin - saavuttaa eksistenssinsä täyttymys, eikä vain passiivisesti nököttää ja olla kuten kaikki muutkin. Husserlilainen tarkkaileva oleminen on hänelle tyhjä itsestäänselvyys ja elämän varsinaisen sisällön antaa sen katoavaisuus, tietoisuus lähestyvästä kuolemasta. Heidegger siis kallistuu lopulta eksistentialismiin: oleminen ei ole vain vaikutelmia vaan myös itsensä ilmaisemista, pyrkimystä entistäkin täysivaltaisempaa olemiseen.

Riippumatta siitä, kumpi fenomenologioista (H. tai H.) on filosofisesti uskottavampi tai henkilökohtaisesti puhuttelevampi, on nähtävissä että filosofian ottamat askeleet kulkevat kokonaisen sukupolven jäljessä, jos vertaa kuvataiteisiin. Taiteilijoiden intuitio on pohtinut samoja kysymyksiä reilusti ennen kuin käsitteellinen mieli on pystynyt niihin pureutumaan.

Havainto on sikäli itsestäänselvä, että kuvataiteilijat ovat aistimisen ammattilaisia. Osatakseen tavoittaa malliensa olemuksen on taiteilijan opittava nöyrästi vain katsomaan ja tarkkailemaan - ja tämän lisäksi hänen täytyy tietää, millä tavoin erilaiset maalaamisen tekniikat voivat imitoida kokemuksia tai tuntemuksia, sellaisina kuin ne elävän elämän tilanteissa meille näyttäytyvät.

Maalaustaiteen mestarit ovat oikeastaan jo vuosisatoja ymmärtäneet aistikokemuksemme rakentumisesta asioita, joita fenomenologit julistivat ikään kuin uusina mullistavina löydöksinä.