Eräs vanha idea palasi mieleeni, kun kirjoitin Edith Södergranista pienen tarinan (uuden tarinan voi lukea täältä: Aukea: Edith ja seuraavana viikolla mieleni teki palata hänen runoihinsa.
Luin runoja nyt myös sillä silmällä, että olinko vain itse kuvitellut Södergranin yhteyden astronomiaan ja panteismiin, kun ystäväni ilmaisivat, että tarinani ei oikein istunut heidän mielikuvaansa Edithistä.
"Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki.
- - -
Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta.
Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla."
(Kiertotähdet)
Lukioikäisenä rakastuin Edith Södergranin runoihin, koska en mistään ollut löytänyt niin likeistä maailmankuvaa - en romaanista, en elokuvasta, en tietokirjasta, en kerta kaikkiaan mistään mitään vastaavaa. Edith oli ensimmäinen ja hetken aikaa ainoa laatuaan. Hän tuntui ymmärtävän koko skaalan nihilimistä silkkaan olemisen iloon ja leikkien leikkiin - jonka sittemmin olen tunnistanut viittaukseksi hindulaisuuteen. Tuohon aikaan luulin panteismia lähinnä omaksi yksityiseksi aavistuksekseni.
Edith on oman uskontonsa perustaja, eivätkä häneen oikein istu valmiit luokittelut. Hän on kyllä sikäli autenttinen teosofi, että näkee käsitteiden takana piilevän totuuden ja osaa suodattaa monista eri lähteistä oleellisen. Buddhalaisittain tulkittuna hänen kirkas älynsä on murtanut luontaiset minuuden defenssit ja tavoittanut sen kokonaisuuden, mitä vain mystikon intuitio voi tavoittaa - ja hän ilmaisee itsensä usein kauniisti ja selkeästi, kuten mystikon sopii. Hänen runokielensä hyödyntää myös paljon kristillistä kuvastoa - ja myös sisällöllisesti Edith tavoittaa jotain virsien ja evankeliumien julmasta kauneudesta.
"Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,
he luuluvat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat,
eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan
tuntemattomina."
(Jumalat tulevat)
Edith puhuu kyllä toistuvasti Jumalasta tai jumalista, mutta hänen Jumalansa on 1800-luvun romantiikan, Nietzchen ja Scopenhauerin valaisema absoluutti, hajoavien muotojen takana piilevä ykseys. Samoin hänen animistiset luonnonvoimansa ovat pikemminkin fysikaalisia luonnonlakeja, joilla ei ole persoonaa tai vapaata tahtoa - vain pakkomielteinen kuuliaisuus omalle tehtävälleen. Aurinko, tuuli tai komeetat eivät voi valita. Ne vain armottomasti noudattavat luontoaan.
Ateistin, nihilistin ja kaikenkieltävän skeptikon on paljon helpompi kohdata Jumala kasvosta kasvoihin tai tulla pyhän ekstaasin valtaamaksi. Nihilisti-kieltäjä on riisunut aisteistaan ne käsitteet, joiden taaksen uskontojen totuus piiloutuu. Paljas aistimus paljastaa maailmankaikkeuden kauhistuttavan armon: kaikki pelastuvat, kaikki pahat teot annetaan anteeksi.
"Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niin kuin lapset."
(Animaalinen hymni)
Edith Södergran toistaa kaiken katoavaisuutta, kuten hindulaisuus tai kristisusko: kaikki näkyvä on vain hetkellistä ja katoavaa; tuhkaa ja tomua; mayan hunnun liuhumista; maasta olet sinä tullut ja maaksi jälleen tuleva. Edith ei lisää tähän mitään valheellista toivoa minuuden pelastuksesta, mutta hän hyväksyy totuuden ja kääntää sen riemuksi. Miten? Niin kuin mystikot aina: katsomalla kohti totuutta ja näkemällä sen ytimessä mittaamattoman onnen ja ehtymättömät syyt ilolle.
"ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut
sielua.
Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä."
(Materialismia)
(Tämä kohta oli pysäyttävä, koska olin nimennyt runosarjan samantyylisellä rimpsulla, vaikken ollut vuosiin lukenut Södergranin runoja.)
Jotta pystyisin kuvailemaan Edithin minussa synnyttämää vaikutusta, minun on kuvailtava omaa maailmankuvaani Edithiä edeltävällä ajalla.
Multiversumin monet kasvot
Palaan ajassa taaksepäin aika 90-luvulle, jolloin olin yläasteella. En ole varma millä luokalla se tapahtui, kun kuulin, että fysiikan lait ovat kuin ihmeen kaupalla sellaiset, että ne ylläpitävät elämää: jos jokin maailmaa hallitsevista perusvoimista olisi heikompi tai vahvempi, ei universumi voisi synnyttää elämää.
Ensimmäinen ajatukseni ei suinkaan ollut: jaahas, sittenhän Jumalan täytyy olla todellinen! Sen sijaan aloin kehitellä omaa teoriaani todellisuuden rakenteesta. Päädyin heti siihen johtopäätökseen, että elämme useiden rinnakkaisten ulottuvuuksien multiversumissa, jossa kaikkien perusvoimien monet erilaiset arvot toteutuvat suhteessa toisiinsa. Yhdistelmiä on oltava äärettömästi - ja meidän elämämme on vain todiste siitä, että tietyillä asetuksilla homma toimii. Multiversumi siis toteuttaa kaikki luonnovakioiden variaatiot, mutta suurin osa ulottuvuuksista ei realisoidu oman mahdottomuutensa vuoksi.
Vastaus oli niin selkeä, ettei siinä mielestäni ollut mitään kovin ihmeellistä. Oletin, että 99% fyysikoista tekisi saman johtopäätöksen. Halusin kuitenkin tehdä teoriaan pikku täsmennyksiä – jota varten loin muutamia omia käsitteitä.
0. Pihiversumi = multiversumin haara tai kerrostuma, jossa perusvoimat eivät salli edes varsinaisen tilan tai ajan syntymistä. Ne käpertyvät pisteeksi tai vain tussahtavat olemattomiin.
1. Mahoversumi= multiversumin ulottuvuus, joka ei kykene luomaan elämää. Todennäköisesti suurin osa haaroista sijoittuivat tähän tai edelliseen luokkaan.
2. Bioversomi = ulottuvuus, joka kykenee luomaan alkeellista järjestystä, mutta ei välttämättä pysty tarjoamaan kyllin turvallisia olosuhteita, jotta evoluutio voisi kehittää elioissä tietoisuutta.
3. Tajuversumi/Aistiversumi = meidän ulottuvuutemme. Universumi, joka kykenee luomaan tietoista elämää. Tajuversumit myös olivat ainoita -versumeja, jotka tiettyjen filosofisten näkökantojen mukaan olivat edes olemassaolevia. Jos puu kaatuu eloversumissa, mutta siellä ei ole aistillista ja tajullista olentoa havaitsemaan sitä, onko koko eloversumia silloin olemassa?
Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä:
4. Iloversumi.
Myöskään tämä universumityypin olemassaolosta meillä ei ole varmuutta. Saatamme elää iloversumissa tai sitten ei. Voi olla ettei iloversumia ole olemassa muualla paitsi haavekuvitelmissamme.
Iloversumi on sellainen olemisen versumi, jossa itsestään tietoinen elämä on kehittynyt vaiheeseen, jossa se saavuttaa henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen harmonian. Iloversumi kykenee siis synnyttämään itsessään Nirvanan tai Taivasten Valtakunnan.
Me tiedämme, että ainakaan ihmiskunta ei ole saavuttanut tällaista tilaa - enintään kuin hetkellisesti tiettyjen yksilöiden kohdalla, mutta siitäkin voi kiistellä.
Itse asiassa tuntemiemme tajullisten olentojen tajunta sisältää hyvinkin paljon erilaista kärsimystä, ristiriitoja ja hihkeää huolta, johon iloversumin kehkeytyminen tyssää.
a) Saatamme elää iloversumissa, mutta emme vain vielä ole kehityksessämme päässeet siihen vaiheeseen, tai b) kaikki tiedostava elämä tässä universumissa on tuomittu tuhoamaan itsensä tiettyjen vääjäämättömien lakien vaikutuksesta: esimerkiksi kuluttamalla planeettansa luonnonvarat tai kehittämällä kyllin tehokkaita aseita. Me olemme siis parasta mitä tämä universumi pystyy koskaan tarjoamaan.
Mieltäni kutkutti tämä kysymys:
elämmekö me iloversumissa vai ainoastaan tavallisessa tajuversumissa? Pystyikö tällaista asiaa tutkimaan ilman, että kävisimme joka planeetalla ja kääntäisimme jokaisen kiven?
Oliko iloversumi pelkkää utopiaa? Tai jos elimme potentiaalisessa iloversumissa, toteutuisiko kehityksen huippu koskaan ihmiskunnan kohdalla – olihan myös sattuma vaikuttavana tekijänä!
Iloversumi ei siis tarkoittanut, että automaattisesti kaikki sivilisaatiot kehittyisivät tähän tilaan: iloversumi ainoastaan mahdollisti sellaisen kehityshaaran omassa itsessään – ei suinkaan tehnyt kehityksestä vääjäämätöntä ja fatalistista.
Vaikka tietyllä peltotilkulla maaperä ja sää yhdessä olisivatkin mahdollistaneet auringonkukan kasvamisen, se ei tarkoittanut, että löytäisimme auringonkukan jokaiselta neliömetriltä.
Seuraava runollis-looginen askel
Näin siis mietin yläasteella joskus 1996, mutta lukiossa ajatukseni ehtivät jo harppoa monta askelta pidemmälle. Otin nyt lukuun myös sen, että mahdollisesti iloversumia koskeva totuus löytyisi minusta itsestäni: jos pystyisin saavuttamaan edes hetkellisen onnen ja harmonian tilan, se olisi todiste siitä, että oma maailmankaikkeutemme oli todellakin iloversumi – sillä edes hetkellinen onni tarkoitti äärettömässä ajassa ja äärettömässä avaruudessa ääretöntä kertautumista: kysehän ei ollut realisoitumisista vaan luonnonlakien mahdollistamista tiloista.
Jos esimerkiksi heitin kolikkoa 10 kertaa peräkkäin ja sain joka heitolla kruunan, se ei todistanut, että myös seuraavan heiton tulos olisi kruuna – mutta sen sijaan se todisti, että tässä universumissa on mahdollista heittää 10 kertaa keräkkäin kruuna. Sitä ei olisi tapahtunut edes yhtä ensimmäistä kertaa, ellei se olisi mahdollista.
(Oma kosmologiani erosi jo alkuvaiheissaan Nietzschen "ikuisen paluun" myytistä, sillä huomioin myös perhos-efektin. Iloversumista versonneiden ilojen ei tarvinnut olla keskenään identtisiä: perhosefekti yhdistettynä olentojen metafysiikan kiistämiseen, eli toiselta nimeltään populaatioajatteluun. Ilot eivät muodostaneet olemukseltaan yhtenäistä joukkoa vaan ilojen populaation - ja tämä pätee myös kristukseen ja buddhaan. Ei ole yhtä oikeaa tulkintaa esimerkiksi valaistumisesta: on erilaisten valaistumiskäsitysten populaatio. Olentojen metafysiikka olettaa, että esimerkiksi jokainen koira on essentialtaan koiruullinen, mutta populaatioajattelu osoittaa, ettei tällaista koiruutta voida yksiselitteisesti määritellä. Sama pätee iloversumista versonneisiin iloihin.)
Ajattelin asioita äärimmäisen suurissa mittasuhteissa ja minulle olisi tuottanut jo valtaisaa riemua, jos olisin saanut vihjeitä iloversumin olemassaolon todennäköisyydestä. Vaikka onni ja harmonia sattuisivatkin väistämään ihmiskunnan, tietäisin kuitenkin että jossain tämä valtavan tyhjyyden keskellä oli saari, joka uhmasi kaikkea tuntemaamme kärsimystä – ja ehkä myös kaikkea tuntemaamme tyhmyyttä. Siellä jossain joku tietäisi elävänsä iloversumissa ja iloitsisi siitä täydestä sydämestään.
Minun ei kuitenkaan tarvinnut tiirailla tähtiin ja odottaa avaruusolentojen yhteydenottoa, sillä kuin ihmeen kaupalla tuo ihmeellinen olento löytyi samasta maasta – tosin hän oli jo kuollut aikaa sitten. Oman kotiseutukirjastoni runohyllystä löysin todisteeni siitä, että joku oli torjunut kärsimyksen ja tuntenut suurta iloa jo silkasta olemassaolostaan.
Tämän runoilijan suhtautumisessa avaruuteen ja tähtiin oli jotain ihmeellisen tuttua. Hän oli lukenut Nietzscheä ja kuullut tältä ”ikuisen paluun myytistä”. Tuota myyttiä voitiin tulkita monilla tavoin, mutta sen ytin oli silkkaa todennäköisyysmatematiikkaa: jos jokin on todellista, se todistaa, että se on mahdollista – vaikkakin kuinka epätodennäköistä. Mutta jos maailmankaikkeus on äärettömän suuri ja käytettävissä on rajattomasti aikaa, jopa kaikkein epätodennäköisimmät asiat tapahtuvat - ja jopa toistuvat, jos toistoksi hyväksytään "samankaltaisuus", ei ontologinen "samuus".
Jos minä katson tähtiin ja tunnen suurta ihmetystä – suurta pyhää riemua siitä, että olen saanut kokea tämän kallisarvoisen onnen hetken – jos siis minä tässä ja nyt todistan sen mahdolliseksi, lupaa ja varmistaa ääretön avaruus äärettömässä ajassa sen, että jonakin päivänä joku jossain tulee kokemaan saman.
Ja siinä oivalluksessa en tunne enää yksinäisyyttä. En tunne kauhua kuoleman edessä. Äärettömyys ei ole enää erottaja vaan siitä on tullut yhdistäjä.
Äärettömyys takaa, että kukaan ei ole yksin. Kaikilla on ymmärtäjä. Kaikki saavat loputtoman määrän yrityksiä - mutta toisin kuin Nietzsche esittää, jokainen eritys ei tule fatalistisesti johtamaan samaan lopputulokseen. Tästä vastaa perhos-efekti: äärettömän pieni poikkeama ympäröivissä olosuhteissa kertautuu ja aiheuttaa koko joukon erilaisia lopputuloksia multiversumissa.
Elämä on ehkä lottoa, mutta multiversumi omistaa kaikki lottokupongit. Se ei voi hävitä. Vaikka käytäisiin läpi kaikki mahdolliset numeroyhdistelmät se kaivaa jostain taskunsa pohjalta voittokupongin.
Elämä on kuitenkin kärsimystä
Tärkeä elemetti koko yhtälössä oli kärsimys. Edithin oli kärsinyt, mutta keksinyt keinot ylittää mahdottomalta tuntuvan epätoivon. Samoin oli runojen kääntäjän laita. Myös Uuno Kailas oli katsonut avaruuden tyhjyyteen kuin kuoleman kuiluun ja silti keksinyt itsestään portin iloon.
Mutta entä sitten maailmankaikkeus? Kuinka se liittyy asiaa? Miksi olen asettanut sen kirjoitukseni päähenkilöksi?
En usko, että maailmankaikkeudella on aivoja. En usko, että se tiedostaa itseään. Sillä ei ole mitään syytä tiedostaa itseään, koska sillä ei ole tarpeita, joita sen täytyisi tyydyttää. Ihmisen tietoisuus on kehittynyt, koska aistielimet, vaistot, järki ja halut auttavat meitä tekemään elämän kannalta oikeita ratkaisuja – useimmiten – ja kaiken tämän koossapitämiseksi tarvitaan jonkinlainen psyko-sosiaalinen solmukohta: tietoinen harkinta, minäkokemus.
Ihmisen minuus ei ole varsinaisesti häntä itseään varten. Ihmisen minuus palvelee lajin jatkuvuutta: viettejä, intohimoja. Minätietoisuus on syntynyt myös "sinua", "häntä" ja "meitä" varten. Minuus on osa sosiaalista peliä, jossa muodostetaan käsitteellisiä eroja liittolaisten ja vihollisten välille. Ymmärrämme ”minän” merkityksen vasta sitä kautta, että on joku toinen.
Tietoisuus on vaatimaton aivojen pikku lisäohjelma, joka pallottelee tunteita, muistoja, aistimuksia, johtopäätöksiä ja sosiaalisia erotteluja. Suurimman osan aikaa tietoisuutemme on uppoutunut palvelemaan näitä muita toimintoja ja tarpeita – se ei ole mikään ylin herra. On suuri väärinkäsitys olettaa, että minuus olisi aivojen keisari ja komentaja - pikemminkin tietoinen minä toimii jonkinlaisena vaatimattomana talonmiehenä, joka siivoilee tunteiden sotkuja ja mielistelee kulttuurisia normeja.
Tietoisuus tulee tietoiseksi itsestään vain niinä hetkinä, jolloin se on päästetty vapaalle – se on saanut hetken joutilaisuutta tunteilta ja ulkoisilta aistimuksilta.
Kun tietoisuus on vapaalla, se treenaa yleiskuntoaan filosofialla ja haaveilulla. Se ei oikeastaan haluaisi olla vapaalla, mutta toisinaan se on pakotettu siihen. Tätä tilaa kutsutaan "ikävystymiseksi" tai "flanööraamiseksi". Tietoinen minä on niin heikko ja tylsämielinen aivotoiminnan osa, että se ennemmin täyttää aikansa Youtube-videoilla kuin mietiskelee maailmankaikkeuden arvoituksia omassa yksinäisyydessään.
Vain silloin saattaa tietoinen minuus havahtua kyselemään isoja kysymyksiä, kun se oikein pelästyy. Yleensä tämä tapahtuu kuoleman edessä. Niin kävi myös Edithille. Jos hän ei olisi lainkaan sairastanut ja joutunut nuorella iällä kohtaamaan kuoleman kitaa, hänestä olisi ehkä tullutkin missi tai onnellinen kotiäiti. Hän olisi vain elänyt ja siinä kaikki.
Lisättäköön tähän, että myös itse olin lapsena usein sairas ja maatessani kuumeisena vuoteella sain erikoisia näkyjä kuolemasta, joka vaani huoneeni pimeissä nurkissa ja taivaalla tähtien välisessä tyhjyydessä. Löysin kirjoja, joissa kuvailtiin tähtikuvioita ja kierteisgalakseja - ja ensikauhun ylitettyäni löysin niistä yllättävää lohtua.
Tietoisuus hakoteillä
Kun tietoisuus on kyllin vinoutunut vapauteensa, se saattaa lähteä tutkimaan ihan outoja paikkoja – se saattaa jopa tarjota palveluksiaan muille kuin ”itselleen”.
Jos tietoisuus liiaksi eksyy avaruuteen, se saattaa tajuta olevansa avaruudelle paljossa velkaa – eräällä tavoin avaruuden lapsi. Sen oma biologinen perusta on pitkän ajan kuluessa kehittynyt auringon lainaenergialla. Kehomme ja aivomme ovat rakentuneet tähtien tomusta, kuten sanonta kuuluu.
Kun Jeesus sanoi ”Taivaallinen isämme” hän saattoi tarkoittaa juuri tätä. Ja jännintä tässä on se, että Jeesus todellakin saattoi tarkoittaa tätä – miksi muuten hän olisi sanonut ”Taivaallinen isämme”?
Toki on mahdollista, että hän ei tarkoittanut ihan tätä, mutta tulkinta on mahdollinen, koska hänen sanansa on suodatettu opetuslasten ja kirkollisen tradition ymmärryskyvyn läpi. Ehkä Jeesus oli paljon fiksumpi kuin mitä uskallamme olettaa? Ehkä Jeesus katseli tähtiin ja jatteli niiden olevan kaukaisia aurinkoja? Ehkä hän katsoi itseensä ja tuumi:
"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa.
- -
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten ja sanoo:
kerran sammuvat kaikki tähdet
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla."
(Olemisen riemu)
Kaikkeus, joka katsoo meissä
Joka tapauksessa olemme nyt päätyneet tarinassa siihen vaiheeseen, jossa ihminen katsoo avaruuteen ja tajuaa, että siellä on aurinkoja, suunnattoman etäisyyden päässä toisistaan. Hän tajuaa millainen uskomaton tulen ja kylmyyden koneisto on Linnunrata, joka pyörittelee näpeissään miljoonia tähtiä kuin kokenut jonglööri.
Tällainen tajuaminen on jotain ihan muuta kuin luolamiehen ihmettely auringon ja kuun noustessa ja laskiessa. Moderni ihminen ei enää arvuuttele – hän tietää, että avaruus on järisyttävä ilmestys, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Hän ei edes luule ymmärtävänsä avaruuden mittasuhteita, sillä hän tietää että ne eivät ole mitattavissa työmuistilla, johon mahtuu kerrallaan 7-8 käsitettä.
Ja tämä on se hetki, jolloin Maailmankaikkeus on tullut tietoiseksi itsestään.
Maailmankaikkeudella ei ole siihen omia keinoja: sen on lainattava ihmisen silmiä ja ihmisen älyä – ja ihmisen ihmettelykykyä.
Ihminen on maailmankaikkeuden voimien ruumiillistuma, sen lakien ja todennäköisyyksien epätodennäköinen hedelmä. Ihmisen silmä on maailmankaikkeuden silmä, joka on nyt kääntynytkin katsomaan sitä itseään.
Ihmisen kokema wow! Kosmoksen rannalla on Kosmoksen oma tuote: tietoisuuden emergenssi, joka hetkeksi lainaa kaikkeudelle oman sielunsa.
Ja kun ihminen samaan aikaan kokee rajatonta iloa silkasta olemisestaan, eikä pelkää katoamistaan, koska on transsendentaalisen minän olevan kaikkialla sama – yhtäläistä tietoisuutta, joka järjestäytyy ja kohoaa esiin kaikkialla, missä olosuhteet ovat sopivat...
Kosmos tarjoaa olosuhteet, joissa ihmisen mieli voi kehittyä. Ihmisen mieli puolestaan tarjoaa olosuhteet, joissa voi syntyä tietoisuus. Mieli kohoaa kuin sieni kosmoksen sienirihmastosta, eikä maailman tiedostaminen todeksi ole yhdenkään mielen yksityisomaisuutta. Minä kuolen, sinä kuolet - ja maailma yhä tiedostetaan todeksi, ja yhä Kosmos itse saattaa kurkkia silmiemme lävitse ja sanoa: Wau! Minä olen mittaamaton, olen ihmeellinen ja vailla erotteluja!
Siinä hetkessä Iloversumi riemuitsee siitä tiedosta, että se itse on mahdollistanut tämän ja se itse saa sen myös kokea.
"Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää,
mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa
kaikelle."
(Ero)
Mikään tässä sanottu ei ole varsinaiseti uskon varaista – ainoastaan matemaattisesti pääteltyä ja tietyillä runollisilla käsitteillä väritettyä. Lähes saman viestin on antanut hindufilosofia keskeisimmässä teesissään:
”Atman on brahman.”
Ja jälleen me voimme tehdä saman aliarvioimisen tai yliarvioimisen, jonka jo suoritimme Jeesuksen kohdalla... tai sitten voimme vain hyväksyä sen, että muinaiset pohtivat samoja kysymyksiä ja päätyivät samoihin havaintoihin. He tajusivat olevansa Kaikkeuden lapsia, ja että mitään ei tarvitse pelätä, sillä...
"Hey! It's just a ride!"
- Bill Hicks
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti