”Katso tuota kauneutta”, hän julisti.
En tiennyt mitä hän tahtoi minun näkevän, mutta katsoin, koska olin niin ikävystynyt. Toljotin viittauksen perään kuin ilotulitusta odottava lapsi.
Ja todellakin! Taivaalla aukeni pilvien esirippu. Miljoonat auringot loistivat tähtien asemissa. Varjot väistyivät eikä pimeää ollut.
Huudahdin: ”Näen sen vihdoin!”
Taiteilija painoi päänsä liikutuksen vallassa, ja tunsin kuinka tuon lyhyen hetken ajaksi välillemme aukeni täydellinen yhteys.
Seisoin vaiti ja hämmästelin koivikkoon sirotettua himmeästi helkkyvää valoa. Valkeiden puiden rintaan oli jäänyt aavistus jo kaikonneesta kirkkaudesta.
Taiteilija kuivasi silmänsä ja huokasi:
”Eikä tavallinen silmä erota merkkiäkään siitä.”
”Mitä näin?”, kysyin.
”Näit kuinka kaukana oli lähellä, kuinka suurin ja pienin sulautuivat yhdeksi.”
”Ne eivät olleet tähtiä.”
”Eivät, ne olivat siskosi ja veljesi, mutta avaruutta ei ollut enää välillänne.”
”Eikä minun tuntemani aurinko lämmittänyt enempää kuin yksikään toinen,", sanoin, "kuten ei leipä omassa vatsassani poista nälkää maailmasta; se vain on kaikki mitä aistin. On niin vähän tuntea vain yksi liekki – se mikä on lähin. Ja oman tähtemme tuli häikäisee meitä niin, ettemme sen loistaessa kykene näkemään ainuttakaan toista.”
”Mutta tästä eteenpäin aistit jokaisen ilon ja surun kuin omasi. Sulkiessasi silmäsi muistat tähtien leirin ja tiedät ikuisuuden ajassa ja avaruudessa – olet osa ääretöntä.”
”...Ja jokainen syntymä on merkki elämän voitosta. Eikä kuolemaa ole”, jatkoin.
”Sinulla on pitkä tie edessäsi”, Taiteilija sanoi. “Itse vaelsin kaksikymmentä vuotta etsien uutta laupeuden hetkeä. En enää osannut tarrata sieluun, tuohon synkkään ennustukseen henkemme perustavasta yksinäisyydestä.”
“Löysitkö sen mitä etsit? Saitko vastauksen?”
“Olen oppinut, ilman jatkuvaa ponnistusta, tiedostamaan itseni avarasti – rakastamaan myös sellaista, mitä en omista: vastauksia, mennyttä ja tulevaa... Paljon turhaa olen karistanut päältäni, mutta vielä on matkaa siihen, että joka hetki valppaasti toimisin kauimmaisteni hyväksi.”
”Pääni on täynnä toivoa, innostusta.”
”Se juuri sumentaa katseesi. Kun aamulla heräät, elät yhä oman vatsasi ehdoilla; näet omien silmiesi kautta ja vain sen minkä aurinko sallii; kuulet vain niillä korvilla, jotka on määrätty päähäsi.”
Taiteilija poimi reppunsa ja jatkoi matkaa. Kirjoitin nopeasti ylös kaiken minkä muistin.
Aamulla ihmettelin kirjoittamaani. Minun oli nälkä.
(Kirjoitus pöytälaatikosta, vuodelta 2003. Alunperin tekstillä ei ollut mitään yhteyttä Van Goghiin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti