Lukijan motiivit

Vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa oli ilmiselvää, ettei lukeminen ollut sopiva harrastus herrasmiehelle tai hienolle naiselle. Lukemisen motiivit eivät kertakaikkiaan voineet olla mitään muuta kuin halpamaisia.

Lukeminen oli päiväunelmointia, lorvailemista, johon ei ollut varaa - tai vielä pahempaa: sairaalloisen uteliaisuuden ja juoruilemisen jatke. Kirjoja luettiin yksin ja usein salaa omassa kammiossa, koska ne sisälsivät häpeällisiä seksuaalisia elementtejä. Niiden lukeminen julkisesti olisi aiheuttanut näkyvää kiihotusta (kröh, esim. poskien punertumista) tai spontaaneja naurunröhähdyksiä.

Kirjallisuus paljasti sopimattomia totuuksia seurapiirien tapakulttuurista, valtarakenteista tai kunnioitetuista henkilöistä.

Tällaiset käsitykset kirjallisuudesta ovat tietenkin aikansa eläneitä, mutta valitettavasti ennakkoluuloissa on yhä edelleenkin perää. Kirjat myyvät hyvin, jos ne ovat kaunokirjallisia skandaaleja. Menestyneet romaanit rikkovat ennatyksiä julmuudessa, kyynisyydessä, irstailussa sekä pelkojen lietsomisessa.

Myös monet klassikot ja "laaturomaanit" vetoavat ihmisten alimpiin tunteisiin. Stieg Larsonin Miehet jotka vihaavat naisia on oikeastaan aika sairas teos, koska sen maailmankuva on niin mustavalkoinen ja kärjistetty. Se on kaikkea muuta kuin realistinen kuvaus tavallisen (tai edes todellisen) ruotsalaisesta elämästä. Kirjassa rikos on viety äärimmilleen, samoin henkilöhahmot. Emme kutsu Lisbeth Salanderia kyyniseksi stereotypiaksi, koska hän on uuden ajan, siis oman aikamme kyyninen stereotypia.

Samoin tuntuu hieman väärältä syyttää Sofi Oksasen Puhdistusta populistisesta kärjistämisestä. Draaman käänteiden kuuluu olla juuri niin dramaattisia kuin kykenemme hyväksymään. Muutaman vuosikymmenen takaiset "kovaksi keitetyt" dekkarit tuntuvat nyt laimeilta. Vaikka niissä onkin raiskauksia ja julmia murhia, niissä ei ole riittävän julmia raiskauksia ja riittävän yksityiskohtaisesti kuvattuna.

Kirjallisuuden historia on täynnä skandaaleja: Seitsemän veljestä ja Humiseva harju olivat oman aikansa kohuteoksia. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle: Minna Canthin Työmiehen vaimo, Maria Jotunin Huojuva talo, Ilmari Kiannon Punainen viiva, Hannu Salaman Juhannustanssit, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu  - kohuja on riittänyt joka sukupolvelle - ja lukijakunnan suosio on aina ollut taattua!


Lukijan intressit

Ymmärrämmekö me viihdeteollisuutta paremmin, jos tarkastelemme kuluttajien motiiveja: mitä ihmiset odottavat voittavansa sillä, että he lukevat kirjoja? (Entä mitä minä odotan? Miksen jo ole lukenut kirjaa 50 Shades of Gray?)

Ilmiö sai minut ajattelemaan kysymystä velvollisuudesta. Kirjaa mainostetaan raitiovaunuissa lattealla sloganilla "Ota selvää mistä kaikki puhuvat."

Kuitenkin tuo imperatiivimuotoinen mainoslause osuu asian ytimeen, ja varmaankin tekee tehtävänsä. Joskus velvollisuutenamme on olla uteliaita, halpamaisia, jopa ääliöitä.

Meitä velvoittaa inhimillisyys ja kaikki mitä siihen kuuluu.

Siitäkö tässä on kyse: moraalisesta velvollisuudesta pysyä perillä oman aikansa muoti-ilmiöistä? Vetoaako kyseinen mainos minun velvollisuudentuntooni? Minusta ainakin tuntuu siltä. Yhtä hyvin samaa romaania voisi markkinoida näin:

Kukaan kunnon kristitty ei voi ohittaa tätä teosta!

tai

Suomalainen, rakastatko isänmaatasi? - lue 50 shades of Gray!

tai

Olet huono äiti, jos et lue!

Minusta kehoitus: "Ota selvää mistä kaikki puhuvat", on eräänlaista moralisointia. Se tahtoo sanoa, että on epänormaalia ja epäilyttävää olla kiinnostumatta tästä ilmiöstä - koska kaikki muut ovat jo siitä kiinnostuneita. Ethän halua herättää muissa epäilyksiä! Et kai sinä ole jotenkin poikkeava?

Herkistyin ajattelemaan mainosta ehkä siitä syystä, että muutama päivä aikaisemmin yli 80-vuotias isoäitini oli sanonut jotakin, mikä jäi mieleeni. Olin tutkinut hänen kirjahyllyään, jolloin hän tokaisi:

"Noh, olen hankkinut lähinnä niitä kirjoja joista aikoinaan puhuttiin."

Se tuntui jonkinlaiselta itsensä vähättelyltä: "tuskin siellä on mitään, mikä sinua kiinnostaisi, kun ei minulle ole ollut omaa erityistä makua... tuskin siellä on mitään, millä enää nykypäivänä olisi arvoa".

Hyllystä löytyi runsaasti Mika Waltaria, Eeva Joenpeltoa, Väinö Linnaa, Kalle Päätaloa, Märta Tikkasta, Antti Tuuria... Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, Juoksuhaudantie... tosiaankin niitä kirjoja, joista on puhuttu ja yhä nykyään saatetaan puhua.

Joukossa oli paljon laadukkaita romaaneja, mutta kaikkia yhdisti se pahamaineinen piirre, että ne olivat julkisen keskustelun klassikkoja. (Hitto että on hieno termi: julkisen keskustelun klassikot. Eikö olekin paljonpuhuva! Muotoilin sen ihan itse, juuri äsken? :D)


Lukeminen osallistumisen muotona

Puhe ja yleisyys, suuret painosmäärät ja medianäkyvyys näyttäisivät olevan keskeinen taustasyy lukemiselle, mikä ei tietenkään ole uutinen.

En tarkoita nyt sitä, että suosio olisi tae tai edes lupaus kirjan laadusta: sitähän esimerkiksi kirjan 50 shades -mainos ei lainkaan vihjaa. Kirjan erinomaisuudesta ei ole mitään puhetta.

Pikemminkin kirja kannattaa lukea siitä syystä, että se avaa mahdollisuuden kirjan ohessa tapahtuvaan oheistoimintaan. Kirjan voi ottaa esille kahvikeskustelussa, koska voi olettaa, että tietenkin kaikilla on siitä mielipide. Jos kirjan on itse lukenut niin vain parempi.

Kirja vihkii diskurssiin. Tämä on yksi lukemisen piilomotiiveista, monelle jopa se ensisijainen syy lukea - ja lukea heti nopeasti, ennen kuin keskustelu kirjan ympärillä laantuu. Siksihän kirjoja ostetaan ja luetaan eniten pian niiden ilmestyttyä. Daa-a!

Mainokset, lööpit ja kohutapahtumat ovat hetkellistä sosiaalista pääomaa, tai eräänlaisia pelimerkkejä, joiden avustuksella sosiaalinen kohtaaminen helpottuu. Me luemme kirjan ikään kuin menisimme kasinon kassaluukulle ja vaihtaisimme rahaa pelimerkeiksi. Ajankohtaisen diskurssin sisällä vain nämä tietyt pelimerkit ovat käypää valuuttaa.

Sosiaalinen koodisto edellyttää meitä vähintään vilkaisemaan Finlandia-palkitun kirjan takakansitekstiä. Meidän täytyy noteerata teos, jos haluamme kuulua tiettyyn säätyyn - siihen yhteiskunnan kerrostumaan, joka on kiinnostunut laadukkaista populaarikulttuurin tuotteista: joka ennemmin käy katsomassa Cannesin elokuvajuhlilla palkitun ranskalaisen elokuvan kuin jonkin amerikkalaisen toimintapläjäyksen tai Adam Sandlerin viimeisimmän komedian - tai ei, nyt sanoin liikaa: tarkoitin tietenkin, että ennemmin käy katsomassa Oscar-palkitun elokuvan tai kotimaisen. Cannes menee jo liian pitkälle.

Taide-elokuvien näytöksissä tuntee itsensä syrjäytyneeksi runkkariksi, kun yleisössä on itsensä lisäksi yksi vanha ukko ja keski-ikäinen nainen -jokainen omilla riveillään, eri puolilla salia.

Siitä ei synny keskustelua.

Katsomisen syy on jokin toinen, vähäpätöisempi - kuten vaikkapa elämyksestä nauttiminen.

Wes Andersonin valtakunta

Elokuva-arvio: Moonrise Kingdom (2012).

"you have to be dumb,quirky and boring to watch it."

Wes Anderson on aikamme ehkä omaperäisin ohjaaja. Kävin eilen kokemassa hänen uusimman elokuvansa ja tuntuu on ihan pakko jotenkin purkaa sen herättämää hyvänolon tunnetta. En sanoisi että Moonrise Kingdom on ehdottomasti paras hänen elokuvistaan, mutta ainakin se vastasi äärimmäisen korkeita odotuksiani.

Koetan tällä kertaa hieman erilaista lähestymistapaa. Arvostelu on lähinnä kollaasi muista arvosteluista, tarkemmin sanottuna Imdb:n sadoista käyttäjäkommenteista. Lainatut tekstipätkä ovat englanniksi. (Tarkoitus oli sujauttaa väliin vain muutamia suomenkielisiä analyysejä, mutta sitten ajatuksia heräsi enemmänkin.)

Kierratysmateriaalia siis. Virkkeet on irrotettu suuremmasta kokonaisuudesta, ja niiden järjestystä on saatettu vaihtaa dramaturgillisista syistä, mutta tekstiin ei ole lisätty mitään. Elokuvan näkeminen on käytännössä välttämätöntä, jotta ristiiitaisista reaktioista ymmärtää mitään.

Idea heräsi seuraavan arvostelun ensimmäisestä virkkeestä. Se jotenkin kosketti minua. Siinä oli erityistä tarinallisuutta. Eristyneisyyttä pelottavassa ympäristössä.

(1/10 tähteä)

I'm on summer vacation and this is the only movie playing here.

Previously, I watched a five-minute segment from 'The Life Aquatic' and should have known better.

This is primarily a comedy, but it's not funny at all.

the boy says to the girl, "I want to catch a turtle, but you have to be careful because they can bite your fingers." She doesn't say anything in response.

What was the purpose of this scene?

Arvostelijan nimi on Paul. Voin nähdä kuinka Paul yrittää nauttia kesälomastaan tuntemattomassa pikkukaupungissa, ehkä jossain tuulisella, kivikkoisella rannalla.

Sää on kylmä ja sateinen. Paul päättää mennä elokuviin, mutta siellä pyörii vain Wes Andersonin uusin. Hänellä on epäilyksiä. Hän tietää, että hänen täytyisi luottaa vaistoonsa. Hän ei tule nauttimaan tästä elokuvasta.

Ja silti hän ei osaa sanoa ei. Ensimmäisten minuuttien jälkeen Paul jo kieriskelee penkissään. Tässä elokuvassa on Bill Murray. Niinpä tämän pitäisi olla hauska. Bill Murray oli Ghostbustersissa, mutta sen jälkeen hän teki myös sen haukotuttavan Tokio-elokuvan, jolla oli naisohjaaja. Tässä elokuvassa on myös Bruce Willis. Mutta tämä on kaukana Die hardista.

Traagista, ikään kuin Paul olisi joutunut keskelle Wes Andersonin maailmaa, jossa kukaan ei tunnu ymmärtävän hänen erilaisuuttaan. Seuraavan kerran Paul ehkä osaa suunnitella paremmin kesälomansa.


Matkalaukkuja ja "epäsamaistuttavia" henkilöhahmoja

"The two children are painful.Two mentally disturbed kids..."

(7/10)

"When it comes to Wes Anderson films, there are three guarantees: children will act like adults, girls will carry around suitcases, and parents will not understand..."

Elokuvien dialogeissa on jotain hieman samaa kuin Aki Kaurismäellä. Henkilöt puhuvat vakavalla ja kuitenkin hyvin innostuneella äänensävyllä. Lapset tosiaankin tuntuvat aikuisilta siinä suhteessa, että he eivät pelkää tarttua toimeen. Heillä ei ole rajoituksia. Useimpiin aikuisiinhan tämä "aikuisuuden määritelmä" ei päde. Aikuiset häpeävät itseään ja kysyvät aina lupaa ennen kuin uskaltavat yrittää.

Andersonin teemat eivät ole juuri muuttuneet vuosien varrella. Tämäkin elokuva kertoo (hyvin liioiteltua ja tyyliteltyä) tarinaa lahjakkuuden ongelmista. Päähenkilöt ovat siinä suhteessa supersankareita, että heiltä luonnistuu mikä tahansa, mitä he tahtovat - sikäli kuin he ovat motivoituneita. Rahakaan ei ole este. Näiden indigo-lasten motivaatio ei vain kohdistu ihan normaaleihin asioihin - niin kuin ei ole normaalia, että elokuvissakävijän mielenkiinto kohdistuu Wes Andersonin elokuviin.

"I related with these character because they had social problems"

Kaikissa Andersonin tarinoissa aikuisuus näyttäytyy jonakin lannistavana ja ihmisen potentiaalin häivyttävänä elämänvaiheena, joka ajan myötä muuntaa lahjakkaat lapset saamattomiksi vetyksiksi tai kyynisiksi ihmisvihaajiksi - luusereiksi, vaikkakin varakkaiksi ja vaikutusvaltaisiksi luusereiksi.

Tourette, Aspeger, introvertti, adhd, love it!

Lapset eivät ole ihan normaaleja, mutta silti mielestäni psykologisesti uskottavia ja syvästi inhimillisiä. Ennen kaikkea he ovat lapsia, ja käyttäytyvät kuten lapset.

Samaan aikaan he vihaavat ja imitoivat omia jumahtaneita vanhempiaan. Moonrise Kingdom on täynnä mimesistä. Piipun poltto, oluen juonti ja jopa tanssi ja pussailu on aikuistumisen teatteria. Arvosteluissa näitä yksityiskohtia on halveksittu joko moraalittomina tai järjettöminä, mutta juuri siitähän ihmisyydessä on kyse: apinoimisen kokonaisuudesta - valtakulttuurin omaksumisesta hyveineen ja paheineen, kyvyttömyydestä paeta ihmisyyttä.

"The love, romance between the two 12 year olds felt so forced, and fake. Every child actor in this film was annoyingly weird, and the adults looked utterly bored."

Elokuvan 12-vuotiaat sankarit eivät selvästikään vielä koe seksuaalisia tunteita (koska he eivät häpeile ja nolostele), mutta he matkivat ulkoisessa käyttäytymisessä niitä asioita, jotka ovat aikuisten maailmassa (kirjoissa ja elokuvissa) nähneet. Taide matkii elämää ja elämä taidetta, ja sitähän juuri merkitsee "mimesis".

 "the romance between the two main characters was childish yet cute"

Ihminen oppii matkimalla, mutta muita makiessa yksilön erityinen lahjakkuus uhkaa kadota. Samanlaisuuden kautta me kuulumme helpommin osaksi ryhmään. Nämä kaksi nuorta eivät tunne kuuluvansa ryhmään. He eivät edes halua kuulua ryhmään, ainakaan siihen johon heidät on osoitettu. He tahtovat erottautua, koska haluavat elämältään enemmän. He ajattelevat olevansa parempia - ja ovatkin, koska imevät vaikutteita paljon laajemmalla säteellä, itsenäisesti ilman aikuisten lupaa, vaaroja uhmaten.

They got baggage = käsittelemättömiä asioita

Wes Andersonin aiemmassa elokuvassa Darjeelin limited matkalaukut on peritty suvussa. Niillä on tärkeä symbolinen merkitys, vaikka varsinaisesti kukaan henkilöistä ei matkan varrella näytä tarvitsevan niiden sisältämiä tavaroita. Itse laukut ovat arvokkaammat kuin tavarat, koska ne viestivät vapaudesta.

Pojat kulkevat samalla pyhiinvaelluksella kuin aikoinaan heidän vanhempansa. He myös toistavat elämässään samoja virheitä kuin vanhempansa ja puhumattomuuden suojissa he tuntevat olonsa traagiseksi, kuin antiikin homeeriset sankarit, jotka voimattomina ajautuvat kohtalon (tai sukurasitteiden) määräämille urille.

Äsyttävintä Andersonin hahmoissa on tietty toistuva ylimielisyys ja itseriittoisuus, kyky selvitä ilman muiden apua. Varallisuus ja nokkeluus mahdollistaa sen, ettei heidän useinkaan tarvitse pyytää anteeksi. Anteeksi pyytäminen onkin monen Andersonin elokuvan kliimaksi.

"They are both so incredibly unlikable. Personally, I hate tweens who obnoxiously try to act older than they actually are. Pretty much every line Sam had made me want to slap him in the face. He tries soooooooo hard throughout the entire movie to act like he's some sort of all-knowing sage."

Moonrise kingdomin poika ei olemukseltaan vaikuta sankarilliselta, mutta hänen sudenpentu-hattunsa tuntuu viestivän, että hänellä on hallussaan myös Sudenpentujen käsikirja, rajattoman tiedon lähde.
(Aku Ankan veljenpoikien omistama manuaali oli 1950-luvun wikipedia, korkein tunnettu viisauden ja nörttiyden symboli.

Poika varjelee hattuaan, mikä näkyy monissa kohtauksissa, ja myös tytöllä on taikaesineensä, kiikarit. Juuri esineisiin liittyvät taikavoivat tuntuvat erotavan toisistaan aikuisten ja lasten maailman. Aikuiset kadottavat voimansa, kun he lakkaavat uskomasta magiaan. Esineisiin yhdistyvä magia tuntuu ulottuvan jopa elokuvan tyyliin. Retro-värit saavat ne hehkumaan kuin niillä olisi oma energiansa - ja niinhän niillä onkin, oma nostalgia-voimansa. Ilman tarkkoja yksityiskohtia ja lumoavaa vaate- ja esinekuvastoa elokuva kadottaisi jotain lumovoimastaan.


Krääsää ja tyyliä - "Too hipster!"

"The colour filters have a constant p1ss-yellowish tinge. First 10 minutes of the film aggravated me to the point of actually voicing my frustration out loud in my room."

I hate people who think hipster can even be considered a word.. *beep* that word. everyone keeps saying it and its *beep*

Wes Andersonissa on se hyvä puoli, että jos on nähnyt yhden elokuvan ja vihannut sitä, voi olla melkein varma, että vihaa kaikkia muitakin.

It's even worse than Darjeeling Express... Here's an analogy: Say you can't stand eggplant. And you get invited to someone's house to dinner. So you look forward to this dinner. You arrive, you sit down at the dinner table and the first course arrives. It's an eggplant appetizer. You eat it because you're a good guest. Eggplant soup, eggplant parmesan, eggplant salad, and eggplant ice-cream. There's NO WAY getting around it.

Älä lähde vielä, ruokavertaukset jatkuvat vielä keskustelumuodossa:

"I just don't understand why people who hate films by a certain director... go see their new movie and come to complain about it. That's like hating pea soup, going to a restaurant and ordering pea soup, and then complaining about it."

"Well, using your restaurant metaphor, some people are perhaps determined to try pea soup in a variety of restaurants, given that their friends or family liked it so much, that they ultimately want to try and find a pea soup that they do like"

...how different can pea soup be from restaurant to restaurant? They are not different, they're kind of the same, but in each of us, we all want to like pea soup, because it's just so wonderful, but it never is really good

Hernekeittohan on hyvää. Munakoisoistakin tykkään. Vieläköhän joku on verrannut Wes Andersonia rucolaan?

Menetelmällisyydestä

Juri Joensuun väitöskirjan esittelyteksti kertoo:

"samastan kokeellisuuden tilanteeseen, jossa tekemistä ohjaa tietoisesti valittu menetelmä, idea tai konsepti, jota testataan."

Tutkimuksen keskeisin käsite on proseduraalisuus, joka viittaa sääntöihin, kaavoihin tai menetelmiin.

Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa

En tietenkään ole tutustunut varsinaiseen tutkimukseen, mutta haastattelun pohjalta herää pari ajatusta.

Ensinnäkin: miksi pitää kirjoittaa, jos ei ole juttua mistä kirjoittaa? Eikö proseduraalisuus tarkoita sitä että kirjoittajalla ei lähtötilanteessa ole viestiä, jonka hän tahtoisi lukijoilleen ilmaista?

Jostain syystä ihmisen pitää nykyään olla kirjoittaja, latoa sanoja peräkkäin silloinkin kun ei olisi sanottavaa. Itsensä yksilöllinen ilmaiseminen on kansalaisvelvollisuus ja niinpä ideoita kaivellaan itsestä esiin vaikka satunnaisgeneraattorien avulla. Sanat motivoituvat sanomisen aktin, ei sanoman kautta. Taiteen tekeminen on rituaalista, ei pragmaattista.

Luovuutta kaupataan kuin laihdutusmenetelmiä: tällä konstilla laihdut varmasti! Tällä metodilla jo tuhannet ihmiset ovat onnellisesti saaneet aikaan runon!

Mikä kirjoittamisessa on niin makeaa, että sitä täytyy menetelmien avulla keinotekoisesti ylläpitää? Kirjoittaminenhan ei ole taloudellisesti kovin palkitsevaa. Istuminen on epäterveellistä. Kirjailijat kuolevat nuorina.

Jos jollain on mahdollisuus olla kirjoittamatta, miksi hän ei hyödynnä sitä?

Ehkä pitäisi keksiä kirjoittamattomuusgeneraattori, jonkinlainen kone tai metodi, jonka avulla ihminen löytäisi päiväänsä syitä olla kirjoittamatta. Kirjoittamattomuusgeneraattori vaikka piiloutuisi istuimeen jousena ja pongauttaisi jaloilleen pahaa aavistamattoman kirjoittajaksirupeajan.


Plagioitu ensimmäisyys

Vielä toinen ihmetyksen aihe: jos menetelmällisyyden historia ulottuu vuosisatojen taakse ja Suomessa tehty kokeellisuus kokeilee pitkälti muualla kehiteltyjä metodeja, miksi ihmetellään sitä, että joku on tehnyt jotain ensimmäisenä?

Kysehän on lainatusta ensimmäisyydestä, siitä että ensimmäisenä on älytty matkia jotakuta, joka teki saman aiemmin - joka puolestaan lainasi idea 1700-luvulta tai antiikista. Ymmärrän että innovatiivisuudella on arvoa, mutta mielestäni ensimmäisyys on epäoleellista.

Asetelma kytkeytyy laajemminkin moderniin länsimaiseen kulttuuriin. Idässä ja antiikissa plagioiminen oli sallitumpaa. Vielä 1600-luvulla, kun Cervantes julkaisi Don Quioten, teokselle ilmestyi pian muiden kirjoittamia jatko-osia, eräänlaista fan-fictionia jonka myyntitiloista kirjailija itse ei päässyt osalliseksi. Surullisen hahmon ritari koettiin yhteiseksi kulttuuriseksi pääomaksi, sillä commedia dell'artessa arkkityypillisiä henkilöhahmoa sai käyttää vapaasti. Ne olivat kaikkien omaisuutta.

Vasta 1900-luvulla tekijänoikeudet alkoivat tehokkaasti suojata Mikki Hiiret, Muumit ja vastaavat hahmot, niin että hyvä jos niitä uskaltaa ruutuvihkoonsa piirtää. Joutuu vielä syytteeseen. Naurettavan yksinkertaisista kännykkänikseistä käydään kiistoja, joissa pyörii miljardeja.

Ensimmäisyyden tueksi kerätään todisteita, koska kyse ei ole taidoista jotka voisi toistaa. Kuningas Salomonin oikeudessa kilpakumppanit voisi haastaa ideointikilpailuun. Kumpi keksii 10 minuutissa enemmän uusia ideoita: Applen vai Samsungin toimitusjohtaja? Nokkelampi voittaisi.

Ensimmäisyys on usein randomia, taiteellinen lottovoitto. Ihmiseen ei jää ensimmäisyydestä pysyvää jälkeä, mutta saavutusta varjellaan sosiaalisena (historiallisena) meriittinä. Thomas Edison ei ehkä keksinyt ensimmäisenä hehkulamppua, mutta hänen nimissään on yli 1000 patenttia. Hän oli suurenmoinen keksiä, eikä sitä käännä miksikään se että hän ei ehkä joka paikassa ollut ensimmäinen. Silti ensimmäisyyden kiistäminen tuntuu jättävän hänen legendaansa tahran.

Ensimmäisyydentavoittelun voisi ilkeästi nähdä jopa jonkinlaisena variaationa Madonna-myytistä. Kun taiteilijanero (yleensä mies) julistaa ensimmäisyyttään, hän puhuu symbolisesti siitä, että hänen inspiraationsa (nainen) on neitseellinen. Hän rikkoi immenkalvon! Hän ei ehkä ole kummoinenkaan rajastaja, mutta totisesti hän oli ensimmäinen.

Lääkärit varta vasten tutkivat morsiamen ja varmistivat, että neitsyys on tallella.

Leffajulisteita ja kirjankansia

Mitä jos runokirja näyttäisi tällaiselta?

Tai entäpä tällaiselta?

Tekniikka ja värimaailma ovat melko tunnistettavia, mutta juuri tällaista tyyliä ei enää tänä päivänä kohtaa missään.

Ja kuitenkin myös meillä Suomessa julkaisiin 60-luvulla suuri määrä kirjoja, joissa oli sovellettu likimain samaa estetiikkaa.

En oikein jaksa lukea dekkareita, mutta SAPO-kirjat ovat mielettömiä esineinä. Niitä on kiva hypistellä. Divarissa niihin tekee mieli tarttua. Kansimateriaalin mattapinta on samaan aikaan silä ja nukkaisen pehmeä.

Katsokaa nyt näitä! Mikseivät tämän päivän runokirjat näytä ja tunnu tältä?


Osa 2 : Tomorrowland

Tomorrowland-kama on aivan orgastista! Minulle ei ole vieläkään selvinnyt onko kyseessä todellinen vintage-krääsä vai nerokas 2000-luvun retrohuijaus.

Tomorrowland-julisteita löytyy netistä googlettamalla vaikka kuinka paljon ja ne ovat liian Fallout-tyyliin suunitellun steampunkin henkisiä, jotta niitä voisi uskoa alkuperäisiksi.

Jos runokirjan kansi näyttäisi tältä, ostaisin sen itsekin saman tien - vaikka olisinkin kirjoittanut sen itse.

Menisin kirjakaupassa niin sekaisin kannesta, että fiilis tempaisi mukaansa.

Ostaisin tämän kirjan lahjaksi kaikille kavereille.
Juoksisin kadulle pino sylissäni ja heittelisin kirjoja ilmaan.

Fallout osui oikeaan, kun se palautti tulevaisuuden 1950-luvulle. Tulevaisuudesta tuli jälleen miellyttävä paikka elää: vaarallinen, naivistinen, mukavasti mielipuolinen.

Niin, joskus vielä elettiin aikoja, jolloin tulevaisuus näytti aivan mahtavalta paikalta. Kaikki halusivat elää tulevaisuudessa. Päivät täyttyivät onnellisesta odotuksesta. Tulisit jo tulevaisuus!


Kun scifillä vielä oli estetiikka

Nykyään tieteiselokuvat eivät enää tunnu uskovan, että elämä varsinaisesti voisi mullistua. Ne pikemminkin keskittyvät oman aikamme kriisien tulkitsemiseen.

Kun scifi on halunnut tulla vakavasti otettavaksi, älylliseksi taiteeksi, se on kadottanut kykynsä uskoa mahdottomaan. Avaruudessa ei enää matkusteta ja kohdata fantastisia uusia lajeja. Kaikki menee mönkään.

Nykyään elokuvallinen tulevaisuus tarjoaa joko sitä samaa vanhaa tai vain huonompaa, talouden ja sivistyksen romahduksen. Minne katosivat utopiat?

1970-luvulla joitakin samoja piirteitä tyylistä on vielä tunnistettavissa. Tulevaisuuden odotus oli vain muuttunut hieman pelokkaammaksi.

Kun elementit ovat kyllin yksiväriset ja pelkistetyt, on melkein mahdotonta epännistua.

Eiköhän nää jo riitä.

Tai no, pari vielä.

Jodorovskyn julisteissa on vain pari kabbalistista symbolia, mutta värit on saatu kohilleen. Ehkä näitä on miettinyt joku steiner-koulun kasvatti?

Samasta toinen versio. Elokuva "The Holy Mountain" on näkemisen arvoinen.

Olisipa tällaisia kirjankansia. En edes välittäisi siitä, onko teos lukemisen arvoinen. Haluaisin vain näpelöidä sitä ja puraista sen kulmaa.

Kolmannen asteen inspiroituminen

Elokuva-arvio: Close Encounters of the 3rd Kind (1977)

Kun lapsena näin Kolmannen asteen yhteyden, kokemus oli vähintäänkin vaatimaton. Olihan se ihan jees, kun siinä oli jännittävä tunnelma ja vilkkuvia valoja, mutta kumminkin tunsin, että jotain jäi puuttumaan. Takaa-ajokohtauksia ja räjähdyksiä olisi saanut ainakin olla runsaammin. Kukaan ei edes kuollut.

Sentään se voitti E.T.n jossa ei tuntunut tapahtuvan yhtään mitään. E.T. vain hengasi keittiössä ja söi koiranruokaa. Jotenkin tuo kohtaaminen avaruusolennon kanssa oli vielä suurempi pettymys. Minusta tuntui ettei E.T:llä ollut kaikki muumit veneessä. Hetkittäin hän tuntui suorastaan pikkuvauvalta, joka kuolaa ja katsoo kieroon. En ollut yhtään vakuuttunut, että myöhemmin sama tyyppi muka osaisi rakentaa jonkinlaisen radiovastaanottimen eletronisista romupaloista.

E.T. soittaa kotiin. Just joo. Olin 7-vuotias, enkä kyennyt sulattamaan ristiriitoja. Pyörä lentää. Hoh-hoijaa. Don't buy it.

Jostain syystä minulle hahmona E.T. merkitsi hieman samaa kuin myöhemmin Jar-Jar Binks. En vieläkään ymmärrä, miksi E.T. on niin laajasti rakastettu. Minusta hän näyttää littanaamaisen bulldogin ja vasarahain sekoitukselta, jota luonto ei ole suunnitellut kävelemään tai uimaan. Lopputulos on järjetön ja mahdoton. Veikkaan, että saman lajin eeteet kärsivät kroonisesti nivelreumasta ja hengitysvaikeuksista. Ne joutuvat koko ajan herättämään toisiaan kuolleista, kun eivät millään tahdo pysyä hengissä.


Toinen yritys ymmärtää

Tänä kesänä ja näin pitkästä aikaa uudestaan Kolmannen asteen yhteyden. Se kolahti ja lujaa. Ehdottomasti aikuisten elokuva niin kuin John Wayne -länkkärit. Liian hidastempoinen ja liiaksi tosielämää peilaava, jotta lapsi saisi siitä mitään irti. Hetkittäin miltei Bergman-tyylistä henkilöohjausta. Kaksi aikuista kohtaavat dialogissa, puhuvat eri kieltä, hienovaraiset jännitteet kasautuvat ja sitten purkautuvat parisuhteenomaisissa tiuskaisuissa tai herkissä pikku hellyydenosoituksissa.

Mieletön määrä inhimillisyyttä. Kituuttamista ja pitkää raatamista. Toivoa jostain paremmasta, jos ei muuten niin yliluonnollisen välineen kautta. Pienuuden tunne ja siihen kosminen ratkaisu. Hieno elokuva, joka puhuu monella tasolla.

Voimakkaimmin minuun vetosi tarinan suhde taiteen tekemiseen. Kolmannen asteen yhteys on allegorinen kuvaus taiteellisesta inspiraatiosta hyvässä ja pahassa. (Jos et ole nähnyt elokuvaa, ei kannata lukea tästä eteen päin. Tulee liikaa juonipaljastuksia. KORJAUS: Tämän osion voi huoletta lukea loppuun.)

Elokuva alkaa verkkaisesti lähiössä, kuten Poltergeist, E.T., Arkajalat ja kaikki muutkin varhaiset Spelberg-elokuvat. Nykynäkökulmasta keskiluokkaisen omakotitalossa asuvan amerikkaisperheen kuvaus tuntuu ehkä naivistiselta, mutta 70-80-luvuilla elämä kaiketi oli tuollaista. Ainakin tunnistan jotain omasta lapsuudestani, ajalta ennen Tchernobyliä, Neuvostoliiton hajoamista, 90-luvun lamaa ja Estonian uppoamista. Kylmä sota oli pikemminkin haalea, kädenlämpöinen. Usko länsimaiseen taloumalliin ja teknologian voittokulkuun oli horjumaton.

1980-luvun alku oli ehkä ihmiskunnan leppoisin ajanjakso, jos katsoo hiustyylejä tai elokuvatarjontaa. Vuonna 1980 leffateattereissa pyöri samaan aikaan Imperiumin vastaisku, Blues brothers, Sininen laguuni, Kubrikin Hohto, Teräsmies 2 ja Hei me lennetään.
 
1982 - Blade Runner, Fanny ja Alexander, Carpenterin The Thing, Poltergeist, E.T., Conan Barbaari, Tootsie - Lyömätön lyyli, Tumma kristalli, Star trek II - Wrath of Khan...

1984 oli kaukana George Orwellin dystopiasta, ellei sitten mietitä viihteen tasoa aivojen turruttamisen mittarina. Leffayleisöä hemmottivat Ghostbusters, Terminator, Karate Kid, Päättymätön tarina, Huuliharppukostaja, Gremlins ja Tuulen laakson Nausicaa - josta tosin kukaan ei Suomessa ollut kuullutkaan.

Vuonna 1984 alkoi myös Cosby Show, joka on ehkä keskiluokkaisen amerikkalaisuuden korkein huipentuma. Korkea koulutus, paljon lapsia, kommunikoiva perhe, ihonvärillä ei väliä. Värikäs villapaita niskaan ja eikun parantamaan New Yorkin sairaita. Jos Taivas on olemassa, siellä pukeudutaan ja tanssitaan aina näin.

Nyt eksyin aiheesta. Tämä meni ihan nostalgiapuuroksi. Vielä yksi villapaita.

Ja video:

Niin siis Kolmannen asteen yhteys...

Elokuvan keskushenkilö Roy kokee jotakin, mikä jättää häneen pysyvän jäljen. Hänen on pakko jotenkin saada ilmaistua vaikeasti hahmottuva visionsa. Hänestä tulee pakkomielteinen. Hän hyrailee samaa melodiaa, piirtää ja muovailee yhä uudestaan jotakin, mikä muistuttaa lautaselle kumottua vanukasta. Hän ei pysty syömään tai nukkumaan. Perhe katsoo hetken hänen sekoilujaan, kunnes vaimo pakkaa lapset autoon ja lähtee.

Roy saa potkut töistä. Naapurit ihmettelevät. Hänellä ei olisi sosiaalisesti tai taloudellisti varaa toteuttaa visioitaan, mutta hän ei pysty lopettamaan. Hänestä on tullut kokopäiväinen taiteilija.

Mies luulee olevansa yksin, mutta huomaa pian, että jotkut muut ihmiset ymmärtävät häntä. Heillä on sama ongelma. Heidän täytyy lakkaamatta piirtää, soittaa ja muovailla savea. Pian syntyy kokonainen liike, väljä taiteilijayhteisö, jossa kukaan ei varsinaisesti tiedä mitä tapahtuu, mutta tunnelma on odottava. Jotenkin tämä kaikki vie kohti parempaa maailmaa.

Sattumalta Roy kuulee televisiosta, että hänen uneksimansa paikka on todellinen. Varoituksista huolimatta hän lähtee matkaan. Hän on valmis uhraamaan vaikka henkensä unelmansa puolesta. Hän on uhrannut jo työnsä ja perheensä. Mitä hävittävääkään hänellä on? Tai hävettävää. Häpeä ei enää kahlitse häntä, sillä hän n kadottanut itsensä ja haluaa tulla osaksi jotain suurempaa.

Matkallaan mies kohtaa lisää kaltaisiaan, yksilöitä, jotka lähtivät matkaan pelkkien huhupuheiden ja aavistusten varassa. He elävät toivon varassa. He kaikki ovat hieman omituisia ja yhteiskunta yrittää kaikin tavoin käännyttää heidät. Viranomaiset asettavat tielle esteitä. Varoituskyltit pelottelevat sairauksilla ja myrkkykaasuilla.

Yhteiskunta osoittaa menneiden aikojen taiteilijoita ja muistuttaa: katsokaa heitä! Mitä heille kävi? Mozart, Baudelaire, Nietzsche - he kuolivat sairaina ja köyhinä, mielipuolisina. Viimeisinä vuosina heille lähinnä naureskeltiin.

Älkää tulko heidän kaltaisikseen, kääntykää pois!

Vuori on kuitenkin näkyvissä ja on pakko kiivetä. Siellä se jokin odottaa. Sinne Zarathustrakin kiipesi. Hän laskeutui alas ihmisten pariin hulluna, mutta jumalainen kiilto silmissään. Toiset eivät koskaan palanneet. Ehkä heille kävi paremmin? Ehkä he löysivät Jumalan - tai ehkä he vain putosivat ja taittoivat niskansa, saivat käärmeen pureman ja käpertyivät vuorenseinämän kylmään syvennykseen, jonne he näivettyivät yksin ja unohtuneina.

Vuorelta loistaa valo. Se valo on kutsuva. Siellä on portti toiseen maailmaan, sanoi yhteiskunta mitä tahansa. Sinne käy minun tieni. Taiteilijan kutsumus on kuin lakkaamatta päässä jyskyttävä sävel: TI-DI-DII, DU-DUM...


Lopuksi: Alien versus Creator

Pari päivää sitten juttelin Kolmannen asteen yhteydestä Pauliina Haasjoen kanssa (jonka puhelimessa pärähti soimaan elokuvan tunnari). Pauliina sanoi jotain mieleenpainuvaa: Ajatus pelastavasta avaruusolennosta on lohduttavampi kuin ajatus pelastavasta Jumalasta.

Avaruusolennot ovat ehkä vasta saapuneet, joten heitä ei voi syyttää menneistä ongelmistamme. Jumala sen sijaan on ainakin osittaisessa vastuussa ihmisen epätäydellisyydestä, taudeista, sodista, liikakansoituksesta sekä uskontojen hirmuteoista. Hän on sallinut pahuuden syntyä ja säilyttää otteensa. Hän ei selvästikään saa Perkelettä aisoihin... tai ihmistä.

Avaruusolennot, sikäli kuin heitä yhtään kiinnostaa meidän kohtalomme, voivat tarjota aidosti uusia vastauksia. Avaruus on New Hope. Maan päällä kukaan ei kuule sinun huutoasi.

*

PS. Jos katsotte elokuvan niin kiertäkää kaukaa "Special edition"(1980). Siitä on tarinan jouduttamiseksi leikattu pois kohtauksia. Director's Cut on lähempänä alkuperäistä teatteriversiota, jota tuskin edes löytää mistään.

PPS. Cosby Show on parasta mitä 80-luvun televisio tarjosi - heti Ihmemiehen jälkeen. Ritari Ässä jää neljänneksi. Veli Puolikuu on kolmonen. Sekin alkoi 1984. MacGyver 1985. Siinä oli modernin optimismin huipentuma. Sitten pamahti Tsernobyl. Kekkonen kuoli. Samana vuonna meitsi meni ekalle luokalle. Muistan paremmin Diego Maradonan sensaatiomaiset maalit. Muistan Kekkosen.

Pitäisi olla

Olen usein ajatellut, että semmoinen kyllä pitäisi olla. Ja jos ei ihan juuri sitä niin ainakin jotain, mikä käy sen korvikkeesta. Mistäköhän sellaisen saisi tai kukakohan sen olemisesta ottaisi vastuun? Pitäisi olla joku ministeriö tai yhdistys ihan vain pitämässä huolta, että se tulee ja pysyy - tai ainakin että halukkailla on tarvittaessa siihen mahdollisuus.

Ihmiset, joiden kanssa olen keskustellut siitä, ovat olleet samaa mieltä: kyllähän tosiaan olisi aika hyvä, jos vain sellainen olisi - mutta kun ei ole, minkäs teet? Yhdessä olemme sitten päivitelleet sitä ja sen olemattomuutta jonkin aikaa, kunnes tarve on loitonnut ja sen puuttuminen on lakannut painamasta mieltä.

Kyse ei aina ole edes siitä, että sen kaipaaminen olisi ollut pelkkää hetken pähkäilyä ja ihastumista epärealistiseen kuvitelmaan sellaisen maailman auvoisuudesta, jossa niitä olisi. Sen tai niiden oleminen ei vain satu olemaan kiinni meistä itsestämme, joten pään vaivaaminen on lopulta vain pelkkää itsensä kiusaamista. Eihän minulla tai sinulla ole arvovaltaa, pätevyyttä tai resursseja sen edistämiseksi tai saattamiseksi maailmaan. Eihän?


Pitäisi olla TOP-5

Mitä se sitten on? No sehän tietenkin riippuu ihan tilanteesta. Tässä joitakin sellaisia, jotka viimeaikoina ovat askarruttaneet mieltä puuttumisellaan.

Nro 5: Pisuaarit Helsingin keskustan toreilla ja puistoissa.

Belgiassa ei vieläkään tunneta astiankuivauskaappeja, joten siitä piste Suomelle.

Kävin kesällä Belgiassa ja törmäsin tällaisiin. Miten kätevä laitos, ainakin miehen näkökulmasta. Eikä käyttäminen maksanut mitään. Jäisivät katukuvasta pois monet ikävät porttikongien kusivanat, jotka varmasti häiritsevät meitä kaikkia sukupuolesta riippumatta. Ilmainen pisupaikka se vasta olisikin edistystä!


Nro 4: Jokin ulkoinen vihje sinkkuudesta

Tämän ilmiön puuttuminen on askarruttanut minua jo varmaan vuosikymmenen. Kun sanon, että jokin merkki niin tarkoitan mitä tahansa: sormus, t-paita, riipus, pukeutumistyyli, tatuointi, kävelytapa, salainen kädenpuristus, mitä vain. Kätevintä olisi tietenkin, jos ajan myötä hiffaisimme jonkinlaisen yleisesti tunnustetun merkin, joka olisi huomaamaton ja vaivaton, eikä siihen sen yleisyydestä johtuen liittyisi sosiaalista itsensä nolaamista.

Flirtti on kaikkea muuta kuin merkki sinkkuudesta. Sinkut ovat ujoja, koska yksinäisyys ujoonnuttaa jo muutamassa viikossa. Flirttailijat ovat aina varattuja, se on melkein satavarmaa. Kunhan vaan leikkivät, kun syliunien antama itsevarmuus sen mahdollistaa.

En tiedä kuinka laaja ja pitkäaikainen perinne kihlasormusten käyttäminen on, mutta minua harmittaa tuon perinteen katoaminen. Pitääkö muka aina käydä Facebookista kyyläämässä onko joku sinkku tai ei - ja silloinkin sinkkustatus voi tarkoittaa melkein mitä tahansa.

Jos sinkuilla olisi jokin oma hienovarainen symboli, sen käyttäminen kertoisi, että henkilöä on lupa lähestyä - ja samaan aikaan symbolin julkinen käyttäminen olisi epäluottamuslause rakoilevasta suhteesta. Nythän sormuksen puuttuminen sormesta ei ole merkki yhtään mistään.

Paremmassa maailmassa sinkut löytäisivät helpommin toisensa ja varattujen naisten ei tarvitsisi kärsiä niin monista turhista iskuyrityksistä - sikäli kuin he todella tahtovat olla saamatta miesten huomiota.


Nro 3: Vanhusten MENU

Isovanhempani ovat yli 80-vuotiaita. Olen joitakin kertoja käynyt heidän kanssaan ravintolassa ja aina heitä erityisesti vaivaannuttaa se, etteivät he jaksa syödä koko annosta. (Annokset tunnetusti Suomessa ovat aika kookkaita). Heitä tietenkin nolottaa jättää ruokaa lautaselle tai kysyä pussia kotiin vietäväksi. Mummo ja vaari ovat sota-aikana kärsineet puutteesta ja opineet, ettei ruokaa saa koskaan heittää menemään.

Annoksen puolittaminen on sekin heidän mielestään epäkohteliasta, joten he ennemmin jättäisivät kokonaan käymättä ravintoloissa.

Vaikka julkisuudessa koko ajan puhutaan siitä, kuinka Suomessa on paljon vanhuksia, en ole vielä nähnyt yhdenkään ravintolan ruokalistassa erillistä osiota eläkeläisille. Lapsille on tietenkin aina nakkeja tai lihapullia, mutta lastenannoksen tilaaminen on sekin joko noloa tai mahdotonta.

Se ravintolaketju, joka ensimmäisenä hoksaa tämän ongelman, saa varmasti vuoden tai parin etumatkan hyvässä asiakaspalvelussa. Tämä idea on varmasti rahan arvoinen, mutta lähteköön vapaana meeminä maailmalle. Uskon avoimeen lähdekoodiin myös ideamarkkinoilla (ja sitä paitsi minulla on jo useita kymmeniä rahan arvoisia ideoita taltioituna pieneen vahakantiseen vihkoon.)


Nro 2: Kaikille avoin sketsikilpailu

Käykö sinulle toistuvasti niin, että keksit aivan fantastisen hauskan sketsi-idean, mutta sitten se vaan unohtuu ja jää ikuisesti toteuttamatta? Eikö olisi mahtavaa, jos olisi sketsitoimisto - voisit vain lähettää ideasi maksuttomaan sketsitehtaaseen ja muutaman viikon päästä näkisit oman sketsisi ammattilaisten esittämänä.

Jes! Pian sellainen on!

SKETSIHUUMORIN SM-LIIGA

Sketsi-liiga Ry. kokoaa yhteen kaikki Suomen sketsinnälkäiset ja sketsejä pursuilevat yksityishenkilöt ja muuntaa heidät suureksi kollektiiviksi, Sketsihuumorin Ministeröiksi.

Sketsiliiga järjestää myös kilpailuja eri ikäisille eri taidoilla varustetuille humoristeille. Sketsiliigan ansiosta näyttelijät, ohjaajat ja käsikirjoittajat löytävät toisensa riippumatta siitä missä päin maata he asuvat. Liiga jalostaa potentiaalisista koomikoista pesunkestäviä humoristeja, jotka haastavat jopa historian suuret klassikkoryhmät Monty Pythonit ja Studio Julmahuvit.

Liigan etu on juuri siinä, että se seuloo valtavista ihmismassoista parhaiten yhteensopivat tyypit, kun aikaisemmin sketsibisneksessä on täytynyt luottaa siihen, että sattumalta kaksi hauskaa tyyppiä päätyvät kämppiksiksi ja kohtaavat ihan sattumalta tuottajan, joka ihan sattumalta keksii antaa heille mahdollisuuden.

Ilmoittaudu heti mukaan. Sketsiliiga tarvitsee sinua!


Nro 1: Pitäisi olla -nettisivusto

Tämä on ehdoton ykkönen ja voisi merkitä suurta harppausta monen yksittäisen ihmisen onnellisuudelle sekä liike-elämälle.

Nythän jos jotain ei ole, on aika vaikea saada kuuluviin tietoa sen puuttumisesta. Voi tietenkin kävellä ostoskeskukseen, mutta ei sielläkään ole sellaista. Kukaan ei myy sellaista. Kukaan ei edes valmista sellaista - ja silti sellainen olisi hyvä olla.

Pitäisi olla -nettisivun perustaminen voisi olla valtiolle fiksu veto. Paljon fiksumpi kuin mitä yleensä valtion perustamista työryhmistä maailmaan ilmaantuu. Ihmisillä on valtavasti tarpeita. Kaikenlaisia juttuja puuttuu - ja on myös ihmisiä, jotka voisivat sellaisen rakentaa, jos vain tietäisivät sellaiselle on kysyntää.

Pitäisi olla - nettisivu edistäisi innovaatiota. Siellä voisivat tavalliset ihmiset ilmoittaa tarpeistaa ja kaksijät sitten yrittäisivät keksiä niihin vipukonsteja. Samoin keksijät voisivat ilmoittaa valmiista keksinnöistään ja jos kyllin monet ihmiset klikkailisivat "tuon minä tarvitsen" nappia, voisi jokin firma alkaa sellaisia tuottaa, kun nyt kerran olisi jo todisteita kysynnästä.

Puolueet tietenkin kuulevat kansalaisten huolia ja esittelevät julkisuudessa kantojaan siitä mitä pitäisi olla. Monesti vastuu tällaisten arkisten uudistusten esittelemisestä ja ajamisesta pitäisi kuitenkin jättää pois poliittisilta puolueilta. Ongelma on se, että kun yksi puolue saa hyvän idean, koko projekti leimautuu mediassa sen väriseksi. Muut puolueet eivät myöskään halua antaa yhdelle pisteitä, joten he pistävät hanttiin minkä kerkiävät - siinäkin tapauksessa, että he olisivat idean takana, jos vain itse olisivat sen ensimmäiseksi keksineet.

Olen nähnyt monen hyvän idean joutuvan median ja ministerien pilkkaamaksi, vain siitä syystä että sen on esittänyt oppositio. Se on surullista. Jos meillä olisi Pitäisi olla -sivusto, saattaisivat tavallisten ihmisten aloitteet helpommin saada laajamittaista ja puoluerajat ylittävää kannatusta - ja vasta sen jälkeen tulla eduskunnan riitapukareiden tietoisuuteen.

Vapaan ihmisen munia

Moderni ihmislapsi syntyy lähes samoin valmiuksin kuin keskiaikaisen tai kivikautisen homo sapiensin pentu. Hänen elinympäristönsä vain on hyvin erilainen kuin mihin vuosimiljoonien evoluutio on hänet valmistanut. Evoluutio on muokannut ihmisestä hyvin muovautuvaisen olennon, mutta nykyaikaan sopeutuminen kestää hyvin kauan: käymme kouluja vähintään 9, mutta yleensä 15 vuotta tai enemmän. Se on välttämätöntä, jotta oppisimme edes osan niistä taidoista, joita yhteiskunta meiltä vaatii.

Joskus tuntuu siltä, että varsinaisen elämän olisi jo pitänyt alkaa, mutta jotenkin kaikki on vain valmistautumista sen alkamiseen, piinaavaa odottelua ja jatkuvaa sopeutumista yllättäviin haasteisiin.

Suurkaupungin arki on väistelyä ja reagointia. Sekä piinaavaa itsesyytöksien värittämää reflektiivisyyttä. Siitä on arki kaukana.

Elämä tuntuu selviytymiseltä, vaikka kyse ei tietenkään ole elämästä ja kuolemasta - pikemminkin kamppailemme sosiaalisesta tunnustuksesta ja itsetunnosta. Se erilainen lähtökohta, mutta juuri ihmisen sopeutumiskyvyn ansiosta se on haasteellista.

Ihminen pärjäsi kohtalaisen hyvin kamppailussa luonnonvoimia vastaan, mutta nyt kamppailemme toisia ihmisiä vastaan. Perinteinen suojeleva yhteisöllisyys on kadonnut ja puhumme "yksilöistä". Jokaisen on itse lunastettava paikkansa, ansaittava arvostuksensa. Ja arvostusta on niukalti juuri siksi, että yhteisöt ovat muuttaneet muotoaan. Ne ovat häilyviä, osa suurempaa globaalia kokonaisuutta.


Luuserigrafia: Miljoonassa on pitkä jono nollia

Luuserigrafia on Oliver Holen vuonna 2018 lanseeraama termi - tosin termi nousi yleiseen tietoisuuteen pikku hiljaa, noin 10 vuoden viiveellä.

Kaikki sai alkunsa artikkelista, jonka nimi oli vaatimattomasti "Matemaattinen esitys yksilön itsearvostuksen inflaatiosta". Myöhemmin sama kirjoitus julkaistiin Oliver Holen taloustieteen nobel-palkintoon johtaneessa essee-kokoelmassa Ihmisen arvottomuudesta (2026)

Parhaiten suuret yleisö muistaa tämän kaavion, jonka variaatioita on sittemmin nähty lähes kaikkien maiden koulukirjoissa ja kymmenissä dokumenteissa:

Kun maailma koostui heimoista ja pienistä kansallisvaltioista, jokaisella oli omat sankarinsa. Tuohon aikaan piirimestaruus vielä merkitsi jotakin. Joka kymmenes ihminen koki olevansa jonkin ammatin mestari. Hänellä ei ollut vertailukohtia. Jokainen joka omisti talon ja pienen palan peltoa, saattoi kokea omistavansa maailman.

Sittemmin 1900-luvun edetessä tietenkin piirimestaruudet paikallisen laulukilpailun voittaminen kadottivat merkityksensä. Enää jotakin merkitsi vain kansallinen mestaruus. Mutta vuosisadan lopussa edes oman maansa ykköseksi pääseminen ei ollut mikään kummoinen juttu. Vain maailmanmestaruudella oli mitään arvoa. Kaikki muut olivat luusereita - ja tunsivat itsensä luusereiksi.

Perinteisessä yhteisössä, ennen tiedotusvälineitä, kauneus, viisaus, vahvuus ja taitavuus tekivät tuhansista, ellei miljoonista ihmisistä sankareita - oman viiteryhmänsä silmissä - ja tietenkin myös omassa mielessään. Erilaisia taitoja oli tietenkin lukuisia, joten ainakin joka toinen ihminen sai tuntea olevansa jossakin asiassa kaikkein paras - olihan hän sen kylän paras kutoja, ojankaivaja, suutari, leipuri, lypsäjä, kyntäjä, puunhakkaaja jne. Jokainen sai tunnustusta, ja jokaisen kuolema myös huomattiin. Ihmiset olivat riippuvaisia niistä ihmisistä, joita he tapasivat - ja pienin elein he myös ilmaisivat keskinäistä arvostusta.

Aiemmin syrjäytyminen oli vaikeaa, koska kaikille löytyi jokin osa-alue, jossa he saattoivat erikoistua. Riitti vain, että teki töitä ja harjoitteli tullakseen parhaaksi.

Kun maailman kaikki kansat yhdistyivät saman globaalin julkisuuskentän jäseniksi, parhautta eri aloilla arvostettiin samoin periaattein: se oli paras, joka päihitti haastajansa. Nyt näitä huippuja vain sattui olemaan yksi yhteinen: miljardi ihmistä saattoi ihailla ja fanittaa yhtä ja samaa artistia, näyttelijää, urheilijaa tai muuta idolia.

Aiemmin paras oli yhden suhe kymmeneen tai yhden suhde sataan. Nyt se oli yhden suhde miljoonaan tai miljardiin - ja kuten tiedetään: miljardissa on pitkä jono nollia. Useimmat eivät enää tunteneet olevansa hyviä missään.


Yhä kiihtyvä halu olla jotakin

Nousu syrjäytyneestä luuseriksi ei motivoinut, eikä myöskään nousu luuserista keskinkertaisuudeksi. Niinpä ihmiset lakkasivat välittämästä omasta pärjäämisestään. He ottivat suunnattomia riskejä tullakseen tärkeiksi ja arvostetuiksi: he kouluttautuivat mahdottomille aloille tai lähtivät mukaan nöyryyttäviin ja vaarallisiin tempauksiin, joissa ei ollut luvassa mitään todellisia palkintoja.


Mitä vähemmän ihmisillä oli itsekunnioitusta, sitä epätoivoisemmin he teeskentelivät jotakuta muuta ja etääntyivät todellisesta itsestään - laiminlöivät todellisia tarpeitaan.

Tietämättään ihmiset kaipasivat tunnustusta, eivät menestystä. He tavoittelivat epätoivoista menestystä lähinnä siksi, että uskoivat sen auttavan heitä saamaan kadotetun yheisöllisyyden tilalle jonkinlaista näkyvyyttä: että heidät nähtäisiin, noteerattaisiin - että he tuntisivat olevansa olemassa.


Puhe ihmisarvosta oli ylevää, vaikka sisimmissään kaikki tiesivät, että yhteiskunta ei piitannut heistä. He saivat ruokaa ja asunnun vain, jotta eivät nousisi kapinaan. Työttömyys oli myös tehokas henkisen nujertamisen välikappale. Köyhät eivät tehneet aloitteita. He eivät äänestäneet. He vain kituivaat ja kuihtuivat pois, koska he lakkasivat täysin uskomasta toisiin ihmisiin.

Yksilöt itse osallistuivat yhteisöjen hajottamiseen sitä kautta, että he halveksivat tavallisuutta. He eivät halunneet olla tavisten kavereita. He inhosivat kaikkia, jotka olivat lihavia tai joilla oli huono iho tai huonot hampaat. Naapurit näyttivät heidän silmissään miltei peikoilta tai maahisilta, koska kaikki television ja mainosten ihmiset olivat niin täydellisiä. Tavikset tahtoivat nousta tavallisuuden yläpuolelle hinnalla millä hyvänsä ja siksi he kammosivat toinen toisiaan - lähes yhtä paljon kuin he kammosivat sitä kuvajaista, joka peilistä näyttäytyi.

Ainoa selviytymiskeino tässä tilanteessa oli unelmointi. Niinpä ihmiset kuluttivat ennennäkemättömiä määriä fantasiaa: televisiosarjoja, elokuvia, romaaneja - jotka kaikki tarjosivat lähinnä pakoa todellisuudesta.

Vapaus on heitteillejättöä

Ihmisen elämä 2000-luvun vaihteessa oli kaikkea muuta kuin luomua. Jotkut kokivat elävänsä häkissä, mutta useimpien todellisuus muistutti vapaan kanalan olosuhteita: periaatteessa oli mahdollista liikkua, mutta joka puolella oli tungosta ja hälinää. Vapaus tuntui kaoottiselta ja ahdistavalta.

Tiedämme kanosta sen, että ne luonnostaan muodostavat tietyn kokoisia parvia. Jos yksilöiden määrä parvessa kasvaa liian suureksi, kanat eivät enää tunnista toinen toisiaan ja omaa asemaansa nokkimisjärjestyksessä. Niinpä ne sekoavat.

Vapaan kanan munat tulevat laitoksista, joissa sadat kanat elävät samassa aitauksessa. Ne ovat ahdistuneita ja nokkivat toisiaan miten sattuu. Toisinaan ne saattavat paniikissa nokkia jonkun heikomman kaverinsa hengiltä.

Ihmisen luonnollisen lauman kokoa on yritetty monin tavoin tutkia. Eräät antropologit ovat havainneet, että kun heimon koko kasvaa 150-250 yksilön rajan ylitse, tapahtuu luontainen hajoaminen. Sen perusteeksi esitetään usein uskonnollista skismaa, perimysriita tai kamppailua maa-alueista, mutta joka tapauksessa suurempi yhteisö jakautuu kuin mehiläisparvi ja osa yksilöistä seuraa uutta kuningatarta ja perustaa itselleen uuden pesän johonkin lähistölle.

Kun ero on syntynyt, sitä vahvistetaan keinotekoisesti, jotta uudet pienemmät yhteisöt tuntisivat olevansa yhtenäisiä: entiset sukulaiset koetaan jonkin aikaa vihollisiksi ja välit voivat olla kireät usean sukupolven ajan. Tilannetta helpottavat keskinäiset kisailut tai rituaaliset toimitukset. Myös yhteinen ulkoinen vihollinen voi hetkellisesti saada heimot unohtamaan erimielisyytensä.


Psykologiset ja sosiaaliset selviytymiskeinot

Kun miljoona ihmistä puristetaan samaan kaupunkiin, tarvitaan lukuisia niksejä, jotka mahdollistavat ihmisten järjissäänpysymisen. Eräs ratkaisu on sosiaalisesti hyväksytty lupa olla millään tavoin huomioimatta vastaantulijaa. Kaupungissa ihmiset voivat istahtaa toisen viereen penkille tervehtimättä. Jokainen on vapaaehtoisesti luopunut yksityisestä reviiristään ja tarpeestaan tulla huomioiduksi. Sääntö sanelee, ettei ketään kiinnosta. Ihmiset ovat toinen toisilleen ilmaa.

Miljoonien yksilöiden muodostamassa valtiossa ihmiset muuttuvat paitsi ilmaksi, myös numeroksi. Tämä on tietenkin itsestäänselvyys, eikä sitä edes tarvitsisi sanoa ääneen. Me tiedämme kyllä, että olemme korvattavissa - ei meitä kiinnosta jutella, jos joku tuntematon avaa suunsa linja-autossa. Painu vittuun. Minulla on defenssit suojanani, enkä voi päästää yhtään ulkopuolista hälinää päähäni tai sekoan!

Kaupungissa ihmisillä on palomuuriasetukset maksimiasetuksilla: mikään ulkopuolinen ohjelma ei pääse läpi. Hyvä jos tunnistaa parhaan ystävänsä, jos hän kävelee vastaan. Ihmisiä on yhdellä vilkaisulla jo enemmän kuin mitä aivot voivat käsitellä. Lähimmäiset ovat kuin pino laskuja: ne vain sysätään jonnekin laatikkoon, kun voimat eivät riitä aistimuksille ja läsnäolevalle tietoisuudelle.

Jos en juuri nyt keskity tähän kyseiseen tehtävään, maailmani romahtaa. Pois kaikki häiriötekijät, pois huutavat lapset ja elämäntarinoitaan toistelevat mummot! Painukaa vittuun kaikki! Dead-line niskassa ja helvetillinen kiire! Jos selviän tästä niin saatan menestyä... jos menestyn niin sitten voin antaa teille vähän huomiota.


Kun ihminen jätetään yksin, häntä nimitetään yksilöksi


Yksilönvapaus on arveluttavaa erityisesti yksilön näkökulmasta. Yhteiskuntaa hyödyttää se, että yksilöt ottavat riskejä ja mahdollisesti kehittävät uusia teknologioita tai uusia meemien yhdistelmiä. Yksilölle tällainen suurien riskien vapaus kuitenkin merkitsee etupäässä vain suuria riskejä. Ainoastaan murto-osa yksilöistä rikastuu tai saavuttaa unelmansa kuuluisuudesta.

Yksilönvapaus kiihdyttää eriarvoisuutta. Kun myöskään yrityksillä ei ole mitään velvollisuuksia työllistää kouluttamattomia, sairaita, iäkkäitä, lahjattomia tai väärin kouluttautuneita ihmisiä, heidät vain jätetään omilleen. On mahdollista että lahjakas nuori löytää alan, jossa hän pääsee toteuttamaan parhaita puoliaan – mutta oikeastaan se jätetään sattuman varaan. Koulujen tulisi paljon nykyistä aktiivisemmin tarjota mahdollisuuksia kokeilla erilaisia työtehtäviä – ja ylipäänsä vastuun ottamista ja elämänsuunnittelua tulisi painottaa enemmän.
Klassinen koululaitos opettaa tietoa monista asioista, mutta ei juuri mitään aikuisuudesta, vastuun kantamisesta tai omien vahvuuksien löytämisestä. Koulu keskittyy arvioimaan vain kahdenlaista taitoa: kuuliaisuutta ja kykyä toistaa sanallista tietoa. Muutamat opettajat saattavat lisäksi arvioida älykkyyttä tai luovuutta, mutta sekin tapahtuu opetussuunnitelman harmaalla alueella.

Erityisen hankalassa tilanteessa ovat ne, joilla ei ole itsekuria tai selkeitä suunnitelmia. Se, että saamme valita ammattimme, ei tarkoita ettei meidän tarvitsisi sitoutua ankaraan työntekoon. Meidän täytyy itse vaatia itseltämme kuria – jolloin teemme itse asiassa kahden ihmisen työt. Helpompaa totta kai olisi, jos joku neuvoisi, valvoisi ja antaisi käskyjä. Ja mitä tulee itsekuriin niin se on osittain fiktiivinen käsite: harjoitteluun sitoutuvat ne, joilla on ankarat vanhemmat, ankara valmentaja, ankarat opettajat ja hyvät perusteet uskoa omaan menestykseensä. Ihmiset joilta väitetään puuttuvan itsekuria ovat useammin vain ihmisiä, jotka on jätetty yksin ja ilman toivoa.


Jeesukset ennen ja nyt

"Köyhät ja kurjat... tulkaa luokseni"

Länsimainen yhteiskunta tuottaa liukuhihnalla pettymyksiä. Monet huomaavat olevan työttömiä, yksinäisiä ja merkityksettömiä. Toisenlaisessa yhteiskunnassa he saattaisivat olla vähemmän vapaita, mutta osallisia jostakin.

Tässä kontekstissa Raamattu on yhä tänäänkin vavisuttava teos, sillä monista Jeesuksen sanoista on helppo huomata, minkälaisille kuulijoille hän on suunnannut viestinsä:

”Kivi, jonka rakentaja hylkäsi...”

Jeesus oli ehkä omansa aikansa syrjäytynyt, joka ehkä hukkasi nuoruutensa epämääräisissä hanttihommissa. Emme tiedä hänen elämästä paljoakaan: ehkä puusepän ammatissa ei enää tienannut kuten ennen tai ehkä Jeesus koki jotain, mikä sai hänet hylkäämään isänsä elinkeinon ja uhmaamaan vallitsevaa elämäntapaa. Tiedämme vain, että Johannes Kastaja vakuuttui Jeesuksen sisukkuudesta ja puhujanlahjoista. Jeesus oli eksyksissä, etsi vastauksia paastosta ja erämaasta, mutta sai Johannekselta suuren elämäntehtävän. Hän löysi samanmielisiä ystäviä.

Jeesus oli työtön tai ainakaan hän ei toiminut virassa, josta olisi saanut säännöllistä palkkaa. Hänellä ei myöskään ollut diplomia tai arvonimeä, joka olisi mahdollistanut opettamisen virallisten instituutioiden puitteissa. Hän edusti kolmatta sektoria, kansalaisjärjestöjä. Hän oli elämänfilosofi. Hän oli personal trainer. Hän oli poliittinen aktivisti, hyvä puhuja, joka lupasi suurta muutosta. Hän näki ja koki sen, kuinka yhteiskunta ei pitänyt huolta väliinputoajista, sairaista, sivullisista ja luusereista. Hän keräsi vihaisista, pettyneistä ja syrjäytetyistä ihmisistä oman armeijansa. Hänestä tuli liian nopeasti liian suosittu. Vallanpitäjät näkivät omin silmin hänen karismansa ja ymmärsivät puolustaa omia etujaan.

Jeesuksen sanat kelpaavat melkein sellaisinaan ilmaisemaan sitä vitutusta, joka yhä nykyäänkin – tai ehkä juuri nyt – elää kansoissa joka puolella länsimaita.


Uskonto on kapinallisten kokaiinia

Marx kutsui uskontoja kansojen opiumiksi. Nietzschelle Jeesuksen opit merkitsivät alistumista ja orjamoraalia.

Olen herrojen kanssa eri mieltä. Mielestäni Jeesus ei tarjoillut oppilailleen vain turruttavia fantasioita ja kipua lievittävää morfiinia. Hän yllytti heitä myös vaatimaan enemmän itseltään ja siltä yhteiskunnalta, jossa he elivät.

Yhtä hyvin Jeesuksen voisi sanoa jakaneen kansalle itsevarmuutta lisäävää kokaiinia, tai annoksen henkistä amfetamiinia kouluttamilleen muutoksen sotureille. Uskonnollinen hurmos kattaa hyvin monenlaisia motiiveja ja taitava, karismaattinen johtaja on kykenevä lietsomaan rohkeutta, yhtä hyvin kuin nöyryyttä ja alistumista.

Jeesus esimerkiksi näytti itse esimerkkiä röyhkeydestä: hän haastoi kaupungin isoimmat kukot vaaliväittelyyn ja kaatoi temppelissä rahanvaihtajien pöydän, kun kenelläkään muulla ei ollut rohkeutta. Tästä teosta kukaan ei edes vaatinut häntä tilille: kansalaiset salaa iloitsivat hänen mekkaloinnistaan, koska kuuluivat 99 prosenttiin. Jeesuksen suosio ampaisi nousuun, kunhän uskalsi nousta rahan valtaa vastaan.

Ei tarvitse lukea Nietzscheä ymmärtääkseen, että vapaus on käsite, joka kaipaisi radikaalia uudellenarvioimista. Mahdollisesti se kaipaisi jopa jonkinlaista velkajärjestelyä ennen kuin on kokonaan ajautunut konkurssiin.

Menestys merkitsee kaiken muun uhraamista

Teemme työtä pienissä kopperoissa. Asumme pienissä kopperoissa. Työn ja vapaa-ajan välillä kuljemme pienissä kopperoissa. Puhumme ihmisarvosta, ikään kuin se puhumalla palautuisi meille. Luuserigrafia on tiedettä, joka tutkii kuinka elämästämme tuli näin onnetonta.

Luuserigrafia tuli muotisuuntaukseksi 2030-luvulla, kun mikään muu ei tuntunut auttavan. Siihen asti moderni yhteiskunta oli koettanut ratkaista elämämme ongelmia lähinnä vain lisäämällä kopperoittemme viihtyvyyttä. Kvalifyysikko Oliver Hole huomautti osuvasti, että kun elämäämme lisätään pehmusteita ja virikkeitä tuottavia laitteita, häkkimme tulee aina vain ahtaammaksi.

Ihmiset silti muuttivat miljoonakaupunkeihin, koska niillä oli tarjota lupauksia. Kaupungit eivät luvanneet onnellisuutta, rakkautta, eivätkä nopeaa menestystä. Ne lupasivat vain hyvin epämääräistä "unelmien täyttymistä".

Suuret unelmat olivatkin ehkä suurin syy siihen, miksi meistä tuli luusereita.


Unelmateollisuus

Sen jälkeen, kun useimpien länsimaisten ihmisten perustarpeet, kuten nälkä ja vilu oli kyetty ratkaisemaan, alkoivat teollisuuden koneistot tuottaa unelmia.

Unelmien tuottaminen oli halpaa ja nopeaa - ja sillä pystyi tekemään suurta voittoa. Ihmiset olivat valmiita maksamaan unelmista jokaisessa unelmoinnin vaiheessa. Ensin he halusivat unelman, se maksoi. Sitten he halusivat unelmoida unelmansa toteutumisesta - sekin maksoi. Jos unelmassaan halusi edetä, se vasta maksoikin. Ja kaikkein kalleinta oli unelman saavuttaminen: se maksettiin mielenterveydessä, kun selvisi, ettei unelma alkujaankaan ollut unelmoimisen arvoinen.

Tavallaan koko yhteiskunta oli yksi suuri skientologinen koneisto, jossa ihmiset maksoivat työllä ja rahalla mitä hullunkurisimmista oikeuksista. Puoli kolmelta yöllä heitä esimerkiksi näki jonottamassa tanssipaikkoihin siinä toivossa että sisällä odottaisi heidän elämänsä rakkaus. Tietenkään ei odottanut. Ainoa mikä loppuillassa odotti oli taksimatka ja itkunsekainen runkkaus.


1.000.000.000 x lisää luomua

Useimpien ihmisten suuri salainen haave oli se, että tulisi suuri tuhotulva tai epidemia, joka palauttaisi kaiken alkutilaansa.

Luomuruoasta oli loppujen lopuksi melko lyhyt matka luomurakkauteen ja luomuarkeen. Matka ainakin tuntui ajatusteitse lyhyeltä.

Elämän muuttuminen luomuksi tarkoitti vain sitä, ettei ihmisen tarvinnut esittää olevansa joku toinen. Luuserismista parantuminen edellytti, että tunnustimme olevamme häviäjiä, arvottomia. Kahden arvottomuutensa tunnustavan ihmisen välillä saattoi vallita huomaavaisuutta, solidaarisuutta, keskinäistä kunnioitusta ja jopa rakkautta.

Jos luuserigrafialla oli jokin filosofinen lopputulema niin tämä: Vain oman luuseriutensa kanssa sinut oleva ihminen saattoi löytää kumppanikseen toisen, yhtä ihastuttavan luuserin. Miljardissa oli vain yksi ykkönen ja ykkösen osa oli kaikkein yksinäinen. Nollalle löytyi helposti kaveri kummaltakin puolelta.

Silent Hill ja minuuden puolustuskeinot

Himopelaajan päiväkirja, osa 4.

Totuus on katsojan silmässä. Sama maisema voi näyttää toiselle paratiisilta ja toiselle helvetiltä. Silent Hill on kammottava pelisarja, koska sen esittämässä kuvajaisessa on jotakin tunnistettavaa ja todellista. Tarvitaan vain migreenikohtaus ja aurinkoinen päivä kääntyy painajaiseksi.

Pelin varsinainen maailma on järkkyneen ja masentuneen ihmisen mieli. Enteilevään paniikkihäiriöön yhdistyy vainoharha ja jatkuva pelko hulluksi tulemisesta. Minä hetkenä hyvänsä tajunnan defenssit romahtavat ja täydellien sekasorto vääristää naamat ja hajottaa talojen julkiseinät paljaaksi struktuuriksi. Pelin kuvaama kahden todellisuustason limittyminen on traditionaalisen maailmankuvan dekonstruktio, mielen skeemojen ja sosiaalisten konstruktioiden väkivaltainen hajottaminen.

Silent Hill on pieleen mennyt huumekokeilu, huono trippi. Toisaalta se on myös diaesitys modernismin projektin negatiivisista lieveilmiöistä.


Pelimaailman Vertigo

Kun stressitila kohoaa huippuunsa ja pelkotila iskee, ympäristö tuntuu rautahäkiltä ja vastaantulijat verenhimoisilta hirviöiltä. Elämä on putkijuoksu, jossa ammukset ovat koko ajan lopussa ja kannoilla juoksee vesikauhuinen koira. Sydän hakkaa ja koko maailma on sumussa. Turvalliselta tuntunut tie päättyy äkillisesti jyrkänteeseen.

Sellaiseltahan elämä joskus tuntuu, vaikka ei sairastaisikaan skitsofreniaa tai vakavaa masennusta. Silent Hill kykenee paljastamaan jotakin hektisen aikamme muotisairauksista - mutta hetkittäin se jopa astuu turvallisen sietokyvyn ylitse: tuntuu kuin tekijätiimissä olisi ollut mukana muutama tyyppi, jolla ei ole ihan terveen papereita. Tämä peli on klassikko, koska siinä suoraan sanottuna on jotakin sairasta.

Silent hill on sukua parhaille Alfred Hitchcockin leffoille, kuten Vertigo, Takaikkuna tai Psycho, joissa kaikissa on lähtökohtana yksilön sairaus ja ulkopuolisuus - jopa varsin fyysinen vamma tai eristyneisyys. Tapahtumien motiivina on päähenkilön rikkinäisyys ja ahdistus, eikä hän tapahtumien keskellä enää tiedä mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Takaikkuna voisi olla yhtään parempi elokuva vain siten, että lopussa kukkapenkistä ei löytyisi ruumista. Vainoharha paljastuisi vainoharhaksi - mutta tietenkään Hollywood ei olisi voinut riistää yleisöltä murhamysteerin katharsista, jossa kaikki selviää, aukottomasti.

Myös Silent Hill kertoo vainoharhaista tarinaa yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Mitä lähemmäs totuutta päähenkilö pääsee, sen vaarallisemmaksi ympäristö muuttuu. Tämä paljastaa, ettei sairaus ole koskaan vain yksilön toimintahäiriö - koko ympäröivä yhteiskunta osallistuu taudin etenemiseen tabuineen ja mielettömine sääntöineen.

Masentunut tai ahdistunut ihminen saattaa olla perillä jostakin, minkä kaikki muut kykenevät kieltämään. Hänen sairastumisensa taustasyynä (tai ikävänä seurauksena) on lisääntynyt tietoisuus vakavista ongelmista, jotka ovat todellisia. Niinpä yhteiskunnan täytyy rankaista häntä.


Elämmekö unessa kysyi Yrjö Kallinen

Taiteilijat usein sairastavat tautia nimeltään todellisuudenraottuminen. Heidän aistinsa päästävät läpi objektiivisen todellisuuden asiantiloja, jotka kollektiivinen psykoosi kieltää. Koska raakaa todellisuutta (jäätiköiden sulamista, nälänhätää, sotaa, kalakantojen romahtamista, eliölajien sukupuuttoa) ei voi käsitellä suoraan, ilman että arkinen työnteko häiriintyisi, jopa taiteilijoiden on turvauduttava symboliseen kieleen.

Silent Hill on yksi symbolinen keino ilmaista ihmisen luhistuvaa todellisuutta, objektiivisemmasta näkökulmasta. Koska kyse on objektiivisesta lähestymistavasta, me kutsumme sitä mystiikaksi tai uneksinnaksi - tässä tapauksessa painajaiseksi. Silent Hill on painajaisversio Krishnamurtin ja Yrjö Kallisen opetuksista - unohtamatta myöskään Pentti Linkolaa tai Antti Nyleniä.

Mitä Silent Hill sitten tahtoo sanoa, jos sitä tulkitsee objektiivisuuteen tähtäävänä kuvauksena ihmiskunnan tilasta?

Aloitan käänteisessä järjestyksessä, pelisarjan neljännestä osasta "The Room" - koska sen yhteys todellisuuteen on kaikkein ilmeisintä ja sitä kautta peli on kaikkein heikoin herättämään aitoa kauhua. 

The Room kertoo nimensä mukaisesti huoneesta. Huone on karu ja sotkuinen - ja aikaa myöten se muuttuu aina vain sotkuisemmaksi. Päähenkilöllä ei ole varsinaisesti ystäviä. Välillä hän tirkistelee verhon raosta ulkomaailmaan, mutta useimman aikaa hänen elämässään ei tapahdu mitään.

Peli on toisin sanoen suora kuvaus minun elämästäni. Nytkin kun katson ympärilleni niin huomaan, että sotkuisuus on hieman lisääntynyt vuosien varrella ja seinien tapetitkin taitavat hieman repsottaa. Jos puhelin soi niin siellä on taatusti joku puhelinmyyjä, joka haluaa että tilaan MikroBitin tai Vauhdin Maailman.

Nykyään ei ole mitenkään tavatonta että ihminen kuolee yksin asuntoonsa, eikä kukaan huomaa hänen poissaoloaan puoleen vuoteen. Yhtään sen tavattovampaa ei ole, jos huoneessa on portti toisiin todellisuuksiin. Sen tosielämän vastineita ovat tietenkin PS3 ja muut ajantappajat.

Ilmiselvä tapaus: objektiivisen todellisuuden kuvausta. Tämän pelin herättämä kauhu on lähellä sitä kauhua, jonka tiskaaminen tai imuroiminen minussa herättävät. Ei kovin kauhea peli, mutta jotakin sentään.


Silent Hill 3

Peli alkaa siitä, kun teinityttö Heather havahtuu ostoskeskuksesta. Emme tiedä miten hän on sinne päätynyt tai mitä motiivia hänellä oli tulla ostoskeskukseen. Siinä ei ole vielä mitään ihmeellistä, koska tarvitseeko teinityttö syytä mennä ostoskeskukseen?

Ostoskeskus tuntuu samaan aikaan kiireiseltä ja tyhjältä. Tämä kertoo vain, ettei tällä tytöllä myöskään ole kavereita. Minustakin aina tuntuu City Marketissa asioidessani, että olen täydellisen yksin, vaikka olisin väentungoksessa puristuksissa, suorastaan kiilauneena kanssashoppailijoihini.

Pelissä kaupat ovat kiinni. Koko ostoskeskus tuntuu olevan kiinni. Se tarkoittaa, että tarinan tyttö on köyhä. Jos rahaa ei ole niin ovet pysyvät suljettuna. Niin se vain menee. Tämä on köyhän ihmisen todellisuutta yhteiskunnassa, jossa yksilön arvo perustuu hänen kykyynsä kuluttaa.

Tässä vaiheessa tekee jo kovasti mieli hajottaa paikkoja - iskeä vaikka ikkuna rikki tai nuijia jonkun aikuisen kallo mäsäksi. No, onneksi löytyy kättä pidempää. Ainoa tapa, jolla köyhä voi saada mitään ostoskeskuksesta on tietenkin varastaminen - tai roskisten tutkiminen.

Selvä juttu: Silent Hill 3 on kammottava, koska se kertoo, että lapsiperheet ovat köyhiä, lapset yksinäisiä - eikä aikuisia näy missään. Tämä on jo astetta kovempaa kauhua.


Silent Hill 2

Silent Hill 1 ja 2 sijoittuvat selkeämmin pikkukaupunkiin nimeltään Silent Hill, jossa asiat eivät ole hyvin. Pelit ovat hyvin varhainen tulkinta maaseudun autioitumisesta ja kuntaliitoksen seurauksista. Kaupat sulkevat ovensa, talot ränsistyvät. Koulussa opetuksen taso on heikkoa. Terveyskeskuksen henkilökunta on ylityöllistettyä ja äkäistä.

Siinä missä ennen oli lapsuutemme leikkikenttä sijaitsee nyt vain ruosteisia raunioita ja villinä rehottavat pusikot kätkevät sisäänsä lähinnä käytettyjä huumeneuloja.

Tästä ei enää kauhu parane. Juuri mitään ei tarvitse erikseen kuvitella. Kaikki perustuu omakohtaiseen kokemukseen. Silent Hill on dokumentti, ei pelifantasia.

Elämän voi tietenkin elää läpi myös säilyttäen mentaaliset kulissit. Kaikki eivät sairasta todellisuudentulvahtamistautia, jossa Mayan huntu vuotaa ja defenssit päästävät läpi todellisuuden taustakohinan (radion taustakohina on alkuräjähdyksen kaiku). Useimmiten kun luulemme katsovamme ihmisiä ja asioita, me emme todellisuudessa aisti heitä - me vain vilkaisemme että he ovat siinä ja sitten heijastamme heihin mentaalisen muistikuvan. Havainnot ovat mielikuvien sijoittamista tunnistetun olion koordinaatistoon.

Kun ihminen katsoo maailmaa, hän katsoo samalla diaesitystä, jonka hänen kognitionsa puolestaan projisoivat todellisuuteen. Emme näe pieniä epätarkkuuksia, hahmotamme lähinnä ääriviivat, värikentät sekä olioiden kuvitellut olemuksen - kuin katsoisimme tuttuja sarjakuvahahmoja ruuduissaan. Tietoisuus asiasta toki häiritsee tämän prosessin kulkua ja mentaalinen kuva saattaa hetkeksi särkyä. Samoin kehyksiä raottavat tietyt huumeet.

Raamatussa on ilmaus: "suomut putosivat hänen silmiltään". Paavali kertoo kuinka eräs maailman hahmottamisen tapa oli tullut hänen kohdallaan tiensä päähän ja sen korvasi toinen maailman hahmottamisen tapa. Hän koki kääntymyksen, jonka aikana hän oli "sokea" ja koki suurta pelkoa ja hämmennystä. Sitten hänelle valkeni todellisuus, toinen todellisuus, yksi monista - tosin ilmeisesti monomaanisuuteen taipuvainen Paavali ei ollut tietoinen kovinkaan monesta ulottuvuudesta, joihin inhimillisella tietoisuudella voi olla pääsy.

Aivomme aktiivisesti tulkitsevat ja typistävät aistimustemme tulvaa. Tämän ennakkotulkinnan taiteilijat pyrkivät harjoittelun ja erilaisten tekniikoiden avulla kiertämään, kun he haluavat aistia ympäröivän maailman koko täyteyden, hyvässä ja pahassa.

Taiteilijat ja psyykkisesti sairaat puhuvat samasta asiasta: me elämme unessa. Se uni on kollektiivisesti pystytetty käsitteellisten erottelujen ja sääntöjen kokonaisuus, jonka sisäistäminen kestää koko lapsuusiän. Silent Hillin asukkaiden kollektiivinen todellisuuskäsitys on varsin eksoottinen ja kyseenalainen, mutta sen sisäistämisen prosessit ovat pitkälti samanlaisia.

Yhteisö haluaa ehdollistaa yksilön puolustamaan omia arvojaan - ja toisesta maailmasta saapunut vierailija - siis pelaaja - joutuu taistelemaan kahden toisilleen vihamielisen todellisuuskäsityksen rajalla. Hän ei tahdo myöntyä ja siksi hän kokee tuskaa. Paikallinen kultti on aivan yhtä peräänantamaton. Tilanne voi ratketa vain niin kuin se yleensä ihmisten välillä ratkeaa: väkivallalla.


Humanity is Murder

Pelien väkivaltaisuus ei ole enää pitkään aikaan ollut kuuma puheenaihe. Kehitys on seurannut tuttuja uomiaan: pyrkimys mielihyvään ja vaistoille antautuminen on voittanut terveen järjen. Pelit ovat väkivaltaisia, koska tykkäämme tappamisesta. Tietenkään me emme tapa toisia ihmisiä, vaan pahiksia, niitä jotka ajattelevat eri tavalla. Välillä pahisten roolissa on yksi kansa, sitten toinen. Jonkun on aina oltava pahis, muuten tappaminen saattaisi paljastaa ikävät piirteensä.

Kun todellisuudenryöppyämisen tauti etenee tiettyyn vaiheeseen, henkiset puolustuskeinot päästävät läpi todella ikäviä juttuja. Ihminen saattaa esimerkiksi havahtua siihen, kuinka hänen omat perheenjäsenensä istuvat pyhäpöydässä ja mässäilevät verisillä ruumiinosilla. Isä kaluaa luuta, veli leikkaa punaista lihakimpaletta sahalaitasella veitsellä ja äiti tarjoilee suurelta hopeavadilta lisää kuolleen ruhon kappaleita. Tietenkin kyse on vain eläimestä, mutta toimitus on yksi ja sama: verenhimoinen halu on päässyt valloilleen. Yhteiskunta sanelee, että tämä on se viikonloppu, jolloin vastasyntynyt karitsa uhrataan pakanjumalille.

Liha on näkyvillä, mutta eläimen kärsimys on piilotettu katseilta. Aivan samalla tavoin Silent Hillin asukkaat vaikuttavat ulkoapäin normaaleita, mutta katseilta piilossa he harjoittavat salaisia riittejään, joita ulkopuoliset tietenkään eivät hyväksyisi. Silent Hill tarjoaa lihansyöjälle mahdollisuuden elää läpi vegaaniksi kääntymisen kokemuksen, kaikkina raottuvine kauhuineen: kuinka ulkoa siistin näköisestä rakennuksesta löytyy kuolemaa ja verta; kuinka arkisen elämäntavan taustalta löytyy monimutkainen väkivallan ja kestämättömän köyhdyttämisen koneisto.

Nyky-yhteiskunnassa ei tarvitse edes olla ulkopuolinen kyseenalaistaakseen tietyt epäkohtamme: niistä on tullut niin ilmeisiä ja läpinäkyviä. Ja silti valtaosa ihmisistä elää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomut eivät ole pudonneet heidän silmiltään.

Kaikkialla, kaikkina aikakausina, ihminen verhoaa oman eläimellisyytensa ja julmat tekonsa myytteihin. Zombie-elokuvat, Silent Hill -pelit, Fallout - oikeastaan lähes kaikki viime vuosikymmenten loistavat kulttuurituotteet ovat symbolisia esityksiä ihmisen verenhimoisuudesta ja itsetuhoisesta elämäntavasta. Ihminen orjuuttaa aina jonkun. Joskus se on toinen ihminen, joskus eläin - ja joskus me tyydymme orjuuttamaan itse itsemme.

Pelit puhuvat selkeää kieltä, mutta jos ne puhuisivat yhtään selkeämmin, me kieltäytyisimme kuuntelemasta. Keskustelu uhkaisi mennä epämukavuusalueelle.


Symbolit eivät nuku

Tabut tarkoittavat vaikenemista. Symbolit puhuvat. Jopa epäsuora puhe voidaan tulkita puolittaiseksi rikokseksi yhteiskuntaa kohtaan. Symbolien maailmassa fyysisellä väkivallalla uhkaaminen on arkipäivää.

Silent Hill on symbolinen esitys, jonka tekijät ovat tuskin itsekään täysin tietoisia sen kaikista ulottuvuuksista - saati sen suosion syistä. Jotain luovaa mönjää on vain tulvinut alitajunnasta, ja mielikuvien puolitaiteellinen toteuttaminen on tuntunut sopivan rohkealta hankkeelta. Pelaajat vain pelaavat. Eivät he mieti mihin he tarkalleen ottaen tuntevat vetoa. Eivät he pohdi miten pelaaminen mahdollisesti voisi muuttaa heitä.

Silent Hill puhuu karua kieltä. Kun totuus valkenee, kaikki kääntyvät sinua vastaan. Seisot yksin sumuisella kadulla ja kuulet, kuinka radio rätisee pelkkiä järjettömyyksiä. Kaikki muut tuntuvat tulleen hulluiksi, vaikka oikeasti se hullu olet sinä. Olet altistunut objektiiviselle todellisuudelle, etkä siksi enää kelpaa yhteiskunnan palvelukseen.

Saattaisit sanoa ei, kun sinua seuraavan kerran pyydetään palvelemaan järjestelmää, jossa ihmisuhrit ovat normaali käytäntö, osa psykopaattisten talouslaskelmien logiikkaa. Saattaisit tunnistaa, että käynnissä olevan pelin genre on kauhu.