keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Menetelmällisyydestä

Juri Joensuun väitöskirjan esittelyteksti kertoo:
"samastan kokeellisuuden tilanteeseen, jossa tekemistä ohjaa tietoisesti valittu menetelmä, idea tai konsepti, jota testataan."

Tutkimuksen keskeisin käsite on proseduraalisuus, joka viittaa sääntöihin, kaavoihin tai menetelmiin.
Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa

En tietenkään ole tutustunut varsinaiseen tutkimukseen, mutta haastattelun pohjalta herää pari ajatusta.

Ensinnäkin: miksi pitää kirjoittaa, jos ei ole juttua mistä kirjoittaa? Eikö proseduraalisuus tarkoita sitä että kirjoittajalla ei lähtötilanteessa ole viestiä, jonka hän tahtoisi lukijoilleen ilmaista?

Jostain syystä ihmisen pitää nykyään olla kirjoittaja, latoa sanoja peräkkäin silloinkin kun ei olisi sanottavaa. Itsensä yksilöllinen ilmaiseminen on kansalaisvelvollisuus ja niinpä ideoita kaivellaan itsestä esiin vaikka satunnaisgeneraattorien avulla. Sanat motivoituvat sanomisen aktin, ei sanoman kautta. Taiteen tekeminen on rituaalista, ei pragmaattista.

Luovuutta kaupataan kuin laihdutusmenetelmiä: tällä konstilla laihdut varmasti! Tällä metodilla jo tuhannet ihmiset ovat onnellisesti saaneet aikaan runon!

Mikä kirjoittamisessa on niin makeaa, että sitä täytyy menetelmien avulla keinotekoisesti ylläpitää? Kirjoittaminenhan ei ole taloudellisesti kovin palkitsevaa. Istuminen on epäterveellistä. Kirjailijat kuolevat nuorina.

Jos jollain on mahdollisuus olla kirjoittamatta, miksi hän ei hyödynnä sitä?

Ehkä pitäisi keksiä kirjoittamattomuusgeneraattori, jonkinlainen kone tai metodi, jonka avulla ihminen löytäisi päiväänsä syitä olla kirjoittamatta. Kirjoittamattomuusgeneraattori vaikka piiloutuisi istuimeen jousena ja pongauttaisi jaloilleen pahaa aavistamattoman kirjoittajaksirupeajan.


Plagioitu ensimmäisyys

Vielä toinen ihmetyksen aihe: jos menetelmällisyyden historia ulottuu vuosisatojen taakse ja Suomessa tehty kokeellisuus kokeilee pitkälti muualla kehiteltyjä metodeja, miksi ihmetellään sitä, että joku on tehnyt jotain ensimmäisenä?

Kysehän on lainatusta ensimmäisyydestä, siitä että ensimmäisenä on älytty matkia jotakuta, joka teki saman aiemmin - joka puolestaan lainasi idea 1700-luvulta tai antiikista. Ymmärrän että innovatiivisuudella on arvoa, mutta mielestäni ensimmäisyys on epäoleellista.

Asetelma kytkeytyy laajemminkin moderniin länsimaiseen kulttuuriin. Idässä ja antiikissa plagioiminen oli sallitumpaa. Vielä 1600-luvulla, kun Cervantes julkaisi Don Quioten, teokselle ilmestyi pian muiden kirjoittamia jatko-osia, eräänlaista fan-fictionia jonka myyntitiloista kirjailija itse ei päässyt osalliseksi. Surullisen hahmon ritari koettiin yhteiseksi kulttuuriseksi pääomaksi, sillä commedia dell'artessa arkkityypillisiä henkilöhahmoa sai käyttää vapaasti. Ne olivat kaikkien omaisuutta.

Vasta 1900-luvulla tekijänoikeudet alkoivat tehokkaasti suojata Mikki Hiiret, Muumit ja vastaavat hahmot, niin että hyvä jos niitä uskaltaa ruutuvihkoonsa piirtää. Joutuu vielä syytteeseen. Naurettavan yksinkertaisista kännykkänikseistä käydään kiistoja, joissa pyörii miljardeja.

Ensimmäisyyden tueksi kerätään todisteita, koska kyse ei ole taidoista jotka voisi toistaa. Kuningas Salomonin oikeudessa kilpakumppanit voisi haastaa ideointikilpailuun. Kumpi keksii 10 minuutissa enemmän uusia ideoita: Applen vai Samsungin toimitusjohtaja? Nokkelampi voittaisi.

Ensimmäisyys on usein randomia, taiteellinen lottovoitto. Ihmiseen ei jää ensimmäisyydestä pysyvää jälkeä, mutta saavutusta varjellaan sosiaalisena (historiallisena) meriittinä. Thomas Edison ei ehkä keksinyt ensimmäisenä hehkulamppua, mutta hänen nimissään on yli 1000 patenttia. Hän oli suurenmoinen keksiä, eikä sitä käännä miksikään se että hän ei ehkä joka paikassa ollut ensimmäinen. Silti ensimmäisyyden kiistäminen tuntuu jättävän hänen legendaansa tahran.

Ensimmäisyydentavoittelun voisi ilkeästi nähdä jopa jonkinlaisena variaationa Madonna-myytistä. Kun taiteilijanero (yleensä mies) julistaa ensimmäisyyttään, hän puhuu symbolisesti siitä, että hänen inspiraationsa (nainen) on neitseellinen. Hän rikkoi immenkalvon! Hän ei ehkä ole kummoinenkaan rajastaja, mutta totisesti hän oli ensimmäinen.

Lääkärit varta vasten tutkivat morsiamen ja varmistivat, että neitsyys on tallella.

5 kommenttia:

  1. Jokaisella on aina ja koko ajan jotain sanottavaa, ja se sanottava on aina ja kaikkina aikoina samaa. Jotkut kirjoittajat pitävät tätä ongelmatiikkaisempana kuin toiset, ja he ovat kenties huomanneet, että heidän kohdallaan proseduraalisuus (jne tjms yms) onnistuu ongelmaa mukavasti purkamaan.

    Siis: heidän mielestään se, miten sanotaan, on kiinnostavampaa kuin se, mitä sanotaan (tai vähintäänkin tarjota siihen uusia näkökulmia). Onko siinä sitten sen kummemmasta kyse, ei minusta. Pitääkö siitä suuttua, ei minusta. Pitääkö sen väärinymmärtämisestä kirjoittaa tasaisin väliajoin tämä samainen teksti, ei minusta.

    VastaaPoista
  2. Nyt Erkka ehkä luet tätä liikaa minun aiempien kokeellisuus-kommenttieni valossa. Enhän minä ole suuttunut. Innostunut pikemminkin.

    VastaaPoista