"you have to be dumb,quirky and boring to watch it."
Wes Anderson on aikamme ehkä omaperäisin ohjaaja. Kävin eilen kokemassa hänen uusimman elokuvansa ja tuntuu on ihan pakko jotenkin purkaa sen herättämää hyvänolon tunnetta. En sanoisi että Moonrise Kingdom on ehdottomasti paras hänen elokuvistaan, mutta ainakin se vastasi äärimmäisen korkeita odotuksiani.
Kierratysmateriaalia siis. Virkkeet on irrotettu suuremmasta kokonaisuudesta, ja niiden järjestystä on saatettu vaihtaa dramaturgillisista syistä, mutta tekstiin ei ole lisätty mitään. Elokuvan näkeminen on käytännössä välttämätöntä, jotta ristiiitaisista reaktioista ymmärtää mitään.
Idea heräsi seuraavan arvostelun ensimmäisestä virkkeestä. Se jotenkin kosketti minua. Siinä oli erityistä tarinallisuutta. Eristyneisyyttä pelottavassa ympäristössä.
(1/10 tähteä)Arvostelijan nimi on Paul. Voin nähdä kuinka Paul yrittää nauttia kesälomastaan tuntemattomassa pikkukaupungissa, ehkä jossain tuulisella, kivikkoisella rannalla.
I'm on summer vacation and this is the only movie playing here.
Previously, I watched a five-minute segment from 'The Life Aquatic' and should have known better.
This is primarily a comedy, but it's not funny at all.
the boy says to the girl, "I want to catch a turtle, but you have to be careful because they can bite your fingers." She doesn't say anything in response.
What was the purpose of this scene?
Sää on kylmä ja sateinen. Paul päättää mennä elokuviin, mutta siellä pyörii vain Wes Andersonin uusin. Hänellä on epäilyksiä. Hän tietää, että hänen täytyisi luottaa vaistoonsa. Hän ei tule nauttimaan tästä elokuvasta.
Ja silti hän ei osaa sanoa ei. Ensimmäisten minuuttien jälkeen Paul jo kieriskelee penkissään. Tässä elokuvassa on Bill Murray. Niinpä tämän pitäisi olla hauska. Bill Murray oli Ghostbustersissa, mutta sen jälkeen hän teki myös sen haukotuttavan Tokio-elokuvan, jolla oli naisohjaaja. Tässä elokuvassa on myös Bruce Willis. Mutta tämä on kaukana Die hardista.
Traagista, ikään kuin Paul olisi joutunut keskelle Wes Andersonin maailmaa, jossa kukaan ei tunnu ymmärtävän hänen erilaisuuttaan. Seuraavan kerran Paul ehkä osaa suunnitella paremmin kesälomansa.
Matkalaukkuja ja "epäsamaistuttavia" henkilöhahmoja
"The two children are painful.Two mentally disturbed kids..."
(7/10)Elokuvien dialogeissa on jotain hieman samaa kuin Aki Kaurismäellä. Henkilöt puhuvat vakavalla ja kuitenkin hyvin innostuneella äänensävyllä. Lapset tosiaankin tuntuvat aikuisilta siinä suhteessa, että he eivät pelkää tarttua toimeen. Heillä ei ole rajoituksia. Useimpiin aikuisiinhan tämä "aikuisuuden määritelmä" ei päde. Aikuiset häpeävät itseään ja kysyvät aina lupaa ennen kuin uskaltavat yrittää.
"When it comes to Wes Anderson films, there are three guarantees: children will act like adults, girls will carry around suitcases, and parents will not understand..."
Andersonin teemat eivät ole juuri muuttuneet vuosien varrella. Tämäkin elokuva kertoo (hyvin liioiteltua ja tyyliteltyä) tarinaa lahjakkuuden ongelmista. Päähenkilöt ovat siinä suhteessa supersankareita, että heiltä luonnistuu mikä tahansa, mitä he tahtovat - sikäli kuin he ovat motivoituneita. Rahakaan ei ole este. Näiden indigo-lasten motivaatio ei vain kohdistu ihan normaaleihin asioihin - niin kuin ei ole normaalia, että elokuvissakävijän mielenkiinto kohdistuu Wes Andersonin elokuviin.
"I related with these character because they had social problems"Kaikissa Andersonin tarinoissa aikuisuus näyttäytyy jonakin lannistavana ja ihmisen potentiaalin häivyttävänä elämänvaiheena, joka ajan myötä muuntaa lahjakkaat lapset saamattomiksi vetyksiksi tai kyynisiksi ihmisvihaajiksi - luusereiksi, vaikkakin varakkaiksi ja vaikutusvaltaisiksi luusereiksi.
 |
| Tourette, Aspeger, introvertti, adhd, love it! |
Samaan aikaan he vihaavat ja imitoivat omia jumahtaneita vanhempiaan. Moonrise Kingdom on täynnä mimesistä. Piipun poltto, oluen juonti ja jopa tanssi ja pussailu on aikuistumisen teatteria. Arvosteluissa näitä yksityiskohtia on halveksittu joko moraalittomina tai järjettöminä, mutta juuri siitähän ihmisyydessä on kyse: apinoimisen kokonaisuudesta - valtakulttuurin omaksumisesta hyveineen ja paheineen, kyvyttömyydestä paeta ihmisyyttä.
"The love, romance between the two 12 year olds felt so forced, and fake. Every child actor in this film was annoyingly weird, and the adults looked utterly bored."Elokuvan 12-vuotiaat sankarit eivät selvästikään vielä koe seksuaalisia tunteita (koska he eivät häpeile ja nolostele), mutta he matkivat ulkoisessa käyttäytymisessä niitä asioita, jotka ovat aikuisten maailmassa (kirjoissa ja elokuvissa) nähneet. Taide matkii elämää ja elämä taidetta, ja sitähän juuri merkitsee "mimesis".
"the romance between the two main characters was childish yet cute"Ihminen oppii matkimalla, mutta muita makiessa yksilön erityinen lahjakkuus uhkaa kadota. Samanlaisuuden kautta me kuulumme helpommin osaksi ryhmään. Nämä kaksi nuorta eivät tunne kuuluvansa ryhmään. He eivät edes halua kuulua ryhmään, ainakaan siihen johon heidät on osoitettu. He tahtovat erottautua, koska haluavat elämältään enemmän. He ajattelevat olevansa parempia - ja ovatkin, koska imevät vaikutteita paljon laajemmalla säteellä, itsenäisesti ilman aikuisten lupaa, vaaroja uhmaten.
 |
| They got baggage = käsittelemättömiä asioita |
Pojat kulkevat samalla pyhiinvaelluksella kuin aikoinaan heidän vanhempansa. He myös toistavat elämässään samoja virheitä kuin vanhempansa ja puhumattomuuden suojissa he tuntevat olonsa traagiseksi, kuin antiikin homeeriset sankarit, jotka voimattomina ajautuvat kohtalon (tai sukurasitteiden) määräämille urille.
Äsyttävintä Andersonin hahmoissa on tietty toistuva ylimielisyys ja itseriittoisuus, kyky selvitä ilman muiden apua. Varallisuus ja nokkeluus mahdollistaa sen, ettei heidän useinkaan tarvitse pyytää anteeksi. Anteeksi pyytäminen onkin monen Andersonin elokuvan kliimaksi.
"They are both so incredibly unlikable. Personally, I hate tweens who obnoxiously try to act older than they actually are. Pretty much every line Sam had made me want to slap him in the face. He tries soooooooo hard throughout the entire movie to act like he's some sort of all-knowing sage."Moonrise kingdomin poika ei olemukseltaan vaikuta sankarilliselta, mutta hänen sudenpentu-hattunsa tuntuu viestivän, että hänellä on hallussaan myös Sudenpentujen käsikirja, rajattoman tiedon lähde.
(Aku Ankan veljenpoikien omistama manuaali oli 1950-luvun wikipedia, korkein tunnettu viisauden ja nörttiyden symboli.
Poika varjelee hattuaan, mikä näkyy monissa kohtauksissa, ja myös tytöllä on taikaesineensä, kiikarit. Juuri esineisiin liittyvät taikavoivat tuntuvat erotavan toisistaan aikuisten ja lasten maailman. Aikuiset kadottavat voimansa, kun he lakkaavat uskomasta magiaan. Esineisiin yhdistyvä magia tuntuu ulottuvan jopa elokuvan tyyliin. Retro-värit saavat ne hehkumaan kuin niillä olisi oma energiansa - ja niinhän niillä onkin, oma nostalgia-voimansa. Ilman tarkkoja yksityiskohtia ja lumoavaa vaate- ja esinekuvastoa elokuva kadottaisi jotain lumovoimastaan.
Krääsää ja tyyliä - "Too hipster!"
"The colour filters have a constant p1ss-yellowish tinge. First 10 minutes of the film aggravated me to the point of actually voicing my frustration out loud in my room."
I hate people who think hipster can even be considered a word.. *beep* that word. everyone keeps saying it and its *beep*Wes Andersonissa on se hyvä puoli, että jos on nähnyt yhden elokuvan ja vihannut sitä, voi olla melkein varma, että vihaa kaikkia muitakin.
It's even worse than Darjeeling Express... Here's an analogy: Say you can't stand eggplant. And you get invited to someone's house to dinner. So you look forward to this dinner. You arrive, you sit down at the dinner table and the first course arrives. It's an eggplant appetizer. You eat it because you're a good guest. Eggplant soup, eggplant parmesan, eggplant salad, and eggplant ice-cream. There's NO WAY getting around it.Älä lähde vielä, ruokavertaukset jatkuvat vielä keskustelumuodossa:
"I just don't understand why people who hate films by a certain director... go see their new movie and come to complain about it. That's like hating pea soup, going to a restaurant and ordering pea soup, and then complaining about it."Hernekeittohan on hyvää. Munakoisoistakin tykkään. Vieläköhän joku on verrannut Wes Andersonia rucolaan?
"Well, using your restaurant metaphor, some people are perhaps determined to try pea soup in a variety of restaurants, given that their friends or family liked it so much, that they ultimately want to try and find a pea soup that they do like"
...how different can pea soup be from restaurant to restaurant? They are not different, they're kind of the same, but in each of us, we all want to like pea soup, because it's just so wonderful, but it never is really good
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti