Siunattu mututuntuma

Sanskritin kielessä oli aikoinaan laaja käsitteistö minuuden kuvaamiseen: ei riittänyt puhe itsestä, meitsistä ja 1. persoonasta. Minuus haluttiin analysoida tarkasti ja sanoa mistä siinä on pohjimmiltaan kyse. Arkikokemus ja mututuntuma haluttiin korvata syvällisellä viisaudella ja siinä osittain myös onnistuttiin. Monet idän mestarit ovat luotettavia matkaoppaita mieleen.

Jokainen kulttuuri hyödyntää rajallista määrää käsitteellisiä erotteluja. Yksi tietty elämän osa-alue korostuu ja jokin toinen koetaan epäoleelliseksi. Henkilön päässä voi olla monimutkainen apparaatti syötävien sienien erottamiseksi myrkkysienistä, vaikka hän ei edes tuntisi kirjaimia.

Kun kyse on suuresta kansakunnasta, sen sisällä voi tietenkin eriytyä lukuisia ammattiryhmiä, joilla kullakin on oma erityissanastonsa ja kokemuskenttänsä. Yhteiskunta kokonaisuudessaan sisältää suuren määrään osaamista erilaisista ilmiökentistä. Tällöin kyse on korkeakulttuurista - ja jos taloudelliset sekä henkiset olosuhteet ovat sopivat, intohimo ja osaaminen suuntautuu myös taiteeseen.

Kulttuurit ovat yksilöllisiä, koska ihmismielen erottelukyky perustuu suhteellisten rajanvetojen hahmottamiseen. Kategoriset erot eivät ole mielivaltaisia, mutta kylläkin suhteellisia. Jokainen sääntö vastaa parhaiten vain prototyyppisintä tapausta. Aina on rajatapauksia ja väliinputoamista, koska todellisuus ei jakaudu olioihin, jotka ovat puhtaasti neliöitä tai ympyröitä. Mentaalisen rajan voi piirtää vaihtoehtoisiin paikkoihin ja ihanteen muotoilla toisin.

Kukin taiteen kultakausi on yleensä määritellyt omat taiteelliset kriteerinsä - mutta ne ovat saanet lain voiman vasta parhaan osaamisen jo hiipuessa - tai ehkä ne ovat osaltaan johtaneet tietotaidon keskittymiseen ja kaventumiseen.

Sääntöihin on nojauduttu nerojen kuoltua, tuoreen intohimon laantuessa. Luovuudesta on siirrytty jäljittelyyn. Kauniiksi koettujen koriste-esineiden kopinoiminen yläluokan kesäasuntojen somistukseksi ja matkamuistojen kauppaaminen on tuonut helpomman elannon kuin kokonaan uusien tekniikoiden kehittäminen.

Mullistava hapuileminen ja itsenäisiin ihainteisiin luottaminen tuntuu näpertelyltä kansallisten ikonien rinnalla. Nuori ja kekseliäs, mutta muotoaan vielä hakeva askartelu vertautuu kypsän kauden valmiisiin mestariteoksiin ja vaikuttaa kovin alkeelliselta niistä poimittujen vaatimusten valossa.


Mutu-tuntuman ammattilaiset

Taiteen tehtävä ei ole tehdä vaikutusta. Taide on paljon muutakin kuin teknista osaamista. Taide ei tarkoita edes sitä, että yhdistetään osaaminen ja omaperäinen näkemys.

Elämämme virallisten aihealueiden väliin jää aina harmaita alueita. Kohtaamme jatkuvasti uusia ilmiöitä, joille ei vielä ole nimeä. Siksi tarvitaan myös hämään rajalla hapuilevia edelläkävijöitä, eli mutu-tuntuman ammattilaisia: keksijöitä, taiteilijoita, runoilijoita, mystikkoja.

Ensin tarvitaan aavistus turvallisen arkikokemuksemme rajapintoja koettelevasta vieraudesta, ja joku, joka ilmaisee tuon oudon kokemuksen intuitiivisesti ja rohkeasti. Myöhemmin voidaan tutkia tieteellisemmin mistä on kyse ja määritellä viralliset termit.

Tämä on vain yksi mahdollinen tapa määritellä taiteen tehtävä: Se on työtä, joka edeltää selkeyttä.

Taide herkistyy sille, mikä systeemaatisessa ja kategorisessa ajattelussa sijoittuu aiheen viereen. Taiteen hahmottelemaa ensinäkyä voi tulkita, selittää ja yrittää tarkoin määritellä, mutta silloin on kyse jostakin muusta kuin taiteesta.

Taiteen tutkimus ei ole sama asia kuin taide, vaikka monesti media esittelee tutkijat taiteen ammattilaisina. He ikään kuin käyttävät taiteelle luovutetun puheenvuoron.

Taiteen kriteerien tarkka määritteleminen lopulta tulee johtamaan vain siihen, että taiteilijat omalla työllään todistavat ne nurinkurisiksi ja riittämättömiksi. Voi olla että sitä ennen moni lahjakas taiteilija kuitenkin tulee kolhimaan itsensä virallisiin totuuksiin.

Pahimmassa tapauksessa taiteen kriteerit - ennen vääjäämätöntä tuhoutumistaan - mahdollistavat jonkin aikaa sen, että rahoitus menee niille muutamille ihmisille, jotka ensi sijassa haluavat palvella kriteerejä, eivätkä taidetta.

Kriteerien täyttyminen ei tule olemaan mikään ongelma. Monilla ihmisillä on kyllä sellaista osaamista. Jos vaatimuksena on 9 laudaturia, he täyttävät sen. Jos vaatimuksena on kolmois-lutz, he täyttävät sen. Aina löytyy ihmisiä, jotka harjoittelevat ahkerasti, noudattavat kriteerejä uskollisesti ja suorittavat juuri sen, mitä heiltä vaaditaan.

Lopputulos voi olla vaikuttava, mutta taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Edes tämä ei kelpaa taiteen kriteeriksi.

Kaikki täsmälliset määritelmät ovat taiteelle myrkkyä. Edes tämä ei kelpaa taiteen kriteeriksi.


Tiedettä vai ideologiaa?

Miten realistista on etsiä yleisiä taiteen kriteerejä? Niitä on monesti määritelty, mutta aina määrittely-yritykset ovat epäonnistuneet. Jokainen määritelmä on osoittautunut ideologiseksi.

Millä tavoin taiteen kriteerit palvelisivat taidetta? Palvelevatko ne enemmänkin tutkijoita? Mutta tutkijat puhuvat siitä, mitä taide oli muutama vuosisata tai vuosikymmen sitten, eivät he voi määritellä, mihin suuntaan taiteen tulisi kehittyä.

Palvelevatko taiteen kriteerit gallerian pitäjiä ja taidekauppiaita? Onko taidetta mitään järkeä ostaa, jos ostopäätös perustuu kriteereihin, eikä henkilökohtaiseen mieltymykseen - on tietenkin, siinä tapauksessa, että taidetta ostaa vain sijoitusmielessä.

Mutta jos taiteen arvostus ja hinta sidotaan kriteereihin, sekään ei ole mikään tae sijoituksen arvon säilymisestä. Kriteerit tulevat murenemaan aivan samalla tavoin kuin muodit ja mieltymykset.

Pahimmassa tapauksessa arvovaltaiset kriteerit luovat markkinoille väliaikaisen kuplan, kun liian monet luottavat samoihin laatutekijöihin ja meriitteihin.

Historian aikana monilla koulukunnilla on ollut omia hyvän taiteen kriteerejä, joiden perusteella voi tunnistaa, että kyseinen teos edustaa tiettyä aikakautta ja tyyliä. Niitä kutsutaan ihanteiksi, ei yleisiksi taiteen kriteereiksi.

Kyse on estetiikasta ja mieltymyksistä - ja yleensä hyvin väliaikaisista sellaisista. Syntyykö kriteerin pohjalta vain uusi koulukunta, joka vaikuttaa ehkä hetken aikaa? Syntyykö yleispätevien sääntöjen pohjalta edes jotain siinä määrin voimaannuttavaa?

En minä sitä tarkoita, että olisi huono asia, vaikka Aalto-yliopistossa kriteerien seurauksena muodostuisi jonkinlainen Bauhaus tai uus-uus-klassismin suuntaus.

Ideologioiden pohjalta voi syntyä hienoa taidetta. Kyse on kuitenkin ideologiasta, estetiikasta, käsitteellisistä erotteluista ja arvovalinnoista. Yleisistä kriteereistä siinä ei ole kyse.

Vaikka kriteerit olisivat viisaasti muotoiltuja, maltillisia ja monipuolisia, kestää vain hetken, ennen kuin niihin jo kyllästytään.

Tavallaan jopa toivon, että kriteerit olisivat mahdollisimman mielivaltaisia, järjettömän ankaria ja jopa täysin absurdeja. Sillä tavoin niistä voisi seurata jotakin omaperäistä ja mielenkiintoista.


Aalto-yliopiston kriteereistä

Olen pahoillani, että tämä kirjoitus on taas venynyt toivottoman pitkäksi. Haluan vielä lopuksi tarkastella Aalto-yliopiston dekaanin Helena Hyvösen kirjoitusta, josta keskustelu sai alkunsa.

Aalto-visioblogi:taiteellisen-toiminnan-laatua-on-voitava-arvioida

"Koska tieteen kriteeristö ei sellaisenaan sovi taiteellisen työn arviointiin, olemme Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa luoneet sen rinnalle laadullista mittaristoa."

Laadullinen mittaristo on paradoksi, koska mittari voi perustua vain numeraaliseen asteikkoon, ja silloin siinä ei mitata laatua vaan määrää. Tällaisessa puheessa ei ole järkeä edes vertauskuvallisesti.

"Kyse ei ole kuitenkaan ensisijaisesti taiteen laatustandardien määrittelemisestä...  Arvioinnin menetelmiä ovat luomassa alan asiantuntijat."

Hyvönen toteaa, ettei tarkoitus ole "määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta" - mutta aina, kun arvovaltainen taho antaa arviointiperusteita, jotkut tulevat suhtautumaan siihen mustavalkoisen kunnioittavasti.

Arviointikriteeristö ei tietenkään ole valmis, mutta kirjoituksessa esitetään muutamia mahdollisia lähtökohtia. Ne vaikuttavat luvalla sanoen yllätyksettömiltä ja ympäripyöreiltä:

"Asioita, joita taiteellisessa toiminnassa arvioidaan, ovat muun muassa (1)alkuidea ja sen toteutuksen onnistuminen, (2)taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, (3)vaikuttavuus sekä (4)teoksen herättämä huomio, etenkin kansainväliset palkinnot."

Lisäsin sitaattiin numerot ja vastaan niihin yksitellen.
(3) Ensinnäkään teoksen "vaikuttavuus" ei ole kovinkaan kaukana "mututuntumasta", eli juuri siitä, mistä oli tarkoitus päästä eroon.

(4) Teoksen herättämä huomio on aivan yhtä hyödytön kriteeri ja syitä on lukuisia: Jos tarkoitus on esimerkiksi arvioida koulun opiskelijan vastavalmistunutta työtä, on aivan utopistista olettaa, että useimmissa tapauksissa mitään mitattavaa kansainvälistä tai edes kotimaisen median huomiarvoa olisi olemassakaan. Toiseksi huomioarvo perustuu "vaikuttavuuteen", jonka me jo totesimme olevan mututuntumaa - ja kolmanneksi, vaikka huomioarvo perustuisikin kriteereihin, me päädymme kehäpäätelmään, koska perustamme kriteerimme tunnustuksiin, jotka puolestaan perustuvat kriteereihin.

(2) Kytkökset yhteiskuntaan ovat mielekäs keskustelunaihe, mutta niitä on vaikea käyttää minkäänlaisina kriteereinä. Teokseen yhteiskunnallisuus voi toteutua siten, että teos ansiokkaasti irtautuu yhteiskunnasta. Teos voi ansiokkaasti puolustaa yhteiskunnan vallitsevia arvoja tai aivan yhtä ansiokkaasti vastustaa niitä. Lisäksi yhteiskunnallisuus voi tapahtua historiallisesti, käsiteltäessä menneisyyden traumoja - tai se voi olla ajankohatista ja muodikasta. Yhteiskunnallisuus on aivan liian laajamittainen käsite.

(1) Lopuksi idean toteutuminen. Oletan, että tällä hieman ajattelemattomasti tarkoitetaan sitä, kuinka hyvin oppilas on toteuttanut, ei idean, vaan opettajan tehtävänannon. Eihän valmiista teoksesta muutoin voi nähdä sen alkuperäistä ideaa. Lisäksi teos voi mielestäni olla ansiokas myös silloin kun se kiistää alkuperäisen ideansa tai ei sisällä minkäänlaista ideaa, vaan on pikemminkin edistynyt jatkuvasti muotoaan etsivänä prosessina.

Idean toteutuminen on mielekäs mittari vain siinä tapauksessa, että taiteilijalle on maksettu tietynlaisen tarkasti määritellyn teoksen valmistamisesta. Tällöin on kyse enemmänkin käsityöläisyydestä, jossa työskennellään valmiin suunnitelman pohjalta. Lopputulos voi olla teknisesti laadukas ja vastata tuottajan odotuksia. Ulkopuolinen taho ei kuitenkaan voi sanella kriteerejä, koska kyse on tapauskohtaisesta tilauksesta.


Lopuksi

Taiteen kriteerien määrittely on arvokasta etupäässä taidehistorian näkökulmasta. Jälkikäteen tutkijoiden työtä voi helpottaa se, että erilaisten aikakausien kritterejä on artikuloitu ja niiden muuttumista voi vertailla ajassa. Tämän hetken tai tulevaisuuden kriteerejä on kuitenkin mahdotonta määritellä, ilman, että kyse olisi vain tietyn tahon mielipiteestä.

Vaihtoehtoinen runousoppi, osa 2

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa ihmeteltiin taiteilijoita, homoja, tummaihoisia ja muita kummajaisia. Ei ollut normaalia, että nuori mies kirjoittaa runoja. Kirjallisia tilaisuuksia järjestettiin ehkä yksi vuodessa ja yleisö koostui lähinnä ystävieni äideistä. Myös oma äitini oli paikalla, totta kai. Kourallinen kukkahattutätejä, minä ja pari minun kaveriani.

Puhujana oli keskinkertaisesti menestynyt kirjailija, joka puhui kirjailijantyöstä. En ollut lukenut ainuttakaan hänen kirjaansa, mutta hän puhui hyvin ja vaikutti älykkäältä. Hän ei ollut kovin menestynyt, mutta hän oli kirjailija. Hänen sivistyksensä teki vaikutuksen, vaikka en varmaan myöhemminkään lukenut hänen kirjojaan.

En ollut kiinnostunut siitä, mitä hän kirjoitti. Olin kiinnostunut vain siitä, että hän kirjoitti. Hän oli tuonut kaupunkiin eräänlaisen yhdenmiehen sirkuksen, jonka suojissa elettiin toisenlaista elämää. Hänen temppunsa oli se, että hän osasi keskustella - ja halusi keskustella muustakin kuin säästä ja urheilusta.

Näin oli 90-luvulla ja näin on yhä nykyäänkin. Sen olen nähnyt esiintyessäni pienillä ja keskisuurilla paikkakunnilla. Voi olla, että tunnettujen romaanikirjailijoiden vierailut houkuttavat paikalle monipuolisemman väkijoukon, mutta itse näen yleisössä edelleenkin vain kavereitteni äitejä.

Ei voi edes puhua siitä, että runous olisi lajina vieras. Pikemminkin miehet tuntuvat hädissään pakenevan paikalta, jos mainitaankin runous. Satunnaiset ohikulkijat eivät edes pysähdy kuuntelemaan, vaan nopeuttavat askeleitaan.

Toisinaan joukossa on tietenkin muutama omituinen tyyppi, joka poikkeaa kaavasta: parrakas vanha ukko, jolla on samettitakki ja pyöreät silmälasit. Pitkä laiha parikymppinen mies, jolla on utelias ja samaan aikaan kyseenalaistava katse.

Samanlaisia miehiä näkee taidegallerioiden avajaisissa. Humanisteja, aktivisteja, itsekin jonkinlaisia taiteilijoita. Koko stereotypia on uskomaton klisee, mutta sitä ei pääse pakoon.

Lukioikäisenä olin itsekin laiha ja pitkä, nyt olen parrakas ja viihdyn samettisessa puvuntakissa.


Muutto suureen kaupunkiin - ei työn, vaan kulttuurin perässä

Lukioaikaiset ystäväni olivat kulttuurisesti valveutuneita ja myös vanhempani kannustivat taiteelliseen itseilmaisuun. Kaiken aikaa haaveilin siitä, että voisin muuttaa suureen kaupunkiin.

Oletin varmaksi, että yliopistoissa tapaisin kaltaisiani ihmisiä, varsinkin jos opiskelisin kirjallisuutta – ja niin myös tapahtui: vähän väliä syntyi hienoja kohtaamisia. Opin tunteman sanavalmiita ja sivistyneitä ihmisiä, jotka muutenkin olivat hyviä tyyppejä. Perustimme kirjoittajaryhmiä ja kirjoitimme kaiken aikaa. Kommentoimme toistemme tekstejä ja niiden luontaiset vahvuudet vahvistuivat. Aikaa myöten ajauduin piireihin, joissa oli julkaisseita runoilijoita. Myös opiskelijatoverini alkoivat saada käsikirjoituksiaan valmiiksi ja jotkut heistä löysivät kustantajan, lopulta myös minä itse.

Pikkukaupunkien rauhallinen ja ahdasmielinen maailma alkoi etääntyä mielestäni, mutta en koskaan tehnyt mitään välirikkoa kotiseutuni kanssa. Halusin säilyttää tietoisuuden koko Suomesta, en vain pääkaupungista tai sen valistuneista seurapiireistä.

En ole halunnut unohtaa, että runous, niin arvostettua kuin se onkin nykyisessä kaveripiirissäni, ei ole kaikkialla käypää valuuttaa. Siihen kohdistuu valtavasti ennakkoluuloja. Vastaavasti olen halunnut muistaa, että kaikilla paikkakunnilla elää yksittäisiä ihmisiä ja pieniäryhmiä, joille taiteet ovat iso juttu.

Ennakkoluulot hälvenevät parhaiten lukemalla, mutta tarvitaan muutakin. Lukemisesta ei ole hyötyä, elleivät ihmiset ensin suostu lukemaan.

Niin mukavaa kuin onkin tulla hyväksytyksi kirjailijaporukoissa ja elää suurkaupungissa, jossa on sata galleriaa, tarvitaan tietoisuutta siitä, että vihaa ja hämmennys ei ole kaikonnut mihinkään. Se vain tuntuu siltä, jos ei riittävän usein kohtaa ihmisiä oman elämäntyylinsä ulkopuolelta.

Samalla tavoin vaaleissa aina yllättyy siitä, ettei vihreiden kannatus ole lisääntynyt, vaikka kavereista valtaosa äänestää vihreitä - ja he myös käyvät äänestämässä.

En halua tuudittautua siihen, että minua ymmärrettäisiin edes lähipiireissäni. Haluan muuttaa maailmaa ja lisätä runouden arvostusta mahdollisimman monien ihmisten silmissä. Olen koko ajan halunnut vain sitä, ja silti jotkut runoilijat ärsyyntyvät ja vaihtavat puheenaiheihetta, jos haluan puhua runouden epäsuosiosta.


Miksi runoutta saa ja pitääkin kritisoida

Jonkun mielestä saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, että niin usein esitän kritiikkiä ja arvostelen nykyaikaista runoutta. Kuinka voin samaan aikaa pitää sitä arvossa ja rienata?

En muuttanut Helsinkiin, jotta voisin päästä pakoon maaseutua. En kirjoita runoja, jotta pääsisin pakoon elämän proosallisuutta. Runoilijan elämä se vasta onkin proosallista: jatkuvasti mielessä pyörii raha ja silkka pärjääminen.

Jokainen runoilija haluaa totta kai tulla ymmärretyksi. On helpompi tulla ymmärretyksi niiden toimesta, jotka kuuluvat samaan viiteryhmään. Senkin tilanteen minä haluan kyseenalaistaa, jotta tuudittumista ei tapahtuisi.

Vuosien varrella runoilijat oppivat yhä paremmin kirjoittamaan runoja toisilleen, tyylillä joka edustaa ammattilaisten, eli kriitikkojen, kustannustoimittajien, tutkijoiden sekä muiden runoilijoiden makutottumuksia ja vaatimustasoa.

On helpompi olla ystävällinen ihmisiä kohtaan, jotka osoittavat ystävällisyyttä. On helpompi ajatella ja huomioida ne tahot, jotka myöntää rahaa. Lukijoita lisäämällä runoilijoiden ansiot eivät juurikaan kasva, mutta myönteiset kritiikit ja palkinnot vaikuttavat suoraan apurahojen määrään.

On helppo unohtaa, että runoja lukevat siellä täällä myös tavalliset ihmiset – ja että runous vaikeana lajina myös karsii utetliaita ensiyrittäjiä armottomalla kädellä. Hyvin pieni osa ihmisistä osaa ja jaksaa sillä tavoin keskittyä ja rohkeasti vaihtaa toiseen kirjaan, jos ensimmäinen ei puhuttele. En minä itsekään lukioikäisenä ymmärtänyt julkaistusta runoudesta kuin murto-osan.

Monilla suomalaisilla lukijoilla on tunnollinen pakkomielle siitä, että kirja pitää lukea loppuun asti, kannesta kanteen. He aloittavat yhden runokirjan lukemisen ja se etenee hitaasti. He eivät kehtaa myöntää itselleen, että tämä kirja on minulle liian vaikea - tai että tämä kirjailija ei puhu sellaisista tuntemuksista, joihin voisin samaistua. He turhautuvat ja koko matka runouteen tyssää siihen.


Runouden koodit ja tekniikat

Nykyään ymmärrän lukemastani enemmän, mutta se johtuu siitä, että olen sisäistänyt runouden metodeja ja ajattelutapoja. Runous poikkeaa arkikielestä ja usein osaan myös sanoa, millä tavoin se poikkeaa. Tunnen käytännön termit ja käsitteelliset teoriat. Osaan aavistaa mihin runoilija pyrkii. Tunnen tradition ja sen vuoksi tulen positiivisesti yllättyneeksi, kun joku poikkeaa siitä oivaltavalla tavalla.

Jos kirja ei sytytä, jätän sen huoletta kesken ja siirryn seuraavaan. Tiedän, että runoilijoissa on suuria eroja ja pian löydän taas jokun, joka kirjoittaa tutummalla rekisterillä tai aiheista, jotka ovat lähempänä omaa elämääni. Matkassa on vähemmän töyssyjä.

Ja toisinaan tietenkin palaan niihin kirjoihin, joita en ymmärtänyt. Voi olla että minussa on kypsynyt jokin oivallus tai olen tällä kertaa mielentilassa, joka helpottaa tekstin tulokulmaa.

Haluan muistaa, että runous voi olla vaikeaa, vaikka se silmissäni nykyään näyttäisi helpolta. Vähän kuin lukion matikka näyttää naurettavan yksinkertaiselta, jos sitä on opiskellut yliopistossa ja myöhemmin käyttänyt päivittäin työssään.

Haluan olla tietoinen siitä, että runokirjan sivu, joka jäsentyy silmissäni kauniiksi kuvioksi, voi jonkun silmissä näyttää kaoottiselta sanojen sekamelskalta. Asiat ja oliot hahmottuvat kognitiivisten työkalujen avustuksella, eivät luonnollisia ääriviivojaan myöten. Runo hahmottuu runoksi, koska olen sisäistänyt rekisterin ja päässäni on skeema, joka yhdistää kirjoittajan käyttämät erilaiset tekniikat.

Jotta runous voisi olla muodoltaan vapaata ja sosiaalisesti avoin maailman, sen on tultava paremmin tietoiseksi omasta erityisluonteestaan. Nykytilanteessa lukijan on ymmärrettävä ja tulkittava runoa. Tahtoisin ennemminkin, että runous ymmärtää lukijaa – eikä vain kriittistä lukijaa, vaan ketä tahansa lukutaitoista.

Olen halunnut kirjoittaa runoutta laajemmalle yleisölle jo 15 vuotta ja miettinyt monesta näkökulmasta mitkä asiat helpottavat tai vaikeuttavat lukijan työtä. Minusta tuntuu että olen edistynyt yhteen suuntaan, samalla kuin useimmat ikäiseni runoilijat ovat edistyneet johonkin ihan muuhun suuntaan - kukin omaansa, riippuen ihanteista ja päämääristä.

Teksti ei voi olla onnistunut kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna. Joskus runo voi perustua yhteen metaforaan, joka iskee lujaa varsin arkisen kielen keskellä. Joskus runon jokainen lause on erillinen metafora ja sen lukeminen on erittäin raskasta.

Joskus lauseet jatkavat siitä, mihin edellinen lause jäi. Joskus jokainen lause kiistää edellisen, tai alkaa puhua aivan eri aiheesta. Runo voi olla niin monella tavalla onnistunut, mutta tietyt rakenteet ovat helpommin lähestyttävämpiä kuin toiset.


Helpommin lähestyttävä runo

Olen miettinyt runouden haastavuutta esiintymisten ja omien lukijakokemusteni kautta. Jokaisessa julkaisemassani kirjassa olen pyrkinyt vahvistamaan niitä piirteitä, jotka tekisivät tekstistä helpommin luettava, mutta eivät kuitenkaan latistaisi taiteellista arvoa.

Olen analysoinut jonkin verran esimerkiksi Heli Laaksosen, Risto Rasan, Anja Erämajan ja Ilpo Tiihosen silkkaa luettavuutta, koska he ovat selkeästi keskimääräistä helpommin lähestyttäviä, paitsi omasta mielestäni myös myyntitilastojen perusteella. Minua ei ole kiinnostanut heidän tyylinsä kopiointi, ainoastaan helppolukuisuuden teoretisointi. Toki olen myös nauttinut heidän runojensa lukemisesta.

Aikoinaan minuun teki suuren vaikutuksen, kun Pertti Niemisen suomentaman kiinalaisen runoilijan Po Chu-i'n kerrottiin luetuttaneen runonsa vanhalla pesijämummolla ja tehneen niihin muutoksia sen mukaan, jos mummo ei jotain kohtaa ymmärtänyt. Olen näkevinäni myös Kai Niemisen tuotannossa jatkuvan pyrkimyksen helppotajuisuuteen. Ei ole mikään ihme, että Kai Nieminen ja Eeva Kilpi ovat niinkin suosittuja. Heidän käyttämänsä kielen rekisteri on käytännössä vain harkittua ja hiottua normaaliproosaa tai puhekieltä.

(Rekisterit voisivat olla eräs tapa jakaa runoutta genreihin. Runouden heikkous proosaan nähden on mielestäni se, että proosassa lukijat melko hyvin voivat aavistaa, onko kirja suunnattu heidän kohderyhmälleen. Runoudessa erilaisia kohderyhmiä ei tunnusteta, eikä valitettavasti oikein edes tiedostetakaan. Postmodernit ja taiteelliset runot ovat samassa lokerossa kuin viihteellisemmät runot - puhumattakaan jostain häitä ja ristiäisiä varten kootuista klassikko-lahja-antologioista, joiden kannessa on ruusu, ja joiden otsikoksi on tekaistu joku "Ah, rakkauden pisarat - suomen kansan rakastetuimmat runot arkeen ja mummon hautajaisiin".)

Arkisella rekisterillä on suuri merkitys ymmärrettävyyteen, mutta se yksin ei ratkaise. Runous ei voisi lajina olla kovin kiinnostava ja monipuolinen, ellei sen rekisteri mitenkään poikkeaisi normaalista. (En silti halua puhua poeettisesta funktiosta, koska se määrittelee tavallisuudesta poikkemisen runouden yksinomaiseksi tehtäväksi ja kaventaa runouden mahdollisuuksia loistaa muilla kielen osa-alueilla, kuten selkeässä kommunikaatiossa tai vaikkapa tunteiden tulkitsemisessa.)

Käsitykseni mukaan runo on helpommin lähestyttävä myös silloin, jos se sisältää yhden tunnistettavan puhujan, eli on keskeislyyrinen tai rooliruno.

Tämä pätee sekä kirjoitettuun että esitettyyn tekstiin. Ajatusta on helpompi seurata, jos ei tarvitse välillä ajatella, että puhuja vaihtuu. Kyse on ikään kuin monologista tai selostuksesta, jossa näkökulma ei radikaalisti vaihtele. Valitessani runoja Muovin kukkiin päätin keskittyä keskeislyyrisyyteen, minkä moni kriitikko myös huomasi. Toivoin, että harkitun modernismin kautta voisin kiertää postmoderniin liittyviä haasteita ja hieman helpottaa lukijan työtä.

Keskeislyyrinen puhuja voi olla ulkopuolinen tarkkailija tai tapahtumien ytimessä. Puhuja antaa tekstille narratiivisen rakenteen ja mahdollistaa monia draaman ja proosan keinoja. Puhujan kautta esimerkiksi ajan ja paikan ykseys voi vaihtua kesken runon, kunhan jokin toimii ankkurina: puhuja, tarkastelukulma, aika ja paikka. Runossa ei tarvitse olla pointtia, vaikka sekin voi helpottaa sen seuraamista.

Ylipäänsä ihmisen mieli kokoaa taideteoksen elementtejä yhteen ja hakee jonkinlaista yhtenäistä tulkintaa. Se voi olla pointti tai teema tai sanoma tai kuva tai tunnelma tai puhuja tai tila tai tilanne, mutta en nyt mene tällä kertaa muihin luettavuutta helpottaviin seikkoihin.

Jos runo on tiedostanut monia arkipuheen strategioita ja poistanut ne oman kiinnostavuutensa lisäämiseksi, se saattaa puhutella kriitikkoa, joka yllättyy persoonallisesta poikkeamasta, mutta se useimmiten vain vie tekstin hankalammin ymmärrettävään suuntaan.

Joku voisi nyt sanoa, ettei runoa tarvitse ymmärtää, mutta en puhu nyt siitä. Jopa runot, joita ei ole tarkoitettu sillä tavoin järjellisesti ymmärrettäviksi, elävät sosiaalisesti rakennetussa kehyksessä, jossa runo tunnistetaan runoksi ja sen valveutunut lukija ymmärtää, ettei siinä välttämättä ole jotakin tiettyä ymmärrettävää pointtia.

Jokainen kriitikko kirjoittaessaan lehtiarvostelua kyllä yrittää parhaansa mukaan ymmärtää, mihin runoilija on pyrkinyt - tai ainakin yrittää ymmärtää millä tasolla runo runo puhuttelee häntä tai ei puhuttele. Ymmärtämisen vaivoja ei voi paeta erottamalla toisistaan ymmärrettävän sisällön ja aivan muusta syystä mielenkiintoisen muodon tai tekniikan. Ihmisen mieli jäsentelee maailmaa hänen ympärillään, eikä runous voi kääntää tilannetta toiseksi.

Ymmärrys on aina keskeinen osa arvostamista.

Ymmärtämisen vastuu on jätetty liiaksi lukijan harteille, eikä tehtävä ole helppo. Runoilijoiden olisi aika ymmärtää, miten vaikea heitä on ymmärtää ja mistä se ehkä johtuu. Muutoin laji marginalisoituu vain entistä pahemmin.

Runous todistaa kykynsä sillä että se hurmaa. Se voi puhutella lukuisin keinoin, mutta on oireellista, jos se puhuttelee pientä ihmisryhmää ja jättää muut hämmentyneiksi.

Yhteistä nimittäjää ei tarvitse etsiä. Ei sellaista olekaan. Me emme elä yhtenäiskulttuurissa, jossa kaikki jakavat samat arvot ja mieltymykset. Edes elämänkaaren tavalliset kokemukset harvemmin yhdistävät kaikkia. Joku ei ole koskaan ollut rakastunut. Joku taas ei ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä.

Runo ei voi koskaan miellyttää kaikkia, mutta se ei saisi kääntää selkäänsä tavallisille lukijoille: niille tuhansille rutiininomaisesti itseään sivistäville, jotka ostavat Finlandia-palkitut romaanit, mutta eivät koskaan pysähdy runohyllyn kohdalla. Kirjakaupoissa ei kohta edes ole runohyllyjä.


Tämän osan lopuksi

En osaa tarkasti sanoa, mitä kaikkea pitäisi tehdä, mutta kyse on pikemminkin asenteesta. Runo voi olla koppava tai kohteliaan arkinen.

Runo voi tähdätä korkeammalle tai tulla vastaan. Runoilija voi tavoitella maksimaalista kokemusta erityisalansa ammattiosaajissa, eli pyrkiä herättämään muiden runoilijoiden ihailua – tai sitten runous voi jalkautua tavallisten ihmisten keskuuteen ja yrittää ymmärtää heidän näkökulmaansa.

En minä halua edistää populismia tai tavoittele julkisuutta, mutta olen huolissani lajin tulevaisuudesta. En halua alentaa rimaa, vaan asettaa riman viereen keittiöjakkaran, mielellään sellaisen, jossa on monta porrasta. Mitä enemmän helposti lähestyttävää runoutta kirjoitetaan ja julkaistaan, sitä suuremmasta lukijajoukosta eriytyvät ne, jotka oppivat arvostamaan vaikeaa runoutta.

Kyse on eräänlaisesta juniorityöstä. Eihän urheilussakaan lapsille ojenneta käteen aikuisten kuulaa, vaan välineitä on eri kokoisia ja painoisia. Tämä oli eräs tausta-ajatukseni teoksessa "Saattaa sisältää pähkinää". Halusin kirjoittaa kirjan, joka on kuin Forrest Gumpin suklaarasia: koskaan ei tiedä mitä seuraava sivu tuo tullessaan, ja jokaiselle lukijalle löytyy varmasti jokin sellainen runo, jonka hän ymmärtää. (Kirjassa voi olla myös runoja, jotka aiheuttavat allergisen reaktion.)

Runoutta voi yrittää tieten tahtoen kehittää sellaiseksi, että se tulee suuria yleisöjä vastaan ja haastaa juuri niiden ihmisten odotukset, jotka luulivat jo määritelleensä runouden etäiseksi ja liian vaikeaksi heille. Ainakin Harri Hertell, Anja Erämaja, Teemu Manninen ja Tytti Heikkinen tekevät tällaista kehitystyötä, kukin omalla tavallaan. Samaan ryhmään voisi liittää myös Heli Slungan, joka tosin hyödyntää myös muita keinoja median viettelemiseksi.

Ammattitaitoinen kirjailija totta kai kehittää taitojaan kumpaankin suuntaan: hän hallitsee lukuisia tekniikoita, mutta tietää missä rekisterissä ja millaisen yleisön edessä niitä kannattaa soveltaa.

Ennen kaikkea minua häiritsee se, että runouden popularisoinnista uskalletaan harvoin esittää kiitosta. Kyllä esimerkiksi Heli Laaksonen ansaitsisi saada enemmän tunnustusta myös kollegoidensa keskuudessa.

Runoilijat ansaitsevat saada sekä kiitosta että kritiikkiä. He kaikki ansaitsevat sen. Kritisoidessani runoilijoita vaikeudesta ajattelen usein Hannu Heliniä, mutta en minä häntäkään vihaa. Hän on sitkeästi pitänyt kiinni omista ihanteistaan, eikä kustannusmaailma ole tehnyt hänenkään elämäänsä helpoksi.

Myöskään vaikeille runoille ei löydy yhtä yhteistä nimittäjää. Olkinuken sisällä ei ole ketään, vaikka joku ehkä makaa puun varjossa sen liepeillä.

Vaihtoehtoinen runousoppi

JOHDANTO

Aluksi haluan korostaa, että tämä ei ole vastakkainen runousoppi: "vastakohtaisuus" ja "vaihtoehtoisuus" ovat kaksi eri asiaa.

Vastakohtaisuutta on se, kun Juha Vuorinen leimaa kirjansa merkinnöillä "100% paskaa", tai kun Tapani Kinnunen huutaa runoja sukkahousut päässä.

Punk on vastakohtainen asenne. Asiat käännetään karnevalistisesti päälaelleen. Vastakohtaisuus tahtoo shokeerata ja herättää huomiota. Se kumoaa sivistyneistön arvot ja kusee ylevien periaatteiden päälle.

Vastakohtaisuuksien vuoksi housunlahkeet ovat välillä leveät ja välillä kapeat. Sukupolvet uhmaavat vanhempiensa mieltymyksiä ja muodit heilahtelevat ääripäistä toiseen.

Tämä ei ole vastakohtaisuuksien runousoppi.

Vaihtoehtoisuus on aina ollut taiteen tekemisen muodoista vähiten ymmärretty. Suurten yleisöjen huomio on verrattain helppo herättää antiteesien ja rienaamisen kautta, mutta vaihtoehtoisuus tarkoittaa sitä, että on löydetty kokonaan uusi näkökulma, intohimon kohde ja arviointiperuste. Jotakin muuta, mitä?

Sana "uusi" olisi tässä tapauksessa harhaanjohtava, sillä uusi vaihtoehto on usein jotakin vanhaa, jo unohdettua - tai jotakin niin tuttua, että sitä on vaikea herkistyä huomaamaan.

Me venklaamme housujemme lahkeita, koska emme osaa edes kuvitella elämää, jossa housut olisivat korvautuneet jollakin kokonaan uudella vaatekappaleella.

Muoti-ilmiöiden alati jatkuvan, mutta näennäisen ja ulkoisiin yksityiskohtiin takertuvan muutostyön tarkoituksena on mahdollistaa elämämme maksimaalinen staattisuus.

Taiteellisten vastakohtien etsiminen lähinnä pitää samsaran pyörän liikkeellä.

Muodikkuutta ja epämuodikkuutta yhtä lailla karsastavan runouden ikiaikainen tehtävä on pysyä hereillä kaiken sen suhteen, mikä meille on lähintä tai tuttua - niin tuttua, ettei sillä voi shokeerata puolesta eikä vastaan.

Niinpä kaikkein vaihtoehtoisinta on paradoksaalisesti sellainen runous, joka ei pyri aiheillaan tai tyylillään meitä yllättämään. Se tunnistaa tutun ja ilmaisee sen, mutta tekee tämän raikkaasti, kuin näkisimme kaiken ensi kertaa.

Kukaan ei teoretisoi tätä runouden tehtävää, koska itse funktio on liian tuttu ja itsestäänselvä. Läsnäolo arjessa voi olla maalarin manifesti, koska ymmärrämme miten vaikea vangita hetki kankaalle.

Yhtä vaikeaa se on vangita sanoihin, mutta silti luulemme, että runous tarvitsee tehokeinoja.

Myös esseitä on helpompi kirjoittaa runouden vaihtuvista piirteistä. Jyrkkä muutos herkistää meidät käsitteelliselle erottelulle. Syntyy diskursseja, joiden puitteissa voi osallistua ja kerätä meriittejä ja rakentaa liittolaisuuksia.

Muuttuvien piirteiden varjossa on loputon määrä sellaista, minkä mielimme pysyvän ennallaan - ja juuri tylsien aiheiden tiedostamattomuus, eli tylsäksi kokeminen, on tärkeä pysyvyyden turvamekanismi.

En väitä, että tiedostamattomuudelle läheskään aina olisi psykoanalyyttistä motiivia. Paljon useammin me emme tiedosta asioita siksi, ettei niiden tiedostamisesta ole meille hyötyä. Me emme mahda tilanteelle mitään ja siksi me emme myöskään huomaa koko asiaa.

Luulemme, että sitä ei voisi säätää.

Tylsä tavallisuus kätkee sisäänsä tavattoman joukon hienoja mekanismeja, joiden varassa lepää koko lajin puhuttelevuus.

*  *  *
Osa 1: Runon puhuttelevuus

Yksittäinen runo voi oivaltaa jotakin, minkä kokonainen runoteosten sukupolvi on jättänyt huomiotta.

Tavallaan jokainen hyvä runo puhuu siitä, mistä puhumisen luulimme olevan rikollista.
Me tiedämme tämän kokemuksesta. Jokin tietty runo on kiinnittänyt huomiomme asiaan, johon runous ei lajina ole puuttunut. Runo on viisaampi kuin runous. Liimaamme jääkaappimme oveen runoja, emme runouksia. Sama pätee sarjakuviin.

Yhdestä hyvästä runosta ei synny koulukuntaa tai genreä. Voinko nostaa esiin joukon tekstejä ja sijoittaa ne kirjallisuuden genreen nimeltään "runot, jotka puhuttelivat minua"?

Puhuttelevuus ei ole muotopiirre, eikä sitä voi kovin helposti purkaa osiin. Usein yksittäinen runo puhuttelee juuri sen vuoksi, että se puhuu asiasta, mistä muut runot vaikenevat.

Runoilija näkee jotakin, hoksaa näkemänsä ilmiön arvon - ja toistaa sanallisesti mitä on nähnyt. Syntyy runo.

Runo on onnistunut, koska se on hereillä. Sen muoto voi tällöin olla toissijaista - ei aina ole, mutta voi olla. Runon puhuttelevuus ei siis ole sidottu sen muotoon.

Kukaan ei halua antaa lupauksia puhuttelevuudesta. Kukaan ei halua myöskään ottaa vastuuta siitä, jos teksti ei puhuttele sinua. Silti me annamme lupauksia elokuvan puhuttelevuudesta, kuuntelemme lupauksia, käymme katsomassa elokuvan ja se puhuttelee.

Kukaan järkevä kirjallisuudentutkija tai teoreetikko tai esteettinen koulukunta ei haluaisi sotkeutua puhuttelevuuden kysymyksiin, koska siitä on niin helvetin vaikea puhua.

Puhuttelevuus tuntuu myös katoavan kohteesta aikaa myöten. Luen sarjakuvan. Se puhuttelee minua. Otan sarjakuvasta valokopion ja laitan sen magneetilla jääkaapin oveen.

Ystäväni käy kylässä ja toteaa. "onpas puhutteleva sarjakuva. Oivaltava." Vastaan: "Niin on. Siksi juuri laitoin sen esille, iloksi ja muistutukseksi."

Kuluu kuusi kuukautta. Käyn jääkaapilla. Huomaan sarjakuvan siinä, hieman aiempaa repaleisempana. Se ei enää puhuttele minua. Heitän sen roskiin. The end.

Onko siinä kaikki mitä me voimme sanoa puhuttelevuudesta?

Tietenkään ei ole, mutta kuka uskaltaa aloittaa?

On niin monta asiaa, joista pitäisi puhua sitä ennen - kuten: onko runoudessa genre-eroja? Miksi romaanit järjestetään genren mukaan eri hyllyihin: on scifiä, fantasiaa, dekkareita ja mitä vielä... Miksei samanlaista jaottelua tehdä runoudelle?

Syy ei voi olla vain siinä, että kaupassa runokirjat mahtuvat yhteen hyllyyn.


Vaihtoehtoisuuden skaala

Puhuttelevuus on yksi osa vaihtoehtoisuutta, koska kukaan ei toistaiseksi ole julkaissut taidetta, joka pyrkisi välttämään puhuttelevuutta. Kyse ei siis ole sellaisesta normista, jota voisi säätää.

Kyse ei ole vastakkaisuudesta, joten silloin kyse on varsin tavallisen vaatimuksen tiedostamisesta.

Vaihtoehtoinen runousoppi on kiinnostunut juuri sellaisista runouden piirteistä, joille ei ole esitetty vaihtoehtoja. Minä olen kiinnostunut sellaisista runouden piirteistä.

Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta, mutta sehän ei ole mikään uusi juttu sekään. Mikäpä runousoppi ei olisi paradoksaalinen? Siinäkään ei siis ole mitään uutta.

Olen kuullut puhuttavan kymmenistä hyvän runouden kriteereistä. Usein nämä vaatimukset ovat varsin helposti kumottavissa vastaesimerkkien avulla. Kummallekin ääripäälle löytyy rakastajia.

Vastakkaiset, ajassa edes takaisin seilaavat runousopit, ovat kuvauksia tietyn henkilön tai aikakauden tai ryhmän runouskäsityksestä, eivät niinkään yleispäteviä malleja kaikesta runoudesta. Tämä pätee myös yliopistoissa opetettaviin yleisiin runousoppeihin.

Runon ei esimerkiksi tarvitse olla tiivis ja hiottu. Monet runoilijat uhmaavat tätä tietoisesti - ja synnyttävät hienoa runoutta, joka vyöryy ja rönsyilee ylitsevuotavasti.

Runon ei tarvitse sisältää symboleja tai metaforia. Monet kirjoittavat täysin konkreettista runoutta, jossa ajatukset ilmaistaan aivan yhtä tehokkaasti.

Runon ei tarvitse olla emotionaalista, eikä myöskään kylmän analyyttistä. Runon ei tarvitse olla ajankohtaista, eikä myöskään ajatonta. Runon ei tarvitse olla selkeää ja harkittua - mutta ei myöskään spontaania ja vaistonvaraista.

Nämä kaikki ovat rinnakkaisia sille ajatukselle, että runon ei tarvitse sisältää loppusointuja. Me kutsumme riimitöntä runoutta "vapaaksi", vaikka olisimme yhä sitoneet runouskäsityksemme ties mihin edellä mainittuista vaatimuksista.

Kyllä, jos väität että runouden täytyy olla hiottua, se tarkoittaa ettet kirjoita "vapaata" runoutta. Jos kirjoitat vain hetken inspiraatiossa, sama juttu.


Avantgarde ja vapaa mitta

Kun luovuimme riimeistä, runous vapautui vain muutaman prosentin verran, jos sitäkään. Yhä julkaisuperusteiden taustalla piilee lukuisia esteettisiä ennakkoluuloja - normimme vain ovat nykyään aiempaa subjektiivisempia. Ne määritellään löyhästi, ja ne tiedostetaan puolinaisesti.

Niitä opetetaan ja valvotaan silti.

Nykyään esimerkiksi opetetaan, että runouden erottaa muusta kirjallisuudesta "poeettinen funktio". Se tarkoittaa sitä, että tekstin täytyy uudistaa ja kyseenalaistaa ilmaisun konventioita.

Pötyä. Ei runokielen tarvitse olla uudistavaa tai omaäänistä. Runo voi ihan yhtä hyvin ilmaista asiansa myös perinteisemmän rekisterin avulla. Ei muoto ole ainoa laatuun vaikuttava seikka. Runo voi olla hyvä myös siksi, että se on valinnut teemansa harkiten - ja aistii maailmaa tuoreesti... käyttäen niin tavallista kieltä kuin kieli voi tavallista olla. Moni ei tällaista runoa lukiessaan edes huomaa, että kyseessä on runo.

Parempi niin, jatkavat ehkä lukemista.

"Poeettinen funktio" on hassusti nimetty, ideologinen käsite. Ei se ole sen poeettisempi kuin muutkaan kielellisen ilmaisun funktiot. Meidän aikamme poetiikka on vain jostain syystä alistettu juuri avantgarden ja omaäänisyyttä tavoittelevien kokeilujen palvelukseen. Olemme individualismin höpsäyttämiä.

En kuitenkaan halua puolustaa vastakohtaisuuksia, totean vain, ettei oman äänen diskurssissa ole pääpuhujana universaali runouden ääni, vaan läntisen modernin muusa. Äänien ensihyväinen omasijaisuus on tietyn aikakauden kollektiivinen villitys.


Edustavuus ja rento autenttisuus

On kaksi tapaa saada kosketus inhimilliseen todellisuuteen. Toinen on hyvin valmisteltu ja edustava. Kotilieden kuvaajat saapuvat kotiin, jossa on viikon ajan siivottu ja järjestelty paikkoja näyttävään kuntoon. Asunto näyttää idylliseltä. Kuvassa tavarat ovat paikoillaan ja ihmiset hymyilevät.

Toinen tapa on äkillisempi ja realistisempi. Asuntoon tehdään yllätystarkastus. Vieraat saapuvat kutsumatta. Eteisessä on tyhjä pitsalaatikko. Tiskialtaassa lojuu tiskiä. Lattioilla pyörii lehtiä ja vaatteita.

Suurin osa Suomessa julkaistusta runoudesta on aina edustanut Kotilieden koulukuntaa. Aikaisemmin runo pysyi jämpttissä muodossa loppusointujen ja mitallisuuden avulla. Siitä luovuttiin, mutta runon tarkoitus on yhä edelleenkin esiintyä edustavana ja juhlallisena.

Runo valmistautuu vierailuun ja somistaa kotinsa. Tämä pätee melkein kaikkiin muihin paitsi Janne Kortteiseen. Pitsalaatikot olisi silti voinut korjata pois eteisestä.

Runokirjoissa ilmaistujen asioiden täytyy olla älykkäitä, muodikkaita ja tuoreita. Lauseiden kuuluu olla hiottuja ja omaperäisiä. Runoa ei noin vain esitellä vieraille. Sitä täytyy valmistella, suunnitella, parannella - editoida ja ehostaa.

Nyt en tarkoita, että runon tulisi myöskään mennä toiseen ääripäähän: kuvata rappiota ja shokeeraavaa alennustilaa. Änkyttää, sokertaa, kiroilla ja huutaa rivouksia.

Tarkoitan vain sitä, että itse lukijana nautin siitä, jos tekstissä on autenttisuuden tuntua. Siinä maistuu elämä. Ei kumpaankaan suuntaan liioiteltuna. Ei pidä lähteä innostumaan vastakohtaisuuksista.


Puhuttelevuuden paluu

Aiemmin olin tarkoituksellisesti väärässä siinä, ettei puhuttelevuuden suhteen ole säätövaraa. Halusin testata lukijaa. Totta kai puhuttelevuudesta voi sanoa vaikka mitä.

Puhuttelevuus voi olla yleisönsä mukaan valikoitua. Tiedämme, että tietyt runouden aiheet ja tyylit herkemmin puhuttelevat lapsia.

Runo voi puhutella tavallisia ihmisiä, mutta tavalliset ihmiset eivät ole kuulleetkaan siitä, koska se ei onnistunut puhuttelemaan palkintolautakunnan jäseniä.

Palkintolautakunnan jäseniä puhutellut runokokoelma esitellään kaikissa lehdissä ja hyvin monet haluavat tutustua siihen. He lainaavat kirjan kirjastosta, mutta se ei puhuttele heitä.

Tässä kohtaa monet tekevät sen virheen, että ajattelevat loogisesti. He ovat rationaalisia ja silti he hätiköivät. He olettavat, että koska palkittu runo ei puhutellut heitä, kuinka mikään muukaan runo voisi puhutella. Jos paras ei tehoa, niin kuinka sitten vähemmän paras?

Sillä tavoin puhuttelevuus kuitenkin toimii. Se ei ole sidoksissa muotoon, eikä myöskään konventionaaliseen laatuun. Tunnustukset eivät ole kovin hyvä puhuttelevuuden mittari, koska lukijoiden odotukset ja tulokulma eroavat suuresti.

Jos runon muoto on haastava, on vaikea päästä käsiksi sen sisältämiin oivalluksiin. Runo tahtoisi kertoa mitä se on nähnyt, mitä se on syönyt - mutta muotokieli tekee kommunikaation niin kovin vaikeaksi.

Kriitikoilla on erilainen nokka kuin tavallisilla lukijoilla. Se on pitkä ja käyrä koukkonokka, jolla pystyy takertumaan hedelmälihaan monenlaisten kuorien ja piikkien lävitse. Kriitikot tulevat ravituiksi, mutta useimmat muut ihmettelevät hetken piikikkään hedelmän suojamekanismeja, ja sitten heittävät sen käsistään.

Puhuttelevuudessa on usein kyse samaistumisesta. Tarinan päähenkilö ei saa olla liian taitava ja hyveelinen. Silloin hänessä ei ole tarttumakohtia. Korkealuokkaisuus ei ole taiteessa mikään minimivaatimus, se on vain yksi vaatimus, joka voidaan korvata toisella.

Jos ihminen linkuttaa, samoin myös runon olisi osattava ontua ja notkahdella. Liian hiottu ja täydellinen ilmaisu ei tunnu tuttavalliselta. Liian älylliset aiheet jäävät etäisiksi, liian monet viittaukset tuottavat hämmennystä.

Täydellisyys ei ole merkki taidoista ja viisaudesta. Viisas osaa hillitä vauhtiaan, ja taitava on oppinut ottamaan rennosti, luottamaan vaistoonsa. Täydellisyys voi olla merkki yliyrittämisestä, neuroottisuudesta ja peloista... ja joskus se tietenkin on aivan loistavaa.

En minä tuomitse täydellisyyttä, vaikka mielummin syönkin pitsani vähemmän täydellisen persialaisen maton päällä.
Korkealuokkaisuuden arviointi on subjektiivista. Arviointiperusteet voisivat olla toiset. Laadun ylistäminen voi suorastaan yllyttää tekemään toisin.

Korkealuokkaisuus ei ainoastaan herätä kateutta ja katkeruutta. Siinä on jotain epäilyttävää. Moni ei ottaisi sitä, vaikka saisi puoleen hintaan. Jotenkin se ei vaan tunnu omalta.

Mutta hölmöähän siitä olisi luopuakaan, ellei saa jotain vaihdossa.

Jääkiekon seuraamisen opas

Jääkiekko antaa paljon, mutta se myös vaatii katsojalta paljon. Kentällä äijät viuhuvat minne sattuu ja jossain on pieni musta kiekko, johon katseensa täytyisi naulita. Sellaisen hulinan äärellä hämmentyy, jos ei ole alan koulutusta ja kokemusperäistä ymmärrystä lajin dynamiikasta.

Jääkiekko voi tuntua hämmntävältä ja järjettömältä viihteeltä, hieman kuten oppera, jossa lihava täti mylvii jotain italiaksi. Täytyy olla taustatietoja siitä, miksi täti on niin tolaltaan ja heiluttelee käsiään.

Jääkiekon seuraaminen on hieman samalla tavalla haastavaa kuin sen pelaaminen. Kumpikin vaatii pelisilmää, joka kehittyy vain vuosien harjoittelun kautta. Katsojan on ennätettävä kiekon edelle kuin Wayne Gretzky - oltava siellä minne kiekko on menossa, ei siellä missä kiekko parhaillaan on.

Jos peliä ei pysty ennakoimaan, sitä tuntuu turhauttavalta edes katsella. Yhtäkkiä vaan tulee maali ja kansa hurraa. Maalitilanteet pitää osata intuitiivisesti vaistota. Silloin pystyy nauttimaan myös hetkistä jolloin maaleja ei tule. Niihinkin sisältyy jännitystä.

Penkkiurheilussa ei ole kyse vain paitsiosäännön ymmärtämisestä. Harvoinhan nykyään mitään paitsioita edes vihelletään. Tapahtumien seuraamista helpottaa monikin asia - tai itse asiassa jo minimivaatimukset ovat melko korkeat.

Täytyy esimerkiksi tietää se, että tietää mitä eroa on normaalilla viisikkopelaamisella, ylivoimalla ja alivoimalla. Kun hahmottaa jäähyjen merkityksen ja tuntee ylivoimakuviot, voi pidättää hengitystään ilmeisissä vaaranpaikoissa ja huokaista helpotuksesta, kun Ruotsi ei tehnytkään maalia avopaikasta.

Kokematon katsoja näkee vain kaoottista säntäilyä ja ihme huitomista. Välillä tulee hidastettuja uusintoja tilanteista, joissa ei näytä edes tapahtuvan mitään.

Jääkiekkokulttuuriin vihkiytyminen edellyttää sitä, että sisäistää suuren määrän skeemoja ja symbolista pääomaa. Kokenut katsoja tuntee esimerkiksi kaikki tuomarin käsimerkit ja voi tuhista, että miksi se vihelsi jäähyn "koukkaamisesta", kun se olisi ennemmin pitänyt merkitä se "kampitukseksi".

Kokenut katsoja näkee, että voi hitto nyt tuli jäähy, jo murto-osa sekuntia ennen kuin mitään vihellystä kuuluu. Valo kulkee nopeammin kuin ääni, you know.

Pelin sisällä merkitsevät vain maalit, mutta katsojalle ovat merkityksellisiä monet muutkin asiat.

Kokenut katsoja pystyy arvioimaan maaleja hieman kuin taitoluistelussa arvioidaan hyppyjä. Hän erottaa "vanhanaikaisen" ja "ilmaveivin", kuten toisistaan erotetaan kolmoislutz, -aksel, -tulppi tai -shalkov... mitä niitä nyt onkaan. Hän tietää milloin on ammuttu ranteella ja milloin lämärinä. Hän tietää milloin pitäisi yrittää längistä ja milloin tähdätä ylämummoon.

Maali voi olla komea tai syntyä tsäkällä. Maali voi olla jonkun ansiota tai jonkun toisen syytä.

Jos ammattimainen lätkäfani osaisi ja jaksaisi luistella sekä käsitellä mailaa, hän usein tuntisi jo pelikuviot ja tajuaisi valmentajan käskyt. Niiltä osin hän pärjää jo esimerkiksi EA Sportsin NHL06'ssa, miksei sitten oikeassakin pelissä.

Tarvittaessa kokenut penkkiurheilija osaisi itse selostaa tilannetta, ja kotistudioissa moni tekeekin korjauksia selostajan puheeseen. Maalin toinen syöttäjä ei ollut Granlund vaan Korpikoski. No niin, nythän se tieto virallisestikin korjattiin. Mitäs minä sanoin! Tiesin sen ilman hidastustakin, koska kyllä minä tiedän mikä numero kenenkin selässä on ja kuka pelaa oikealla. Tästä 14"" matkatelkusta näkyy numerot vähän suttuisesti, mutta kyllä tuollaiset asiat jo vaistonvaraisestikin pitää tietää.

Yhä oleellisempi osa jääkiekon nautinnosta syntyy jälkianalyysistä. Jääkiekko on nykyään kuin joku C.S.I. Hakametsä. Oikeusmurha on tapahtunut. Ruotsi voitti. Nyt täytyy tutkia aineisto ja osoittaa syylliset. Kenen virheestä maalitilanne sai alkunsa? Kenen olisi pitänyt pitää oma miehensä. Kuka nukahti?

Suomen kansa rakastaa dekkareita ja ehkä tässä on jokin yhteys: on ihan sama, vaikka Leijonat teurastettaisiin jäällä, kunhan etsivät haistavat veren ja pääsevät murhaajien jäljille. Leijonat romahtivat neljänneksi, mutta sentään Juhani Tammiselta saadaan tunteikkaat kommentit.

Selostaminen on taitolaji. Kommentointi on taitolaji. Katsominen on taitolaji.

Ruokolahdella nähtiin leijona.

Varmaan se itse pelaaminenkin jonkinlaista taitoa vaatii, mutta mieti hetki: pelaajalisenssi on 60.000 suomalaisella, mutta aktiivisia katsojia on vähintää kymmenkertainen määrä. Pelaajan aktiiviura voi kestää 20 vuotta, katsojan aktiiviura helposti 60 vuotta. Pelaajat ovat jäällä vain joka kolmanneksen tai neljänneksi ottelusta, mutta hyväkuntoinen katsoja pelaa jokaisen vaihdon.

Mitä enemmän on kilpailua, sitä vaikeampi päästä huipulle. Kiekkoyleisöjen eliitti se vasta kokenutta porukkaa onkin. Moni veteraanikatsoja seuraa peliä niin antaumuksella, ettei voi kuin ihailla sitä huimaa tarkkaavaisuutta, verbaalista taituruutta ja palleasta lähtevää huutoa, joka oluen huurustamaan pelisilmään yhdistyy.

Lopputuloksena on fani, joka antaa aina 110-prosenttia ja heittäytyy uhrautuvaisesti kiekon eteen.

Kiva ja siksikin hyvä

KIRJA-ARVOSTELU:
Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (Poesia 2012).

Olin iloinen, kun tämä kirja voitti Runeberg-palkinnon. Olin iloinen jo monta kuukautta aikaisemmin, selaillessani kirjan pdf-versiota, joka on vapaasti luettavissa Poesian nettisivuilla.
http://www.poesia.fi/yksinkeltainen-on-kaksinkeltaista/
(Onko sähköisten kirjojen tapauksessa selaileminen mielekäs verbi? Ainakin välineenä käytetään netti-selainta.)

Teos on monella tapaa ansiokas, mutta ennen kaikkea pidän siitä siksi, että se on kiva. En nyt tarkoita "ihan kivaa", vaan alkuperäisellä, rehellisellä tavalla kivaa. Puhun historiallisesta sanasta ja viittaan aikaan, jolloin se ei vielä ollut menettänyt merkitystään.

Kaikki mikä harvoin kirjautuu,

hämähäkin tapaturmainen kuolema.

Minua vähän harmittaa se, ettei nykyään asioita saa kutsua kivoiksi, vaikka ne olisivat nimen omaan sitä. Jotain, missä on lapsekasta oivaltavuutta ja jonka seurassa viihtyy - niin kuin on kiva kesämökillä pelata sulkapalloa, kun kerrankin ei tuule liikaa ja joku toinen on pystyttänyt verkon.

Huoneessa lojuneen muovipussin päätös liikahtaa lopulta hieman.

Kun aikoinaan Harry Potter -sarjaan ilmestyi uusia kirjoja, ajattelin että jaa, sehän on jees. En mennyt jonottamaan kirjakaupan eteen koko yöksi, mutta minusta oli mukavaa, että tarina sai jatkoa. Luin kirjan ja viihdyin. Minulla oli kivaa.

Kirjallisuus menettää merkityksensä, jos kivoja kirjoja ei julkaista. Tavallaan tämä vaara kaiken aikaa leijuu runouden yllä. Lajityppiin suhtaudutaan liian vakavasti, jotta päämäärä voisi olla yksinkertainen, kuten mukava äärellä oleilu.


Miksi edes puhua syvyydestä, jos teos on mainio huolettomuudessa

Palkitun runouden on yleensä oltava suurta ja merkittävää, ei kivaa. Pienikin annos huolettomuutta voi herättää epäuskoa, koska lysti oletettavasti latistaa tavoittamattoman ylevyyden tenhovoiman.

"A. piirtää E-kirjaimen.

Siihen tulee monta sakaraa, jottei pystyviivaa mene hukkaan."

Näinkö?

Jos minulta kysytään niin Yksinkeltainen on kaksinkeltaista on varsin rattoisa runokirja. Se hymyilytti. En silti kokenut, että se mikä kirjassa on kivaa, olisi jotenkin vähentänyt taiteellisesti korkealuokkaisempien pyrintöjen arvoa... sikäli kuin syvällisyydellä edes on mitään merkitystä jonkin suurenmoisesti rennon tai riehakkaan rinnalla.

Teoksen nerokkaassa mukavuudessa on yhtymäkohtia Miki Liukkosen runouteen, vaikka kokonaisuus on aivan toisenlainen. Myös Anja Erämaja on ansiokkaasti leppoisa runoilija, olematta heppoisa.

Kallon saumat erottuvat.

Päässä on pääasiat hyvin.

Jos nykyaikaista runoilijaa moititaan siitä, että hän "leikkii sanoilla", vastaukseksi saa yleensä hienon teorian siitä, kuinka kieli on sidoksissa maailman näkemisen tapaan tai jotakin. Sanoilla leikkiminen on ikään kuin runoilijan työtä.

Tennilä ja Liukkonen leikkivät sanoilla kuten lapsi leikkii ruoalla. Sellainen on pöhköä, mutta sitä ei tarvitse selitellä. Leikki perustuu siihen, että se on hauskaa. Leikissä ei ole työn makua. Itsekin alkaa tehdä mieli ampua perunamuusia lusikalla seinään. Herää sellainen hulvattomuuden kaipuu.

Kaikki saa alkunsa siitä, kun muuan lehmä nuolee jäätä janoonsa.

Villi lehmä
seisoo jäätiköllä ja sillä on jano.

Leikikkään lyriikan ansiot voivat piillä yllyttävyydessä, ei siis vain yllättävyydessä. 1k=2k yllyttää lukijaa naiviin leikkiin ja se rentouttaa hermoja. Ei synny tuskastuttavaa oloa, että ah, täytyykö minun ymmärtää tästä jotain tai oppia jotain. Kutkuttaa nähdä mitä jännää seuraava sivu tuo tullessaan.

Neuvola oli enemmän neu-la-la.

Kipu löi läpi elon.

Myös kriitikon tehtävä ymmärretään usein väärin. Voihan kriitikko totta kai sanoa jotain älykästä, jos tuntee sen tarpeelliseksi, mutta haluaisin lukea enemmän rehellisiä lukijakokemuksia. Miltä se tuntui? Alkoiko haukotuttaa? Hämmennyitkö? Hihkuitko yksinäsi oivalluksille - vai tekikö mielesi kokonaan luovuttaa, kun sivuja oli satoja ja heti alusta se tökki niin pahasti.

Useinhan ne tökkii ainakin jossain kohtaa, tällä kertaa ei.

Lukukokemus oli huoleton.

Pimeä tietoteoria, osa 3

Lupauksissa ja unelmissa tiede näyttäytyy nopeasti päivittyvänä ja luotettavana alana. Käytännössä evoluution aivoihimme ennalta ohjelmoimat kiinnostuksen painopisteet, käyttäytymistottumukset, painetut kirjat ja sosiaaliset normit hidastavat tiedon kulkua siinä määrin, että keskustelu ei koskaan perustu tuoreimpaan mahdolliseen informaatioon - eikä huomio tieteenrajojen ja keinotekoisten jaottelujen vuoksi edes kohdistu tärkeimpiin kysymyksiin.

Tieteellinen tieto kilpailee medioissa samasta huomiosta kuin intutitiivinen ja täysin tuulesta temmattu tieto. Nykyään ihmisten mielikuviin täytyy kyetä vaikuttamaan nopeasti, koska aiheet tulevat ja menevät. Jos tutkimme televisiossa kuultuja väitteitä aidolla tieteellisellä vakaumuksella, emme ehdi sanoa mitään. Keskustelun fokus siirtyy aiheesta toiseen ja parhaiten mieleen jää se joka huusi lujimpaa - tai se, jonka mielipiteet olivat täysin naurettavia.

Hidasta ja pätevää tieteellistä tutkimusta on syytä tehdä entiseen malliin, mutta filosofiset määritelmät, joita tiedosta esitetään, eivät ole tätä aikaa. Rationaalisuuden perään toitottavat filosofit eivät ole koskaan nähneet ihmistä kokonaisuutena, eikä siihen suuntaan olla menossa nytkään.

Tärkeimpiä nykyään tietoon liittyviä kysymyksiä ei edes esitetä akateemisessa tieteenfilosofiassa, jonka historiallinen kärki ajoittuu valitukseen ja koululaitoksen alkuajoille. Luonnontieden läpimurto ja teollistumisen esiinnousu ovat ylpeyden aiheita, joista filosofia ei pääse irtoamaan ja laajentamaan katsettaan. Pohjustamme tieto-oppimme yhä 1800-luvun käsitteistöön.

Tiede keskittää huomionsa tiedon pätevyyteen, mutta on muitakin tapoja arvioida tiedon arvoa. Näitä muita näkökulmia tutkii esimerkiksi kvalifysiikka, joka on osa laajempaa Humanistista Tietoteoriaa.

Humanistinen tietoteoria kysyy, teoretisoi, tutkii ja tarjoaa vastauksia. Ensin sen tietenkin täytyy uskaltaa kysyä:

Mikä tieto on relevanttia?
Mikä tieto on kiinnostavaa?
Mikä tieto on ahdistavaa?

Miksi tieto on valtaa?
Miksi instituutiot vastustavat uusia käsityksiä?

Miksi ihmiset tuntevat vetoa lupauksiin, joilla ei ole perusteita? Miksi joidenkin asioiden oppiminen on niin vastenmielistä? Johtuuko se ehkä synnynnäisistä ominaisuuksista, kielemme käsitteellisistä rajoituksista vai maailmankuvamme ristiriidoista?

Jos lapset eivät kiinnostu koulussa opetettavista asioista, se voi johtua monestakin eri seikasta: a) lapset eivät ymmärrä omaa parastaan, koska he eivät ymmärrä aikuisten maailman vaatimuksia - tai koska media tarjoaa heille vääriä mielikuvia ja ihanteita, b) lapset tajuavat aikuisia paremmin, ettei tarjotusta tiedosta ole elämässä mitään hyötyä, sitä opetetaan vain, koska on ollut tapana opettaa.

Seuraavassa katkelmassa nousee esille useampiakin tietoteoreettisesti tärkeitä teemoja:

Oppilailta kysyttiin, mikä huonosti menneessä kokeessa harmittaa. 81 prosenttia on tyytymättömiä saamaansa arvosanaan. Alle viidennes vastaajista pettyy siihen, ettei hallitse kokeessa tarvittavia asioita.


Arabian peruskoulun yhdeksäsluokkalainen Toivo Tiusanen pitää koulunkäyntiä erittäin suorituskeskeisenä. Hän opiskele tällä hetkellä ainoastaan päästäkseen haluamaansa lukioon.

- Tottakai se on numero, joka harmittaa. En todellakaan tule tarvitsemaan tänään koulussa oppimiani asioita mihinkään muuhun kuin hyvännäköiseen todistukseen.

Linkki: Kysely: hyvä oppilas menestyy jos on hiljaa eika pyyda apua
Ensimmäinen uutisjutun tekemä havainto on se, etteivät oppilaat välitä osata opetettavia asioita. He haluavat vain hyvän numeron. He eivät siis lähtökohtaisesti opiskele itseään tai elämää varten, vaan miellyttääkseen aikuisia ja pärjätäkseen systeemissä.

Tiedot ja taidot, joita he haluavat oppia, sijaitsevat koulun ulkopuolella. Onko kyse kapinoinnista, kaveripiirin vaikutuksesta motivaatioon, vai siitä että koulu sivuuttaa tärkeitä asioita? Tällaisiin kysymyksiin tietoteoria tai tieteenfilosofia - eivätkä aina edes kasvatustieteet - yritä vastata. Ne eivät esitä näitä kysymyksiä, vaikka motivaatio on tiedon perusta.

Toinen uutisjutun tärkeä huomio liittyy auktoriteettien toimintaan. Opettajat eivät palkitse sosiaalisuudesta, vaan siitä, että oppilas tuottaa heille mahdollisimman vähän työtä. Hyvä oppilas on huomaamaton, eli vaivaton oppilas. Jopa hyvät kysymykset ja asialliset kommentit aiheuttavat opettajalle päänvaivaa ja kuluttavat hänen arvokasta aikaansa.

Tällaiset tulokset eivät edes ole yllättäviä. Ne ovat arkipäivää niin monelle, että eivät herätä keskustelua. Vähiten ne herättävät keskustelua sen tutkimushaaran piirissä, jota kutsutaan "tieteenfilosofiaksi" - siitäkin huolimatta, että yliopistoissa toistuvat samat sosiaaliset kuviot kuin peruskoulussa ja lukiossa.


Tarvitaan uusi tietoteoria

Tieto-opin ja tieteenfilosofian klassikoissa sekä tieteelliseen ajatteluun opastavissa koulukirjoissa sivuutetaan lähes kaikki olellisimmat elävän elämän ristiriidat. Vain hyvin kapea osa informaatiokäyttäytymisestä, tiedonhalusta ja tiedontarpeesta otetaan huomioon.

Huomio kiinnitttyy siihen, mitä "tieto" ideaaleissa olosuhteissa voisi olla. Jää selvittämättä mitä tieto on käytännössä, mitkä ei niin tieteelliset asiat siihen vaikuttavat.

Jos yliopistotasolla opiskelet tieto-oppia tai tieteenfilosofiaa, omaksut käsityksiä, jotka eivät ole juuri muuttuneet sataan vuoteen. Et tule löytämään vastausta sille, miksi Youtube on täynnä kissanpentuja - ja miksi kaikki muut lapset, paitsi muutamat autistiset, ennemmin pelaavat Angry Birdsiä kuin pänttäävät ensykplopedioita.

Tieteen auktoriteetit ovat ihmeissään siitä, että jostain syystä niin monet vastustavat evoluutioteoriaa tai ajatusta ihmisen toiminnan vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Jos kirjoissa tarjotaan vastauksia, ne kaikki liittyvät vain siihen, miten asioita tulee tieteellisen disurssin sisällä perustella... ei sen ulkopuolella, useimpien ihmisten tuntemassa nk. todellisessa maailmassa.

Syytös kohdistuu aina ihmisiin, ei koskaan tietoteoriaan. Silti jos jokin oletus "toimii teoriassa, mutta ei käytännössä", sanoisin, että syytä pitää etsiä teoriasta. Toimivaksi väitetty teoria täytyy arvioida uudelleen.

Hyvästäkään teoriasta ei ole apua, jos sen kysymyksenasettelua ei muuteta. Lisäksi jokainen tieteenfilosofia on käytännössä vain yhdensuuntainen matka tieteelliseen diskurssiin - mutta ei koskaan toiseen suuntaan. Tieteellinen koulutus on ovien sulkemista, ei niiden avaamista.

Voit nyt ajatella, että joo-joo tiedän tuon - mutta itse asiassa tämä on aivan valtavan suuri sosiaalinen ja sitä kautta myös metodiloginen ongelma. Tiede onnistuu itse mykistämään, sokeuttamaan ja rampauttamaan itsensä, eikä tilanne vuosi vuodelta parane, se vain huononee.


Humanistinen tietoteoria

Edellisessä osassa alustin väitettä, jonka mukaan tiedon tehtävä ei useinkaan ole kertoa totuutta, vaan antaa varmuus olemiseen ja toimintaan, lopettaa epäilys ja kyseleminen, siirtää ristiriidat pois mielestä.

Mietitään vaikkapa Bostonin pommi-iskua, joka on tällä hetkellä kohtuullisen tuore tapaus. Kaikki lehdet kirjoittivat muutaman päivän ajan siitä, miten iskun tekijä on tuntematon.

Uutisen aiheena oli se, ettei poliisilla ollut tietoa. Medialla ei ollut tietoa. Eikö kenelläkään muka ollut tietoa!

Lehdet kirjoittivat sivukaupalla siitä, miten tietoa ei ole.

Millaista informaation levittämistä se muka on? Jos olisi maltetty odottaa pari päivää, olisi voitu kirjoittaa pieni juttu siitä, kuka sen teki ja miksi. Tietoa tärkeämpää tuntui olevan se, ettei tietoa ole. Loputtomat spekuloinnit ja arvaukset eivät edes johtaneet tietoon. Vain odottelu johti tietoon.

Tällaiset tapaukset muistuttavat meille jatkuvasti siitä, miten tiedon ensisijainen funktio ei ole tarjota totuutta. Kukaan sanomalehtien lukijoista ei tule edes hyötymään siitä tiedosta, kuka pommi-iskun suunnitteli.

Ihmiset haluavat tietoa kahdesta syystä, miltei 99% tapauksista. Ensinnäkin he haluavat varmuutta. Vaarinikin katsoo parin tunnin välein uutiset, vain saadakseen varmuuden siitä, ettei maailma ole räjähtänyt.

Hieman kuten tarkistamme sähköpostit tunnin välein ja olemme kaikkei iloisimpia siitä, ettei mitään viestiä ole tullut. Vapaudumme vastuusta vastata viesteihin. Voimme juoda vaikka kupin teetä, kaikessa rauhassa.

Humanistisen tieteenfilosofian teesi 1:

Tieto ei anna totuutta. Se ei vastaa kysymyksiin. Se rauhoittaa.

Toinen megalomaanisen keskeinen tiedon funktio liittyy sen sosiaalisuuteen. Tieto on olemassa, jossa voisimme yhdessä meuhkata siitä: voivotella tai tuntea tyytyväisyyttä.

Seuraamme mediaa, jotta emme jäisi keskustelun ulkopuolelle. Tämä pätee myös tieteeseen. Se on diskurssi, suuri älyllinen hiekkalaatikko, joka ennen kaikkea antaa pätevyyden osallistua keskusteluun.

Humanistisen tieteenfilosofian teesi 2:

Tiedämme, jotta voisimme tehdä sen tiettäväksi myös muille.

(On pätevää tietoa - ja tietoa, jolla voi päteä.)

Mietitään tässä kohtaa koululaisia. Mitä he odottavat kokeilta ja arvosanoilta? Heidän omien sanojensa mukaan he tahtovat rauhoittua siitä tiedosta, että eivät ole opettajan epäsuosiossa ja että pääsevät kouluihin. He eivät halua tietää itseään varten, vaan saadakseen luvan osallistua systeemiin - eli päästä kouluihin ja vapautua vanhempiensa ja opettajiensa moitteilta - siis kuulua joukkoon ja päästä pälkähästä.

Humanistisen tieteenfilosofian teesi 3:

Ihminen ei niinkään halua tietää kuin päästä eroon kysymyksen herättämästä epävarmuudesta.

Me emme tee mitään sillä tiedolla, kuka toteutti Bostonin pommi-iskun. Silti asia askarruttaa meitä ja me haluamme tietää. Haluamme vapautua kysymyksen painosta ja epävarmuuden tunteesta.

Uskonnot ja varsinkin ankarat lahkot eivät tarjoa jäsenilleen testattua ja varmennettua tietoa. Ne tarjoavat puhdasta varmuutta, johtajansa karismaattisen olemuksen välityksellä - sosiaalisen hyväksynnän, lupauksen siitä, että asiat järjestyvät.

Johtajan seurassa kysymykset ikään kuin siirtyvät taka-alalle ja elämä tuntuu johdonmukaiselta. Tärkeintä ei ole tietää, vaan välttyä johtajan sekä muiden ryhmän jäsenten arvostelulta.

Asioita alkaa miettiä vasta kun saa yhteisöön ja sen kulttuurisiin arvoihin hieman etäisyyttä - tai jos on luonteeltaan hyvin kyseleväinen ja skeptinen. Monille ihmisille tärkeämpää ei kuitenkaan ole tieto vaan kysymysten häivyttäminen. Heille riittää heikomminkin perusteltu vastaus, kunhan joku vain antaa heille vastauksia ja siten tuo lopun kalvavaan epävarmuuteen.

Toisen ihmisen vakuutus tai uskonnollinen varmuus toimii nopeammin kuin totuus, kun päämääränä on huojennus, sosiaalinen hyväksyntä sekä vapautuminen kysymysten herättämästä epävarmuudesta.

Tieteellinen tutkimus on hyvin pitkä tie varmuuteen, eikä monella ihmisellä ole rationaalista perustetta kouluttautua tieteellisesti ajattelevaksi henkilöksi. He pysyvät hengissä ja kykenevät synnyttämään lapsia aivan hyvin myös ilman maisterin tutkintoa.

Tiede ei vastaa ollenkaan niin hyvin ja nopeasti näihin tiedon tärkeimpiin funktioihin. Siksi se jää alakynteen, eikä se edes halua myöntää mikä sen maailmankuvassa tai etenkin ihmiskästyksessä on vialla.

Kutsu kirjanjulkkarikemuihin

Keskiviikkona 8.5. järjestän ikään kuin virallisen tilaisuuden uuden runoteokseni kunniaksi.

Toivon, että tapahtuma olisi mahdollisimman epävirallinen. Siellä on kuitenkin suunniteltua ohjelmaa, joten saatan pettyä :)

Saattaa sisältää pähkinää - Randomia runoutta


Tapahtumanpaikkana on Vastarannan Kiiski, Töölössä (Runeberginkatu 26).

Tilaisuus alkaa jo 17.00 ja kestää vain kahdeksaan, eli about 3 tuntia. Minut löytää paikalta kuitenkin myös virallisten osuuksien jälkeen.

Kannattaa tulla ajoissa niin saa lasin kuplivaa ja ehtii open miciin! Kilistelyt on varmaan jo puoli kuudelta.

Klo 18.00 on vuorossa uudenlainen OPEN MIC tapahtuma

Illan kokeellisin osuus on runokaraoke, jossa kaikki halukkaat saavat lukea kirjasta otteita. Mikrofonin ääressä on luvallista lukea runoja myös aiemmista kirjoitani - tai lisäksi totta kai omia juttujaan, mutta lavalle nousemisen ideana on lukea jotakin uudesta kirjasta... että kuultaisiin mahdollisimman paljon erilaisia versioita ja ääniä.

Janoan kuulla miten jengi tekstejäni tulkitsee. Voi olla että useimmat lausuvat niitä paremmin kuin minä itse.

Kaikki open micciin osallistujat saavat toisen kirjan kaupan päällisiksi, tai siis kaksi kirjaa yhden hinnalla.

Kirjan myyntihinta on 15 euroa. (Yhdistyksen jäsenille 10 euroa, ja open micin kautta siis vain 7,5 euroa.)

Ainoa toivomukseni on, että ylimääräisiä kirjoja ei aleta heti saman tien huutokauppaamaan eteen päin eniten tarjoaville ja vaihtelemaan tuoppeihin. Se ei olisi kohteliasta ja aiheuttaisi säätöhälyä.

Kirjan julkaisija on Helsinki Poetry Connection, mutta kaikkihan sen tietää, ettei ole kyse mistään WSOY:n veroisesta perinteisestä jättiläisestä. Vasta muutaman vuosikymmen kuluttua HPC:n kirjat ovat divareissa paljon kysytympää tavaraa kuin suurten ja virallisten kustantamojen julkaisut. ;)

Kirja ja sen julkaisu on leikkimielinen, yhteisöllinen ja kaikkea muuta kuin taloudellisesti mietitty projekti, jossa kaikki riski on kirjailijalla itsellään.

Kuohuviinia on silti tarjolla!

Runoilija maksaa juomat. HPC turvaa dägän!

Pimeä tietoteoria, osa 2

Keväällä 2000 - siis kauan sitten sitten - suoritin vasta valmistuneena ylioppilaana sosiologian opintoja avoimessa yliopistossa. Juttelin silloin opettajan kanssa sosiologisen tai humanistisen tietoteorian tarpeellisuudesta. En muista luennoitsijan nimeä, mutta hän piti itsestäänselvyytenä, että uudelle tieteenfilosofiselle asenteelle tulee yhä enemmässä määrin käyttöä - ja että ennemmin tai myöhemmin ihmisen vaikutus tietonkulussa ja virallisen informaation muodostamisen prosessissa huomioidaan myös tieteessä - ei vain politiikassa, markkinoinnissa ja poliittisessa lobbauksessa.

Kuluneen kymmenen vuoden aikana olemme nähneet, kuinka esimerkiksi ilmastonmuutoksesta on levitelty totaalisen väärää tietoa - ja kuinka viralliset tahot ovat avuttomia kamppaillessaan väärinkäsityksiä, virhetulkintoja sekä tarkoitushakuisia valheita vastaan... varsinkin jos juuri viralliset tahot kuuluvat valheellisen tiedon kannattajakuntaan.

Jos tänään googlettaa termit "sosiologinen tietoteoria", "sosiologinen tieteenfilosofia", "humanistinen tietoteoria" tai "humanistinen tieteenfilosofia", ei netistä löydä yhtään mitään. Tai siis löytää kyllä jotain - tämän blogin.

Kymmenen vuotta sitten piti olla itsestäänselvyys, että tutkijat ja tieteen popularisoijat ovat heräämässä ihmisläheisemmän tiedonkäsityksen huutavaan kysyntään... mutta mitään ei ole tapahtunut.

Enkä puhu nyt vain muutamista termeistä, sanojen yhteenliittämisestä ja sitä kautta keskustelun tai informaation helpommasta saatavuudesta - puhun siitä, että tiede on säilyttänyt oman ylimielisen ja etäisen asenteensa muuhun yhteiskuntaan. Tieteen tekijät sulkeutuvat erityisten tutkijayhteisöjen sisälle, kohdistavat julkaisunsa diskursiivisten kehysten sisälle, jahtaavat erityisryhmien apurahoja - ja vähät välittävät siitä kuinka markkinavoimat ja poliittiset tahot levittelevät missinformaatiotaan ja dissinformaatiotaan.

Luulisi, että ilmastonmuutosdebatti tai kiivas evoluution vastustaminen olisi herättänyt jo useimmat tutkijat, mutta ei. Tiedeyhteisöt tekevät ihan saman tempun kuin viralliset uskonnolliset auktoriteetit - nostavat kätensä pystyyn antautumisen merkiksi, kävelevät pois ja keskittyvät omiin juttuihinsa.

Mitä sitten pitäisi tapahtua?


Inhimillinen tieteenfilosofia

Edellisessä osassa puhuin luonnontieteellisen tiedon "parasta ennen" -päiväyksistä, enemmänkin vitsinä. Esittelin itse nopeasti kyhäämäni hassun kaavion, jossa suhteutettiin pieni murunen pätevää tietoa valtavaan määrään pimeän tietoa.

Tarkoitukseni ei ole murentaa olemassaolevan tieteenfilosofian perusteita, vaan rakentaa niiden päälle. Tietoa tulee testata ja arvioida tietyin kriiteerein. Väitteet pitää saada kiistää ja olettamuksia on syytä kärsivällisesti varmentaa, jada, jada, jada...

Ongelma on se, että tiede instituutiona on aika sinisilmäinen eikä tajua tiedon luonten muuttuneen viimeisen sadan vuoden aikana. Kyse ei ole vain muutamien tiedettä tekevien yksilöiden naiviudesta, vaan siitä, että tieteenfilosofia kasvattaa luonnontieteen harjoittajat ja usein humanistitkin tietynlaiseen jääräpäisyyteen - varsinkin mitä tulee ihmiskuvaan.

Ihmisten suhde tietoon on paljon monimutkaisempi kuin mitä teorioissa esitetään. Tieto ei yksinään edusta pyrkimystä varmuuteen. Totuus ei ole tiedon ainoa arvo. Tässä on kaksi erillistä väittämää, jotka minun täytyy tarkemmin perustella. Muitakin väittämiä on, kuten se, että kun tietoa on enemmän tarjolla, alamme nähdä käytännössä mitä kriteerejä lajimme sille asettaa, totuuden lisäksi - ja totuuden kustannuksella.


A) Tieto ei edusta pyrkimystä varmuuteen

Varmuus on tärkeä osa ihmisen elämää. Tiedämme, että pahinta on elää epävarmuudessa: vaikkapa odottaessaan syöpätutkimuksen tulosten saapumusta tai jännittäen kadonneen läheisensä puolesta. Tutkijat ajattelevat, että he tahtovat tuoda ihmisten elämään varmuutta.

Tiede ei useimmille ihmisille edusta autuaaksitekevää varmuutta, vaan pikemminkin inhottavaa kyselemistä, monimutkaistamista ja epäilyä. Siitähän tieteessä on kyse, epäilystä. Siitä edellinen kirjoitukseni osassa myöskin oli kyse. Halusin herättää tieteen harrastajissa epäilyä, muistuttaa fysikaalisten totuuksien suhteellisuudesta.

Tieteen tulokset totta kai helpottavat elämäämme, mutta tieteellinen prosessi on epämukavuuksien tuottaja. Monetkaan ihmiset eivät haaveile tieteellisestä urasta. Useimmat olisivat ennemmin vaikka jääkiekkoilijoita tai taitoluistelijoita - jos vapaasti saisivat valita.

Tiedettä ja tutkijoita kunnioitetaan ja heidän besserwisseröintiään suvaitaan, koska he todistettavasti parantavat elämämme laatua. Monille ihmisille ei kuitenkaan ole oleellista se, miten tietoon on päädytty tai kuinka se on perusteltu. He haluavat yksinkertaisesti vain varmuutta.

Ja sitä samaa varmuutta voi aivan yhtä hyvin antaa pappi tai homeopaatti - kunhan henkilö vain on kyllin karismaattinen, eli hänessä personoituu tietty varmuus.

Tieteen parissa työskentelevät ihmiset eivät tahdo ajatella, että homeopaatti voisi noin vain korvata heidät. He eivät tahdo ajatella niin, mutta niin se vain menee. Tästä syystä monen tutkijan koko ihmiskuva ja käsitys yhteiskunnasta on epärealistinen. On hyvin inhimillistä, että myöskään tutkija ei toivoisi, että hänet voisi korvata joku humpuukimaakari.

Jokainen tutkija, joka ajattelee, että aikaa myöten ihmiset heräävät ja homeopaattiset hoidot poistuvat kuvioista, elää valheessa.

Käytännössä siis suurin osa tutkijoista ei ymmärrä ihmisyydestä yhtään mitään. Ja tämä on vain hyvin hyvin pieni osa sitä kokonaiskuviota, johon kaikki yliopisto-opiskelijat oppiaineesta riippumatta olisi aiheellista perehdyttää.


B) Totuus ei ole tiedon ainoa arvo

Tämä väite on äärimmäisen vaikea määritellä - mutta kunhan se on ensin määritelty, se todistuu noin vain. Siinä ei ole mitään epäselvyyttä, vaikka ensimmäinen ajatuksesi saattaa olla, että totta kai totuus on ainakin tieteellisen tiedon ainoa arvo.

Ensinnäkin on kahdenlaista arvoa: sellaista, josta puhutaan kauniissa puheissa, ja sellaista joka toteutuu käytännössä. Käytännössä tieteelliseen tietoon kohdistuu paljon sellaisia paineita, jotka tekevät totuudellisuuden toissijaiseksi.

Ensinnäkin uutuusarvo. Tiedämme että tärkeintä ei ole se, että jotakin todistaa - vaan että sen todistaa uudella tavalla tai ennen kaikkia muita. Tämä on sosiaalinen ja myös kulttuurisesti vahvistettu painotus. Uusi ja yllättävä tieto on arvokkaampaa... itse asiassa se on monessa tapauksessa ainoaa tietoa, jolla on tieteellistä arvoa - siis sellaista arvoa, joka pitää tutkijan leivässä.

Jos tällainen itsestäänselvyys on olemassa, miksi sitä ei liitetä tieteenfilosofian kuvauksiin ja määritelmiin?

Syitä on jälleen useita. Ensinnäkin se saisi tieteen näyttämään vähemmän tärkeältä. Tieteen tekeminen ei kuulostaisi niin hienolta, jos kyse olisi tutkijaryhmien mediahuomion tavoittelusta - mutta totta kai juuri siitä on kyse, monen muun ohella. Täytyy olla muodikas, ja täytyy olla ensimmäisenä paikalla. Historia muistaa mainita vain ensimmäisen, joka kiipesi vuorelle. Uutuus ja ensimmäisyys ovat myös tieteen tunnustamia arvoja.

Voisin "uutuusarvon" ja "uutisuuden-arvoisuuden", eli "shokki-arvon" lisäksi luetella kymmenen muuta "arvoa", jotka vaikuttavat tieteellisen tiedon ja ylipäätään informaation arvoon. Tiedon ja sitä edustavien asiantuntijoiden tehtävä on esimerksi antaa lohtua ja luoda turvallisuuden tunne - joskus valheellinenkin. Täällä blogissa ilmestyy vielä pari osaa tänä keväänä, mutta yritän käsitellä aihetta tarkemmin piakkoin valmistuvan esseeteokseni tieto-opillisen relativismin osiossa.

Totuus (kriittisyys ja metodinen pätevyys) voi olla yhä edelleenkin tieteen ensisijainen arvo, mutta kaikkien muiden tekijöiden vaikutus on niin suuri, että usein se yksinään jää alakynteen. Totuuden on tehtävä kompromisseja ja solmittava liittolaisuuksia.

Ei ole kyse siitä, että haluaisin jotenkin vähentää totuuden arvostusta tieteessä. On vain yleisesti syytä miettiä, millä tavoin tiedon monet arvot tällä hetkellä vaikuttavat tiedonkulkuun ja myös tutkimusten kysymyksenasetteluihin.


Seuraavassa osassa jatkan humanistisen ja sosiologisen tietoteorian päämäärien ja metodien täsmentämistä...