Vaihtoehtoinen runousoppi

JOHDANTO

Aluksi haluan korostaa, että tämä ei ole vastakkainen runousoppi: "vastakohtaisuus" ja "vaihtoehtoisuus" ovat kaksi eri asiaa.

Vastakohtaisuutta on se, kun Juha Vuorinen leimaa kirjansa merkinnöillä "100% paskaa", tai kun Tapani Kinnunen huutaa runoja sukkahousut päässä.

Punk on vastakohtainen asenne. Asiat käännetään karnevalistisesti päälaelleen. Vastakohtaisuus tahtoo shokeerata ja herättää huomiota. Se kumoaa sivistyneistön arvot ja kusee ylevien periaatteiden päälle.

Vastakohtaisuuksien vuoksi housunlahkeet ovat välillä leveät ja välillä kapeat. Sukupolvet uhmaavat vanhempiensa mieltymyksiä ja muodit heilahtelevat ääripäistä toiseen.

Tämä ei ole vastakohtaisuuksien runousoppi.

Vaihtoehtoisuus on aina ollut taiteen tekemisen muodoista vähiten ymmärretty. Suurten yleisöjen huomio on verrattain helppo herättää antiteesien ja rienaamisen kautta, mutta vaihtoehtoisuus tarkoittaa sitä, että on löydetty kokonaan uusi näkökulma, intohimon kohde ja arviointiperuste. Jotakin muuta, mitä?

Sana "uusi" olisi tässä tapauksessa harhaanjohtava, sillä uusi vaihtoehto on usein jotakin vanhaa, jo unohdettua - tai jotakin niin tuttua, että sitä on vaikea herkistyä huomaamaan.

Me venklaamme housujemme lahkeita, koska emme osaa edes kuvitella elämää, jossa housut olisivat korvautuneet jollakin kokonaan uudella vaatekappaleella.

Muoti-ilmiöiden alati jatkuvan, mutta näennäisen ja ulkoisiin yksityiskohtiin takertuvan muutostyön tarkoituksena on mahdollistaa elämämme maksimaalinen staattisuus.

Taiteellisten vastakohtien etsiminen lähinnä pitää samsaran pyörän liikkeellä.

Muodikkuutta ja epämuodikkuutta yhtä lailla karsastavan runouden ikiaikainen tehtävä on pysyä hereillä kaiken sen suhteen, mikä meille on lähintä tai tuttua - niin tuttua, ettei sillä voi shokeerata puolesta eikä vastaan.

Niinpä kaikkein vaihtoehtoisinta on paradoksaalisesti sellainen runous, joka ei pyri aiheillaan tai tyylillään meitä yllättämään. Se tunnistaa tutun ja ilmaisee sen, mutta tekee tämän raikkaasti, kuin näkisimme kaiken ensi kertaa.

Kukaan ei teoretisoi tätä runouden tehtävää, koska itse funktio on liian tuttu ja itsestäänselvä. Läsnäolo arjessa voi olla maalarin manifesti, koska ymmärrämme miten vaikea vangita hetki kankaalle.

Yhtä vaikeaa se on vangita sanoihin, mutta silti luulemme, että runous tarvitsee tehokeinoja.

Myös esseitä on helpompi kirjoittaa runouden vaihtuvista piirteistä. Jyrkkä muutos herkistää meidät käsitteelliselle erottelulle. Syntyy diskursseja, joiden puitteissa voi osallistua ja kerätä meriittejä ja rakentaa liittolaisuuksia.

Muuttuvien piirteiden varjossa on loputon määrä sellaista, minkä mielimme pysyvän ennallaan - ja juuri tylsien aiheiden tiedostamattomuus, eli tylsäksi kokeminen, on tärkeä pysyvyyden turvamekanismi.

En väitä, että tiedostamattomuudelle läheskään aina olisi psykoanalyyttistä motiivia. Paljon useammin me emme tiedosta asioita siksi, ettei niiden tiedostamisesta ole meille hyötyä. Me emme mahda tilanteelle mitään ja siksi me emme myöskään huomaa koko asiaa.

Luulemme, että sitä ei voisi säätää.

Tylsä tavallisuus kätkee sisäänsä tavattoman joukon hienoja mekanismeja, joiden varassa lepää koko lajin puhuttelevuus.

*  *  *
Osa 1: Runon puhuttelevuus

Yksittäinen runo voi oivaltaa jotakin, minkä kokonainen runoteosten sukupolvi on jättänyt huomiotta.

Tavallaan jokainen hyvä runo puhuu siitä, mistä puhumisen luulimme olevan rikollista.
Me tiedämme tämän kokemuksesta. Jokin tietty runo on kiinnittänyt huomiomme asiaan, johon runous ei lajina ole puuttunut. Runo on viisaampi kuin runous. Liimaamme jääkaappimme oveen runoja, emme runouksia. Sama pätee sarjakuviin.

Yhdestä hyvästä runosta ei synny koulukuntaa tai genreä. Voinko nostaa esiin joukon tekstejä ja sijoittaa ne kirjallisuuden genreen nimeltään "runot, jotka puhuttelivat minua"?

Puhuttelevuus ei ole muotopiirre, eikä sitä voi kovin helposti purkaa osiin. Usein yksittäinen runo puhuttelee juuri sen vuoksi, että se puhuu asiasta, mistä muut runot vaikenevat.

Runoilija näkee jotakin, hoksaa näkemänsä ilmiön arvon - ja toistaa sanallisesti mitä on nähnyt. Syntyy runo.

Runo on onnistunut, koska se on hereillä. Sen muoto voi tällöin olla toissijaista - ei aina ole, mutta voi olla. Runon puhuttelevuus ei siis ole sidottu sen muotoon.

Kukaan ei halua antaa lupauksia puhuttelevuudesta. Kukaan ei halua myöskään ottaa vastuuta siitä, jos teksti ei puhuttele sinua. Silti me annamme lupauksia elokuvan puhuttelevuudesta, kuuntelemme lupauksia, käymme katsomassa elokuvan ja se puhuttelee.

Kukaan järkevä kirjallisuudentutkija tai teoreetikko tai esteettinen koulukunta ei haluaisi sotkeutua puhuttelevuuden kysymyksiin, koska siitä on niin helvetin vaikea puhua.

Puhuttelevuus tuntuu myös katoavan kohteesta aikaa myöten. Luen sarjakuvan. Se puhuttelee minua. Otan sarjakuvasta valokopion ja laitan sen magneetilla jääkaapin oveen.

Ystäväni käy kylässä ja toteaa. "onpas puhutteleva sarjakuva. Oivaltava." Vastaan: "Niin on. Siksi juuri laitoin sen esille, iloksi ja muistutukseksi."

Kuluu kuusi kuukautta. Käyn jääkaapilla. Huomaan sarjakuvan siinä, hieman aiempaa repaleisempana. Se ei enää puhuttele minua. Heitän sen roskiin. The end.

Onko siinä kaikki mitä me voimme sanoa puhuttelevuudesta?

Tietenkään ei ole, mutta kuka uskaltaa aloittaa?

On niin monta asiaa, joista pitäisi puhua sitä ennen - kuten: onko runoudessa genre-eroja? Miksi romaanit järjestetään genren mukaan eri hyllyihin: on scifiä, fantasiaa, dekkareita ja mitä vielä... Miksei samanlaista jaottelua tehdä runoudelle?

Syy ei voi olla vain siinä, että kaupassa runokirjat mahtuvat yhteen hyllyyn.


Vaihtoehtoisuuden skaala

Puhuttelevuus on yksi osa vaihtoehtoisuutta, koska kukaan ei toistaiseksi ole julkaissut taidetta, joka pyrkisi välttämään puhuttelevuutta. Kyse ei siis ole sellaisesta normista, jota voisi säätää.

Kyse ei ole vastakkaisuudesta, joten silloin kyse on varsin tavallisen vaatimuksen tiedostamisesta.

Vaihtoehtoinen runousoppi on kiinnostunut juuri sellaisista runouden piirteistä, joille ei ole esitetty vaihtoehtoja. Minä olen kiinnostunut sellaisista runouden piirteistä.

Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta, mutta sehän ei ole mikään uusi juttu sekään. Mikäpä runousoppi ei olisi paradoksaalinen? Siinäkään ei siis ole mitään uutta.

Olen kuullut puhuttavan kymmenistä hyvän runouden kriteereistä. Usein nämä vaatimukset ovat varsin helposti kumottavissa vastaesimerkkien avulla. Kummallekin ääripäälle löytyy rakastajia.

Vastakkaiset, ajassa edes takaisin seilaavat runousopit, ovat kuvauksia tietyn henkilön tai aikakauden tai ryhmän runouskäsityksestä, eivät niinkään yleispäteviä malleja kaikesta runoudesta. Tämä pätee myös yliopistoissa opetettaviin yleisiin runousoppeihin.

Runon ei esimerkiksi tarvitse olla tiivis ja hiottu. Monet runoilijat uhmaavat tätä tietoisesti - ja synnyttävät hienoa runoutta, joka vyöryy ja rönsyilee ylitsevuotavasti.

Runon ei tarvitse sisältää symboleja tai metaforia. Monet kirjoittavat täysin konkreettista runoutta, jossa ajatukset ilmaistaan aivan yhtä tehokkaasti.

Runon ei tarvitse olla emotionaalista, eikä myöskään kylmän analyyttistä. Runon ei tarvitse olla ajankohtaista, eikä myöskään ajatonta. Runon ei tarvitse olla selkeää ja harkittua - mutta ei myöskään spontaania ja vaistonvaraista.

Nämä kaikki ovat rinnakkaisia sille ajatukselle, että runon ei tarvitse sisältää loppusointuja. Me kutsumme riimitöntä runoutta "vapaaksi", vaikka olisimme yhä sitoneet runouskäsityksemme ties mihin edellä mainittuista vaatimuksista.

Kyllä, jos väität että runouden täytyy olla hiottua, se tarkoittaa ettet kirjoita "vapaata" runoutta. Jos kirjoitat vain hetken inspiraatiossa, sama juttu.


Avantgarde ja vapaa mitta

Kun luovuimme riimeistä, runous vapautui vain muutaman prosentin verran, jos sitäkään. Yhä julkaisuperusteiden taustalla piilee lukuisia esteettisiä ennakkoluuloja - normimme vain ovat nykyään aiempaa subjektiivisempia. Ne määritellään löyhästi, ja ne tiedostetaan puolinaisesti.

Niitä opetetaan ja valvotaan silti.

Nykyään esimerkiksi opetetaan, että runouden erottaa muusta kirjallisuudesta "poeettinen funktio". Se tarkoittaa sitä, että tekstin täytyy uudistaa ja kyseenalaistaa ilmaisun konventioita.

Pötyä. Ei runokielen tarvitse olla uudistavaa tai omaäänistä. Runo voi ihan yhtä hyvin ilmaista asiansa myös perinteisemmän rekisterin avulla. Ei muoto ole ainoa laatuun vaikuttava seikka. Runo voi olla hyvä myös siksi, että se on valinnut teemansa harkiten - ja aistii maailmaa tuoreesti... käyttäen niin tavallista kieltä kuin kieli voi tavallista olla. Moni ei tällaista runoa lukiessaan edes huomaa, että kyseessä on runo.

Parempi niin, jatkavat ehkä lukemista.

"Poeettinen funktio" on hassusti nimetty, ideologinen käsite. Ei se ole sen poeettisempi kuin muutkaan kielellisen ilmaisun funktiot. Meidän aikamme poetiikka on vain jostain syystä alistettu juuri avantgarden ja omaäänisyyttä tavoittelevien kokeilujen palvelukseen. Olemme individualismin höpsäyttämiä.

En kuitenkaan halua puolustaa vastakohtaisuuksia, totean vain, ettei oman äänen diskurssissa ole pääpuhujana universaali runouden ääni, vaan läntisen modernin muusa. Äänien ensihyväinen omasijaisuus on tietyn aikakauden kollektiivinen villitys.


Edustavuus ja rento autenttisuus

On kaksi tapaa saada kosketus inhimilliseen todellisuuteen. Toinen on hyvin valmisteltu ja edustava. Kotilieden kuvaajat saapuvat kotiin, jossa on viikon ajan siivottu ja järjestelty paikkoja näyttävään kuntoon. Asunto näyttää idylliseltä. Kuvassa tavarat ovat paikoillaan ja ihmiset hymyilevät.

Toinen tapa on äkillisempi ja realistisempi. Asuntoon tehdään yllätystarkastus. Vieraat saapuvat kutsumatta. Eteisessä on tyhjä pitsalaatikko. Tiskialtaassa lojuu tiskiä. Lattioilla pyörii lehtiä ja vaatteita.

Suurin osa Suomessa julkaistusta runoudesta on aina edustanut Kotilieden koulukuntaa. Aikaisemmin runo pysyi jämpttissä muodossa loppusointujen ja mitallisuuden avulla. Siitä luovuttiin, mutta runon tarkoitus on yhä edelleenkin esiintyä edustavana ja juhlallisena.

Runo valmistautuu vierailuun ja somistaa kotinsa. Tämä pätee melkein kaikkiin muihin paitsi Janne Kortteiseen. Pitsalaatikot olisi silti voinut korjata pois eteisestä.

Runokirjoissa ilmaistujen asioiden täytyy olla älykkäitä, muodikkaita ja tuoreita. Lauseiden kuuluu olla hiottuja ja omaperäisiä. Runoa ei noin vain esitellä vieraille. Sitä täytyy valmistella, suunnitella, parannella - editoida ja ehostaa.

Nyt en tarkoita, että runon tulisi myöskään mennä toiseen ääripäähän: kuvata rappiota ja shokeeraavaa alennustilaa. Änkyttää, sokertaa, kiroilla ja huutaa rivouksia.

Tarkoitan vain sitä, että itse lukijana nautin siitä, jos tekstissä on autenttisuuden tuntua. Siinä maistuu elämä. Ei kumpaankaan suuntaan liioiteltuna. Ei pidä lähteä innostumaan vastakohtaisuuksista.


Puhuttelevuuden paluu

Aiemmin olin tarkoituksellisesti väärässä siinä, ettei puhuttelevuuden suhteen ole säätövaraa. Halusin testata lukijaa. Totta kai puhuttelevuudesta voi sanoa vaikka mitä.

Puhuttelevuus voi olla yleisönsä mukaan valikoitua. Tiedämme, että tietyt runouden aiheet ja tyylit herkemmin puhuttelevat lapsia.

Runo voi puhutella tavallisia ihmisiä, mutta tavalliset ihmiset eivät ole kuulleetkaan siitä, koska se ei onnistunut puhuttelemaan palkintolautakunnan jäseniä.

Palkintolautakunnan jäseniä puhutellut runokokoelma esitellään kaikissa lehdissä ja hyvin monet haluavat tutustua siihen. He lainaavat kirjan kirjastosta, mutta se ei puhuttele heitä.

Tässä kohtaa monet tekevät sen virheen, että ajattelevat loogisesti. He ovat rationaalisia ja silti he hätiköivät. He olettavat, että koska palkittu runo ei puhutellut heitä, kuinka mikään muukaan runo voisi puhutella. Jos paras ei tehoa, niin kuinka sitten vähemmän paras?

Sillä tavoin puhuttelevuus kuitenkin toimii. Se ei ole sidoksissa muotoon, eikä myöskään konventionaaliseen laatuun. Tunnustukset eivät ole kovin hyvä puhuttelevuuden mittari, koska lukijoiden odotukset ja tulokulma eroavat suuresti.

Jos runon muoto on haastava, on vaikea päästä käsiksi sen sisältämiin oivalluksiin. Runo tahtoisi kertoa mitä se on nähnyt, mitä se on syönyt - mutta muotokieli tekee kommunikaation niin kovin vaikeaksi.

Kriitikoilla on erilainen nokka kuin tavallisilla lukijoilla. Se on pitkä ja käyrä koukkonokka, jolla pystyy takertumaan hedelmälihaan monenlaisten kuorien ja piikkien lävitse. Kriitikot tulevat ravituiksi, mutta useimmat muut ihmettelevät hetken piikikkään hedelmän suojamekanismeja, ja sitten heittävät sen käsistään.

Puhuttelevuudessa on usein kyse samaistumisesta. Tarinan päähenkilö ei saa olla liian taitava ja hyveelinen. Silloin hänessä ei ole tarttumakohtia. Korkealuokkaisuus ei ole taiteessa mikään minimivaatimus, se on vain yksi vaatimus, joka voidaan korvata toisella.

Jos ihminen linkuttaa, samoin myös runon olisi osattava ontua ja notkahdella. Liian hiottu ja täydellinen ilmaisu ei tunnu tuttavalliselta. Liian älylliset aiheet jäävät etäisiksi, liian monet viittaukset tuottavat hämmennystä.

Täydellisyys ei ole merkki taidoista ja viisaudesta. Viisas osaa hillitä vauhtiaan, ja taitava on oppinut ottamaan rennosti, luottamaan vaistoonsa. Täydellisyys voi olla merkki yliyrittämisestä, neuroottisuudesta ja peloista... ja joskus se tietenkin on aivan loistavaa.

En minä tuomitse täydellisyyttä, vaikka mielummin syönkin pitsani vähemmän täydellisen persialaisen maton päällä.
Korkealuokkaisuuden arviointi on subjektiivista. Arviointiperusteet voisivat olla toiset. Laadun ylistäminen voi suorastaan yllyttää tekemään toisin.

Korkealuokkaisuus ei ainoastaan herätä kateutta ja katkeruutta. Siinä on jotain epäilyttävää. Moni ei ottaisi sitä, vaikka saisi puoleen hintaan. Jotenkin se ei vaan tunnu omalta.

Mutta hölmöähän siitä olisi luopuakaan, ellei saa jotain vaihdossa.